Yhteiskunnan sisäisten ristiriitojen ratkaiseminen hahmottamalla yhteiskunta itsemme tai samanmielisten pienyhteisön peilikuvaksi merkitsee lopulta sitä, että muodostamme yksin oman yhteiskuntamme, jossa ei oikeasti ole toiseutta.

Tällaisen yhteiskunnan traagisuus on siinä, että sen muodostavat yksilöt ovat syrjäyttäneet itsestään oman sosiaalisen olemisensa ytimen, eli halun kohdata vastavuoroisuuden nimissä toinen ihminen tarpeineen.

On vain toisille ja omille vastavuoroisille sosiaalisille haluilleen yhtä lailla sokeiden yksilöiden keskinäistä kamppailua ja tiimityötä. Tämä sokeus on itsensä yhteiskunnasta syrjäyttäneen kyynikon peruspiirre, joka ei kuitenkaan toimi ilman, että toinen ristiriitatilanteissa tarpeineen torjutaan rituaalinomaisesti vihollisena.

Vesa Karjalainen: Mitä “Ihan tavallisia asioita” -kampanja opettaa?