Kuvittamatonta

Viimeksi mainitsin, että kilvenriiston kuvitus puuttuu folion 16 jälkeen, vaikka “seuraavaan kuvaan” viitataan tekstissä. Kadonneiden lehtien lisäksi I.33:ssa on myös toisenlaisia puuttuvia kuvituksia eli liikkeitä, jotka mainitaan tekstissä mutta joita ei ole syystä tai toisesta kuvitettu. Mainitsin jo viimeksi yhden tällaisen tapauksen (fol. 4v puolustus painiotetta vastaan, kuvitettu fol. 18v eri otetta vastaan). Tässä kirjoituksessa käsittelen muita vastaavia tapauksia.

(Painiotteista on vielä sanottava, että kilpi- eli vasemman käden käyttö vastustajan käsien sitomiseen kuvataan seurauksena tilanteesta, jossa vastustaja on sitonut miekan [foll. 4v ja 12rv], mutta runosäkeen mukaan ote suoritettaisiin päinvastaisessa tilanteessa eli oman sidonnan jatkona [fol 2v]. Käsittelen tätä toisella kertaa.)

Ensimmäinen tapaus löytyy kirjan ainoasta alemman kuvan alle kirjoitetusta tekstikappaleesta (fol. 2r):

Nota quod prima custodia videlicet sub brach potest obsederi se ipsa, ita videlicet quod obsidens cum eadem custodia potest regentem primam custodiam obsidere. Nichilominus tamen regens custodiam primam e contrario possessorem obsidere potest obsessione quadam que quodammodo concordat cum possessione que vocatur halpshilt, differt tamen in eo quod gladius sub brach extenditur supra scutum taliter quod manus regens scutum includitur in manu regente gladium

Runosäkeissä mainittujen halbschiltin ja langortin sekä ensimmäisessä vihkossa käsitellyn krücken lisäksi priimiä vastaan voidaan siis toimia myös priimistä itsestään, mitä vastaan voidaan toimia “ojentamalla miekka käden alta kilven päälle niin, että kilpeä pitelevä käsi jää miekkaa pitelevään käden sisäpuolelle”. Priimi lienee ymmärrettävä metonyymisesti priimistä tehtäväksi lyönniksi, joka olisi siis oletettavasti vasen alalyönti, ja joka (halbschiltin tapaan) tukkisi vastustajan priimistä tekemän vastaavan lyönnin. Alkuperäiselle priimissä olijalle annetaan vielä toinen vaihtoehto edellistä vastaan eli käytännössä vielä yksi tapa toimia priimiä vastaan, eli edellä mainitun alalyönnin (?) sijaan tehdään jotain, joka vastaa halbschiltiä.

Minulle on epäselvää, mitä ‘manus regens scutum includitur in manu regente gladium’ oikeastaan tarkoittaa: ennemminkin miekkakäsi (joka on alla) jäisi jumiin (includitur ‘sisältyy, jää jumiin’ tms.) kilpikäteen (joka on päällä) kuin toisinpäin. Lausetta tuskin on ymmärrettävä niin, että kilpikättä jotenkin pidetään miekkakädessä, vaikka in manu includere sitäkin voisi sananmukaisesti tarkoittaa. Onko tekstissä virhe, vai viitataanko tässä kuitenkin myöhemmin (fol. 12rv) terssiä vastaan käytettävään alalyöntiin, joka katsoa alkavan priimiasemasta ja jossa miekkakäsi tosiaan on kilpikäden päällä?

Pappi (vas.) suorittaa priimistä (ylh.) vastatekniikan (alh.) oppilaan (oik.) halbschiltiä vastaan. Leeds, RA MS I.33, fol. 2r.

Seuraavat kaksi tapausta liittyvät molemmat tilanteisiin, joissa on kolme eri vaihtoehtoa.

Ensimmäinen tällainen tapaus edellä käsitellyn lehden kääntöpuolelta. Suoritettuaan yllä olevassa kuvassa näkyvän vastatekniikan (‘cade sub gladium quoque scutum’) ja päädyttyään oppilaan miekan ulkopuolelle papilla on kolme vaihtoehtoa, jotka ovat durchtrit, mutacio gladij tai ottaa kiinni oppilaan molemmista käsivarsista oikealla kädellään. Kaksi viimeksi mainittua tekniikkaa löytyvät teoksesta (foll. 3v ja 18v), mutta durchtrit nähdään kuvitettuna vain sisäpuolelta (fol. 9v), mitä olen jo käsitellyt aiemmin. Koska kaksi muuta esitettyä vaihtoehtoa edellyttävät jonkinlaista myötäämistä vasemmalle, tapahtunee durchtrit silloin, kun oppilaan ulkolinja ei ole suljettu.

Pappi (vas.) suorittaa sekondista (ylh.) vastatekniikan (alh.) oppilaan (oik.) tekniikkaa vastaan. Leeds, RA MS I.33, fol. 9r.

Sekondista suoritettu durchtit on sekin yksi kolmesta vaihtoehdosta, tällä kertaa yllä olevassa kuvassa näkyvästä tilanteesta. Kaksi muuta vaihtoehtoa kuvataan vain tekstissä (fol. 9v):

[Scolaris] posset tamen recepisse plagam tam sinistram, que ducitur ex parte dimicatorum generalium, quam dexteram, que consueuit duci ex parte sacerdotis & suorum iuuenum. Contrarium illarum duarum viarum erit sacerdotis euntis cum gladio sub brach, qui tunc attingit manus nudas ducentis plagas supradictas.

Jos oppilas ei vaan voi painaa papin miekkaa alas ja suorittaa durchtritiä, hän voi lyödä pappia joko vasemmalta tai oikealta puolelta. Vasen on se, mitä “tavalliset miekkailijat” tekevät, oikea taas on papin ja hänen oppilaidensa erikoisuus.

Vasen lyönti viittaa varmasti siihen, että oppilas kiertää papin miekan toiselle puolelle (vrt. Liechtenauerin abnehmen, eräänlainen kärjenheitto). Oikea lyönti tuskin tapahtuu papin miekan sisä- eli vasemmalta puolelta, eli samalta puolelta, missä oppilaan miekka jo on, sillä oletettavasti kyseinen linja on suljettu, kuten edellisessä tapauksessa.

Molempien lyöntien puolustus on se, että pappi siirtää miekkansa priimiä muistuttavaan asentoon viiltääkseen oppilaan käsiä (vrt. Liechtenauerin abschneiden tai unterschnitt vs. durchlaufen). Vasemman lyönnin osalta tämä on käytännössä mahdollista vain, jos sekin suoritetaan vaihtamalla puolta (ja nostamalla käsi lyöntiä varten sekondiin). Näin ollen sekä vasen että oikea lyönti näyttäisivät tapahtuvan papin oikean käden ulkopuolelta.

Edellisessä tapauksessa tekstissä viitattiin ainakin lyöntien puolustuksen osalta, että ‘istud non [est] depictum in exemplum ymaginum’. Kuvien puutteeseen viitataan myös seuraavassa tapauksessa (fol. 23r):

☩ NOta quod iterum hic resumitur vltima custodia videlicet Langort. Circa quod notandum est quod illa fixura ducetur hic mediante qua regens custodiam fingitur super ventrem siue penetratur gladio & nota quod non est plus depictum de illo frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris.

Kyseessä on siis eräänlainen liukupisto langortia vastaan (ks. kuva alla), eikä kappaleesta puutu oikeastaan muuta kuin alkuasetelma, jossa oppilas seisoisi septimissä (langort, ultima custodia), pappi mahdollisesti sekondissa tai jo sidonnan suorittaneena.

Leeds, RA MS I.33, fol. 23r.

Lopuksi mainittakoon rajatapaus eli kvintistä tehtävä halbschilt “erittäin hyvää ja harvinaista” asentoa vastaan, joka on käytännössä priimin variaatio (ks. kuva alla).

Leeds, RA MS I.33, fol. 29r.

Yllä näkyvää alkuasetelmaa seuraavassa kuvasarjassa näytetään pisto pistoa vastaan, jota käsittelin jo aikaisemmin, mutta tekstissä mainitaan myös, että oppilas voisi tehdä halbschiltin ja pappi vastata siihen putoamalla miekan ja kilven alle, kuten priimin tapauksessa. Tekniikat sinänsä on siis kuvitettu ja käsitelty jo priimin yhteydessä: ‘tunc superueniunt ea que prius visa sunt in custodia prima’.

Painiotteita

Mainitsin edellisessä kirjoituksessa, että I.33:ssa on nähtävissä painitekniikoita neljässä kuvassa (foll. 4v, 12v ja 18v). Näiden lisäksi kolmessa kuvassa tartutaan vastustajan miekkaan (foll. 4r, 16v ja 22r), minkä voitaneen katsoa kuuluvan painitekniikoiden piiriin. Lisäksi tekstissä viitataan puuttuvaan lehteen, jossa riistetään vastustajan kilpi (folion 16 jälkeen).

Otteiden vähäisestä määrästä huolimatta ne voidaan jakaa kolmeen tyyppiin, jotka ovat aseellinen tekniikka (foll 4v, 12v ja 18v), aseeton tekniikka (fol. 18v) ja, kuten todettu, tarttuminen vastustajan aseeseen (foll. 4r, 16v ja 22r).

Leeds, RA MS I.33, fol. 4v.

Aseellisia tekniikoita on kaksi erilaista, joissa ensimmäisessä sidotaan vastustajan käsivarret omalla kilpikädellä (foll. 4v ja 12v; kuvat ovat identtiset), toisessa omalla miekkakädellä kääntäen samalla selkä vastustajan suuntaan (foll. 18v, ks. alempana).

Tekstissä näistä tekniikoista käytetään nimitystä ‘recipere gladium et scutum’, kerran tarkennettuna ‘circumdatis brachijs aduersarij’ (fol. 4v). Runosäkeissä kilpikädellä tehtävään sidontaan viitataan muotoilulla ‘circumda[re] brachia’, miekkakädellä tehtävään ‘deprehendere gla[dium], scu[tum]’ (fol. 2v), mutta käsivarsien ja aseiden korostamiseen viittaavat sanamuodot ovat oletettavasti vain runomuodon motivoimia.

Leeds, RA MS I.33, fol. 18v.

Kumpaankin otteeseen näytetään puolustus, joista ensimmäinen on ennaltaehkäisevä lyönti kilvellä (fol. 5r ja tietysti myös 18r), jälkimmäinen on vapautuminen, joka luonnollisesti suoritetaan vasta vastustajan saatua otteen (fol. 18v).

Leeds, RA MS I.33, fol. 18v.

Viimeksi mainittu puolustus (‘derelinquere gladium & scutum’) johtaa ainoaan koodeksissa esiintyvään aseettomaan tekniikkaan: papin sidottua oppilaan kädet miekkakädellään oppilas pudottaa omat aseensa vapautuakseen otteesta, minkä jälkeen hän on vapaa tarttumaan pappiin takaapäin ‘volens luctare cum sacerdote’ (fol. 18v), jolloin pappi on ‘deprehensus … per scolarem in modum luctationis’ (fol. 19r). Liikkeen lienee tarkoitus jatkua maahanvientinä tai uhrautumisheittona. Samantyyppinen puolustus mainitaan tekstissä mahdollisena myös silloin, kun vastustaja on käyttänyt sitomiseen kilpikättään: ‘sacerdos non potest absolui a tali deprehensione sine amissione gladij & scuti’ (fol. 4v).

Miekkaan tarttumisista ensimmäisestä käytetään nimistystä luctatio (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, fol. 4r), jossa papin hidastelun vuoksi hänen miekkansa jää jumiin oppilaan käsivarsien väliin. Oletettavasti tämänkään liikkeen ei ole tarkoitus päättyä tähän vaan jatkua jonkinlaisena miekanriistona, jota ei kuitenkaan ole kuvattu sen tarkemmin tekstissä tai kuvissa.

Leeds, RA MS I.33, fol. 4r

Toisessa tapauksessa pappi siirtää miekkansa vasempaan käteen ja tarttuu oppilaan terään (‘deprehend[ere] gladium’), mistä oppilas vapautuu lyömällä pappia käteen kilvellään ja vetämällä miekkansa pois (fol. 16v). Tätä tilannetta seuraisi puuttuva kilvenryöstöä (‘frang[ere] scutum’) esittävä kuva.

Leeds, RA MS I.33, fol. 16v.

Kolmas tapaus on vidilpoge-asennosta tehtävä miekanryöstö (‘recip[ere] gladium’, fol. 22r).

Leeds, RA MS I.33, fol. 22r.

Kielellisesti kiinnostavaa on, että tarttumiseen eli sitomiseen tai ryöstämiseen viitataan paitsi värittömällä verbillä deprehendere, myös sotilaallisemmalla termillä recipere ja värikkäämmällä ilmaisulla frangere. Suoraan painiin viittaava substantiivi luctatio esiintyy kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla se opetetaan ikään kuin erikoisalaterminä (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, fol. 4r). Syy tähän lienee se, että opettaja on halunnut jotenkin korostaa painin (ringen) roolia aseellisen kamppailutaidon osa-alueena, mikä on sitten välittynyt tekstiin hieman oudolla tavalla ikään kuin luctatio olisi jonkin yksittäisen liikkeen nimi.

Vastaavia otteita tavataan muissakin lähteissä. Esimerkiksi kuvittamaton kilvenryöstö löytyy Andre Liegnitzeriltä (esim.  Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487fol. 55v) ja Paulus Kalilta (München, Bayerische Staatsbibliothek, Cgm 1507, foll. 55v – 56r). Kilpikäden käyttö vastustajan miekkakäden sitomiseen löytyy myös Paulus Kalilta (id. fol. 56v) ja mm. Hans Talhofferilta (München, BSB, cod. icon. 394 a, fol. 118r), molempien vastustajan käsien sitomiseen (tosin ilman kilpiä) Fiore dei Liberiltä (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 29r). Uhrautumisheitto edestäpäin tehtynä aseetonta vastustajaa vastaan löytyy Wallerstein-koodeksista (fol. 41r, Albrecht Dürerin kopiossa nro 21). Edestäpäin olisi mahdollista myös potkaista vastustajan polvi rikki, mikäli vastustajan jalka on ojennettu suoraksi, kuten ohjeistetaan Fabian von Auerswaldin painetussa kirjassa (1539, sig. F3v).

I.33 suomenkielisessä kirjallisuudessa

Edellisessä kirjoituksessa mainitun kirjahyllyn järjestelyn seurauksena käsittelen tässä kirjoituksessa aikajärjestyksessä suomenkielisessä kirjallisuudessa vastaan tulleita mainintoja I.33:sta.

Ensimmäisenä mainittava teos on Turun museokeskuksen julkaisema ja Kari Hintsalan toimittama Miekka Suomessa (2010), joka käsittelee nimensä mukaisesti miekan historiaa Suomen alueella. Rautakauden miekkoja käsittelevän luvun on kirjoittanut jo tässäkin blogissa mainittu Mikko Moilanen. Tässä yhteydessä kiinnostava on kuitenkin teoksen viimeinen, Marko Saaren kirjoittama luku “Suomalaisten historianelävöittäjien replikamiekat”, jossa hän viittaa ohimennen myös historiallisiin lähteisiin:

Varhaisimmat lähteet löytyvät 1200-1300-luvuilta. Tower fechtbuch eli I.33 on 1200-luvun lopulta ja kuvaa kahta hengellisen säädyn edustajaa miekkailemassa miekkojen ja kupuroiden, pienien kilpien kanssa. Teksti on latinaa, miekkailutermit saksaa ja se kuvaa hyvin systemaattista ja kehittynyttä systeemiä.

Marko Saari liittyy tässä hauskasti historialliseen traditioon selittäessään kupuran merkityksen “pienenä kilpenä”. On tosin huomattava, että kaikki miekkailutermit I.33:ssa eivät ole saksaa, ja systeemin systemaattisuudesta ja kehittyneisyydestä voi olla myös eri mieltä, mutta näistä aiheista enemmän toisella kertaa.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Tampereella vaikuttavan Ivan Blagoevin kirjoittama ja Tuula Parkusjärven suomeksi kääntämä teos Attaque! Johdatus miekkailun jaloon taitoon (2011). Esipuheessa (s. 6) todetaan, että ranskan sana escremir juontaa juurensa latinan sanasta schermare sekä italian sanasta scherma ja että muinaiset skandinaavit käyttivät miekkailusta sanaa scrimen. Mainittu ranskan verbi ei oikeastaan tule italian substantiivista scherma eikä varsinaisesti periydy edes latinasta, vaan sekä ranskan että italian verbit ovat lainaa vanhoista germaanisista kielistä, eivätkä muinaisranskan escremir ja italian schermire oikein voisikaan olla peräisin a-vartaloisesta verbistä. (Voidaan tietysti ajatella, että ajoituksensa vuoksi laina on saatu myöhäislatinaan eikä muinaisranskaan tai -italiaan, mutta vertailun vuoksi olisi tuskin mielekästä sanoa, että suomen sana miekka on peräisin kantasuomesta.) Nykyranskan escrimer on sen sijaan johdettu suhteellisen myöhäisestä substantiivista escrime, joka lienee lainaa italiasta. Muinaisskandinaavinen miekkailua tai aseilla puolustautumista merkitsevä verbi on skylmask, mutta kirjoittaja lienee ajatellut muinaisyläsaksan sanaa scirmen, joka on samaa alkuperää kuin edellä mainitut lainasanat.

Varsinaiseen aiheeseen (joka siis ei ole etymologinen nysvääminen) liittyy kuitenkin seuraava kohta historiaa käsittelevässä luvussa (s. 9):

Yksi vanhimmista tunnetuista miekkailun ohjekirjoista on peräisin 1300-luvulta. Se on saksalaisen niin kutsutun Marxbrüder-veljeskunnan munkkien laatima 32-sivuinen kirjanen. Ohjekirja on latinankielinen ja kuvitettu piirroksin. Kirjasesta selviää, että miekkailussa käytettiin tuohon aikaan vielä paljon painista tuttuja otteita.

I.33:n tekijät ovat voineet olla tai olla olematta munkkeja, mutta Marxbrüder-järjestöön teosta ei ole tietääkseni mahdollista yhdistää. Kyseessä ei ole ylipäänsä sääntökunta vaan miekkailukilta, joka sai privilegionsa keisari Fredrik III:lta vuonna 1487, vaikka järjestön historia varmasti ylettyy pitemmällekin (vanhin asiakirja on vuodelta 1474). Arthur Wisen historiikki The History and Art of Personal Combat (1971) kyllä mainitsee järjestön perustetun jo 1300-luvulla mainitsematta mitään lähdettä tälle tiedolle.

Varsinaisia painista tuttuja otteita teoksessa näkyy neljässä kuvassa (foll. 4v, 12v ja 18v), ja vastustajan miekkaan tartutaan lisäksi kolmessa (foll. 4r, 16v ja 22r).

Mainittakoon vielä, että Attaque! liittyy historialliseen genrejatkumoon todetessaan, että “[m]iekkailua ei voi opiskella kirjoista” (s. 6).

Suomen Miekkailu- ja 5-otteluliiton julkaisema Miekkailu Suomessa: En garde! Prêts? Allez! (2013) käsittelee odotetusti miekkailua Suomessa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana teos kertoo, että Vaasan Miekkailijoissa on vuodesta 2009 harrastettu myös historiallista miekkailua, “mistä käytetään nimitystä HEMA – Historical European Martial Arts” (s. 148). Historiaa käsittelevässä luvussa “Taistelutaidosta urheilumuodoksi” on kuva I.33:n foliosta 4v, jossa “yläkuvassa oppilas väistää aseellaan opettajan hyökkäyksen ja alakuvassa sitoo kilpikädellään opettajan kädet”. Teoksesta todetaan seuraavaa (s. 13):

Ensimmäinen tunnettu ja säilynyt kirjallinen tutkielma miekkailusta on Walpurgis Fechtbuch eli Ms. 1.33 Saksasta 1320-luvulta. Se käsittelee miekkailujärjestelmää aseina miekka ja pieni kilpi.

Tästä minulla ei ole oikeastaan mitään sen kummempaa sanottavaa kuin se, että koodeksin ajoitus on tässä tarkentunut 1200-luvun lopusta 1320-luvulle.

Suomen urheiluhistoriallisen seuran julkaisema Jyrki Talosen Historialliset eurooppalaiset kamppailutaidot Suomessa (2017, pdf) eroaa edellisistä sikäli, että se käsittelee nimensä mukaisesti erityisesti historiallisia miekkailua. Teoksen pääpaino ei ole alkuperäislähteiden eikä varsinkaan tutkimuskirjallisuuden käsittelyssä vaan suomalaisen harrastustoiminnan historiassa. I.33:sta sanotaan kuitenkin seuraavaa:

[V]anhin säilynyt keskiajan kamppailuopas on Leedsin Royal Armoriesissa säilytettävä ns. Tower Fechtbuch tai Walpurgis Fechtbuch eli MS I.33. Se on kirjoitettu latinaksi ja ajoitettu 1320-luvulle. Teoksessa kuvataan kupurakilven ja miekan käyttöä kaksintaistelun omaisessa tilanteessa, ehkä silti enemmän vapaa-ajan miekkailuna. Piirroksissa esiintyy ottelijoina muun muassa munkki ja nainen.

Yllä olevan lisäksi I.33 mainitaan niiden seurojen yhteydessä, joissa sen oppeja harrastetaan. Kuvituksena on kuva folion 5r ylemmästä esimerkistä, joka siis seuraa välittömästi edellä käsitellyn teoksen kuvituskuvaa. Tämä tuskin on sattumaa.

Huomion kiinnittää maininta vapaa-ajan miekkailusta. Tätä näkemystä ovat kannattaneet ainakin Timothy Dawson (2009: 70) ja Heidemarie Bodemer (2008: 101), mutta Rachel Kellett (2012: 54) katsoo teoksessa kuvatun harjoittelun valmentaneen oikeudellista kaksintaistelua varten.

Takaisin sorvin ääressä

Vietin joulun ja uudenvuoden Itävallassa, minkä yhteydessä onnistuin tekemään muutamia antikvaarisia kirjallisuushankintoja. Tämä johti kotona lievään kirjahyllyn uudelleenjärjestelyyn, sillä esim. Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses (nide 27, 1907 – 1909) on yllättävän suuri.

Kirjakaupassa.

Koska tavoitteiden asettaminen on psykologisesti huono tapa, en asettanut itselleni sellaisia vaan laadin sen sijaan “lukujärjestyksen”, jonka sivutuotteena asioita alkaa (toivottavasti) tapahtua ikään kuin luonnostaan. Kirjoittaminen sujuu parhaiten siinä vaiheessa, kun juttu tarvitsee enää kirjoittaa (‘rem tene, verba sequentur!’).

Syksyllä esittelemieni papereiden saamat kommentit tulisi jossain välissä huomioida väitöskirjakäsikirjoituksen asianmukaisissa luvuissa. Vanhojen juttujen työstämistä haittaa tietysti palava halu valmistautua seuraavan työpaperin esittelyyn. Muuten keväällä on ainakin kaksi abstraktikalmalinjaa, ja pari artikkelikäsikirjoitustakin pitäisi saada valmiiksi ennen uusien aloittamista.

Mitä tulee varsinaiseen lukemiseen, edellisvuosina on ilmestynyt yhteensä kolme historiallisen miekkailun tutkimusta käsittelevää kokoomateosta, jotka aion nyt järjestelmällisesti lukea läpi. Muuten perehdyn genreteoriaan, koska en osannut syksyllä vastata järkevästi erääseen aihepiiriin liittyvään kysymykseen. Puhdetöiksi riittää tammikuun ajan papyrologiaa, mihin valmistauduin henkisesti vierailemalla Itävallan kansalliskirjaston papyrusmuseossa.

Kaamosseminaariraportti

Osallistuin tänään kielentutkimuksen tohtoriohjelman Kaamosseminaarin. Oman työpaperini vuoro oli ensimmäisenä, ja oma kommentointivuoroni toisena, mikä sopi minulle hyvin. Ennen työpajoja Arto Mustajoki puhui plenaarissaan ilmiölähtöisyydestä (erotuksena metodilähtöisyydestä) kielentutkimuksessa. Lounaan jälkeen loppuiltapäivä menikin iltapäiväväsymyksen tai oikeastaan -uupumuksen kanssa taistellessa.

Paperini syntyi viime viikon puolivälissä kasatessani tekstimuotoon ajatuksiani aiheesta, jota pohtimaan ryhtyessäni valitin, etten ole keksinyt tai kohdannut hyvää termiä sille.

Internetissä kysymykseensä saa parhaiten oikean vastauksen esittämällä kysymyksen sijaan väärän vastauksen. Hieman sama logiikka pätee tutkimustyöhön liittyvien ongelmien ratkaisuun: työpaperiseminaareissa parasta on juuri se, että kynnys koetella oman varmuusalueen rajoja on melko matala. Kiitän nöyrimmästi Edyta Jurkiewicz-Rohrbacherilta, Mervi Helkkulalta ja muilta osallistuneilta saamastani palautteesta!

Oli mielenkiintoista huomata, miten erilaisiin asioihin lähinnä nykykieliä tutkivat kielentutkijat kiinnittävät huomionsa verrattuna “perinteisiin” filologeihin ja historiantutkijoihin. Mukavaa oli tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä vanhoja tuttuja pitkästä aikaa.

Meyer ja Günterode

Joachim Meyerin teos Gründtliche Beschreibung der freyen Ritterlichen und Adelichen kunst des Fechtens ilmestyi Strassburgissa vuonna 1570, uusintapainoksena Augsburgissa vuonna 1600. Teoksesta ottivat vaikutteita 1600-luvulla ainakin Jacob Sutor ja Theodor Ferolini. Kirja jakaantuu viiteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kahden käden miekkaa (Schwerdt), toinen dussack-sapelia (Dusack), kolmas rapiiria (Rappier), neljäs tikaria ja painia, ja viides sauvaa, hilparia ja piikkiä. Kirja on kuvitettu puupiirroksin.

Vanhin tunnettu maininta Meyerin teoksesta on Heinrich von Günteroden teoksesta De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, joka ilmestyi Wittembergissä 1579. Kerrottuaan miekkailutaidon nykyisestä alennustilasta Günterode viittaa muutamia vuosia aiemmin ilmestyneeseen aihetta käsittelevään teokseen ja toteaa, että vaikka sen tekijä näyttää ymmärtäneen jotakin, ei hän kuitenkaan osoita hallitsevansa miekkailun todellisia perusteita (sig. C3v):

Repertus est ante annos aliquot Argentinensis quidam Joachimus Meier, qui conatus est firmas regulas demonstrare, & volumen etiam magnum hac ipsa de arte edidit germanico Idiomate, & licet aliquid intellexisse videatur, vsum tamen istorum fundamentorum non commonstrauit.

Tätä seuraa usein siteerattu kohta, jossa Günterode kertoo päättäneensä kirjoittaa oman kirjansa ja olevansa kykenevä tähän erityisesti siksi, että on saanut haltuunsa käsikirjoituksen, jonka tunnemme nimellä I.33. Koska Günteroden painettu kirja on vain kuvittamaton lyhennelmä hänen käsikirjoituksestaan (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15), viittaan jatkossa vain jälkimmäiseen.

Günterode luettelee teoksessaan kaikki Meyerinkin käsittelemät aseet, mutta teknisiä yksityiskohtia hän ei käsittele muuten kuin yhden käden miekan osalta, josta hän käyttää latinan sanaa framea ja marginaalissa saksan sanaa Rappier. Tästä hän luettelee aseen osat ja varoasennot sekä käsittelee lyöntien ja pistojen väistöjä ja toimintaa sidonnasta (ks. foliot 41r–50r, 63r–67v). (Sivuhuomautuksena todettakoon, että I.33 ei käsittele rapiiria vaan miekkaa ja kupurakilpeä.)

Kiinnostava kysymys on, miltä osin Günteroden voidaan sanoa näkemyksiltään eroavan Meyerista, ja ovatko nämä seikat miltään osin johdettavissa I.33:sta. Tässä kirjoituksessa käsittelen ensimmäistä kysymystä.

Asia, josta Günteroden mukaan voidaan johtaa ‘solidissimum fundamentum’, on aseen jako osiinsa. Tämä on aihe, jota myös Meyer käsittelee, joten tästä saadaan helppo vertailukohta näiden kahden auktorin välillä.

Joachim Meyer: Gründtliche Beschreibung (1570), sig. A3. (fig. A).

Meyer toteaa, että rapiiri jakaantuu samalla tavalla kuin miekka (‘Die Wehr aber wirt hie nich anders getheilt / dann hievor im Schwerdt auch beschehen / nemblich in vier glaiche theil’, fol. 3.52r). Miekan hän jakaa osiin nimeämällä ponnen, kärjen, väistimen, kahvan, kouraimen ja terän (fol. 1.4v):

Des Schwerdtes teil / was seine form und Firgur antrifft / sein Knopff / Ort / Creutz oder Gefeß / Hefft oder Bindt und die Klinge /

Terän hän jakaa kahteen puoliskoon, kahvaa lähellä olevaan vahvaan tyviosaan ja kärjenpuoleiseen heikkoon latvaosaan:

Die Sterck des Schwerdts nennet man den theil vom Kreutz oder hefft / biß mitten in die klinge / die Schweche von der mitten biß and das ort oder endt derselben /

Lisäksi Meyer selittää, mikä on etu- eli pitkä terä (Langeschneid) ja mikä on taka- eli lyhyt tai puoliterä (die Kurtze oder halbe schneide).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 30v (fig. o).

Günteroden jako on käytännössä sama, paitsi että se on latinaksi (fol. 30r):

Arma uero diuiduntur primo: in manubrium siue capulum, cuspidem, et verutum. Quod rursum in palmam siue superficiem et acies duas diuersas. Nec non in partes duas præcipuas firmam et debilem, inter quas medium veruti est.

Tähän asti varsinaista eroa ei näy, paitsi että Günterode mainitsee myös lappeen.

Meyer jatkaa omaa jakoaan jakamalla miekan vielä neljään osaan eli kahvaan, tyviosaan, keskiosaan ja latvaosaan (fol. 1.5r):

Der erst wirt genant / das Bindt oder Hefft begreifft in sich Knopff und Kreutz / […]

Der ander die Sterck […]

Der dritte theil ist das Mittel / wirt auß der sterck unnd schwech umb den halben theil zugleich genomen […]

Der vierte ist die Schweche […]

Tässä kohden Günteroden jako poikkeaa Meyerista, sillä hän jakaa terän neljään osaan (italialaiseen tapaan) sen keskikohdan sekä tyvi- ja latvaosien keskikohtien avulla (fol. 30 r-31r):

Quæ partes [firma et debilis] iterum subdistinguuntur suis medijs. Ex quo sequitur positis tribus medijs, necessario poni quatuor extrema. Nec non in partes duas præcipuas firmam et debilem, inter quas medium veruti est.

Näistä neljästä “ääripäästä” ja kolmesta “keskikohdasta” Günterode johtaa ylempänä mainitun miekkailun perustan ja toteaa I.33:n langortia koskevaa sanamuotoa mukaillen, että ‘totus fere nucleus artis in hoc consistit’.

Vaikka miekan jako näyttää kuvissa samalta (kolme jakoviivaa terässä), on tekstissä selitettävä jako erilainen. Käsittelen toisella kertaa sitä, mikä käytännön merkitys tällä käsitteistön erolla on.

Ristinmerkkejä

I.33:n sisällön rakentuminen näyttäytyy täydellisimmillään ensimmäisessä vihkossa, minkä jälkeen se hajoaa jokseenkin kaoottiseksi sekamelskaksi. Ensimmäinen vihko on myös ilmeisesti ainoa kokonaisena säilynyt, siis olettaen, että kaikissa vihkoissa on ollut tarkoitus olla kahdeksan lehteä. Ensimmäisellä lehdellä luetellaan miekkailutaidon seitsemän osaa, ja toisella lehdellä (johon tekstissä viitataan ensimmäisenä lehtenä, ‘in primo folio’ fol. 3r) aloitetaan näistä ensimmäisen käsittely.

Yksittäiset kappaleet on merkitty ristinmerkeillä. Kappaleisiin (frustum) viitataan tekstissä kolme kertaa (foll. 3r, 7v, 23r), ristinmerkkeihin (signum crucis) neljä kertaa, joka kerta formulalla ‘usque ad proximum signum crucis’ (foll. 13v, 14v, 15r, 17r). Ristinmerkkien joukossa esiintyy vaihtelua, ja olisi houkuttavaa ajatella, että ne muodostavat jonkinlaisen johdonmukaisen hierarkian.

Leeds, RA MS I.33 foll. 2r (ylh. vas.), 9r (ylh. oik.), 5r (alh. vas.), 20r (alh. oik.).

Monimutkaisin eli nyhäympyröity apilaristi löytyy ensimmäisen varoasennon (prima custodia, priimi) ensimmäisen kappaleen alusta (fol. 2r) ja toisen varoasennon (secunda custodia, sekondi) ensimmäisen kappaleen alusta toisen vihkon ensimmäiseltä sivulta (fol. 9r). Symmetriaa korostaa se, että molemmissa tapauksissa teksti alkaa sanalla notandum, ja molempien jatkotekniikoissa puhutaan kolmesta vaihtoehdosta, joista yksi on durchtrittKumpaakin asentoa vastaan hyökätään eri tavalla, ja sekondin yhteydessä otetaan myös lyhyesti kantaa siihen, mitä tapahtuu, jos priimiä vastaan opetetulla tekniikalla hyökättäisiinkin sekondia vastaan (foll. 10v – 11r), minkä jälkeen lisätään vielä priimin yhteydestä unohtunut huomio (fol. 11v), joka on juuri käsitelty sekondin yhteydessä (fol. 10rv).

Kolmas tapaus, joka muistuttaa edellisten jäljitelmää, löytyy kolmannen neljännen vihkon ensimmäiseltä sivulta (fol. 20r), joka sisällön puolesta osuu kuitenkin keskelle seitsemännen eli viimeisen varoasennon käsittelyä. Neljäs, vielä huonommin tehty risti löytyy keskeltä ensimmäisen varoasennon käsittelyä (fol. 5r). Puuttuvien lehtien ja jälkikäteen korjailtujen ristien vuoksi on vaikea sanoa, miten pitkälle rakenteellinen hierarkia on ollut ehkä tarkoitus viedä, jos sellaiseen on edes pyritty.

Yllä mainitun tyypin lisäksi esiintyy ympyröityä ja pelkkää apilaristiä, nyhäympyröityä tai pelkkää Mantovan ristiä, kuularistiä ja yksi mahdollinen Jerusalemin ristin hahmotelma (fol. 25r). Ensimmäisessä vihkossa ensimmäistä kappaletta seuraa kaksi nyhäympyröityä Mantovan ristiä (foll. 3r ja 4r), ylempänä mainittu ympyröity apilaristi (fol. 5r), himmeä vinoneliössä oleva apilaristi (fol. 5v), himmeä Mantovan risti (fol. 6v), himmeä vihkiristi (ympyröity Mantovan risti, fol. 7v) ja pelkkä apilaristi (fol. 8v).

Leeds, RA MS I.33 foll. 2r, 3r, 3v (sisämarginaalissa, tarkoituksella poispyyhitty), 4r, 5r, 5v, 6v, 7v, 8v.

Kuten edellä sanotusta jo saattoi käydä ilmi, rakennetta on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti lähtien kirjan vihkorakenteesta initiaalien, ✠-, ✥-, ☩- ja ¶-merkkien kautta aina tekstissä esiintyviin eksplisiittisiin viittauksiin. J. P. Gumbertin kodikologista terminologiaa lainatakseni I.33 on ainakin sikäli nivelletty, että siinä on yksi selvä kesuura: ensimmäiseen vihkorajaan osuu myös sisällöllinen raja priimin ja sekondin välillä, joten ensimmäinen vihko muodostaa oman blokkinsa, johon myös viitataan kirjan viimeisellä foliolla: ‘ex ḥiis generantur omnia que habentur de prima custodia de quibus habetur in primo quaterno’ (fol. 32r).

Näissä merkeissä alkaa tämä työviikko ja paperi, joka käsittelee I.33:n “sisällönhallintaa” eli kaikkia niitä keinoja, joilla teoksen rakenne pyritään tekemään lukijalle näkyväksi. Olen käyttänyt dispositiossani otsikkoa “content management”, mutta se kuulostaa jotenkin liian tietotekniseltä. Vaikka aihetta on käsitelty useammassakin lukemassani artikkelissa tai kirjassa, en ole vielä törmännyt hyvään termiin, joka kattaisi sekä varsinaisen metatekstin että koodeksin fyysiset rakennepiirteet.

Dies Mediaevales (konferenssiraportti)

Saavuin viime torstaina Tampereelle osallistuakseni Tampereen yliopistolla järjestettävään Dies Mediaevales 2017 -konferenssiin. Torstaina olimme tosin yliopiston sijaan Vapriikissa, jossa tervetuliaissanojen jälkeen oli ensimmäinen sessio ja Visa Immosen keynote-luento.

Varsinaisen ohjelman jälkeen tutustuimme Birckala 1017 -näyttelyyn arkeologi Sami Ranisen johdolla. Olin vieraillut näyttelyssä jo aiemmin, joten oli mukava saada opastuksen kautta syventävää näkemystä. Näyttelyssä oli vapaasti käsiteltäviä jäljennöksiä, salkoaseiden ja panssarin ohella JT Pälikön tekemä viikinkiaikainen miekka sekä Joona Peltosen valmistama ristiretkiaikainen miekka. Olin taannoisen Ylen uutisessa olleen kuvan perusteella siinä käsityksessä, että viikinkimiekan on tarkoitus olla juuri Janakkalan miekan kopio, mutta se muistuttaa enemmän Vesilahdesta löytynyttä miekkaa KM2886:11, josta Pälikkö on aiemminkin tehnyt kopion. Raninen mainitsi, että viikinkimiekkoja pidettiin kättely- tai peukalo-ottteessa, kun taas ristiretkiajan miekkoja pidettiin vasaraotteessa. (Tätä oteaihetta on sivuttu aiemman kirjoitukseni kommenttikentässä.)

Vapriikista siirryimme Plevnaan illanviettoon. Ruoka oli hyvää, ja sitä oli riittävästi.

Esitelmä viritettynä valmiiksi.

Perjantaina aamupäivällä osallistuin kahdesta yhdenaikaisesta sessiosta (melko odotetusti) “kieli ja tekstit” -teemaisiin sessiohin. Päällimmäisenä mieleen jäi, mitä Mikko Kauko puhui keskiaikaisten ruotsinkielisten tekstien suomentamiseen liittyvistä haasteista ja Suomessa luettujen ruotsinkielisten tekstien tunnetuksi tekemisen tärkeydestä.

Iltapäivällä oli kolme yhdenaikaista sessiota, joten osallistujamäärä kussakin oli pienempi kuin aamupäiväisissä. Oma paperini käsitteli I.33:n didaktista runoutta tai tarkemmin siitä, miten säkeet eivät eivät vaikuta lainkaan olevan teoksen proosatekstin tekijän luomuksia. Tämän johtopäätöksen on esittänyt Heinrich Niewöhner jo vuonna 1910, mutta tietääkseni perustamatta ajatusta varsinaiseen tutkimukseen. Fechtbuch-tradition valossa asiassa ei luonnollisesti ole mitään odottamatonta.

Esitelmäni ei herättänyt suunnatonta keskustelua lukuun ottamatta puheenjohtajana toiminutta Susanna Niirasta, minkä ainakin toivon johtuneen vakuuttavasta argumentoinnista enkä siitä, että aihe on liian outo herättääkseen mitään ajatuksia. Kysymys siitä, miksi tekstissä tapahtuu koodinvaihtoa saksaksi, oli mielenkiintoinen, ja saatan palatakin tähän piakkoin. Jälkeeni esiintyivät Olli-Pekka Kasurinen, joka puhui Ruotsissa ja Suomessa säilyneistä käsikirjoitusfragmenteista, ja Reima Välimäki, jonka aiheena oli tietokoneavusteinen tekijäntunnistus.

Janakkalan miekkamiehen miekat Vapriikissa.

Tapio Salminen puhui keynote-luennossaan keskiajantutkumuksesta ennen ja nyt. Kaiken muun ohella hän mainitsi, että tutkimusta ei tapahtu pelkästään akateemisissa ympyröissä, ja että erilaisilta elävöitysryhmillä on myös tarjottavaa tutkimukselle. Myös Royal Armouries tuli mainituksi ja se, että Suomessakin on kansainvälisesti merkittäviä toimijoita. Lopuksi Salminen korosti, että keskiajan tutkimuksen monipuolisuutta on tuettava ja hiljaisen tiedon välittyminen on turvattava.

Paneelikeskustelu keskiajantutkimuksen nykytilasta innosti puheenvuoroja liittyen yliopistoissa tapahtuneiden muutosten ongelmiin, arkeologian huonoon rahoitukseen ja tulevien tutkijoiden kielitaidon puutteeseen.

Illalla jaettiin Valoisa keskiaika -kunniamaininta Ravattulan Ristimäki -hankkeelle. Kokonaisuudessaan ilta venähti melko myöhäiseksi, ja päädyinkin jättämään lauantaina aamiaisen väliin saapuen suoraan kuuntelemaan harvenevan mutta silti lukuisan yleisön joukossa Susanna Niirasen keynote-luennon edellistä jatkavasta keskiajan tutkimuksesta nyt ja tulevaisuudessa. Elävöitys tuli jälleen mainituksi, kuten myös Leedsin-tuttujeni esiintymistoiminta IMC:ssä. Viimeisenä ohjelmassa oli työpaperisessio, jonka jälkeen kävin kollegoiden kanssa syömässä ja jäin odottelemaan junaa.

Miekan ja kupuran englantilaisuudesta

Koska I.33:n nykyinen kotipaikka on Leedsissä, on toisinaan tarpeen jostain syystä erikseen muistuttaa, että kyseessä ei ole englantilainen vaan saksalainen käsikirjoitus. Joka tapauksessa käsikirjoituksen aiheella eli miekalla ja kupurakilvellä on ollut jonkinlainen kansallisaseen asema Englannissa vielä pitkälle 1500-luvulle.

George Silver muistetaan vihamielisestä suhtautumisestaan aikansa muodikkaita italialaisia miekkailuoppeja kohtaan. Tiettyä rapiiria edeltävän ajan nostaligisointia on havaittavissa seuraavassa sitaatissa hänen vuonna 1599 ilmestyneestä teoksestaan Paradoxes of Defence (sig. D):

[…] in old times, when blows only were vſed with ſhort Swords & Bucklers […] they thought him to be a coward, that wold make a thruſt or ſtrike a blow beneath the girdle.

William Camden kirjoittaa kuningatar Elisabethin ajan historiassaan Rerum Anglicarum et Hibernicarum Annales regnante Elisabetha seuraavasti (1616, s. 494):

[…] cum Angli hactenus peltis armati, gladijs latioribus cæſim depugnarent, & vel punctim, vel infra cingulum ferire minime virile exiſtimarēt.

On mahdollisuuksien rajoissa, että Camden poimi nämä huomiot Silveriltä, mutta pitäisin tätä jotenkin epätodennäköisenä. Vaikuttaisi siltä, että miekka ja kupurakilpi (Camdenilla pelta) koettiin tietyissä piireissä miehekkäämpänä aseena kuin ulkomainen rapiiri. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että espanjalaisten puolelle 1587 loikanneen Rowland Yorken (johon Camdenilta siteerattu ote liittyy) sanotaan ensimmäisenä tuoneen Englantiin tavan taistella rapiirilla pelkästään pistämällä.

Caspar Rutzin teoksessa Omne pene gentium imagines (1557) on alla näkyvä kuva ajalle tyypillisestä englantilaisnuorukaisesta, joka kantaa miekkaa ja kupurakilpeä (‘Plebii adolescentis in Anglia habitus’). Vielä tuolloin englantilaisnuorukaiset olivat “swashbucklereita” sanan perimmäisessä merkityksessä.

Egerton Castlen jäljennös Caspar Rutzin teoksesta.

(Egerton Castle siteeraa vuonna 1885 ilmestyneessä teoksessaan Schools and Masters of Fence: From the Middle Ages to the Eighteenth Century molempia yllä mainittuja tekstikohtia, muttei erityisesti kommentoi niiden yhtäläisyyksiä, ks. s. 21 ja 93.)

Rapiiria olivat saksankielisellä alueella ehtineet käsitellä Paulus Hector Mair 1500-luvun puolivälissä tuotetuissa käsikirjoituksissa, Joachim Meyer 1570 ilmestyneessä kirjassaan sekä Heinrich von Günterode vuonna 1579. Mair ja Meyer käsittelevät myös saksalaisten “kansallisasetta” dussackia ja kahden käden miekkaa, jotka molemmat Günterode mainitsee ohimennen. Mielenkiintoista kyllä, Günterode ei tunnu I.33:a lukiessaan nähneen mitään ongelmaa klassisen “keskiaikamiekan” periaatteiden siirtämisessä rapiiriin, vaikka eipä hän erityisen orjallisesti historiallista lähdettään seuraakaan.

Valitettavasti englanninkieliset, British Librarysta löytyvät käsikirjoituslähteet (Cotton Titus A XXV, Harley 3542 ja Add 39564) eivät käsittele miekan ja kupurakilven käyttöä. Myös ikonografista evidenssiä miekasta ja kupurakilvestä toki löytyy, ja Egerton Castle mainitseekin muutamia esimerkkejä miekkailuhistoriikissaan, joka nimestään huolimatta käsittelee muuten vain painettuja lähteitä. Hänen kuvaesimerkkinsä ovat miniatyyreja ranskankielisistä käsikirjoituksista Royal 14 E III (fol. 140r) ja Royal 20 D IV (fol. 1r, kuvatekstissä alla virheellisesti “20. D. vi”.)

I.33:sta tutut seksti ja priimi.

Englantilaisen ja saksalaisen miekka ja kupurakilpi -perinteen yhteys on oma, laaja ja kiinnostava aiheensa. I.33:n liittyen on kuitenkin mainittava vielä eräs kiinnostava yksityiskohta.

14.3.1950 päivätyssä kirjeessään valtionvarainministeriölle Royal Armouriesin johtaja James Gow Mann pyysi rahoitusapua hankkiakseen Armouriesin kokoelmiin tämän lajissaan harvinaisen käsikirjoituksen Sothebyn huutokaupasta. Kirjeessään hän perusteli käsikirjoituksen hankintaa paitsi sillä, että kyseessä on vanhin tunnettu kamppailuopas (‘treatise on the use of arms’), myös esittämällä hieman kyseenalaisen väitteen, että piirrokset ovat hyvin “englantilaisen näköisiä”. En osaa sanoa, oliko tämä ratkaiseva seikka, mutta joka tapauksessa Armouriesin puolesta toimivalla Henry Clifford Maggsilla oli maaliskuun lopulla ilo ilmoittaa hankkineensa kyseisen koodeksin – vieläpä reilusti alle alustavan hinta-arvion!

Pohdintaa ajoittamisesta

Tämä hieman sivupoluille hairahtava kirjoitus koskee liechtenaueriaanisen miekkailun varhaisimpana pidetyn kirjallisen lähteen eli käsikirjoituksen Nürnberg, GNM, Hs. 3227a ajoitusta. Kyseinen koodeksi on sekalainen kokoelma kirjoituksia polttotaisteluaseista, astrologiasta, miekkailusta ja painista. Kyseessä on siis eräänlainen “leikekirja”, johon sen kirjoittaja on koonnut haluamiaan tekstejä vihkoihin, jotka on sitten sidottu kirjaksi. Kirjan lopussa on saman käden kirjoittama hakemisto (fol. 166r – 169v).

Kirjan sisältämät miekkailu- ja painitekstit ovat uniikkeja lukuun ottamatta Liechtenauerilta siteerattuja muistovärssyjä sekä tekstiä der andern meister gefechte (fol. 43r – 52v), joka tunnetaan myös käsikirjoituksesta Glasgow Museum E.1939.65.341. Yksi kamppailuun liittymättömiä aiheita käsittelevistä teksteistä on intervallitaulukko laskiaissunnuntain sijoittumisen määrittämiseksi vuosille 1390 – 1495 (fol. 83v).

Koska taulukko on mitä luultavimmin kopioitu teokseen tulevia käytännön tarpeita silmällä pitäen eli kalenterikäyttöön vuodesta 1390 alkaen, on koko koodeksi ajoitettu sen perusteella tarkalleen tai suunnilleen vuoteen 1389. Tämä ajoitus ei ole käsialan perusteella epäuskottava, mutta ajoituksen tarkkuus on sittemmin syystäkin haastettu. Ajoituksen haastamisen tulee kuitenkin olla perusteltavissa lähdeaineistolla eikä pelkästään “mutulla”. Christian Tobler käsittelee asiaa seuraavasti teoksessaan In Saint George’s Name: An Anthology of Medieval German Fighting Arts (2010), s. 6:

A number of writers (alas, including this one in several previous works) have confidently dated the manuscript to 1389, based on the multiple year calendar beginning with the year that appears in the housebook. That is not an entirely reliable way to date the work though, as the calendar may just be one that was available to the scribe that included the years of interest to him or his client. The manuscript could, therefore, be of earlier or later origin.

Jyrki Talonen antaa tuoreessa teoksessaan Eurooppalaiset historialliset kamppailutaidot Suomessa (2017, pdf) koodeksin ajoitukseksi ehkä turhankin leveän “(noin) 1389 – 1494” (s. 13, 109 ja 186). Tässä rajat ovat taulukon ensimmäistä vuotta edeltävä vuosi ja etukannen sisäpuolelle merkitty exlibris ‘Nicolaus Pol doctor 1494’ (‘Nicolaus Pol, tohtori [vuodesta] 1494’).

Tuorein aihetta käisttelevä tieteellinen artikkeli on Eric Burkartin ‘The Autograph of an Erudite Martial Artist: A Close Reading of Nuremberg, Germanisches Nationalmuseum, Hs. 3227a’ (2016). Burkart korostaa ajoituksen “noin 1389” epätarkkuutta ja mainitsee kiinnostavana tietona, että lehdellä 130 on vesileima (ks. s. 466, kuva 16.3 ja alaviite 47). Kyseisen vesileiman ominaisuuksien perusteella tietokannasta (Wasserzeichen-online.de) saadaan seuraavan näköinen jakauma, jonka huippu (240 kpl) on 1400-luvun puolivälissä, mutta esiintymiä löytyy 1300-luvun puolivälistä aina 1500-luvun alkupuoliskoon:

Lähde: Wasserzeichen-online.de

Vesileiman ajoitus ei siis sulje oikeastaan mitään vaihtoehtoa pois. Mikä siis on tietyn vuosivälin sisältävän laskiaistaulukon arvo? Otan seuraavaksi esille muutaman verrokkitapauksen, jotka tosin ovat kaikki painettuja eivätkä käsinkirjoitettuja kirjoja.

Vuonna 1536 ilmestynyt Wolfgang Capiton Precationes Christianae ad imitationem Psalmorum compositae sisältää taulukon, josta löytyy eri vuosien kultaiset luvut ja muuta hyödyllistä. Taulukko kattaa vuodet 1536 – 1545 (sig. C4r), eli teoksen ilmestymisvuoden ja yhdeksän seuraavaa vuotta.

Erasmus Reinholdin Calendarium novum continens motum Solis verum ex novis tabulis supputatum proprie ad annum XLIII ilmestyi vuonna 1543. Auringon liikkeet on ilmoitettu kalenteriosassa valmiiksi teoksen ilmestymisvuodelle, ja teoksesta löytyy taulukko (‘tabula annorum motus solis’, sig. ξ8r), josta sadaan vastaavat liikkeet vuosille 1544 – 1567 eli kahdellekymmenelleneljälle teoksen ilmestymistä seuraavalle vuodelle.

Suomalaisille tutuin historiallinen kalenteri löytyy Mikael Agricolan vuonna 1544 ilmestyneen Rucouskirian (Doria) alusta. (Sattumalta ylempänä siteeraamani teokset kuuluivat Argicolan lähdeaineistoon.) Koska kyseessä on suhteellisen merkittävä (enimmäkseen) suomenkielinen teos, on sen kalenterin lähempi kuvailu paikallaan. Kuten kalenterin alkusanoissa todetaan (sig. A4r), kalenteri sisältää kunkin kuukauden päiväluvut (peiue lughun eli päivämäärät), kultaiset luvut, roomalaisen kalenterin kalendaet, nonaet ja idukset, viikkokirjaimet, cisiojanus-muitovärssyn, pyhäpäivät ja kuunkirjaimet. Alla esimerkki tammikuusta, jonka ensimmäinen päivä eli kalendae on uudenvuodenpäivä (Wden wodē päiue):

Rucouskiria (1544), sig. A3v.

Kuten kuvasta näkyy, seitsemännen (7) päivän kultainen luku on 13 (xiij), se on roomalaisen kalenterin mukaan seitsemäs päivä ennen idusta (vijidus), viikkokirjain on g, cisiojanuksen tavu on ca, jonka merkitys on Canutus eli Nuutin päivä (Knwtin kunnigā ‘Knuut-kuninkaan’), ja kuun kirjain on f. (Nuutin päivästä ja roomalaisesta kalenterista voi lukea lisää Filologogrammatasta.)

Tällaista kestokalenteria käytettäessä on päivämäärän ja kiinteiden pyhäpäivien lisäksi oleellista tietää, mikä viikonpäivä kulloinkin on, ja liikkuvien pyhäpäivien määrittämiseksi on tiedettävä, milloin on pääsiäinen tai käytännössä vuoden ensimmäinen pääsiäisen päivämäärään sidottu pyhä eli laskiaissunnuntai (“estomihi“).

Kun tiedetään, mille viikkokirjaimelle (a – g) sunnuntai osuu, määrittyvät muut viikonpäivät tietysti sen ympärille. Kalenterilehtien jälkeen (sig. B8v) löytyykin ohje kunkin vuoden sunnuntaikirjaimen määrittämiseksi. Seuraavalla sivulla (C1r) neuvotaan, miten saadaan kunkin vuoden kultainen luku, eli milloin on uusikuu. Myös viikkokirjaimen astrologinen hyödyntäminen on selitetty taulukoin (sig. C4v-C5r).

Laskiaissunnuntain sijoittuminen annetaan viikkomääränä eli intervallina joulupäivästä lukien taulukossa, jota käyttääkseen on tiedettävä kyseisen vuoden kultainen luku ja sunnuntaikirjain (sig. D8v – E1v).

Edellä mainitun lisäksi teoksesta löytyy taulukko (sig. E2v – E3r), johon on valmiiksi merkitty mm. intervallit, sunnuntaikirjaimet ja kultaiset luvut vuosille 1531 – 1555. Koska teos ilmestyi 1544, on taulukossa siis kolmetoista mennyttä ja yksitoista tulevaa vuotta.

Tähän hätään siteeraamani esimerkit eivät tietenkään edusta kattavaa katsausta, mutta herättävät ehkä joitakin ajatuksia. Kahdessa tapauksessa taulukot jatkuvat ilmestymisvuodesta eteenpäin. Agricolan Rucouskiria poikkeaa tästä kaavasta, minkä syitä voin tältä istumalta vain arvailla: taulukko voi olla laiskasti kopioitu suoraan jostain 1530 ilmestyneestä lähteestä. 

Vaikka Agricola olisikin orjallisesti seurannut jotain lähteenään käyttämää teosta, ei saatavuusargumentti ole yleisesti erityisen vahva. Intervallien määrittäminen on kuitenkin lähinnä laskennallinen toimenpide eikä vaadi sellaista mielivaltaista tietoa (esim. kaunokirjallinen teksti tai resepti), jota ei voida kopioida, jos mallia ei ole saatavilla.

Käyttöargumentin osalta on mahdollisuuksien rajoissa, että Nürnbergin koodeksin taulukkoon on haluttu sisällyttää tuntematon määrä myös menneitä vuosia jonkinlaisten historiallisten intressien takia. Pelkästään edellä siteerattujen kolmen tapauksen perusteella ei voida vielä sanoa, kumpi on todennäköisempi vaihtoehto, mutta kieli poskessa voisi sanoa, että ajoitus “n. 1390” on tämän näytteen perusteella kaksi kertaa todennäköisempi kuin Agricolan logiikalla saatava “n. 1445”. Oikeasti pitäisi tietysti tehdä kokonaistutkimus päivätyistä käsikirjoituksista, jotka sisältävät vastaavia kalenteritaulukoita, ja miksei myös kaikista varhaisista painetuista teoksista, joiden painovuosi on tiedossa.

Edellä sanotun lisäksi on vielä selvitettävä, missä määrin kalenterin tai oikeastaan sen vihkon, joka sisältää kalenterin lisäksi kamppailutaitoihin liittyvät katkelmat (kupura)kilvestä (fol. 74r), sauvasta (fol. 78r) ja väkipuukosta (fol. 82rv), ajoitus suhteutuu saman koodeksin muiden vihkojen ajoitukseen. Mikäli oletetaan, että estomihi-taulukko on laadittu tulevaa käyttöä varten vuonna 1389, saadaan tästä koodeksin kokoamisen terminus post quem (siis jos kyseinen vihko on laadittu ensimmäisenä); terminus ante quem olisi vuosi, joka oletetaan kyseisen kopistin aktiivisen “työuran” ehdottomaksi päätepisteeksi.