Epilogi

Tiedekuntaneuvosto hyväksyi väitöskirjani tänään 6.9.2022 arvosanalla kiittäen hyväksytty. Jos tämän kääntäisi suoraan latinaksi, se ei kuulostaisi “kum”-moiselta, mutta Helsingin yliopiston verkkosivujen mukaan:

Väitöskirjat hyväksytään Helsingin yliopistossa pääsääntöisesti arvosanalla hyväksytty. Jos väitöskirja on kaikkien keskeisten arviointikriteerien valossa poikkeuksellisen ansiokas ja kunnianhimoinen, sille voidaan antaa arvosana kiittäen hyväksytty.

Kerrassaan erinomaista siis. Ulotan täten vielä erilliset kiitokseni arvosanalautakunnalle, jonka muodostivat Daniel Jaquet, Jaakko Tahkokallio ja Mika Kajava.

Uniikki kaksiniteinen versio.

Tämä onkin sopiva hetki huomioida vielä muutama väitöskirjassani oleva lapsus aiemmin mainittujen lisäksi.

Ensinnäkin, sivulla 65 alaviitteessä 287 lukee ‘cs.’, pitäisi olla ‘ca.’ Seuraavassa alaviitteessä lukee ‘fols.’, kun pitäisi olla ‘fol.’ Lisäksi sivun 71 rivillä 3 on ylimääräinen sana bishop. Edelleen, hieman myöhemmin sivulla 74 päädyn ajoittamaan käsikirjoituksen karkeasti n. 1340, minkä jälkeen kirjoitan seuraavasti:

Pushing the dating forward to the second quarter of the fourteenth century is somewhat corroborated by the observation that the first line of text is below the top line: this practice emerged in Bible manuscripts around the end of the twelfth century, in other manuscripts around the 1320s.

Olen sekoittanut vuosisadat muistiinpanoissani, minkä seurauksena väitöskirjaani on livahtanut yllä oleva pöljä väite. Oikeasti kyse on tietenkin 1220-luvusta, joten koko asialla ei ole juurikaan merkitystä I.33:n ajoittamisen kannalta, koska kukaan ei ole pyrkinyt ajoittamaan sitä 1200-luvun alkuun tai varhaisemmaksi. Tämä on onneksi korjattavissa yksinkertaisesti poistamalla yllä lainattu virke, jolla ei muutenkaan ole sanottavaa merkitystä kokonaisuuden kannalta.

Lisäksi tiedotettakoon, että esitelmöin kamppailukirjallisuudesta maanantaina 10.10.2022 keskiajantutkimuksen seuran Glossa ry:n järjestämässä esitelmäillassa. Mikäli Klassillis-filologisen yhdistyksen ohjelmaehdotus Tieteiden yöhön 2023 hyväksytään, minua kuullaan jälleen myös siellä. Muuten työskentelen tällä hetkellä Konrad Kyeserin Bellifortiksen parissa. Puhdetyönä työstän Vegetiuksen Epitoman suomennosta.

In memoriam perpetuam Johannis Henrici Nicolai amici hospitisque mei qui hodie septem annis ante de vita decessit.

Ohi on!

Väittelin tiistaina 16.8. aiheesta aiheesta “Study of the Language and Genre of Royal Armouries MS I.33”. Vastaväittäjänä oli Daniel Jaquet Bernin yliopistosta ja kustoksena toinen väitöstutkimukseni ohjaajista, apulaisprofessori Anneli Luhtala.

Lectio praecursoria löytyy YouTubesta kännykkäkameralla kuvattuna. Käsittelin siinä yleisellä tasolla kamppailukirjallisuutta ja annoin havainnollisia esimerkkejä I.33:n kuvasarjoista ja sitä kautta eräistä seikoista, joita väitöskirjassani käsittelen. Vaikka kyse on keskiaikaisen latinan kielen ja kirjallisuuden tutkimuksesta, sidoin käsittelemäni kysymykset lopuksi laajempaan asiayhteyteen käyttämällä esimerkkinä erästä Cosmopolitanissa ilmestynyttä artikkelia.

Perinteinen otsikkokuva sopii tähänkin.

Hermostustani lievensi hieman se, että vastaväittäjän puheenvuoro (alkaa edellä mainitun videon kohdasta 16:42) oli itse asiassa varsin positiivinen.

Itse tarkastuksessa vastaväittäjää kiinnosti muun muassa kamppailukirjan määritelmäni, mitä tarkoitan genren muuttumisella joksikin muuksi, onko esimerkkejä siitä, että kamppailukirjoja on käytetty mallikirjoina, ja mitä mieltä varsinaisesti olen I.33:n luostarialkuperästä. Yksi kysymys, joka liittyi erityisesti vastaväittäjän omiin tutkimusintresseihin, koski sitä, mikä oikeastaan on näkemykseni kamppailukirjojen kuvaaman tekniikan siirtämisestä tutkijan omaksi toiminnaksi tutkimustarkoituksessa. Vastaväittäjä siteerasi seuraavaa kohtaa (s. 17):

Such an approach, which implicitly assumes that techniques exist not as individual historical phenomena but are defined by some essential properties, easily results in anachronistic interpretations and unwarranted certainty.

…jonka hän esitti olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä sanon runosäkeiden selittämisestä toisaalla (s. 153):

Since the verses and their explanations deal with movements that would have manifested in physical reality, this will not be limited to the simple exercise of matching text passages or words with each other. Instead, some consideration of the external reality will be ventured.

Vastasin huomauttamalla, että aiempaa lainausta ei voi ymmärtää oikein huomioimatta, mitä sen edellä lukee:

In the case of practices mostly attested in iconographical form, the method of interpretation often seems to approach mapping the corresponding contemporary sports (or their individual movements) onto the historical sources.

Kyseisessä kohdassa viittasin siis vain eräänlaiseen erikoistapaukseen (‘such an approach’). Jatkoin selostamalla, millaista tulkinnan tarkkuutta pidän ainakin omissa tutkimuksissani sopivana, mitä käsittelen toki myös väitöskirjassani (s. 18).

Eräs muodollisiin seikkoihin liittyvistä kysymyksistä koski kohtaa, jossa käsittelen Marino Sanudon ohjetta, että Pyhän Maan asukkaiden tulisi lukea Vegetiusta ja tulla harjoitetuiksi viikottain “in the use of catapults and bows (‘in balistando vel sagittando’)”. Vastaväittäjä kysyi, eikö verbi balistare viittaa tässä varsijouseen, mikä on tietenkin totta, ja käy ilmi myös käsikirjoituksen kuvituksesta. Kömmähdyksen syynä oli luultavasti Vegetiuksen mainitseminen samassa kohdassa, mikä johti ajatukset antiikkisempaan semantiikkaan. (Heikkona puolustuksena voisi tietysti tarjota sitäkin, että “katapultin” voisi ymmärtää hyvällä tahdolla kattavan myös varsijouset.)

Edellisen yhteydessä silmiini osui kohta, jonka sanamuotoon en ollut tyytyväinen, minkä toin itse esille väitöstilaisuudessa. Kirjoitin joskus blogin puolella: “Ksenofonin kertomuksessa Kyyros varustaa persialaiset sotilaansa […] jonkinlaisin yksiteräisin yhden käden teräasein (κοπίς, σάγαρις, μάχαιρα)”. Vastaavansisältöisessä kohdassa väitöskirjassani kirjoitan kuitenkin “single-edged swords (κοπίς, σάγαρις, μάχαιρα)” (s. 67). En nyt muista, miksi olen päätynyt käyttämään sanaa sword, joka ei ehkä ihan sovi ainakaan sagariksesta puhuttaessa, mutta luultavasti päätin välttää turhan pedanttia sanankäyttöä. (Sitäkin siis tapahtuu.)

Väittelijä, kustos ja vastaväittäjä.

Lopulta vastaväittäjä ja minä nousimme seisomaan, ja vastaväittäjä antoi loppulausuntonsa, minkä jälkeen pyysin läsnäolijoita esittämään mahdolliset huomautuksensa. Ylimääräisenä vastaväittäjänä puheenvuoron käytti tiedekunnan edustaja Jaakko Tahkokallio, jonka asiantuntemukseen suhtaudun pelonsekaisella kunnioituksella. Selvisin kuitenkin jotenkuten hänenkin kysymyksestään.

Kustos julisti tilaisuuden päättyneeksi ennen kahtatoista, mikä oli varsin onnistunut ajoitus huomioiden tilaamani kakkukahvit. Paikalla oli tosin ajankohdasta huolimatta yli kolmekymmentä henkeä, joten kahvikupit pääsivät loppumaan kesken, koska olin arvioinut tarjoilun kuitenkin hieman alakanttiin (luulin kyllä arvioineeni sen yläkanttiin). Kauimpaa tullut yleisön jäsen oli iloiseksi yllätyksekseni Rolf Warming Tukholman yliopistosta.

Karonkka oli pienimuotoinen illallinen Suomenlinnan Panimossa. Selviytymiseeni sen järjestelyistä olen ihan tyytyväinen, vaikka joitakin perinteisen karonkan genrepiirteitä tuli sovellettua hieman luovasti. Suomenlinnasta osa jatkoi Kaislaan, jossa seuraan liittyi vielä väitöstilaisuudessa ollutta väkeä.

Kiitokset vielä tätäkin kautta vastaväittäjälle, kustokselle, ylimääräiselle vastaväittäjälle, väitöstyöni ohjaajille Anneli Luhtalalle ja Samu Niskaselle (quorum conservabam omnia verba conferens in corde meo), doktorandikollegoille ja kaikille eri tavoin läsnä olleille kaikissa päivän monimuotoisissa vaiheissa!

Väitös lähestyy

Lainaan Helsingin yliopiston tapahtumakalenteria:

FM Antti Ijäs väittelee 16.8.2022 kello 10.15 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta “Study of the Language and Genre of Royal Armouries MS I.33”. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Metsätalo, sali 6, Unioninkatu 40.

 

Vastaväittäjänä on Senior researcher Daniel Jaquet, Universität Bern, ja kustoksena on professori Anneli Luhtala.

Väitöskirjan tieteellinen abstrakti (englanniksi), yleistajuinen tiivistelmä (suomeksi) ja pdf-versio löytyvät Heldasta. (Tätä kirjoittaessani pdf-versio ei ole vielä siellä, mutta tullee sinne pian.)

Standardikansi.

Väitöstilaisuutta odotellessa voi lukea taannoisen haastatteluni Yliopisto-lehden numerosta 6/20 (tai verkosta) tai kuunnella Areenasta haastatteluni Juuso Pekkisen puheohjelmasta (kesto 57:51). YouTube-kanavaltani löytyy toistaiseksi vain Tieteiden yössä pitämäni Vegetius-luento sekä soittolistojen puolelta Joachim Meyer -luentoni (englanniksi).

Julkaisemista keskiajalla (konferenssiraportti)

Osallistuin reilu viikko sitten konferenssiin otsikolla Authorial publishing in the Middle Ages, joka järjestettiin Oxfordissa Jesus Collegessa.

Lentokenttäkaaoksen välttääkseni olin sunnuntaina liikkeellä hyvissä ajoin, eikä Helsinki-Vantaan päässä ollutkaan mitään ongelmia. Uusien läpivalaisulaitteiden ansiosta turvatarkastus sujuu sujuvasti ja nopeasti. Heathrow’n päässä oli nähtävissä hieman enemmän kaaoksen merkkejä, mutta mitään merkittäviä viivytyksiä ei onneksi syntynyt. Samalla koneella lensi kaksi kollegaa, joten loppumatka sujui muutenkin mukavasti porukalla.

Perinteinen otsikkokuva.

Maanantain ohjelma alkoi Daniel Hobbinsin kiinnostavalla keynote-luennolla (‘The origins of the authorial colophon in the Latin West’). Tämän jälkeen oli valittava myöhäisantiikin ja kansankielisten tekstien välillä, joten menin jälkimmäiseen. Lounaan jälkeen oli edelleen valittava myöhäisantiikin–varhaiskeskiajan ja renessanssin välillä, mutta valintaa helpotti tietenkin se, että oma esitelmäni – ‘The publication of Philippo Vadi’s De arte gladiatoria dimicandi’ – kuului jälkimmäiseen. Esitelmä meni ilmeisesti hyvin, ja keskustelu oli hedelmällistä. Päivän loput esitelmät liikkuivat sydänkeskiajan teemoissa.

Konferenssi-illallinen nautittiin Jesus Collegen tunnelmallisessa ruokasalissa. Ruoka oli hyvää ja keskustelut mielenkiintoisia. Kiitokset tästä kaikille asiaankuuluville tahoille!

Lentolipputeknisistä syistä jouduin lähtemään jo tiistaina. Kuultuani ja luettuani lukuisia varoituksia Heathrow’n kentästä halusin olla siellä hyvissä ajoin, mutta ennätin kuitenkin pistäytymään myös Ashmolean Museumissa. Bussimatka lentokentälle sujui hyvin, eikä paahtava hellekään onneksi haitannut erityisen paljon.

Muuten mainittakoon, että täytin juuri yliopiston väitöstietolomakkeen, sillä väittelen kolmen viikon päästä eli 16.8. klo 10 Metsätalon salissa 6. Virallisempaa tiedotusta asiasta seuraa pikimmiten.

Dies Medievales 2022 ja kuulumisia

Pandemian takia vuodella eteenpäin siirretty Dies Medievales -konferenssi järjestettiin viikko sitten (10.–12.3.) Turun yliopistossa. Kiitokset tätäkin kautta järjestäjille ja osallistujille! Reima Välimäki käsitteli mielenkiintoisessa keynote-luennossaan internetissä leviäviä pseudohistoriakäsityksiä, ja hieman samaa teemaa käsiteltiin myös ensimmäisessä sessiossa otsikolla “Suomalainen medievalismi ja historiografia”. Erityisen kiinnostava oli Tuomas Heikkilän esitelmä Lallista, Suomen “kansallispahiksesta”.

Lounaan jälkeen kuuntelin Laura Laineen, Panu Savolaisen, Tanja Ratilaisen ja Ilari Aallon esitelmät puu- ja tiilirakenteista löytyvistä merkinnöistä. Päivän viimeisessä sessiossa Anni Hella käsitteli keskustelua asiakirjojen aitoudesta Ferrara-Firenzen konsiilissa, Lauri Ockenström magiakirjallisuutta ja Saku Pihko muistia forensis-psykologisesta näkökulmasta. Päivän päätteeksi oli Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä -teoksen esittelytilaisuus sekä Glossa ry:n kokous.

Perjantaina kuuntelin ensimmäisenä ristiretkiaiheisen session. Sini Kangas puhui ristiretkeläisten rukouksista, Stefan Schröder ristiretkien muistamisesta myöhäiskeskiajalla. (Olen tietysti aina tyytyväinen nähdessäni oman nimeni esitelmädiassa.) Jenni Lares ja Antti Hannunen esittelivät Vapriikin taannoisen Ritarit-näyttelyn toteutusta.

Perinteinen läppärikuva ja turkulaista promomateriaalia.

Perjantain keynote-luennon piti Kathryn Rudy (University of St Andrews) otsikolla “The Memory in the Material: What Medieval Parchment Reveals about its Early Users”. Aiheena oli käytön eli tarkemmin koskettelun jäljet käsikirjoituksissa: sivuja on kosketeltu muun muassa suudeltaessa kirjaa joko suoraan tai sormen kautta, vannottaessa valaa tai dramatisoitaessa kuvassa näkyvää toimintaa julkisen lukutapahtuman yhteydessä.

Iltapäivän sessiossa Anita Geritz puhui keskiaikaisista enteistä protestanttisissa ihmekokoelmissa, Seppo Heikkinen lääketieteellisistä seikoista Tuomas Akvinolaisen ihmeissä ja Mira Harjunpää latinan runokieliopeista, muun muassa suosikistani Aleksanteri Villadeiläisestä. Oma sessiomme otsikolla “Opaskirjallisuus muistin tukena” olikin sitten perjantain viimeinen. Sanna Supponen käsitteli Mathias Linköpingiläisen Alphabetumia, Leena Enqvist rukouskirjoja ja minä keskiaikaisten kamppailukirjojen tapoja tehdä tietosisällöstään helpommin omaksuttavaa ja mieleenpainuvaa.

Iltaohjelmana oli Turun kaupungin sivistysjohtaja Timo Jalosen tervehdys, Valoisa keskiaika -kunniamaininnan jakaminen dosentti Markus Hiekkaselle (ks. Glossan ja Turun yliopiston uutiset),  ja konferenssi-illallinen panimoravintola Koulussa.

Lauantaina ehdin osallistua aamun sessioon, minkä jälkeen jouduinkin kiiruhtamaan junaan. Theresia Petterssonin keynote-luennon kuuntelinkin sitten Zoomin kautta junassa.

***

Lopuksi vielä muita kuulumisia. Olen saanut molemmat esitarkastuslausunnot väitöskirjastani, ja molemmat olivat puoltavia. Seuraavat vaiheet tässä hankkeessa ovat siis  vastaväittäjän valinta, väittelyluvan saaminen sekä käsikirjoituksen muokkaus painokuntoon.

Lisäksi Turussa ja Leedsissä taannoin pitämieni esitelmien pohjalta kirjoittamani artikkeli ilmestynee piakkoin, toimittajan kanssa lienee käyty jo loputkin muokkauskierrokset. Olen myös lähettänyt yhden hakuteosartikkelin arvioitavaksi ja odottelen aihealueen toimittajan kommentteja. Lisäksi olen maaliskuun aikana saamassa valmiiksi yhden artikkelikäsikirjoituksen germanistiikan alalta sekä yleistajuisen artikkelin eräästä suomalaisesta tietokirjailijasta, joka ilmestyy myöhemmin keväällä. Kesällä on tiedossa konferenssiesitelmä Oxfordissa. Löysin myös kustantajan Vegetiuksen Tiivistelmän sodankäynnistä suomennokselleni, ja pyrin saamaan käännöksen valmiiksi muun toiminnan ohella.

Villisika

Villisika esiintyy varoasentojen nimityksissä niin saksan- kuin italiankielisissäkin lähteissä. Käsittelen tässä lyhyesti nimityksen alkuperään liittyviä kysymyksiä.

Lecküchnerin varoasentonimissä on nähtävissä kaksi teemaa: sotilasarkkitehtuurin luginsland eli ‘vartiotorni’ ja pastey eli ‘suojavarustus’ sekä eläinmaailman stier eli ‘sonni’ ja eber eli ‘villisika’. Ensiksi mainituissa kärki ei osoita vastustajaa, joten miekka on valmiina lyöntiin ylhäältä ja alhaalta; jälkimmäisissä kärki osoittaa kohti vastustajaa valmiina pistoon ylhäältä tai alhaalta.

Lecküchnerin eber eli villisika oikealla ja vasemmalla. BSB, cgm 582, f. 33v.

Vaikka Lecküchner ei selitä nimitysten alkuperää, stierin ja eberin eläinmetafora vaikuttaa olevan ilmeinen: miekan asema vastaa ylhäällä ollessaan sonnin sarvea ja alhaalla villisian syöksyhammasta. Liechtenauerin sanastossa vastaavat varoasennot ovat ochs eli ‘härkä’ ja pflug eli ‘aura’ (sekä vom tag eli ‘katolta’ ja alber eli ‘poppeli’), mutten käsittele näitä nimityksiä tässä yhteydessä.

Fiore dei Liberin (fl. n. 1410) varoasentoihin kuuluu myös villisika-asento, jonka nimityksessä viitataan erikseen juuri syöksyhampaaseen: Dente di cenghiaro stabile (144); dente di cengiaro lo mezano, posta di dente zenchiaro mezana stabile (148). Toisesta päästä eläinmetaforaa löytyy “häntä” eli coda longa tai posta di choda longa stabile (145), jossa miekka on alhaalla taaksepäin ikään kuin häntänä. (Yksi- tai kaksisarvisista olen kirjoittanut aiemmin coronan yhteydessä.)

Fiore selittää villisika-asennon nimen tulevan villisian tavasta iskeä (‘Questo si-è dente di zengiaro peroché dello zengiaro prende lo modo di ferire’, 144) ja vielä tarkemmin siitä, että villisika iskee sivuttain (‘…per modo che fieri lo zengiaro ala traversa’, 148).

Fioren dente di cenghiaro stabile. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, f. 24r.

Vaikka Fioren molemmissa kuvissa miekan kärki osoittaa alas, Fiore kuitenkin sanoo, että asennosta tehdään alapisto. (On tietysti mahdollista, että kuva ei täysin vastaa sitä, miten Fiore olisi näyttänyt asennon itse; ks. kirjoitukseni Fioren malleista.) Alapisto on helposti ajateltavissa villisian tapana iskeä syöksyhampaillaan alakautta. Jälkimmäinen maininta siitä, että villisika iskee sivuttain tai poikittain (‘ala traversa’) on hankalampi. En ole (onneksi) kohdannut hyökkäävää villisikaa, mutta aiheesta näkemäni videot tai keskiaikaiset miniatyyrit eivät tunnu erityisesti tukevan tätä ajatusta.

Sama ajatus löytyy kamppailukirjallisuudesta myöhemminkin. Antonio Manciolinon teos Opera Nova (Venetsia 1531) sisältää muiden rautaporttien (porta di ferro stretta, larga) ohella myös varoasennon nimeltä guardia cingiara porta di ferro, jossa vasen jalka on (oletettavasti edessä) hieman koukistettuna ja vasemmalla, asekäsi vasemman polven edessä. Manciolino selittää, että nimitys johtuu villisian tavasta iskeä sivuttain (‘per trauerso’, B1r). Toisaalta Manciolino myös selittää coda lungan eli ‘pitkän hännän’ nimityksen tulevan sanonnasta, jonka mukaan mestareilla on “pitkä häntä” eli joukko oppilaita, jotka voivat kostaa mestarin puolesta (B1v). Pakotettujen selitysten mahdollisuus ei siis ole poissuljettu.

Achille Marozzon yhtä mielikuvituksettomasti nimetyssä teoksessa Opera Nova (Mutina 1536) löytyy kuva samasta asennosta:

Marozzon guardia de Cinghiara porta de ferro (s. 38v).

Vaikuttaisi siltä, että irroitettuna alkuperäisestä yhteydestään villisika on tullut yhdistetyksi alapiston (erotuksena yläpistosta) sijaan sivuttaisuuteen. Fiore mainitsee, että dente de cengiarosta miekka kohtaa vastustajan miekan ‘ala traverso’ (148). Sama voidaan toki sanoa myös Lecküchnerin kuvaamasta alapistosta, joka tehdään eberistä vastustajan lyöntiä vastaan (f. 62v): kun miekka on oikealla (alhaalla), suljetaan vasen (ylä)paljas välttämättä siirtämällä miekka oikealta vasemmalle (ylös). Tämä “sivuttaisuus” kuitenkin pätee myös stieriin eikä siis ole “villisian” tunnusmerkillinen piirre.

Jostakin ajatus villisian sivuttaisuudesta kuitenkin tulee. Asiaan viittaa epäsuorasti 1200-luvulla elänyt Bartholomeus Anglicus ensyklopediassaan De proprietatibus rerum (Köln n. 1471: s. 191; Lyypekki 1483: y1v). Bartholomeus kertoo villisian olevan vahva ja peloton eläin, joka käy kuolemaa uhmaten metsästäjän kimppuun. Taistelussa villisika käyttää syöksyhampaitaan miekkana. Puolustuksesta sanotaan seuraavaa:

in latere dextro habet os durissimum, latum et spissum, quod semper opponit venabulo persequentis, nam osse illo utitur pro clipeo ad se protegendum.

‘Oikella puolellaan sillä on kova, leveä ja paksu luu, jonka se aina asettaa takaa-ajajansa keihästä vastaan, sillä se käyttää tuota luuta kilpenä suojatakseen itseään.’

On luultavaa, että Fioren ja Manciolinon viittaukset villisian sivuttaisuuteen ovat peräisin jostain tämäntyyppisestä ajatuksesta. Toinen kysymys on se, onko tämä todellinen historiallinen selitys varoasennon nimitykselle. On muistettava, että opin harjoittajat eivät välttämättä ole opin historian asiantuntijoita. (Tämän voi todeta kysymällä miekkailijalta selitystä vasemman käden klassisellle asennolle tai tiedustelemalla äidinkielenopettajalta, miksi menneen aikamuodon nimi on “imperfekti”.) Toisaalta on täysin mahdollista, että käsitys nimityksen merkityksestä on vaikuttanut tekniikan muotoon, jolloin tietyssä kontekstissa selitys voi olla oikea, vaikka se olisikin historiallisesti väärä.

Kuukauden kirja: Das Recht in der Dichtung ([1931])

Koska edellinen kirjoitus oli mahdollisesti tylsin “kuukauden kirja” ikinä ja koska kuukauden kirjoja on jäänyt välistä säännöllisen epäsäännöllisesti, ajattelin kirjoittaa heti perään toisen. Tällä kertaa kirjahyllystä tarttui käteen Hans Fehrin Das Recht in der Dichtung (Bern), joka on muista lähteistä saadun tiedon mukaan ilmestynyt vuonna 1931.

Teos on jatkoa vuonna 1923 ilmestyneelle teokselle Das Recht im Bilde. Ensimmäinen osa käsittelee oikeushistoriallisia aiheita kuvataiteessa, jälkimmäinen osa runoudessa. Aihepiiri on siis oikeus-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen.

Historiallisen kamppailuntutkimuksen kannalta teoksesta löytyy paljon kiinnostavia otteita kaksintaisteluiden kuvauksista keskiaikaisesta kirjallisuudesta, mutta kamppailukirjallisesti kiinnostavin on luku, jonka aiheena on Heinrich Neustadtilaisen Apollonius von Tyrland 1200-luvun lopulta (s. 219–26). Kyseessä on versio myöhäisantiikkisesta Apollonius Tyroslaisen tarinasta.

Flordelîse ja Silvian taistelussa. Gotha, cod. chart. 689, f. 156. (Fehrin kirjan s. 311.)

Heinrichin teokseen lisäämän kaksintaistelukuvauksen tekee merkittäväksi se, että kyseessä on miehen ja naisen välinen kaksintaistelu: Flordelîse haastaa Silvian Nasaretilaisen kaksintaisteluun, koska tämä on syyttänyt aiheettomasti hänen sisartaan Claramieta. Claramien mies, Lafet, oli nimittäin voittanut Silvianin turnajaisissa, josta suuttuneena Silvian oli kostoksi yrittänyt raiskata Claramien. Silvian ei ollut onnistunut tässä, mutta oli kuitenkin väittänyt Lafetille Claramien antautuneen hänelle. Uskoen Silviania Lafet oli rangaistukseksi vanginnut Claramien tyrmään syömään koirien kanssa ja juomaan likavettä.

Kun Flordelîse esittää syytöksensä kuninkaan edessä, Silvian tietysti kieltää kaiken ja vihjaa Flordelîsen olevan mielenvikainen (‘Herre, ich hab ir nicht getan. / Ist ir schwester ein kranckes weib’).

Flordelîse vaatii kaksintaistelua. Ongelmaksi muodostuu, että hän on nainen (‘Si ist ain weib, er ist ain man.’) Onneksi vanha satraappi, kaupungin piispa, kertoo lukeneensa kirjasta, että tällaisessa tilanteessa naiselle annetaan tasoitusta (‘Ain weyb ist ain halber man’) laittamalla mies seisomaan puolet hänen pituudestaan olevaan kuoppaan oikea käsi sidottuna selän taakse, aseenaan kyynärän mittainen keppi; naisella taas tulee olla liina, jonka sisään on sidottu kolmen naulan painoinen kivi.

Flordelîselle nämä ehdot sopivat (‘die rede gevellet mir gar wol’), mutta Silvian tietysti protestoi huomauttaen, että jos hän häviää, niin sitten sanotaan pilkallisesti, että sairas nainen on tappanut vahvan miehen; hän haluaisi taistella vain miestä vastaan, mikä ei kuitenkaan käy päinsä.

Solothurn, S 554, kuva 10. (Fehrin kirjan s. 221.)

Taistelu alkaa. Silvian lyö sinne tänne, mutta Flordelîse pomppii ympäriinsä kuin vuohi ja osuu häntä päähän. Lyönnillä ei kuitenkaan ole vaikutusta, ja Silvian osuu häneen kepillään. Flordelîse huutaa kivusta. Silvian tarttuu hänen vaatteeseensa ja vetää hänet luokseen; katsojat luulevat Flordelîsen kuolevan (‘Flordelise di ist tod’). Flordelîse onnistuu kuitenkin lyömään Silviania käteen, jolloin hän pudottaa keppinsä; Flordelîse jatkaa lyömällä häntä päälakeen ja ohimoon, saaden Silvianin huutamaan kuin lammas:

Do slug sy im ains auff den schiel
Und dar nach ains auff den slaf,
Das er reret als ain schaff.

Silvian jää ilmeisesti kuolleena makaamaan ja Flordelîse julistaa voittaneensa. Yleisö haluaa polttaa Silvianin ruumiin, mutta yhtäkkiä hän alkaakin liikkua. Kuningas puhuttelee Silviania, joka vihdoin tunnustaa valehdelleensa.

Heinrichin kuvaus perustunee vuonna 1288 Bernissä käytyyn kaksintaisteluun, joka lienee herättänyt huomiota eriskummallisuudessaan. Heinrichillä on voinut olla käytössään jonkinlainen kuvaus kyseisestä tapauksesta. Taistelu sisältää elementtejä, joita löytyy kuvattuna Talhofferilta, mutta hänen kuvissaan nähdään molempien osapuolien suorittavan lopetusliikkeitä. Paulus Kalin vastaavassa kuvasarjassa taas mies kuvataan selvästi taistelun lopullisena voittajana.

Sivulla 221 on neljä kuvaa  jo aiemmin käsittelemästäni Solothurnin kamppailukirjasta (KdiH 38.3.7), joka on kopio Paulus Kalin kirjasta. Kuvista kaksi käsittelee miehen ja naisen (10–11), kaksi muuta kaksintaistelua terävillä kilvillä (23) ja haarniskassa (8).

Kuukauden kirja: L’Archiginnasio 5 (1910)

Muutaman aasinsillan kautta mieleeni tuli tämänkertainen kuukauden kirja, L’Archihginnasion vuosikerta 1910. Kyseessä on Bolognan kaupunginkirjaston julkaisu, jonka kyseisellä vuosikerralla sattuu olemaan kamppailukirjallista merkitystä.

Julkaisun alaotsikko.

Rainer Welle mainitsee vuonna 1993 ilmestyneessä, historiallisen kamppailuntutkimuksen kaanoniin kuuluvassa teoksessaan “…und wisse das alle höbischeit kompt von deme ringen”. Der Ringkampf als adelige Kunst im 15. und 16. Jahrhundert, että aiemmin tutkimus tunsi vain kolme Paulus Kalin käsikirjoitusta: Münchenin cgm 1507; Wienin P 5126 ja Gothan chart. B 1021. Welle kuitenkin ilmoittaa löytäneensä Bolognan yliopistonkirjastosta neljännen käsikirjoituksen (1825, KdiH 38.5.1).

Kyseinen käsikirjoitus oli tietenkin ollut tuntematon tutkimukselle, sillä Wierschin (1965) ja Hils (1985) eivät mainitse sitä, eikä sitä löydy Verfasserlexikonistakaan, jonka molemmissa painoksissa mainitaan vain Münchenin- ja Wienin-käsikirjoitukset. (Myöhemmin KdiH tuntee kaikki neljä käsikirjoitusta sekä Solothurnin kirjan, joka sijoitetaan siinä Talhofferin alle, 38.3.7; Deutsches Literatur-Lexikon: Mittelalter tuntee Kal-artikkelissaan kaikki viisi käsikirjoitusta ja mainitsee vielä senkin, että Paulus Hector Mair on kopioinut hänen kupuramiekkailukuviaan, ks. nide 7, 999–1001.)

Käsillä oleva julkaisu vuodelta 1910 joka tapauksessa sisältää Lodovico Fratin kirjoittaman tiedonannon otsikolla ‘Le tavole di scherma e di lotta di Paolo Kal’ (s. 6–7), jossa hän kuvailee käsikirjoituksen ja sen provenienssin. Frati myös mainitsee, että Maßmann ei tunne kyseistä käsikirjoitusta artikkelissaan (Serapeum 1844, s. 54), mutta Novati mainitsee sen kyllä Fiore-editiossaan (1902, s. 106, viite 162).

Frati mainitsee käsikirjoituksen myös katalogissa Inventario dei codici italiani conservati nella R. Biblioteca Universitaria di Bologna niteessä 15 (1909, s. 6) ja kuvailee sen niteessä 21 (1914, s. 151).

Artikkelin alku.

Fratin tiedonantoa voidaan ehkä pitää kohtuullisen obskyyrinä, eikä painetuista katalogeistakaan löydä mitään, ellei käytössä ole hakemistoa (tai liikaa aikaa), mutta Novatin Fiore-editio on sen verran merkittävä julkaisu, että Paulus Kalin Bolognan-koodeksin unohduksiin jääminen on suorastaan merkillistä. Myös Carlo Bascetta mainitsee käsikirjoituksen antologiassaan Sport e giuochi (1978, nide 1, s. 298, alaviite 2).

Myrkkyoppia

Fiore dei Liberin kamppailukirjasta 1400-luvun alusta löytyy azza- eli varsikirvesosion lopusta resepti sokaisevalle jauheelle, joka voidaan piilottaa kirveen sisään ja heittää sieltä vastustajan silmille (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 37v, ed. Malipiero, 243):

Piglia la latte delo titimallo e seccalo al sole overo in forno caldo e fane polvere e piglia di questa polvere unçe II e una unza de polvere de fior de preda e mescola insembre

‘Ota tyräkin maitiaisnestettä ja kuivaa se auringossa tai kuumassa uunissa ja tee siitä jauhetta ja ota tästä jauheesta kaksi unssia ja yksi unssi alunajauhetta ja sekoita ne yhteen.’

Käsittelen tässä kirjoituksessa lyhyesti mainittuja ainesosia.

Kuningashahmo (oik.) sokaisee vastustajansa (vas.). Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, f. 37v.

Ainekset ovat alkukielellä titimallo ja fior de preda. Titimallo, latinaksi titimallus tai tithymallus, tarkoittaa tyräkkiä. Tyräkkilajien lääkinnällisestä käytöstä löytyy runsaasti tietoa antiikin ja keskiajan kirjallisuudesta. Plinius vanhempi mainitsee, että maitiaisnestettä kerättäessä on varottava, ettei se joudu silmiin (Naturalis historia 26,39). Isidorus luonnollisesti antaa nimitykselle titimallus etymologisen selityksen muttei käsittele sen polttovaikutusta (17,9). Vincent Beauvais’lainen kertoo, että maitiaisneste puhdistaa vihreän sapen (Speculum doctrinale 12,87). Hieman obskyyrimpi keskiaikainen teksti, joka tunnetaan nimellä tractatus de herbis, löytyy käsikirjoituksesta British Library, Egerton 747. Tyräkkiä käsittelevästä kappaleesta löytyy seuraava kohta (f. 101r):

lac eius in uere colligitur. caute est colligendum ex infusione enim eius facile manus excoriantur, quod si contingat fricetur pars lesa cum suco solatri, siue ex alio suco frigido.

‘Sen maitiaisneste kerätään keväällä. Se on kerättävä varovasti, sillä joutuessaan käsille se polttaa välittömästi. Jos näin tapahtuu, vammaan hierotaan koison maitiaisnestettä tai jotain muuta kylmää maitiaisnestettä.’

Tässä “kylmä” on ymmärrettävä humoraaliopin terminä: tyräkki – kuten aluna (f. 3r) – on tekstin mukaan “kuumaa” ja “kuivaa”.

C. Lagomarsini, ‘Un manuale d’armi d’inizio sec. XV’, Studi di filologia italiana 69 (2011), 257–291 selittää ilmaisun fior de preda seuraavasti:

fior de preda 243 designa l’allume potassico naturale, anche detto lume di piuma, e rimanderei alla forma metatetica dell’emiliano e del veronese preda

Fior de preda on siis kaliumaluna (allume potassico), joka tunnetaan myös nimellä lume di piuma. (Preda on kiinnostava metateesi, kun sanan pohjalla on latinan petra, josta myös standardi-italian pietra). Kyseessä on siis sananmukaisesti ‘kalliokukka’ eli ‘sulka-aluna’. Jälkimmäisen nimityksen alaviitteessä viitataan Venetsiassa vuonna 1555 ilmestyneeseen parfyymikirjaan Notandissimi secreti de l’arte profumatoria, jonka reseptit sisältävät myös samaista ainetta.

Titimallus. British Library, MS Egerton 747, f. 101r.

Dizionario universale critico enciclopedico della lingua italiana kertoo alunasta seuraavaa (1797, 1. nide, s. 82):

Allume di piuma, altre volte detto anche Scissile, È un allume naturale, composto di molte fila bianche, diritte, belle, e lucenti come cristallo, le quali formano di quà, e di là certe frange, quasi consimili agli spennacchi, o barbe delle piume. Alcuni, per la somiglianza, lo confondono coll’ Amianto.

Allume (kaiketi oikeampi kuin lume) di piuma eli scissile (‘lohkeava’) vastaa kuvauksen perusteella kaliumalunaa, josta todella lähtee luonnontilassa valkoisia töyhtöjä. Tässä yhteydessä kiinnostava on maininta, että jotkut sekoittavat sen samannäköiseen asbestiin (amianto). Hieman vanhempi lääkereseptiteos Ricettario Fiorentino (1626, s. 14) kertoo lohkeavasta alunasta (alume scissile) seuraavaa:

Adulterasi con la pietra Amianto detta volgarmente allume di piuma, ò fiore di pietra; conoscesi al gusto, che ella non è astringente come l’allume.

Tämän mukaan siis alume scissile sekoitetaan asbestiin (la pietra Amianto), joka tunnetaan myös nimillä allume di piuma ja fiore di pietra. Onneksi asbestin erottaa alunasta maun (!) perusteella, koska asbesti ei maistu karvaalta kuten aluna.

Alumen. British Library, MS Egerton 747, f. 3r.

Yllä olevan, tietenkin hyvin kapean katsauksen perusteella siis:

  1. (allume di piuma = allume scissile) ≠ amianto
  2. allume scissile ≠ (amianto = allume di piuma = fiore di pietra)

Selvää vaikuttaa olevan ainakin se, että aluna ja asbesti menevät sekaisin. Joka tapauksessa aluna vaikuttaa todennäköisemmältä ainesosalta sokaisupulveriin kun asbesti.

Miksi kaksintaistella

Tämä kirjoitus käsittelee oikeastaan enemmän tutkimus(lähi)historiaa kuin itse asiaa ja muistuttaa siitä, että käännökset ja edes editiot eivät aina korvaa alkuperäislähteitä.

Talhofferin Kööpenhaminan-käsikirjoitus (Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º) on luultavasti hänen henkilökohtaisessa käytössään ollut mallikirja. Kirjasta löytyy paitsi kamppailu- ja Bellifortis-kuvia, myös selostuksen kaksintaisteluista (kempfen, f. 8r–10v). Vaikuttaa siltä, että Talhoffer on miekkailuopettajan ominaisuudessa valmentanut aatelisia kaksintaisteluihin, minkä vuoksi hänen itsensä on tietysti täytynyt olla perehtynyt aiheeseen.

Item zu dem ersten maul daz Im nymant gern sin Eer laut abschniden mit wortten ainen der sin genoß ist Er wolte Ee lieber mit im kempfen wie wol er doch mit recht wol von Im kem ob er wolte und darumb so ist kämpfen ain můtwill

‘Kukaan ei mielellään anna sellaisen, joka on hänen vertaisensa, riistää häneltä kunniaa sanoilla; hän haluaisi ennemmin taistella hänen kanssaan, vaikka voisi kyllä oikeutetusti poistua hänen luotaan, jos haluaisi, ja siksi taisteleminen on pahantahtoisuutta.’

(Ilmaisusta von jdm kommen vrt. Lutherin raamatunkäännöksen 1. Moos. 44:22.)

Kunnianloukkaukseen ei siis ole välttämätöntä vastata taistelulla. Edellisen jälkeen Talhoffer mainitsee seitsemän muuta syytä taistella:

Item der sachen und Ardickelen sind siben Darumb man noch pfligt zu kempfen
Item daz erst ist mortt
Daz ander verräterniß
Das dritt ketzerÿ
Daz vierd wölher an sinem herrn truloß wirt
Daz fünfft umb fanknuß in striten oder sunsst
Daz sechst um valsch
Daz sibent da ainer junckfrowen oder frowen benotzogt

‘On seitsemän asiaa ja artikkelia, joista on vielä tapana taistella: ensimmäinen on murha, toinen petos, kolmas harhaoppi, neljä uskottomuus herraansa kohtaan, viides vangitseminen kamppailussa tai muuten, kuudes valapatto, seitsemäs neidon tai rouvan hyväksikäyttö.’ En käsittele tätä listaa tässä enempää.

Kööpenhamina, Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º, f. 8r.

Edellä käsitelty kohta löytyy myös Johann Carl Heinrich Dreyerin Rostockissa vuonna 1754 ilmestyneen teoksen Sammlung vermischter Abhandlungen zur Erläuterung der deutschen Rechte und Altertümer ensimmäisestä niteestä (s. 165). Siteeraan alla hänen lukutapansa ylemmästä kohdista:

Item zu dem erstenmaal, das jm niemant gern sin Eer laat abschneiden mit worten ainem der sin genoß ist, Er wolte lieber mit Im kampfen, wiewol es doch mit recht wol von Im käm, ob er wolte und darum ist kampfen ein mutwil.

Dreyerin kuvaus kyseisestä käsikirjoituksesta, joka sisältää yllä siteeratun kohdan, löytyy Gustav Hergsellin Prahassa vuonna 1889 julkaisemasta teoksesta Talhoffers Fechtbuch (Ambraser Codex) aus dem Jahre 1459 (s. 21). (Kyseessä on faksimile käsikirjoituksesta Wien, Kunsthistorisches Museum, MS KK5342, jota Hergsell erehtyy pitämään Dreyerin kuvaamana, nykyään Kööpenhaminassa olevana käsikirjoituksena vuodelta 1459.)

Ortografisten erojen lisäksi Dreyer lukee ainem eikä ainen ja es eikä er ja hyppää sanaa darum seuraavan sanan so yli. Ei käy ilmi, ymmärsikö hän tekstikohdan tästä johtuen merkittävästi eri tavalla kuin yllä oleva käännökseni.

Merkittävästi poikkeava lukutapa löytyy Jeffrey Hullin teoksesta Knightly Dueling vuodelta 2007 (joka sivumennen sanoen on muistaakseni viimeinen Akateemisesta kirjakaupasta löytämäni kirja aiheesta), joka sisältää myös englanninkielisen käännöksen:

Jtem zu dem ersten maul daz jm nymant gern sin Eer laut abschniden mit wortten ainem der sin genoß ist Er wolte Er hebet mit Jm kempfen wie wol er doch mit recht wol von Im kem ob er wölte und Darumb so ist kämpfen ain muotwill

 

Yet firstly this – nobody is happy when one of his comrades cuts him up with loud words. He who would have at dueling with such a comrade, indeed he is within his rights and may well fight him if he would. Thus dueling is wantonness.

(Transkriptista ovat vastanneet nimiösivun mukaan Monika Maziarz ja Grzegorz Zabinski.) Jo ensimmäisen virkkeen käännös on hieman erikoinen. Ilmeisesti Hull on käsittänyt verbimuodon laut (lasst) adjektiiviksi laut, mikä selittäisi sanan loud. Verbin abschnieden objekti sin Eer ‘kunniaansa’ on käännöksessä him. Keskimmäisen virkkeen osalta en osaa sanoa, miten kyseiseen käännökseen on päädytty.

Edellä käsitelty teos kannattaa ehkä kokonaisuudessaan jättää omaan arvoonsa, mutta kyseisen kohdan hämmentävät lukutavat ovat harmillisesti löytäneet tiensä myös tutkimuskirjallisuuteen.

Daniel Jaquet käsittelee kyseistä kohtaa artikkelissaan “Personne ne laisse volontiers son honneur être tranche. Les combat singuliers ‘judiciaires’ d’après les livres de combat” (teoksessa Armes et jeux militaires dans l’imaginaire xiie-xve siècles 2016, s. 389–412). Transkriptio löytyy sivulta  406 alaviitteestä 5. Huomion kiinnittävät ‘ainem der sin genoß ist’, ‘Er wolte Er hebat mit im kempfen’ ja ‘nit recht’ (joka tosin voi olla myös vain painovirhe). Ohessa samalta sivulta löytyvä ranksankielinen käännös:

En premier lieu, personne ne laisse volontiers son honneur être tranché tout haut par des mots de l’un de ses compagnons. S’il voulait le combattre à outrance, il le ferait en son plein droit et pourrait bien l’affronter s’il le souhaitait. Ainsi le combat à outrance est un acte de défi (můtwill).

Tässä on selvästi nähtävissä Hullin käännöksen vaikutus. Teoksessa Killing and Being Killed julkaistussa artikkelissa otsikolla “Six Weeks to Prepare for Combat” (2017, s. 131–163) on mukana käsitellyn kohdan osalta edellistä vastava lähde-editio Kööpenhaminan-käsikirjoituksen tekstistä (s. 155–159). Lähteeksi mainitaan [Dieter] Bachmannin verkosta löytyvä transkriptio, jonka tekijä on kuitenkin tarkistanut.

Viimeksi mainittu artikkeli on julkaistu uudestaan Michael Chidesterin toimittamassa, juuri ilmestyneessä oheisniteessä hänen tuottamaansa faksimileen käsitellystä Talhofferin käsikirjoituksesta (89–112).  Kyseinen nide on itsessään pienoinen pettymys, mutta tässä yhteydessä mainittakoon lievä toimitustyön kauneusvirhe, joka liittyy käsiteltyyn kohtaan. Jaquet’n lähde-edition lisäksi samassa niteessä on nimittäin transkriptio ja englanninkielinen käännös myös koko käsikirjoituksesta (s. 9–46). Transkription tekijäksi mainitaan edellä mainittu Dieter Bachmann. Transkription on tarkistanut ja tekstin kääntänyt Rebecca Garber. Transkriptio vastaa edellä siteerattua: ‘ainem der sin genoß ist’, ‘Er wolte Er hebet mit im kempfen’ ja ‘nit recht’. Käännös:

Item: Regarding the first point: that no one likes to have his honor loudly cut short with words by some-one who is his associate. He would rather fight with him, even though he could justifiably walk away from him if he wanted, and therefore fighting is [an act of] free will [that is legally unjustified].

Hieman yllättäen kohta ‘he would rather fight with him’ vastaa alkutekstin kohtaa ‘Er wolte Ee lieber mit im kempfen’, vaikka transkriptiossa lukee ‘Er wolte Er hebet mit im kempfen’. Käännöksessä kummittelee edelleen “loudly” (verbimuoto laut löytyy kyllä Grimmein sanakirjasta) ja turhan konkreettinen “cut short” (Grimmeiltä löytyy merkitys ‘ottaa pois’, esimerkkinä juuri kunnia). Tekijä ilmoittaa alussa, että käännös on ‘based on my extensive knowledge of [the] language’, mutta toteaa sen olevan vain ‘one interpretation’.

Lopussa olevan sanan muotwill käännöksessä viitataan Grimmein sanakirjasta löytyvään oikeushistorialliseen selitykseen. Ilmeisempi sanakirjalähde olisi varmaan erikoisalasanakirja Deutsches Rechstwörterbuch. Taivun tulkitsemaan sen tässä yhteydessä tarkemmin “pahantahtoisuudeksi” (DRW sv. Mutwille, III) omasta tahdosta tehdyn sijaan, mutta tästä voidaan tietysti keskustella.