Monthly Archives: March 2017

Ad sensum & ad verbum

|

Viime vuosikymmenen alkupuolella ilmestyi kaksi I.33:a käsittelevää teosta, Jeffrey Forgengin The Medieval Art of Swordsmanship: A Facsimile & Translation of Europe’s Oldest Personal Combat Treatise, Royal Armouries MS I.33 (2003) sekä Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Ensimmäisestä on ilmestynyt myös päivitetty versio The Illuminated Fightbook: Royal Armouries Manuscript I.33 Companion Volume: Transcription, Translation and Introduction (2013), ja jälkimmäisen jatko-osana Handin “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2010). Alla lainaus kustantajan esipuheesta Forgengin vuoden 2003 editioon (v):

[W]e have as a matter of policy determined that these works should be best published in two parts. First, the facsimile and translations must be produced by scholars, historians and a few talented amateurs to make the original material available to the historical martial arts community. Second, detailed functional interpretations must be published, so that others can experiment, dissect and reconstruct the arts.

(Handin ja Wagnerin teoksen kiitossivu vahvistaa sen, että heidän työnsä perustuu Forgengin käännökseen.)

Tekstin ja sen teknisen sisällön tulkintojen julkaiseminen erillisinä niteinä on hyvä ajatus, eikä periaatteen tasolla eroa siitä, että aina on ollut olemassa sekä editioita että tutkimuskirjallisuutta. Käännöksen käyttäminen tulkitsemisen lähdemateriaalina on ongelmallisempaa. Voidakseen kääntää teksti, on joka tapauksessa ymmärrettävä sen sisältö, sillä kääntäminen kohdistuu ensisijaisesti merkitykseen eikä muotoon. Kääntäminen ei siis varsinaisesti onnistu ilman tulkintaa sisällöstä, ja toisaalta kaikki käännökseen perustuvat tulkinnat pohjautuvat ensisijaisesti jo käännösprosessissa tehtyihin tulkintoihin, eivät alkutekstiin itseensä.  Keskeinen “paradoksi” on, että yksittäisten sanojen merkityksen voi ymmärtää vain kontekstista, ja kontekstin voi ymmärtää vain sanojen perusteella.

Toisinaan käännöksiä on laadittu silläkin ajatuksella, että käännös sisältää mahdollisimman vähän tulkintaa. Tämä toimii ehkä jollakin tasolla käännettäessä vaikkapa varhaisnyky-yläsaksaa nyky-yläsaksaksi (esim. Dierk Hagedorn 2009, Peter von Danzig: Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8), mutta esimerkiksi I.33:n tapauksessa latinan kääntäminen sanasta sanaan nykyenglanniksi palvelisi lähinnä jonkinlaisena (huonona) juoksevana sanastona alkutekstin vieressä. Kaikki käytännön tulkinnat pitäisi joka tapauksessa tarkistaa alkutekstiä vasten, ja jos voi tämän tehdä, voi yhtä hyvin operoida suoraan alkutekstistä lähtien.

Hyvin harvassa ovat sellaiset tapaukset, joissa voidaan sisältöä ymmärtämättä kääntää ad verbum niin, että lopputulos on sellaisenaan ymmärrettävissä alkutekstin laatijan tarkoittamalla tavalla. Toki mikä tahansa käännös voi olla parempi kuin ei mitään, ja käyttötarkoitus lopulta ratkaisee käännöksen arvon: nykykielistä käännöstä voi käyttää esimerkiksi kiinnostavien kohtien löytämiseen kursoorisen lukemisen kautta, mutta tämä sopii ehkä tiiviitä teknisiä tekstejä paremmin esimerkiksi historialliseen proosaan. Kaikki lienevät joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että olisi mieletöntä olla eksegeetikko, joka ei osaa hepreaa tai kreikkaa, tai Shakespeare-asiantuntija, joka ei osaa englantia.

(Edellä sanottu tulee ymmärtää yleisenä pohdiskeluna, ei erityisenä kannanottona Forgengin käännökseen tai Wagnerin ja Handin tulkintoihin.)

Jos ja kun, si ja dum

|

Kuten saksantaitoiset tietävät, “jos” ja “kun” eivät välttämättä ole aina niin eri asioita kuin voisi kuvitella. I.33:n runosäkeistä erottuu eräänlainen vuokaavio: varoasentoja (custodiae) on seitsemän, ensimmäistä varoasentoa vastaan on kaksi vastatekniikkaa (contraria), ja näille vastatekniikoille on vielä omat vastatekniikkansa:

(1) Custodia prima retinet contraria bina:
contrarium primum halpschilt, langortque secundum.
Dum ducitur halpschilt, cade sub gladium quoque scutum.
(2) Dum ducitur langort, statim liga sub quoque supra

Tekniikoiden muoto näkyy alla olevista kuvista. Papin (oik.) omaksuma varoasento on custodia prima eli “sub brach“, johon oppilaan (vas.) ylemmissä kuvissa näkyvät vastatekniikat (contraria) ovat halpschilt ja langort. Papin vastaukset kumpaankin käyvät ilmi niiden alla olevista kuvista.

Leeds, RA MS. I.33 foll. 8v & 7v.

Ensimmäisen vastatekniikan (halpschilt) jälkeen annetaan tekstissä toinen haarakohta, joka siis seuraa toimintaa cadere sub gladium quoque scutum (kuvassa alhaalla vasemmalla): oppilaan roolissa oleva taho voi jatkaa kahdella tavalla, joihin hänen vastustajansa (jota alla lainatuissa säkeissä puhutellaan) puolestaan vastaa jommallakummalla mainituista tekniikoista:

(3) Si generalis erit, recipit caput; sit tibi stichslac.
Si religat, calcat, contraria sint tibi schiltslac.

(Tekstistä käy ilmi, että recipit caput merkitsee päähän lyömistä. Saksankieliset vaihtoehdot ovat pisto miekalla ja lyönti kilvellä.)

Konjunktioita ei lähtökohtaisesti voi tarkastella erillään niiden hallitsemien sivulauseiden moduksista ja aikamuodoista, joten todetaan tässä sen verran, että yllä on käytetty futuuria erit mitä todennäköisimmin ihan vain metri gratia. Muutenkin modusten käyttö sivulauseissa on keskiaikaisissa teksteissä vähän niin ja näin. Kaikissa neljässä tapauksessa (esimerkit 1-3) on protasiksessa (käyttääkseni liberaalisti ehtolauseterminologiaa) dum tai si ja indikatiivin preesens (kerran futuuri), ja apodosiksessa imperatiivi tai hortatiivinen konjunktiivi. Esimerkin 2 tilannetta seuraavat vielä seuraavat toteamukset:

(4) Dum subligaveris, caveas ne decipieris.
Dum subligatur, caput ligantis recipiatur.

Uskaltaisin yllä olevassakin tapauksessa lähteä siitä oletuksesta, että toinen futuuri (tai konjunktiivin perfekti) subligaveris yksinkertaisesti sopii mittaan paremmin kuin subligas. Futuuri decipieris lienee sekin käytetty konjunktiivin sijaan riimin vuoksi eikä mitenkään osoittamaan dum- ja ne-lauseiden ilmaisemien asioiden eli sitomisen ja ansaan joutumisen peräkkäisyyttä.

Caveas ja recipiatur ilmaisevat molemmat kehoituksia samalla tavalla kuin imperatiivi esimerkeissä 1 ja 2 sekä konjunktiivi esimerkissä 3. Subligare on siis merkittävällä tavalla eri asia kuin cadere sub gladium, koska ensimmäisessä tapauksessa caput recipiatur, mutta jälkimmäisessä caput recipere on virhe, jonka generalis eli tavallinen miekkailija saattaisi tehdä.

Koska dum ja si ovat metrisesti ekvivalentteja, on niiden vaihtelulla otaksuttavasti jokin syy. Tekisi mieli ajatella, että sanan dum käyttö on tässä jollakin tavalla yhteydessä saksan sanaan indes, joka on saavuttanut liechtenaueriaanisessa miekkailussa avainsanan roolin yhdessä kahden muun ajoitukseen liittyvän sanan (vor ja nach) kanssa.

Joka tapauksessa korostettu yhdenaikaisuus tarkoittaisi sitä, että halpschiltin ja langortin vastatekniikoiden on tapahduttava yhtaikaa niiden kanssa (esimerkit 1 ja 2): jälkimmäisen tapauksessa riski tulla lyödyksi päähän (johon siis decipi viittaa) on yhdenaikainen vastatekniikan (subligatio) kanssa (4), kun taas ensimmäisessä tapauksessa contrarium on pysäytetty ennen kuin riski on akuutti (3). Edelliseen liittyen halpschilt ja langort voitaisiin nähdä saman liikkeen eri vaiheina, jolloin kyse olisi kaiken kaikkiaan juuri ajoituksesta suhteessa vastustajan liikkeeseen, eikä siitä, että halpschilt ja langort ovat vaihtoehtoja samalla tavalla kuin caput recipere ja religare esimerkissä 3.

Sciomachia et hoplomachia

|

Heinrich von Günterode (Henricus a Gunterrodt) on varhaisin lähde, joka mainitsee I.33:n olemassaolon. Hänen tulkintansa I.33:n sisällöstä tekevät hänestä erityisen mielenkiintoisen oman tutkimukseni kannalta. Tulin sattumalta lukeneeksi Wiktenauerista artikkelin, joka koskee hänen kokonaisuudessaan vain käsikirjoituksena säilynyttä teostaan Sciomachia et hoplomachia siue de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Artikkelissa esiintyy vankan wiki-tradition mukaisesti sekä räikeitä asiavirheitä että muuten vain kommentoimisen arvoisia kohtia. Koska eräs tutkimuskirjallisuuden κοινὸς τόπος on tuoda esille aikaisemman tutkimuksen puutteellisuutta, käytän kyseistä artikkelia tämän kirjoituksen runkona. Lainaan artikkelin tähän kokonaisuudessaan, ja kommenttini ovat lainausten lomassa relevanteissa kohdissa.

Sciomachia et hoplomachia (“Unarmed and Armed Combat; MS Dresden C.15) is a German fencing manual created by Heinrich von Gunterrodt in ca. 1579.

Sciomachia ja hoplomachia tarkoittava sananmukaisesti varjo- ja asetaistelua. Kreikassa sanojen σκιαμαχία (~ σκιομαχία) ja ὁπλομαχία yhteinen nimittäjä on, että niillä voidaan viitata nimenomaan harjoitteluun, aseiden kanssa ja ilman. (Muodollisesti samantyyppinen yhdyssana on μονομαχία eli monomachia ‘kaksintaistelu’). Suoralta kädeltä on hieman hankala sanoa, mitä Günterode on tarkoittanut otsikollaan. Muualla tekstissä varjotaistelu tunnutaan erotettavan oikeasta: ‘qui motus, gestusque informant, ac umbratili quadam luctationis specie corpus atque artem suam iactitare student, ad ostentationem solum comparati’ (foll. 5v-6r), ‘veram, non umbratilem digladiandi artem profitentur’ (fol. 42r), ‘non minus enim in umbrae pugna excellens, quam strenuus Athleta in pugillatoria erat’ (fol. 72r). Olisi outoa käyttää sanaa tässä merkityksessä miekkailun oikeita perusteita käsittelevän teoksen otsikossa.

Antaessaan määritelmän aiheelleen (joka siis on otsikon mukaisesti palaestrica siue dimicatoria ars), Günterode toteaa selittävänsä koko sciomachian ja käsittelevänsä myös hoplomachian perusteita (fol. 44r). Jos nämä tulkitaan aseettomaksi- ja aseelliseksi kamppailuksi, olisi tämä hänen oma ilmoituksensa teoksensa sisällöstä täysin nurinkurinen (ks. alempana). Määritelmän selityksestä löytyy seuraava kohta, jossa molemmat sanat esiintyvät (fol. 63r):

Additur postea in definitione: “perfectissimis figuris demonstrata”, quod intelligi debet de circulo praefixo. Nam ex circumferentia ducitur haec demonstratio, quod sicuti in sciomachia cuspis non debet evagari extra hanc, ita in hoplomachia spatio corporis adversarii semper sit intentus.

Tämän perusteella sciomachia vaikuttaisi olevan harjoitustilanne, jossa harjoittelijan eteen on kiinnitetty apukuvio (circulus praefixus), jonka kehän ulkopuolelle kärki ei saisi harhailla, mikä vastaa sitä, että hoplomachiassa kärjen on oltava suunnattu vastustajaan. (Cuspis on tekstissä johdonmukaisesti maskuliini.) Näin ollen ero hoplo- ja sciomachian välillä olisikin se, harjoitellaanko vastustajan kanssa vai yksin. Tämä sopisi yhteen teoksen otsikon sekä määritelmässä sanotun kanssa, ja latinankieliset umbra-ilmaisut siis olisi ainakin jossain määrin erotettava sciomachiasta (ongelmallisemmaksi muodostuu foll. 72rv). Lienee syytä todeta, etten ole täysin vakuuttunut Günteroden kreikan taidosta (‘Δεῷ δόξα’, fol. 76, tuskin Hesykhioksen mukailua).

Takaisin artikkeliin:

The original currently rests in the holdings of the Sächsische Landesbibliothek in Dresden, Germany.

Tämä pitää paikkansa.

This manuscript treats grappling, dagger, dussack, poleaxe, side sword (both single and with secondary weapons), and spear.

Ainoa tekninen aihe, jota tekstissä merkittävästi käsitellään (aseen osat, varoasennot, lyöntien ja pistojen väistöt, toiminta sidonnan jälkeen), on yhden käden miekka ilman sivuasetta (framea; foliot 41r – 50r, 63r – 67v). Tussakasta mainitaan, että sitä käytetään kuten miekkaa (fol. 33r), ja sama todetaan myös kahden käden miekasta (gladius, fol. 34r). Yhden käden miekan kohdalla tarkempaa käsittelyä perustellaan sillä, että useimpia muita aseita käytetään samojen periaatteiden mukaan (‘framea, circa quod genus, quoniam pleraque alia iuxta id regulantur, uberior tractatio adhibenda est’, fol. 41r). Kuvituskuvia on kyllä kaikista mainituista aiheista.

The introduction to this manuscripts seems to have been the basis for Gunterrodt’s printed treatise De Veris Principiis Artis Dimicatorie (“On the True Principles of the Art of Fencing”), published the same year.

Painettu teos De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis (1579) on lyhennelmä koko käsikirjoituksesta eikä vain sen johdannosta.

Gunderrodt refers to this treatise as book one, but any subsequent work he had planned never seems to have appeared.

Käsikirjoituksen otsikko ei ole “kirja yksi” (liber primus) vaan “yksi kirja” (liber unus).

Sub brach(io)

|

MS I.33 kertoo miekkailutaidon koostuvan seitsemästä osasta eli lyöntien järjestelystä:

Notandum quod ars dimicatoria sic describitur: Dimicatio est diuisarum plagarum ordinatio & diuiditur in septem partes (f. 1r)

Nämä seitsemän osaa ovat septem custodie (~’seitsemän varoasentoa’), joista annetaan seuraava luettelo:

Septem [custo]die sunt sub brach incipiende;
humero dextrali datur altera, terna sinistro,
capiti da quartam, da dextro latere qui[nta]m,
pectori da sextam, postrema sit tibi l[angort.] (f. 1r)

Huomion kiinnittää ensimmäisellä rivillä elidoituneessa muodossa kirjoitettu sub brach. 

Ensimmäiseen varoasentoon viitataan tekstissä neljätoista kertaa pelkästään ilmaisulla prima custodia, yhdeksän kertaa laajennettuna tarkenteella videlicet sub brach. Tässä tapauksessa elidoitunut sub brach voidaan ymmärtää sitaattina yllä mainitusta säkeestä (tekstissä esiintyy vastaavasti “secunda custodia que datur humero dextro“, jossa tosin on dextro eikä dextrali). Sen sijaan on merkille pantavaa, että proosatekstin seassa käytetään muutenkin katkottua prepositiolauseketta adverbiaalina:

(1) gladius sub brach extenditur supra scutum (f. 2r)
(2) Contrarium illarum duarum uiarum erit sacerdotis euntis cum gladio sub brach qui tunc attingit manus nudas ducentis plagas supradictas. (f. 9v)
(3) hic iterum ipse obsidet eum & hoc sub brach (f. 15r)

Yhden kerran brach on kuitenkin kirjoitettu auki:

[scolaris] fugit sub brachio quod immediate sequitur sacerdos percutiendo capud ut hic. (f. 20v)

Tämän ainoan kerran, kun sana on päätetty kirjoittaa kokonaan päätteineen (käsikirjoituksessa ‘bachio’), on muoto koulukieliopin mukaan väärä. Voimme kuitenkin todeta, että onhan Liviuksellakin sub terra vivi demissi (22,57).

Pappismiesten kaksintaisteluista

|

Lähdeketjuja seuraamalla paljastuu joskus mielenkiintoisia asioita. Georg Rathgeber mainitsee MS I.33:n teoksensa Beschreibung der Herzoglichen Gemälde-Gallerie zu Gotha (1835) sivulla 92 alaviitteessa 43. Koska koodeksissa esiintyy miekkaileva pappi, hän huomauttaa seuraavaa:

Es fehlt nicht an Beispielen, dass Geistliche, und zwar vornehme sowohl als niedere, in gerichtlichen Zweikämpfen gefochten und ihre nicht geistlichen Gegner überwunden haben (Mader p. 72).

(Koska I.33:ssa säännöllisesti erotetaan maallikot [tms.] papista ja hänen oppilaistaan, on ajatus teoksen erityisasemasta papiston oman miekkailukoulukunnan muistomerkkinä kutkuttava.)

Rathgeberin teoksessa ei luonnollisestikaan ole nykyaikaista lähdeluetteloa, josta kävisi kätevästi ilmi, mihin “Mader” viittaa. Joka tapauksessa lähdeviittaus on puutteellinen myös siinä mielessä, että yllä oleva virke näyttäisi olevan kopioitu lähes sanasta sanaan Christoph Meinersin artikkelista “Kurtze Geschichte der Duelle”, joka ilmestyi hänen ja toisen göttingeniläisen koulukunnan historioitsijan, Ludwig Spittlerin toimittamassa lehdessä Göttingisches Historisches Magazin (1788, 3. nide, s. 39):

Ungeachtet es nich an Beyspielen fehlt, dass Geisteliche und zwar vornehme sowohl, als niedere Geistliche in gerichtlichen Zweykämpfen gefochten, und ihre nicht geistlichen Gegner überwunden haben b)

[…]
b) Mader, p. 72.

Pari sivua aiemmasta alaviitteesta löytyy viitatun teoksen nimi. Kyseessä on Joachim Maderin väitöskirja De duello ut ordalei quondam specie (1679), jonka mainitulta sivulta löytyy seuraava kohta:

Memorabile, quod eo usque invaluerit haec superstitio, ut duello decertare non dubitaverint Monachi, aliique, divinis, ut videri volebant, devoti. Iuretus refert è MSS. duo egregia exempla, Ivoniano seculo contingentia. In uno Monachus coenobii Vindocimensis duellum pangit cum Sanctonensis Episcopatus clerico: in altero religiosus quidam Anselmus, thesauri Laudunensis Ecclesiae custos, in monomachia strenue vicit aurifabrum, reus innocentem. Haec Spelmannus ad vocem Iudicium Dei, qui eleganter singula ad duellum requisita proposuit in Archaeologo ad vocem Campus.

Esimerkkejä on siis kaksi: ensiksi mainitussa tapauksessa vendômelainen munkki oli taistellut Saintesin hiippakunnan pappia vastaan ja toisessa eräs “religiosus” Anselm, Laonin katedraalin kirstunvartija, päihitti kaksintaistelussa kultasepän, vaikka olikin itse “syyllinen”. Tapaukset sattuivat piispa Ivo Chartreslaisen aikana (piispana 1090-1115). Mader viittaa nimeltä kahteen muuhun auktoriin, Iuretukseen (vulgo François Juret, 1553-1626)  ja Spelmannukseen (vulgo Henry Spelman, 1562-1641). Alla ote viimeksi mainitun teoksesta Archaeologus in modum glossarii (1626) hakusanan Iudicium Dei alta: (s. 394):

Refert Iuretus e MSS. duo egregia exempla Iuoniano seculo contingentia. In uno, monachus coenobii Windocimensis, duellum pangit cum Sanctonensis episcopatus clerico. In altero, religiosus quidam Anselmus thesauri Laudunensis Ecclesiae custos, in monomachia strenue vincit aurifabrum; reus innocentem.

Kuten näkyy, Mader on lainannut Spelmania lähes sanasta sanaan. Toisen mainitun hakusanan campus kohdalta löytyvät tiedot kaksintaisteluiden yksityiskohdista (s. 118-125) ovat liikaa lainattavaksi tässä eivätkä muutenkaan liity varsinaiseen asiaan.

Mainitun kahden tapauksen yksityiskohdat paljastuvat yllä viitatun Iuretuksen kommentaarista (observationes) piispa Ivo Chartreslaisen kirjeeseen nro 168. Lainaukset ovat 1647 painetusta teoksesta Ivonis Cartonensis operum pars altera sivulta 175:

Tantum adjiciantur duo testimonia auctorum saeculi Iuoniani nondum in lucem editorum, ex quibus colligi potest, etiam inter clericos & monachos, eiusmodi singularem pugnam in usu fuisse.

Ilmaisun tantum adjiciantur duo voi tietysti ymmärtää niin, että esimerkkejä olisi ollut enemmänkin. Tiedot ensimmäisestä tapauksesta perustuvat Vendômen apotin Geffriduksen kirjeeseen Saintesin piispalle Petrukselle:

Geffridus Vindoc. Abbas in epist. ad Petrum Sanctonensium Episcopum. “Audiuimus dilectissime pater, Rainaldum Chesnellum clericum vestrum cum domno Guillelmo monacho nostro duellum coepisse, nullum tamen ex sua parte vel ex parte monachi testem habuisse. Quod quia saeculi leges nulla ratione fieri permittunt, & sacri canones omnino ne fiat interdicunt, humiliter vos rogamus ut quod in episcopatu vestro ab ecclesiasticis viris contra ecclesiasticas regulas praesumptum dignoscitur, vestra auctoritate irritum fiat & corrigiatur, ne forte peruersa consuetudine praeualeat hominum iniquitas canonicae aequitatis, & sic, quod absit, subdatur veritas falsitati. Si vero Rainaldus vester claues sanctae Ecclesiae agitare, & Romanorum decreta Pontificum, quae inter Ecclesiasticos viros monomachiam penitus inibent, adnullare conatur, contra eius inflatos conatus humilitatem Romanae Ecclesiae quae inflata crepare, & superba premere nouit, appellamus.”

Munkki oli siis nimeltään Guillelm(us), ja hänet haastanut pappi Rainald(us) Chesnell(us). Apotti paheksuu tällaista toimintaa. Toinen tapaus on mielenkiintoisempi:

Vetus historia canonici Laudunensis de quodam Anselmo Beesso religioso cui thesaurus Ecclesiae Laudunensis seruandus tradebatur.
“Non exiguam partem” (inquit) “furtim discerpens, aurifici cuidam vendendi causa tradidit, prius ab eo accepta fidei sponsione quod nulli se huius rei fuisse auctorem propalaret. Sed cum idem artifex aurum illud siue lapides Suossionis venderet: nutu Dei canonici Laudunenses super venientes, auri sculpturas recognouerunt: & statim quaerimonia facta praefatum aurificem a iudice comprehendi fecerunt. Ille comprehensus atque perterritus, ab Anselmo sibi ea tradita fuisse confessus est. Vnde Laudunum reductus, & contra Anselmum haec negantem duelli certamine congressus, protinus superatus & victus est, forsitan, ut multi putarunt, pro fidei violare reatu, quia promiserat eidem Anselmo, quod eum non detegeret. Pro hac ergo victoria Anselmus nimis elatus, quia sibi conscius erat & se sursusm fecisse, & tamen aduesarium superasse, multamque laudem ab hominibus qui se innocentem esse clamabant, adquisisse: ad maiora securus perpetranda prouocatur, plurimisque terris ac vineis ditatur.”

Koska Iuretus antaa tapauksen esimerkkinä pappien ja munkkien taisteluista, hän mitä ilmeisimmin tarkoittaa, että Anselm oli religiosus merkityksessä ‘sääntökunnan jäsen’. André Duchesnen kommentaarista Pierre Abélardin omaelämäkertaan löytyy Laonin lukuisia Anselmeja käsittelevä kohta, jossa siteerataan samaisen historiikin alku (Petri Abaelardi opera 1616, s. 1147):

[Historia] meminit & Anselmi alterius antiquioris, cognomento Beessi, “qui se simulando religiosum non parum ab omnibus laudabatur & honorabatur. Unde & pro religione sua Thesaurus Ecclesie Laudunensis ei seruandus traditus est cum alijs custodibus, quoniam antiqua consuetudo erat eiusdem Ecclesiae, ut septem custodibus ipse thesaueus committeretur, quorum quatuor Ecclesiastici, tres vero essent laici. Sed ut ex fine patuit longe alius erat in corde quam homines viderent in facie. Videns enim multum sibi ab omnibus credi ex auro & lapidibus preciosis quibus cruces festis diebus super altare ponendae fuerant opertae, non exiguam partem…” (jne.)

Yllä oleva tarkentaa sanan religiosus merkitystä kahdella tavalla: ensinnäkin, Anselm vain teeskenteli sellaista, ja toiseksi hänen tehtävänkuvaansa perustellaan vanhalla tavalla, jonka mukaan vartiostossa oli kolme maallikkojäsentä. Anselmin maallikkouden näyttäisi vahvistavan Guibert Nogentilaisen omaelämäkerta De vita sua (3,15), jossa hän kertoo Anselmin olleen karkea maalainen. Tapahtumien kulku on tosin Guibertin versiossa sikäli erilainen, että kultaseppä pelkäsi ekskommunikaatiota ja paljasti siksi itse Anselmin teon papeille rikkoen vaitiolovalansa Anselmille, millä olikin sitten kohtalokkaat seuraukset. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Anselmin tapausta ei voida pitää esimerkkinä pappien ja munkkien osallisuudesta kaksintaisteluihin.

Tämäkin tapaus muistuttaa, että on aina hyvä tarkistaa lähdeviittaukset: “es fehlt nicht an Beispielen” voisi antaa ymmärtää, että esimerkkejä on lukuisia, mutta niitä olikin tässä tapauksessa vain kaksi, joista lopulta vain toinen oli varsinainen esimerkki puheena olleesta asiasta eli hengellisen säädyn käymistä kaksintaisteluista.

Apologia

|

Kun tulin sattumaan rinnastettavista syistä tajunneeksi, että Helsingin yliopisto tarjoaa blogialustan, päätin aloittaa tämän blogin yhtäältä tehdäkseni tutkimustani kaikkine sivupolkuineen näkyväksi, toisaalta voidakseni kirjoittaa aiheesta välillä myös suomeksi.

(Tämä blogi ei millään tavalla korvaa Filologogrammataa, joka jatkossakin toimii kielellis-historiallisen tajunnanvirtani laskujokena.)

Teen väitöskirjaa latinan kielen oppiaineessa vanhimman tunnetun miekkailuoppaan (Fechtbuch) kielestä. Kyseinen latinankielinen opas (Leeds, Royal Armouries, MS. I.33) tunnetaan yleisesti nimellä “I.33” sen aikaisemman hyllymerkin mukaan. Kyseessä on uniikki käsikirjoitus 1300-luvun alusta, jonka olemassaolo on dokumentoitu kommenttien ja luetteloiden muodossa 1500-luvun loppupuolelta alkaen. Koodeksi koostuu 32 foliosta, joista kullakin on kaksi kuvaa niitä selittävine teksteineen. Kuvissa esiintyvät hahmot ovat sacerdos (‘pappi’) ja scolaris (‘oppilas’). Viimeisellä lehdellä esiintyy naishahmo nimeltä Walpurgis. Teksti liittyy latinankielisyydestään huolimatta saksalaiseen Fechtbuch-traditioon niin teknisen terminologiansa kuin asaisisältönsäkin puolesta sisältäen sanalla monia ainutlaatuisia piirteitä.

Ajautumiseni keskiajan tutkijaksi alkoi virallisesti käydessäni keskiajan tutkimuksen peruskurssin tutkinto-opintojeni pääaineessa englantilaisessa filologiassa. Tein kandidaatin tutkielmani germaanisesta syntaksista vertaillen varhais- ja sydänkeskiaikaisia muinaisenglannin ja gootinkielisiä raamatunkäännöksiä latinan- ja kreikankielisiin alkuteksteihin. Koska pro gradu -tutkielman tekeminen samasta aiheesta ei onnistunut, päädyin tutkimaan itsellenikin hämäristä syistä Ælfric Eynshamilaisen saarnojen pragmatiikkaa. Kun minun annettiin ymmärtää, että mahdollinen väitöskirja tulisi tehdä “ehdottomasti” samasta aiheesta, päädyin hetkellisen hämmennyksen jälkeen ainoaan järkevään ratkaisuun, joka oli vaihtaa pääainetta ja aihetta.

Erityisesti tähän tutkimukseen liittyviä kiinnostuksen kohteitani ovat tekninen terminologia, historiallinen semantiikka, pragmatiikka ja fraseologia sekä kielikontaktit.