Gladius hispaniensis

Roomalaistyyppinen miekka eli gladius jaetaan alatyyppeihin, joista varhaisin malli tunnetaan teknisellä termillä gladius hispaniensis. Siteerasin edellisessä kirjoituksessa kreikaksi kirjoittanutta Polybiosta käyttäen ilmaisun μάχαιρα ἰβηρική latinankielisenä vastineena muotoa gladius hispanus. Ilmaisu esiintyy Liviuksella, kuten myös gladius hispaniensis. Liviuksen lähteenään käyttämä annalisti Quintus Claudius Quadrigarius näyttäisi käyttävän muotoa gladius hispanicus.

Periaatteessa sanat hispanus, hispaniensis ja hispanicus ovat synonyymejä, mutta (Forcellinia seuraten) ensimmäinen viittaa Hispaniassa syntyneeseen, toinen muualla syntyneeseen mutta Hispaniaan muuttaneeseen tai siellä oleskelevaan ja kolmas hispanialaisiin tai Hispaniaan liittyvään tai kuuluvaan. Näin ollen “oikein” vaihtoehto olisi gladius hispanicus.

Autenttiset aikalaisten käyttämät sanat ja nykyaikaiset erikoisalatermit eivät aina vastaa toisiaan täydellisesti. Esimerkiksi tietynlaisia arkeologisia esinelöytöjä kuvaavat termit lorica segmentata (Asterixista tuttu levyhaarniska) ja falcata (Pyreneiden niemimaalla käytetty kaareva miekka) eivät esiinny latinankielisillä auktoreilla, vaan ne on otettu käyttöön vasta uudella ajalla. Gladius hispaniensis on rajatapaus siinä mielessä, että se esiintyy Liviuksella mutta on, kuten sanottu, myös miekkatypologian tekninen termi, jolla viitataan varhaisimpaan gladius-tyyppiin, jonka terän pituus saattoi olla jopa 760 mm (Bishop & Coulston 2006, s. 56).

Legioonalainen scutuminsa takana valmiina pistämään gladiuksellaan (teoksesta Bishop & Coulston 2006).

Kuten mainitsin ylempänä, Livius käyttää sekä adjektiivia hispanus että hispaniensis viitatessaan miekkoihin. Muotoa hispanus hän käyttää kohdassa, joka kertoo Titus Manliuksen varustautumisesta kaksintaisteluun hänelle kieltä näyttävän jättiläisgallin kanssa:

Armant inde iuvenem aequales; pedestre scutum capit, Hispano cingitur gladio ad propiorem habili pugnam; armatum adornatumque adversus Gallum stolide laetum et – quoniam id quoque memoria dignum antiquis visum est – linguam etiam ab inrisu exserentem producunt. (7,10)

Kaksintaistelu käytiin n. 360 eaa., joten jos roomalaismiekan hispanialaisuus on toisen puunilaissodan (218 – 2011 eaa.) peruja, on miekan kutsuminen sellaiseksi tässä yhteydessä anakronismi. Tässä tarkoitettu “lähitaisteluun soveltuva” miekka olisi siis ehkä “varsinaisen” gladiuksen (gladius hispaniensis) ξίφος-tyyppinen edeltäjä. Vai onko pedestre (scutum) ymmärrettävä kontrastina sanalle hispanus?

Hispaniensis-tapauksia Liviuksella esiintyy kaksi. Ensimmäisessä kuvataan roomalaisen ratsuväkiosaston teurastamien makedonialaisten tiedustelijoiden vammoja (vuonna 203 eaa.):

nam qui hastis sagittisque et rara lanceis facta uolnera uidissent, cum Graecis Illyriisque pugnare adsueti, postquam gladio Hispaniensi detruncata corpora, bracchiis cum umero abscisis, aut tota ceruice desecta diuisa a corpore capita patentia que uiscera et foeditatem aliam uolnerum uiderunt, aduersus quae tela quosque uiros pugnandum foret pauidi uolgo cernebant. (31,34)

Miekan hispanialaisuuden erikseen mainitseminen katkottujen käsivarsien ja kaulojen yhteydessä voisi viitata siihen, että se soveltuu erityisesti tällaisten vammojen tuottamiseen, mikä siis ei ainakaan viittaa ensisijaisesti pistoaseeseen. Toisessa kohdassa ilmaisu viittaa roomalaisen kevyen jalkaväkisotilaan (veles) varustukseen (vuonna 189 eaa.):

hic miles tripedalem parmam habet et in dextera hastas, quibus eminus utitur; gladio Hispaniensi est cinctus; quodsi pede conlato pugnandum est, translatis in laeuam hastis stringit gladium. (38,21)

Tästä herää kysymys, onko kyse aiemmin puheena olleesta ratsuväen aseesta (gladius hispaniensis?) vai jalkaväen aseesta (gladius hispanus?), vai onko termeillä ylipäänsä mitään eroa.

Tässä kohden on syytä siteerata kohtaa, jossa Livius kuvailee gallien ja hispanialaisten varusteiden eroja:

Gallis Hispanisque scuta eiusdem formae fere erant, dispares ac dissimiles gladii, Gallis praelongi ac sine mucronibus, Hispano, punctim magis quam caesim adsueto petere hostem, brevitate habiles et cum mucronibus. (22,46)

Livius antaa ymmärtää, että hispanialaisetkin olisivat roomalaisten tapaan mieluummin pistäneet kuin lyöneet. Kuvaus sinänsä (lyhyt ja teräväkärkinen) sopii myös falcata-tyyppiin, joka kuitenkin vaikuttaisi muuten vähintäänkin sekä lyömä- että pistoaseelta. Puhuessaan tässä hispaanojen lyhyistä pistomiekoista erotuksena gallien pitkistä lyömämiekoista Livius on saattanut jotenkin sekoittaa miekkatyypin ja laadukkaan iberialaisen teräksen: jälkimmäiseen roomalaiset ilmeisesti tutustuivat toisen puunilaissodan aikana, mutta pistomiekkojaan he käyttivät Polybioksenkin mukaan jo aiemmin, kuten ylempänä mainitsin. Tätä tulkintaa hämmentää Suda, 900-luvulta peräisin oleva bysanttilainen tietosanakirja, joka hakusanan μάχαιρα kohdalla kertoo, että roomalaiset kopioivat Hannibalin sotien aikaan keltibereiltä juurikin aseen rakenteen (κατασκευή) osaamatta kuitenkaan valmistaa yhtä hyvää terästä:

ᾗ καὶ Ῥωμαῖοι τὰς πατρίους ἀποθέμενοι μαχαίρας ἐκ τῶν κατ’ Ἀννίβαν, μετέλαβον τὰς τῶν Ἰβήρων, καὶ τὴν μὲν κατασκευὴν μετέλαβον, αὐτὴν δὲ τὴν χρηστότητα τοῦ σιδήρου καὶ τὴν ἄλλην ἐπιμέλειαν οὐδαμῶς δύνανται μιμεῖσθαι.

(Hiljattain ilmestyneessä Maija-Leena Kallelan, Ylermi Luttisen ja Teivas Oksalan Livius-suomennoksessa Ab urbe condita XXII: Karthagon Hannibal Rooman porteilla (2015) ylempänä mainittuun tekstikohtaan liittyvässä alaviitteessä lainataan vapaasti Polybiosta: “se [hispanialainen miekka] oli luja ja taipumaton, siinä oli terävä kärki, ja vihollista saattoi sivaltaa sen kummalla reunalla hyvänsä.” Kuten jo edellisessä kirjoituksessani ohimennen sanoin, ymmärrän ainakin toistaiseksi ilmaisun  ‘ἔχει δ᾽ αὕτη κέντημα διάφορον καὶ καταφορὰν ἐξ ἀμφοῖν τοῖν μεροῖν βίαιον’ viittaavan molempien särmien sijaan säilän molempien osien eli kärjen ja terän käytettävyyteen. Sivuhuomiona mainittakoon, että Polybios käyttää adjektiivia βίαιος sekä kaksi- että kolmimuotoisena, esim. βιαίοις πληγαῖς 3,16 ja βιαίας πληγῆς 27,11.)

Joka tapauksessa kaiken yllä sanotun perusteella vaikuttaa korkeintaan siltä, että pistämiseen soveltuvasta lähitaisteluaseesta Livius käyttää nimitystä gladius hispanus ja ratsuväen aseesta, joka soveltuu päiden ja raajojen katkomiseen, nimitystä gladius hispaniensis, vaikka jälkimmäinen viittaa kuitenkin ilmeisesti myös kevyen jalkaväen sivuaseeseen. Tapauksia on niin vähän, että mitään kovin tarkkoja määritelmiä ei kannata yrittää tehdä, ja on myös perusteltua epäillä Liviuksen asiantuntemusta. Mikäli ounasteluni ilmaisun pedestre scutum kohdalla pitää paikkansa, saattaisi Liviuksen gladius hispanus/hispaniensis kaikissa tapauksissa viitata ensisijaisesti ratsuväen aseeseen.

Pappi kupurakilpensä takana valmiina pistämään miekallaan (custodia sexta; Leeds, RA, MS I.33 fol. 17r.)

Palatakseni vielä nykyaikaiseen terminologiaan ja latinan kielen sanoihin, latinan gladius ja scutum eivät ole lähtökohtaisesti suomeksi gladius ja scutum vaan miekka ja kilpi. Myös I.33:ssa käytetään sanoja gladius ja scutum, jossa ne viittaavat yhden käden miekkaan ja kupurakilpeen. Von Günterode (1579) käyttää sanoja gladius (sekä machaera, xyphomachaera, romphea ja ensis) kahden käden miekasta, jonka hän otsikoi saksaksi Schlachtschwerdt, Langschwerdt, Beidenfeuster. Yhden käden miekasta, josta hän käyttää saksaksi nimitystä Rappier, hän käyttää latinaksi kirjoittaessaan ainoaa jäljelle jäävää sanaa framea, joka tarkoittaa vanhimmilla kirjailijoilla muinaisgermaanisen esikuvansa (*framja) mukaisesti keihästä, mutta jo kristillisillä auktoreilla miekkaa. Ehkä sopivana loppukaneettina mainittakoon, että Paulus Hector Mair 1500-luvun puolivälissä käyttää rapiirista (Rappier) latinaksi nimitystä ensis hispanus.

Yleistä historiaa

Väitöskirjani koskee kaikista vanhinta miekkailuopasta, mutta hyllystäni löytyy myös vanhin suomeksi kirjoitettu miekkailua käsittelevä kirja, Oskari Väänäsen Miekkailun käsikirja I: Lyömämiekkailu kevyellä aseella (1923). Teos alkaa miekkailun historiikilla kivikaudesta nykypäivään sisältäen muutamia historiografisesti mielenkiintoisia kohtia.

Priimiasento edestä. (Kuva 10, s. 28.)

Kertoessaan muinaisista roomalaisista Väänänen välttää sortumisen väitteeseen, että roomalaiset olisivat yksinomaan pistäneet miekoillaan (s. 11):

Roomalaiset harrastivat myös jo varhain miekkailua. Heidän miekkailunsa oli metodisesti hyvin järjestetty. Iskun lisäksi he käyttivät myös pistoa, koska se taistelussa oli tuhoisampi vastustajalle ja oli helpompi suorittaa. Sekä sotilas- että gladiaattorikouluissa harjoittelivat alokkaat puusauvoilla patsasta vastaan tai parittain, ja näin opittuaan he vasta saivat oikeat aseet. Roomalaisten sotilaiden suuri taistelukelpoisuus pohjautui epäilemättä heidän korkealle kehitettyyn miekankäyttötaitoonsa. Roomasta levisi miekkailun harrastus yltympäri silloin tunnettua maailmaa.

Roomalaisten miekkakoulutuksen historia on hämärän peitossa, mutta Valerius Maximuksen mukaan Publius Rutilius oli ensimmäinen, joka käytti opettajina gladiaattorikouluttajia (Facta et dicta memorabilia 2,3,2).

‘In die Mitte.’ Kuvitusta Wallhausenin Vegetius-käännöksestä vuodelta 1616.

Pistotekniikkaan viittaa paitsi roomalaisten miekkojen muoto (etenkin Royal Armouriesin IX.5583 vahvistettuine kärkineen), myös lukuisat maininnat kirjallisuudessa: Polybios kirjoitti toisella vuosisadalla eaa. roomalaisten pärjänneen galleja vastaan siksi, että he pistivät eivätkä lyöneet (‘οὐκ ἐκ καταφορᾶς ἀλλ᾽ ἐκ διαλήψεως’, 2,33), kun taas gallit hänen mukaansa taivuttivat miekkansa ensimmäisellä lyönnillä käyttökelvottomaksi ja tarvitsivat aikaa terän suoristamiseen. Toisaalla hän kirjoittaa, että roomalainen sotilas tarvitsi taistelujärjestyksessä tilaa sekä lyömiseen että pistämiseen (‘ἐκ καταφορᾶς καὶ διαιρέσεως’, 18,30), mihin molempiin käyttötapohin metallurgisesti laadukas gladius hispanus (μάχαιρα Ἰβηρική) oli erityisen sovelias (6,23). (Sanavalinnat διαλῆψις ja διαίρεσις ovat kiinnostavia, mutta niistä lisää toisella kertaa.)

Pistojen (yli)korostamisen kiistaton locus classicus on Vegetiuksen puolisen vuosituhatta Polybiosta myöhemmin siteeraama lähde (mahdollisesti Cato vanhempi), jonka mukaan roomalaiset alokkaat koulutettiin pistämään lyömisen sijaan (‘non caesim sed punctim ferire discebant’, 1,12). Saman teoksen kahdessa muussa kohdassa Vegetius siteeraa lähteitä, joiden mukaan sotilaiden tuli harjoitella sekä pistämistä että lyömistä (‘punctim caesimque’, 2,23 ja 3,4).

Muinaisista roomalaisista Väänänen siirtyy keskiaikaan (s. 11):

Keskiajalla tiedämme ritariston harjoittaneen miekkailua. Heidän miekkailunsa oli kuitenkin enemmän voiman ja aseen lujuuden koe kuin taitonäyte. Paksuissa rautapukineissa ei voinut liikkua nopeasti, joten miekkailussa välttämätön nopea ja kevyt liikunta jäi kokonaan pois. Miekan täytyi olla raskas ja luja, jos mieli sillä saada jotain aikaan panssarin läpi. Isku annettiinkin sentähden tavallisimmin kahdella kädellä huimaisten oikein olan takaa.

Haarniska päällä tapahtuvan miekkailun osalta on erotettava karkeasti kaksi eri asiayhteyttä, urheilu ja sota tai kaksintaistelu. Urheilussa, jota siis harrastettiin keskiajallakin, haarniskan tarkoitus on estää loukkaantumiset, eikä sitä ole tarkoituksenmukaista yrittää kiertää. Kaksintaistelussa tai taistelukentällä haarniskan tarkoitus on suojella haavoittumista vastaan, ja sitä vastaan kannattaa hyökätä esimerkiksi käyttämällä miekkaa pistoaseena haarniskan aukkoihin ja nivelkohtiin, tai käyttää erityisesti panssarin läpäisemiseen tarkoitettuja aseita.

‘Supernae intorsionis ratio’. München, BSB, Cod. icon. 393(2 fol. 262v.

On vaikea välttyä väärinkäsityksiltä, jos tarkastelee historiallisia aseita aivan eri ympäristössä käytettävän floretin, kalvan ja säilän viitekehyksen kautta. Jokseenkin hämmentävä on myös seuraava kohta (s. 12):

Miekka oli alkuaan ja sangen myöhäiseen aikaan saakka pelkkä hyökkäysase. Puolustukseen käytettiin eri aikoina kilpeä, panssaria, viittaa, tikaria, tai pelkkää toista kättä sekä hyppyä pois hyökkääjän tieltä. Vasta 1700-luvulla alettiin väistöt suorittaa miekalla.

Eräs silmiinpistävä piirre I.33:ssa on, että siinä kilpeä ei juuri käytetä vastustajan lyöntien torjumiseen: kilpi lähinnä suojaa miekkakättä ja toimii erillisenä lyömäaseena. Kiinnostavana verrokkina mainittakoon 1200-luvun puolivälistä peräisin oleva norjalainen oppikirja Konungsskuggsjá (Speculum regale), jossa kehotetaan harjoittelemaan miekalla ja kupurakilvellä lyöntejä (hogg) ja vastaiskuja (ƿiðr slog), ensiksi mainittuja otaksuttavasti miekalla, jälkimmäisiä kilvellä (59,7-9). Joka tapauksessa esimerkkejä miekan käytöstä puolustukseen löytyy runsain mitoin ennen 1700-lukua. Esimerkiksi tässäkin blogissa käsittelemäni von Günterode mainitsee vuonna 1579, että vastustajan lyönnit otetaan vastaan terän keskiosan tai tyven keskustalla (esim. ‘plagas excipere debes tuo medio veruti uel firmo medio’, Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 41v).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 43r (fig. ι)

Lopuksi lainattakoon alla oleva viittaus miekkailutaidon käytännöllisiin sovelluksiin (s. 15-16):

Suoranaista käytännöllistä merkitystä ei miekkailulla nykyään juuri ole. Ennen vanhaan oli hyödylistä osata käyttää miekkaa etenkin sodassa, mutta myös rauhan aikana “välien selvittämisessä” ja itsepuolustuksessa. Eikä se viimemainitussa tarkoituksessa nykyäänkään ole haitaksi. Päällekäyvän voi miekkailutaitoinen helposti esimerkiksi kävelykepillä passittaa hammaslääkärin puheille.

Tämä kommentti saattaa kuulostaa oudolta, mutta se on tietysti nähtävä oikeassa kontekstissa. Vertailun vuoksi 1920-luvulla varusmiesten lomapukuun kuului pistin, jota ohjesäännön mukaan sai käyttää itsepuolustukseen, kunhan huolehti siitä, että taistelukyvyttömäksi saatettu hyökkääjä pääsi hoidettavaksi.

Matkakertomus

Tauon pitämisen sijaan lensin pitkänäperjantaina Manchesteriin ja jatkoin sieltä täpötäydessä junassa Leedsiin. Royal Armouriesin kirjasto oli pyhäpäivän vuoksi kiinni, joten vietin päivän museossa. Iltapäivän turnajaisesitys oli loppuunmyyty, mutta hotellihuoneeni ikkunasta oli sattumalta täydellinen näkymä areenalle.

Lauantaina osallistuin Royal Armouriesin, Society for Combat Archaeologyn ja KDF Internationalin järjestämään miekka ja kupurakilpi -seminaariin. Ensimmäiseksi osallistuin väkipuukkotyöpajaan. Väkipuukko eli messer on perinteinen talonpoikaisase, joka muotonsa puolesta muistuttaa veistä, mutta kokonsa ja käyttötapansa puolesta miekkaa. Keskeinen saksankielinen messer-lähde Hans Lecküchner vaikuttaakin muotoilleen oppinsa pitkälti Liechtenauerin pitkänmiekan perusteella. (Forgengin laatima Lecküchnerin englanninkielinen käännös löytyy Kansalliskirjastosta.)

Ohjattua tekstinlukua.

Ennen lounastaukoa pidin luennon käsin kirjoitettujen primäärilähteiden tutkimisen eri osa-alueista käyttäen esimerkkitapauksena yhtä I.33:ssa esiintyvää lausetta, joka on käännetty väärin englanniksi (Forgeng 2003/2013), ranskaksi (Cinato & Surprenant 2009) ja italiaksi (Morini et al. 2016). Valitsin kyseisen tekstikohdan siksi, että sen kautta oli mukava osoittaa paleografisen ja korpuslingivistisen tutkimuksen merkitys tekstin sisällön tulkinnassa. Mikä huvittavinta, puutteelliset tai väärät käännökset eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa muuta tulkintaa kyseisestä kohdasta kokonaisuutena.

Lounaan jälkeen pidin I.33-teemaisen työpajan, jossa esittelin tämänhetkisiä näkemyksiäni siitä, miten custodiae ja obsessiones käytännössä liittyvät toisiinsa. Lopuksi osallistuin toiseen, Andre Liegnitzerin miekka- ja kupurakilpitekniikoita käsittelevään työpajaan.

Kirjastossa.

Kaiken muun lisäksi tutkin itse käsikirjoitusta Royal Armouriesin kirjastossa. Sunnuntaina käsiteltiin lisää väkipuukkoa sekä Rolf Warmingin esinekulttuuriin perustuvia johtopäätöksiä viikinkikilven käytöstä. Rolf oli edellisenä päivänä pitänyt samasta aiheesta luennon ennen omaani sekä työpajan samaan aikaan omani kanssa.

Maanantaina vietin aamupäivän museossa, iltapäivällä matkustin jälleen tupaten täynnä olevassa junassa Manchesteriin ja edelleen lentäen takaisin Helsinkiin.

Lukutavoista

Pahoihin tapoihini kuuluu yhtäältä kirjoittaa pöytälaatikkoon, toisaalta menettää mielenkiinto siinä vaiheessa, kun artikkeli tai vastaava on “valmis”, mutta se pitäisi vielä kirjoittaa. Olen hyvää vauhtia pääsemässä molemmista tavoista eroon. SoCA:lle lupaamani artikkeli Konungs skuggsjásta (lat. Speculum regale) on ollut tuotantolimbossa jo pari vuotta, ja työn alla on myös erästä jälkiklassisen latinankielisen kirjallisuuden toposta käsittelevä, astetta kunnianhimoisempi artikkeli, mutta asioita on priorisoitava: seuraavaksi tähtäimessä on saada julkaisukuntoon paperi työotsikolla “New Readings and Interpretations in Royal Armouries MS I.33”.

Tällä hetkellä minulla on tarjota yksi uusi lukutapa (sana, joka on luettu aiemmissa editioissa vääräksi sanaksi), yksi (mielestäni kiinnostava) emendaatio ja muutama uusi tulkinta (kohtia, jotka aiemmissa käännöksissä on käännetty väärin). En käsittele nyt näitä asioita – niistä voi lukea sitten viimeistään siitä artikkelista, kunhan se valmistuu – vaan muutamia muita yksityiskohtia, jotka liittyvät samaan teemaan ja joiden yhteydessä minulla on mahdollisuus tehdä tikusta asiaa.

Jeffrey Forgengin vuoden 2003 editiossa yksi I.33:n säkeistä annetaan muodossa ‘humero dextrali datur alter, terna sinistro’. Koska kyseessä on custodia-luettelo, on terna oikeassa suvussa, mutta alter ei. Mitallisesti asialla ei ole merkitystä, sillä alter muodostaa tässä asemassa spondeen, altera daktyylin.

Asiasta tekee erikoisen se, että käsikirjoituksessa selvästi lukee altera (tai oikeastaan alt’a, ks. kuva)Forgeng on siis korvannut alkuperäistekstin kieliopillisesti oikean muodon väärällä muodolla, mikä on juuri päinvastoin kuin mitä voisi odottaa.

alt'a

Leeds, RA MS I.33 fol. 1r

Kummallisen asiasta tekee se, että sekä aatelisherra Heinrich von Günterode että Gothan kirjastosetä Friedrich August Ukert olivat molemmat lukeneet sanan muodossa altera julkaistuissa teoksissaan (1579 ja 1838), jotka Forgengillä tiettävästi olivat saatavillaan. Franck Cinaton ja André Surprenantin editiossa (2009) sana on luettu oikein muodossa altera, mutta Forgengin vuoden 2013 tarkistettu editio ei jostain syystä huomioi tätä.

Eriskummalliset aikamuodot eivät sinänsä ole odottamattomia keskiaikaisessa latinassa, mutta Forgengin (2003) lukutapa ‘si hoc non fiet, scolaris ipsum invaderit cum fixura’ (fol. 30r, koodeksissa ‘si … fieret … invaderet’) on mielestäni riittävän nurinkurinen, että tarkistus olisi ollut paikallaan. Futuuri konjunktiivin preesensin sijaan, kuten lauseessa ‘caveat ne … ducet plagam’ (fol. 16v), olisi sekin ihan mahdollinen, mutta tässäkin tapauksessa käsikirjoituksessa lukee odotettu muoto ducat. Molemmat tapaukset on korjattu vuoden 2013 versiossa.

hnt2

Leeds, RA MS I.33 fol. 32r.

Outo ratkaisu sen sijaan on jättää korjaamatta kahta habere-verbin muotoa, joissa kyse ei ole väärästä muodosta kuten edellisissä, vaan suorastaan olemattomasta muodosta: vuoden 2003 editiossa Forgeng lukee habuntur kahdessa kohdassa (foll. 13v ja 32r) ilman mitään kommenttia. Vuoden 2013 editioon hän on lisännyt molempiin kohtiin huomautuksen “this would be habentur in classical Latin”. Huomautus pitää toki paikkansa, mutta miksi avata lyhenne hn̄t2 kolmannen konjugaation näköiseen muotoon habuntur oikean muodon habentur sijaan, etenkin kun käsikirjoituksessa noin puolessa tapauksista toisen konjugaation tunnus on selvästi kirjoitettu auki?

Jatkokoulutusseminaariraportti

Eilen oli ensimmäinen varsinainen ja virallinen jatkokoulutusseminaarini. Seminaaripaperini otsikko oli ‘Carmina haud docta – Didactic verse in Royal Armouries MS I.33’. Kirjoitin paperin siistiksi kokonaisuudeksi, vaikka sisällöllisessä mielessä kyse on luonnoksesta väitöskirjani luvuista, jotka käsittelevät I.33:n runosäkeitä. Laajensin tekstiä muutamilla ymmärrettävän kokonaisuuden kannalta välttämättömillä seikoilla, joita tulen varsinaisessa väitöskirjassa käsittelemään ensisijaisesti toisaalla. En jostain syystä ole halukas antamaan keskeneräisen näköisiä luonnoksia “julkiseen levitykseen” muiden luettavaksi.

(Jos joku tämän blogin lukija haluaa lukea kyseisen paperin kommentoidakseen sitä minulle, se onnistuu toistaiseksi lähettämällä minulle sähköpostia.)

'Carmina haud docta' - Didactic verse in Royal Armouries MS I.33

Aiheen fringe-luonteen vuoksi esittelin sitä aluksi yleisemmällä tasolla, minkä jälkeen kävin läpi runosäkeiden ensimmäistä varoasentoa koskevan osion sitoen sen kuvamateriaaliin. Keskeinen pointtini eli se, että säkeet eivät ole lähtöisin samasta tekijästä kuin muu teksti, oli hieman hankala tässä yhteydessä perustella, sillä se olisi vaatinut koko tekstin käsittelyä. Esittämäni perustelut olivat ilmeisesti riittävän uskottavia, koska niitä ei erityisemmin pyritty haastamaan.

Sain metriikkaan ja didaktiseen runouteen läjän hyviä kirjallisuusviitteitä, joten taaskaan ei tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi tekisin. Keskustelussa nousi esille monia seikkoja, joista kirjaan muutaman tähän.

Yksi kysymys koski sitä, miksi I.33:ssa kuvattua miekkailua on harjoiteltu, vahingoittamistarkoituksessa vai vain urheilun vuoksi. Mitään varmaa en koe voivani tähän sanoa, mutta mahdollista on, että sekä-että: ei ole mitenkään mahdoton ajatus, etteikö jossain pappisporukassa olisi harjoiteltu sinänsä tappavaa taitoa entisen sotilashenkilön johdolla ensisijaisesti liikunnan vuoksi. (Kaksintaisteluihin osallistuminen on heillekin toki ollut todellinen mahdollisuus.) Harjoittelu itsessään on luonnollisesti suoritettava tähän soveltuvilla välineillä, mutta kyseiseltä ajalta on harmillisen vähän tietoa saatavilla.

Toinen seikka liittyi tekstin ajoitukseen erotuksena käsikirjoituksen ajoituksesta. Koska mielestäni ei ole syytä olettaa, että I.33 olisi kopio, on käsikirjoituksen ajoitus yhtä kuin tekstin ajoitus. Koodeksi vaikuttaa enemmän opetustilanteessa tehdyiltä muistiinpanoilta kuin sen sisältämän opin hallitsevan henkilön laatimalta kirjalta.

Kolmas yleisempi kysymys koski näkemystäni I.33:n ja ristiretkien ajallisesta yhteydestä. Tähän en osannut sanoa muuta kuin että tekstissä esiintyy samanlaisia välineitä (miekka ja kupurakilpi) kuin mitä oli olemassa ja käytössä jo ristiretkien aikaan. (Mielessäni kävi ottaa puheeksi ristiretkiläisistä polveutuneiksi spekuloidut Georgian khevsuretilaiset, joiden tanhukulttuuriin kuuluu rituaalinomainen taistelu miekalla ja pienellä kilvellä rengaspanssariin pukeutuneena.)

Neljäs kysymys liittyi siihen, että säkeitä ei tunneta mistään muusta lähteestä, ja siihen, missä määrin samoja asioita käsitellään samassa järjestyksessä eri teoksissa. Kirjoitin jo ylempänä epäilyksestäni I.33:n syntyoloista, mihin liittyen ei olisi yllättävää, että säkeet ovat pysyneet pienessä piirissä. Mainittava on myös, että miekkailun kaltaista aktiviteettia sitovat konventioiden lisäksi fysikaaliset rajoitteet, joten tekniset yhtäläisyydet eri tekstien kuvaamien oppien välillä eivät välttämättä (!) kerro tekstuaalisesta yhteydestä. Selkeitä yhteyksiäkin tokin löytyy, mutta tästä lisää toisella kertaa. I.33:a on todistetusti luettu 1500- ja 1600-luvuilla, mutta sen merkitys tutkimuksen kannalta ei mielestäni synny sen vaikutuksesta sinänsä, vaan siitä, mikä siihen on vaikuttanut, ja mistä se näin ollen kertoo.

Määrite vai summa?

Ilmaisin aiemmin varovaisen epäilykseni siitä, että ensimmäisen varoasennon vastatekniikat (obsessioneshalpschilt ja langort eivät välttämättä ole vaihtoehtoja muuten kuin siinä mielessä, että niiden kohde (obsessus, kuvissa oikealla) voi toimia joko siinä vaiheessa, kun miekan ojentuminen on meneillään (halbschilt, ks. vasen kuva alla), tai ojentumisen jo tapahduttua (langort, ks. oikea kuva alla).

Halpschilt & langort.

Leeds, RA MS I.33 foll. 8v & 7v.

Tekstissä todetaan, että mikäli obsessus ei tee halbschiltia vastaan mitään, tulee hän lyödyksi (fol. 11v, ks. kuva alla). Tiedämme langortista, että ‘omnes actus custodiarum siue gladij determinantur in ea, id est, finem habent & non in alijs’ (fol. 1v). Voisi ajatella, että tämä pätee myös halbschiltiin, joka on eittämättä actus gladij. Näin ollen oletettu ketju halbschiltlangort voi kokonaisuudessaan päättyä joko siihen, että obsessus ottaa lyönnin vastaan, tai siihen, että obsessus (astuen taaksepäin) sitoo obsessorin miekan joko päältä tai alta (‘dum ducitur langort, statim liga sub quoque supra’).

Leeds, RA MS I.33 fol. 11v.

Mutta miten tämä liittyy kirjoituksen otsikkoon? Kyse on (ainakin jossain määrin) yhdyssanojen typologiasta. Jos yllä oleva ajatus termien keskinäisestä suhteesta on oikea, voisin kuvitella termien edustavan samaa yhdyssanatyyppiä. Koska esittämäni ajatus sitoisi sanat halbschilt ja langort tarkoittamaan saman liikkeen vaiheita, tuntuvat alkuosat halb ja lang äkkiseltään sopivan täydellisesti: custodiasta eli varoasennosta alkanut liike on puolivälissä “puolikas” ja lopussa “pitkä”. Mutta miten tämä sopii yhteen yhdyssanojen loppuosien schilt ja ort kanssa?

Langort on helppo tulkita määriteyhdyssanaksi merkityksessä ‘ort, joka on lang‘, jossa määriteosa lang määrittää edusosaa ort. Kärki on kieltämättä kuvatunlaisessa asemassa “pitkänä”. Vastaavasti tulkittuna halbschilt olisi ‘schilt, joka on halb‘. Sanan schilt ei tarvitse tulkita viittaavan konkreettisesti vasemmassa kädessä pidettävään kilpeen, sillä sana esiintyy saksankielisessä Fechtbuch-kirjallisuudessa myös torjunnan nimityksenä. Tässäkään mielessä kyseisessä asemassa ei vaikuta olevan mitään “puolikasta”. Voidaanko sanat tulkita jotenkin muuten?

Ajatusleikkinä pyörittelemäni vastaus on, että kyllä voi: ehkä sanat olisikin ymmärrettävä summayhdyssanoina, siis jotakuinkin halb-schilt ja lang-ort, eli tekniikkapari olisi yhtaikaa sekä halb ja lang että schilt ja ort. Ensimmäisessä asemassa liikkeen ominaisuudet ovat puolustaa mahdollista vastustajan toimintoa vastaan (eli tukkia hänen varoasentonsa) ja jatkaa siitä suoraan lyönniksi (tai pistoksi). Tämä vastaisi ainakin liechtenaueriaanisen tradition versetzen-tekniikoita, joissa omalla lyönnillä suoritetaan yhtaikainen torjunta vastustajan senhetkisestä varoasennosta todennäköisintä hyökkäystä vastaan. (Tämä ei sinänsä välttämättä edellytä oletusta siitä, että edellä käsitellyt yhdyssanat edustavat samaa tyyppiä.)

Yritys sovittaa tämä tulkinta yhteen muun tekstin kanssa herättää tietysti monia mielenkiintoisia kysymyksiä, joista yksi koskee obsessorin miekkakäden asentoa alemmassa ylhäällä olevista kuvista (fol. 11v), ja joilla on implikaatioita koko käsikirjoituksen synnyn kannalta.

Rakkaalla Fechtbuchilla monta nimeä

Beowulfista puhutaan perinteisesti tarinan päähenkilön mukaan Beowulfina eikä viittaamalla siihen sen sisältävän käsikirjoituksen signumilla Cotton MS Vitellius A XV (foll. 132r-201v). Myös I.33 tunnetaan vain yhdestä käsikirjoituksesta, mutta toisin kuin Beowulfilla ja monilla muilla keskiaikaisilla teksteillä, sillä ei tunnu olevan mitään yleisesti hyväksyttyä järkevää nimeä.

Tavallisesti on aivan eri asia puhua fyysisestä koodeksista kuin jostain tekstistä tai teoksesta. (Nähdäkseni Fechtbuch on muuten ensisijaisesti genre eli tekstin luokittelun käsite eikä niinkään kodikologisen yksikön kategoria kuten Hausbuch. Raja on kuitenkin sumea.) I.33:n tapauksessa ei koodeksilla ja varsinaisella teoksella tietenkään ole käytännössä sellaista eroa kuin Beowulfin ja Cotton MS Vitellius A XV:n tapauksessa, koska viimeksi mainittu sisältää muitakin tekstejä.

Tekstieditioissa saman tekstin sisältäviin eri käsikirjoituksiin viitataan usein niiden sijaintipaikan perusteella, jotka apparaatissa lyhennetään alkukirjaimiksi. Tähän traditioon liittyen Wierschinin editio käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487 on otsikoitu “Kommentierter Text der Handschrift D”. Samassa yhteydessä käsikirjoitukseen Nürnberg, GNM, Hs. 3227a viitataan N-kirjaimella. (Dresdenin käsikirjoituksen otsikko on sen omistavan kirjaston sivulla geneerinen “Fechtlehre”, ja koodeksin kannesta löytyy fragmentaarinen otsikko “Johan Liechtnawers Fechtbuch geschriebenn”.) Kirjaimet ja muut lyhenteet ovat kuitenkin tilapäisiä nimityksiä, ja johtuen I.33:n ainutlaatuisuudesta siitä ei ole erityistä syytä puhua missään yhteydessä “Leedsin-käsikirjoituksena” muuta kuin vaihtelun vuoksi.

Inhalt: Vier und sechszig Seiten, jede mit zwei fechtfällen. Pergament.

I.33:een on viitattu erinäisissä artikkeleissa ja monografioissa nimillä Tower Fechtbuch ja Walpurgis Fechtbuch. Ensiksi mainittu oli järkevä silloin, kun se vielä sijaitsi Lontoon Towerissa, vaikka se edellyttääkin, että kyseessä on kokoelman ainoa Fechtbuch. Jälkimmäinen taas ei ole mielestäni oikein millään tavalla perusteltu, sillä Walpurgis-hahmo esiintyy vain yhdellä lehdellä (fol. 32), eikä hänen esiintymiselleen ja merkitykselleen anneta säilyneessä tekstissä mitään syytä tai selitystä. Yleisellä tasolla parasta tietysti olisi, että vakiintunut nimi ei muuttuisi jatkuvasti riippumatta siitä, kuinka pseudoksi tai muuten vääräksi se milloinkin todetaan.

Cinaton ja Surprenantin editiossa on päädytty nimeen Liber de arte dimicatoria. Tämä on sikäli “paras” nimi, että sanaa liber käyttävät niin teksti itse (foll. 3v & 24r) kuin von Günterodekin (‘liber vetustissimus’), ja teoksen aihe on tosiaankin ars dimicatoria (fol. 1r). Nimen ongelma on, että se ei varsinaisesti yksilöi teosta: kaikenlaiset de aliqua re -otsikot vaativat lähtökohtaisesti teoksen aiheen (1) ja muodon (2) lisäksi tekijänsä nimen (3), esim. Flavi Vegetii Renati3 epitoma2 rei militaris1 ja Henrici a Gunterrodt3 de veris principiis artis dimicatoriae1 liber unus2.

Cyprianuksen katalogissa (1714, Membranacei in folio, LXXVI) käsikirjoituksen kuvaus on ‘ars dimicatoria cum figuris’, jossa siis ars dimicatoria (‘miekkailutaito- t. oppi’) voidaan ymmärtää joko sisällön kuvaukseksi tai teoksen genreksi, kuten sana kielioppi voidaan ymmärtää itse asiaksi (“latinan kielioppi on helppo oppia”) tai asiaa käsitteleväksi teokseksi (“Linkomiehen kielioppi on suppeampi kuin Strengin”). Käsikirjoituksen vanhoista kansista löytyy lappu, jossa lukee sisällönkuvauksena ‘Fechtbuch – Kunst mit dem Degen zu fechten’.

Royal Armouriesin katalogissa otsikoksi annetaan “Fencing manual known as the ‘Tower Fechtbuch'”. Nykyinen virallinen tunnus on RAR.0033, mutta käytän itse nimitystä “I.33”. Kirjastonhoitajan sanoja lainatakseni kyseinen käsikirjoitus tultaneen tuntemaan tällä nimellä “for the foreseeable future”.