Rabanus Maurus ja pistäminen

Rabanus Maurus (784 – 856), benediktiinimunkki ja Mainzin arkkipiispa, kirjoitti (= kokosi ja  mukaili) kaiken muun ohella kuningas Lothar II:lle osoitetun lyhyen tutkielman de anima, jonka liitteeksi hän kokosi otteita Vegetiuksen tunnetusta sotilasasioiden kokoomateoksesta.

Rabanus Maurus on mielenkiintoinen aivan erityisestä syystä, mutta ensin muutama havainto tekstitraditiosta. Mainitut kaksi osaa, de anima (Cassiodorus- ja Prosperus-mukaelma) ja Vegetius-lyhennelmä, joutuivat syystä tai toisesta jossakin vaiheessa erilleen. Jälkimmäinen osa, joka tunnetaan yleensä nimellä de procinctu Romanae miliciae (jota nimeä Rabanus Maurus itse asiassa käyttää Vegetiuksen teoksesta), on suhteellisen yksinkertainen tapaus: Jakob Marx ilmoitti 1856 löytäneensä tekstin koodeksista Trier, Bistumsarchiv, Abt. 95 Nr. 133c, ja teksti ilmestyi 1871 Ernst Dümmlerin editoimana (Zeitschrift für deutsches Altertum 15, s. 443 – 450).

Koska yli sata vuotta vanhoissa lähteissä on omat ongelmansa, katsoin varmuuden vuoksi Raymund Kottjen ja Thomas Zieglerin toimittamasta luettelosta (Verzeichnis der Handschriften mit den Werken des Hrabanus Maurus, 2012; MGH Hilfsmittel 27), tunnetaanko de procinctu nykyään jostain toisestakin käsikirjoituksesta. Kyseistä teoksenpuolikasta ei löytynyt luettelosta suoraan lainkaan, mutta sen sijaan de animan (ja de procinctun) annetaan ymmärtävää löytyvän ainoastaan mainitusta Trierin käsikirjoituksesta. Ilmeisesti siis de procinctu ei ole tupsahtanut esille muualta, mutta varsinaisen de animan käsikirjoituslähde ei käy ilmi.

Myös Max Manitius jättää kertomatta de animan (ja sen liitteen de procinctun) käsikirjoituslähteen siitäkin huolimatta, että ‘[w]eiteres Licht auf Hrabans schriftstellerische Tätigkeit wirft ein kleines Werk über die Seele’, kun taas Rabanuksen runot eli ‘seine zahlreichen, aber meist inhaltlosen Gedichte’ käsitellän erikseen lähteineen (Geschichte der lateinischen Literatur des Mittelalters osa 1, 1911; s. 293, 300-301). Syy näille omissioille näyttäisi paljastuvan Monumenta Germaniae Historican sivuilta: ‘Codd. prioris huius epistolae partis latent, posterior extat in codice Trevirensis cathedral. 133c S. XII., de quo cf. Zeitschr. für Deutsches Altert. XV, 450′ (MGH epistolae 5,IX,57). En tiedä, onko näitä piileskeleviä koodekseja yritetty sittemmin aktiivisesti löytää.

Suhteellisen tuoreen katalogin Catalogus translationum et commentariorum: Medieval and Renaissance Latin Translations and Commentaries Josette A. Wismanin kirjoittamassa Vegetius-artikkelissa (osa 6, 1986, s. 176) sanotaan hieman harhaanjohtavasti, että käsikirjoituksessa Paris, BN, ms. lat. 7383 olisi Rabanus Mauruksen kirje, jossa hän lupaa toimittaa Vegetius-edition, mutta kyseinen kirje (MGH epistolae 5,XII,4) on Frechulph Lisieuxlaisen käsialaa, kuten käy ilmi myös kyseisessä artikkelissa viitatusta, Manitiuksen jo mainitun kirjallisuushistoriikin Frechulphia (!) koskevasta kohdasta (s. 667). Kuitenkin heti seuraavassa kappaleessa Wisman viittaa Frechulphin editioon ja kirjeeseen, joten kyseessä on ilmeisesti pelkkä kömmähdys.

Joka tapauksessa edellä viitatusta MGH:n kohdasta löytyvät vain Rabanuksen kirjeet eli “teosten” alkusanat, joten de anima/procinctu puuttuvat. Varsinainen de anima löytyy tuoreimpana “editiona” Patrologia Latinasta (nide 110, s. 1109 – 1120), johon teksti on kopioitu Georges Colvenerin editiosta (1626, 6. nide, s. 173 – 177). Molemmista laitoksista löytyy huomautus esipuheesta löytyvään kohtaan, jossa Rabanus Maurus viittaa Vegetius-lyhennelmäänsä: ‘Hoc opusculum nondum invenimus; alioqui adjunxissemus.’ Huomattavaa on, että edes Colvenerin teksti ei kuitenkaan ole ‘ex manu scriptis nunc primum in lucem editus’ vaan ‘ex impresso Coloniensi’. Tämä on sikäli hyvä asia, että hän ei nimeä käsikirjoituslähteitään lainkaan, mutta huono sikäli, että minulla ei ole toistaiseksi käsitystä, mikä tämä “impressum Coloniense” voisi olla. Jäljet katkeavat siis toistaiseksi tähän.

‘Non cesim sed punctim.’ Trier, Bistumsarchiv, Abt. 95 Nr. 133c, fol. 27v.

Tässä kohden on hyvä siirtyä itse varsinaiseen asiaan. De anima -tutkielman alkusanoissa Rabanus Maurus kertoo liittäneensä yhteen hyödyllisiä kohtia Vegetiukselta ja pyrkineensä kommentoimaan niitä lyhyesti (‘excerpsi atque compegi breviusque annotare studui’). Tässä yhteydessä kiinnostava kohta koskee pistämistä ja lyömistä. Vegetiuksen versio (1,12):

Praeterea non caesim sed punctim ferire discebant. Nam caesim pugnantes non solum facile uicere sed etiam derisere Romani. Caesa enim, quouis impetu ueniat, non frequenter interficit, cum et armis uitalia defendantur et ossibus; at contra puncta duas uncias adacta mortalis est; necesse est enim, ut uitalia penetret quicquid inmergitur. Deinde, dum caesa infertur, brachium dextrum latusque nudatur; puncta autem tecto corpore infertur et aduersarium sauciat, antequam uideat.

Vastaava kohta Rabanus Mauruksen mukailemana (7):

Docebantur etiam non cęsim sed punctim ferire: quodque ideo faciebant, quia periculosiorem infert plagam punctio quam cęsio. Simulque qui cęsim ferit non adeo ossuum duritiam uel loricę soliditatem penetrat, at uero punctio duabus untiis adacta sepe mortalis efficitur. Punctio etiam toto nisu corporis infertur, caesio uero elaeuatione solius dexterae fit et latus ferientis denudat inimicoque ad perfodiendum patescit.

Päällisin puolin tekstistä on tehty helpompi ymmärtää, luultavasti kuninkaan tarpeita silmällä pitäen. Huomio kiinnittyy kuitenkin Vegetiukselta puuttuvaan mainintaan piston voimantuotosta ja siitä, että lyönti muka saa voimansa vain oikean käden nostosta. Tämä interpolaatio voi olla peräisin Rabanuksen käytössä olleen Vegetius-käsikirjoituksen marginaalista, tai sitten kyseessä on hänen oma lisäyksensä. Tällä hetkellä vanhemmista marginaalihuomautuksista tiedossani on vain Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. Dc. 182, jossa sana caesa selitetään seuraavasti: ‘caesa est ictus caesim feriens cui contraria est puncta hoc est ictus punctim videlicet perforatim feriens’ (‘Aus dresdener Hanschriften: Scholien zu Vegetius’, Rheinisches Museum für Philologie 1902, s. 394).

Eräissä tapauksissa Rabanus Mauruksen lisäykset ovat melko selkeitä, esimerkiksi kohdissa, jotka koskevat harjoittelun aloittamisikää (‘Vnde et uulgaricum prouerbium ac nostris familiare est quod dicitur: in pube posse fieri equitem, maioris uero aetatis aut uix aut numquam.’ 3) ja vikellystä (‘quod uidelicet exercitium saliendi in Francorum populis optime uiget.’ 12), mutta toisaalta hän saattaa lisätä tekstin sekaan yksittäisiä asioita kuten karhunkaatajan Vegetiuksen mainitsemien metsästäjien jatkeeksi (4: ‘uenatores uero ceruorum aprorumque et ursorum’, vrt. Veg. 1,7: ‘ceruorum aprorumque uenatores’). Ei sinänsä olisi ihme, että Rabanuksen oma voimantuottokommentti sulautuisi saumattomasti Vegetius-parafraasiin (‘… et latus ferientis denudat’ jne.). Manitius noteeraa Rabanus mauruksen “modernisoivat laajennukset” mainitsemissani kohdissa 3, 4 ja 12 muttei piston yhteydessä (Geschichte der lateinischen Literatur des Mittelalters, s. 293).

Kiinnostavaa on se, kertooko tämä jotain Rabanuksen omista tai papiston harrastuksista yleensä, ja kertooko edellä mainittu jotain erityistä lyönnin avaavan vaikutuksen tiedostamisen levinneisyydestä Frankkien valtakunnassa. Huomio siitä, että lyönti paljastaa lähtöalueensa, löytyy myöhemmin mm. Liechtenauerin glossista (‘wann er sich vor dir verhawet, so rayse im nach mitt ainem hawe zů der obern blöß’, Wierschinin editio, rivit 662-663) ja Joachim Meyeriltä (‘dann fleissig zumercken / das allwegen das theil am Blosesten ist / von welchem theil er seine streich herführet’, Gründtliche Beschreibung, 1600, 2.15r).

Matkakertomus

Osallistuin kuun alussa kuunteluoppilaana Leedsin yliopistossa järjestettyyn International Medieval Congressiin. Käsittelen tässä muutamia blogin teeman kannalta relevantteja seikkoja.

Sunnuntaina olin Sara Mackin pitämässä kalligrafiatyöpajassa. Kun opiskelin paleografiaa, kopioin usein tekstiotteita ihan harjoitusmielessä, mutta oikean tekniikan oppiminen kädestä pitäen kieltämättä helpottaa jatkossa tätäkin harrastusta. (Samaan aikaan kollegani pitivät miekkailutyöpajaa, johon en katsonut mielekkääksi osallistua.)

Maanantain ensimmäinen sessio otsikolla “The Clergy and Violence in the Late Middle Ages” oli erittäin mielenkiintoinen. Gerhard Jaritz puhui tapauksista, joissa pappismies oli puolustautunut humalaista maallikkoa vastaan, mikä oli päättynyt kyseisen maallikon kuolemaan ja papin vakuutukseen siitä, että hän ei ollut syyllinen tappoon. Lawrence Duggan käsitteli sääntökuntalaisten oikeutta kantaa aseita, mikä on tietysti äärimmäisen kiinnostava aihe I.33:a ympäröivien olosuhteiden osalta. Mukaan tarttui kirjaviite Armsbearing and the Clergy in the History and Canon Law of Western Christianity (2013).

Maanantai-iltana menin Royal Armouriesiin esittelemään muutamia I.33-tulkintojani paikalliselle miekkailuseuralle (KDF Leeds). Sisällöksi olin päättänyt ottaa “kuvittamattomat” tekniikat, vaikka jälkikäteen tulin ajatelleeksi, olisiko jokin käytännöllisempi aihe ollut sittenkin mielekkäämpi. Ensimmäinen kappale oli Liegnitzerin kuudennen kappaleen kaltainen kilvenriisto, jonka kuvitus puuttuu koodeksin lehtien 16 ja 17 väliltä, vaikka tekniikka pääpiirteissään selitetään itse tekstissä (‘si scolaris dat plagam capiti, protectionem duc gladio connexoque scuto quod habetur in sinistra manu & sic frangis scutum de manibus tui aduersarij vt patet infra proximo exemplo.’). Toinen kappale oli toisen varoasennon yhteydestä sivulta 9v: sidonnasta annetaan yhteensä kolme jatkomahdollisuutta, joista vain yksi on kuvitettu (durchtrit), ja kaksi selitetään puolustuksineen itse tekstissä (‘Secundo [scolaris] potest recipere [plagam] latere dextro, tertio potest recipere plagam latere sinistro […] Contrarium illarum duarum viarum erit sacerdotis euntis cum gladio sub brach qui tunc attingit manus nudas ducentis plagas supradictas’).

Tiistaina osallistuin aamupäivän sessioiden ja lounaan jälkeen ekskursiolle Royal Armouriesiin, mikä olikin ainoa mahdollisuuteni vierailla museossa tämänkertaisen matkani aikana. Ekskursio alkoi bussikuljetuksella yliopistolta museoon, minkä jälkeen osallistujilla oli pari tuntia aikaa omaehtoiseen kiertelyyn näyttelyissä. Sulkemisaikaan tapasimme itämaisen osaston kuraattorin Natasha Bennettin, joka johdatti meidät itämaiseen galleriaan pystytetylle käsittelypisteelle. Paikalla olivat myös Bob Savage, Mark Murray-Flutter ja Stefan Mäder.

Monet näytteillä olevista aseista olivat tuttuja entuudestaan. Tikareista tuttu oli englantilainen kivestikari 1400-luvulta (X.1705), uusia saksalainen kiekkotikari 1400-luvun loppupuolelta (X.1807) ja flaamilainen kivestikari 1400-luvun lopulta (X.283).  Kiinnostava oli myös saksalainen sotavasara 1500-luvun alkupuolelta (VIII.78). Miekoista esillä oli tuttu yhden käden jokilöytö (IX.1083) 1300-luvun taitteesta. Stefan kiinnitti huomioni siihen, että veriura ei jatku kahvaan saakka ja että noin puoli senttiä juuresta on teroittamaton. Oakeshott (Records of the Medieval Sword, s. 149) mainitsee väistimen olevan taivutettu hieman taaksepäin, mihin en kiinnittänyt itse lainkaan huomiota. Toinen vanha tuttu oli suurehko väkipuukko, joka esiteltiin metsästysmiekaksi (IX.5608). Pidin tämän käyttötarkoituksen valossa hieman outona nagel-tyyppistä kädensuojusta, mutta toisaalta kärki oli väkipuukoille epätyypillistä keihäänkärkimallia. Tuttuja olivat myös saksalaismiekka kullattuine kahvoineen 1400-luvun lopulta (IX.949) ja Edvard IV omistamana pidetty salkokirves (VII.1542). Uusi tuttavuus oli kahden käden miekka satavuotisen sodan ajoilta (IX.1106). Muita uusia tuttavuuksia olivat käsikanuuna 1400-luvun lopulta (XII.10721) sekä itämaiset aseet, rengaspanssari ja kypärät. Nähtävillä oli myös krokotiilinnahkaisella kouraimella varustettu miekka (XXVIS.63), johon ei tosin saanut koskea.

Eräässä esitelmässä mainittiin ohimennen, että ratsuväkirynnäkkö kuvaillaan samalla tavalla sekä Vegetiuksen että Rabanus Mauruksen oppaissa. Koska Rabanus Mauruksen kontribuutio on, että hän kirjoitti lyhennelmän osasta Vegetiusta (joka puolestaan oli aikanaan kirjoittanut koosteen vanhemmasta kirjallisuudesta), kysyin, sanooko Rabanus Maurus asiasta jotain sellaista joka ei ole peräisin Vegetiukselta. Esitelmöitsijä vastasi, että kiinnostavaa on ensisijaisesti se, mitä Rabanus Maurus on pitänyt oleellisena nostaa esiin Vegetiuksesta: Vegetius keskittyy jalkaväkeen, Rabanus Maurus ratsuväkeen. Vaikka olen samaa mieltä siitä, että Rabanus Mauruksen lyhennelmä on juuri tästä syystä kiinnostava lähde Vegetiuksen karolingiseen reseptioon, olin tästä vastauksesta hieman hämmentynyt, sillä kyseinen lyhennelmä ei nähdäkseni käsittele ratsuväkirynnäkköä lainkaan: ainoa kohta, jossa suoraan käsittellään mitään hevosiin liittyvää, koskee puuhevosten käyttöä selkäännousun harjoittelussa. (Toisaalta ei Vegetiuskaan taida erityisemmin kuvailla ratsuväkirynnäkköä, sillä hänhän toteaa aselajin kehittyneen niin paljon, että ohjeita ei kannata etsiä vanhasta kirjallisuudesta.)

En keksi muuta syytä edellä mainittuun kuin sen, että tutkimuksessa ei ollut käytetty tämän yksityiskohdan osalta alkuperäislähteitä vaan jonkinlaista tutkimuskirjallisuuden rikkinäistä puhelinta.

Akateemisten sessioiden välillä ja jälkeen ehdin tutustua kirjamessuihin (kirjaten ahkerasti ylös kiinnostavan näköisiä kirjoja), seuraamaan historiallisia taistelunäytöksiä ja nauttimaan kongressioluesta. Tätä kirjoittaessani sain myös raapustettua esitelmäehdotukseni ensi vuotta varten, koska ajattelin kerrankin olla liikkeellä hyvissä ajoin.