Monthly Archives: September 2017

Onko tekijä tekijä?

|

Fransiskaaniteologi ja skolastikko Bonaventura (1221 – 1274) kertoo ohimennen kirjan tekemisestä esipuheessaan Petrus Lombarduksen sentenssien kommentaariinsa (prooemium in primum librum sententiarum, quaestio IV; opera omnia 1, s. 14-15):

[N]otandum, quod quadruplex est modus faciendi librum. Aliquis enim scribit aliena, nihil addendo vel mutando; et iste mere dicitur scriptor. Aliquis scribit aliena addendo, sed non de suo; et iste compilator dicitur. Aliquis scribit et aliena et sua, sed aliena tamquam principalia, et sua tamquam annexa ad evidentiam; et iste dicitur commentator non auctor. Aliquis scribit et sua et aliena, sed sua tamquam principalia, aliena tamquam annexa ad confirmationem et debet dici auctor.

(Bonaventura tekee tämän pohjalta johtopäätöksen, että Petrus Lombardus todella on kyseisen opuksen tekijä, siis auktori.)

Miten lähestyä I.33:n tekijyyttä tästä tulokulmasta? Kuten totesin aiemmin, I.33 tuskin on kopioitu aiemmasta eksemplaarista, joten sen laatija ei ole ollut missään nimessä scriptor. Suunnilleen samoista syistä kyseessä ei ole kokoomateos useammasta lähteestä, joten sen laatija ei ollut myöskään compilator. Onko mahdollinen lainattu aines (aliena) ensisijaista vai toissijaista laatijan omiin sanoihin (sua) nähden, eli onko laatija ollut commentator vai auctor?

(Sivuutan tässä nyt kysymyksen eri käsialoista, mutta syytä marginis exiguitas non caperet.)

Quae sit causa efficiens sive auctor huius libri. (S. Bonaventurae opera omnia I, s. 14).

Ensiksi pitäisi tietysti todeta, mikä teoksessa on “lainattua”. Näkisin, että tällaista ovat ainakin kuvat tai oikeastaan se asia, jota kuvat on piirretty kuvaamaan. En viittaa tällä pelkästään siihen, että teksti kommentoi esimerkiksi kuvittajan erhettä (‘non est plus depictum de illo frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris’, fol. 23r), minkä perusteella kyseessä on eri henkilö, vaan siihen, että koko teksti on ikään kuin kuvien sarjan kommentaari: tekstit selostavat kuvasarjoja, joiden järjestys on toisinaan enemmän tai vähemmän kaoottinen. Toisaalta selitykset eivät tunnu noudattavan sen kummempaa järjestelmällisyyttä muuten kuin siltä osin, että niiden laatija huomauttaa virheestä kuvien järjestyksessä (sekondin yhteydessä palataan hetkeksi käsittelemään priimiä ‘obmissis quibusdam prius non positis’, fol. 11v).

Kuvien lisäksi lainattuja ovat nähdäkseni runosäkeet, jotka eivät ole laadittu tätä kyseistä teosta varten, eikä ole mielestäni syytä olettaa, että eri säkeiden välillä olisi merkittäviä eroja niiden alkuperässä. Käyn syitä järkeilyyni läpi myöhemmin (viimeistään marraskuussa Tampereella). Kuitenkin säkeitä tiputellaan tekstissä ikään kuin proosaselitysten tueksi tai tiivistelmäksi: teksti ei siis noudata säkeiden siteeraamisen osalta katekismuksesta tuttua “se on” -formaattia.

Onko siis laatija ollut commentator vai auctor? Voisi sanoa, että sekä-että tai jotain siltä väliltä. Varsinaista käsiteltävää materiaalia eli miekkailutaitoa edustavien kuvien suhteen hän on luultavasti kommentaattori, mutta toisaalta hänen kommenttinsa itsessään edustavat enemmän tai vähemmän itsenäistä tekijyyttä, ja tämän teoksensa tueksi ja vahvistukseksi hän siteeraa tuntemattomasta lähteestä peräisin olevia runosäkeitä. Jotta asia ei olisi yksinkertainen, myös kuvien voidaan ajoittain ajatella selittävän runosäkeitä (etenkin fol. 1 varoasentoineen).

Esihistoriaa Kansallismuseossa

|

Olin viikko sitten torstaina laajentamassa näkökulmiani Kansallismuseon uudessa esihistorianäyttelyssä, jossa viime vuonna väitellyt tutkija Mikko Moilanen esitteli siellä näytteillä olevia rautakautisia miekkoja. Esitys oli äärimmäisen kiinnostava ja asiantunteva.

Mieleeni jäi, kun Moilanen mainitsi, että rautakautisten miekkojen väistimissä on havaittu kulumia, joiden perusteella voitaisiin olettaa miekkoja pidetyn ns. peukalo-otteessa. Tämä on kiehtova tieto sen osalta, miten pitkälle messer-tekniikoiden esihistoriallinen traditio ulottuu.

Johannes-miekan kahva. KM 31691:1.

Hieman huonosti valaistussa asehuoneessa huomioni kiinnittyi ristiretkiaikaiseen Johannes-miekkaan (KM 31692:1), joka on kuulunut esittelytekstin mukaan Johanniittain veljeskunnalle. Säilän lappeella on hopealankaupotettu kirjoitus SIOHANNES eli S(anctus) Johannes, toisella puolella MAVRITIVS (vai S MAURITIIUS?) eli Mauritius. Assosioin asioita välillä melko vapaasti, joten mieleeni tuli kaksi pyhää miestä, jotka molemmat menettivät päänsä, Johannes Kastaja ja Pyhä Mauritius, sekä kaksi muuta miekkaa, Wienin Schatzkammerissa sijaitseva valtakunnanmiekka (WS XIII 17) ja Torinon Armeria Realessa sijaitseva Mauritius-miekka (AR G 25), jotka ovat (silmämääräisen arvioni perusteella) samaa tyyppiä ja jotka ovat tulleet viimeksi mainitun pyhimyksen kunniaksi tunnetuiksi “Pyhän Mauritiuksen miekkoina”.

En osaa sanoa, onko asialla merkitystä. Ehkä kyseessä on ollut johanniitta (mistä IOHANNES), joka on halunnut muistaa kotikaupunkinsa tai ammattikuntansa suojeluspyhimystä (mistä MAVRITIUS), tai sitten joku on vain halunnut assosioida miekkansa päiden katkomiseen.

Jossain vaiheesa puheeksi tuli ns. Constantinus Rex -miekka (KM 8911:91), jonka säilässä on kaiverrukset CONSTMIITNS ja REX, ja sen mahdollisuus, että se olisi kuulunut jollekulle Bysantissa töissä olleelle varangikaartin jäsenelle. Moilanen mainitsi, että sana rex on väärä, koska Bysantissa oli keisari eikä kuningas. (Katso myös väitöskirjan sivu 149). Ottamatta kantaa asiaan muuten, mielestäni tämä sanavalinta ei ole välttämättä oleellinen seikka miekan provenienssin osalta, sillä Bysantin keisarin omankielinen titteli oli βασιλεύς, jonka tavallinen latinankielinen käännösvastine rex on, ja muinaisskandinaavisia nimityksiäkin Konstantinopolin hallitsijalle ovat girkja-konungr ja garðs-konungr.

Sivuhuomiona antiikin Roomassa titteli rex oli samanlainen tabu kuin τύραννος kreikkalaisille (mistä sana tyranni), mutta keisarivallan aikana ei oikeastaan ollut titteliä, jonka merkitys olisi ollut “keisari” nykymielessä, vaan käytössä oli (arvo)nimien Caesar ja Augustus sekä ylipäällikköä merkitsevän nimityksen imperator sekamelska. Muiden kielten keisaria merkitsevät sanat ovat tietenkin peräisin sanoista Caesar (→ sa. Kaiser, ru. kejsare, su. keisari, ve. царь) ja imperator (→ it. imperatore, ra. empereur, en. emperor), mutta nykyisiä käytäntöjä tulee varoa peilaamasta menneisyyteen.

Mitä tulee itse uuteen näyttelyyn, en voi sanoa olevani näkemäni valossa erityisen tyytyväinen. Alla Johannes-miekan selitysteksti:

Johannes-miekan esittelyteksti.

Kuva on hieman huonolaatuinen, mutta oikealla ylhäällä näkyvä kartta ilmaisee löytöpaikkaa, alla oleva aikajana (välillä 9000 eaa. – 1000 jaa.) nuolineen (joka näyttäisi osoittavan jonnekin ensimmäisen vuosituhannen jaa. puoliväliin) ajoitusta.

En välttämättä ymmärrä mitään sisustusarkkitehtuurista ja skandinaavisesta minimalismista, mutta mielestäni löytöpaikan nimeäminen ja ajoitus olisivat esineen luonteen lisäksi vähimmät tiedot, mitä toivon näytteillä olevista museoesineistä saavani joutumatta selaamaan katalogia.

Seminaariraportti

|

Osallistuin tiistaina Turussa Kertomusten keskiaika -seminaariin. Kiitokset järjestelyistä Miika Norrolle, Erika Pihlille ja Hanneli Seppäselle!

Esitelmäni otsikko oli “Liber vetustissimus: erään keskiaikaisen miekkailuoppaan reseptiohistoriasta”. Esitelmä syntyi ikään kuin sivutuotteena tehdessäni taustatyötä väitöskirjani kirjallisuuskatsausta varten. Keskeisenä mainitsemani seikka oli, että I.33 on jäänyt konkreettisesti Talhofferin varjoon, eikä siinä ole kiinnostanut ketään ennen vuotta 1997 juuri muu kuin se, että siinä käytetään saksankielisiä miekkailutermejä. (Tämä aihepiiri on tietysti kiinnostava oman tutkimukseni kannalta.) Walpurgiksen esiintyminen on aiemmin herättänyt omituisen vähän huomiota verrattuna Talhofferin kuvaukseen miehen ja naisen välisestä kaksintaistelusta, mikä saattaa johtua muun muassa siitä, että Ukert (1838) ei mainitse hahmoa lainkaan.

Mitä I.33:sta ajateltiin Kolmannessa valtakunnassa?

Oma esitelmäni oli seminaarin toiseksi viimeinen. Samassa työryhmässä Bo Pettersson kertoi, mitä voimme oppia Chaucerin teoksesta Parlement of Foules, Teemu Korpijärvi puhui menneisyyden käytöstä tulevaisuuden oikeutukseen Liivinmaan kristillistämisen aikana ja lopuksi Mikko Kauko käsitteli hiljattain suomeksi ilmestyneen Naantalin luostarin kirjan (Tukholma, Kungliga Biblioteket, A 49) antia. Muista työryhmistä mieleen jäivät erityisesti Stefan Schröderin esitelmä ensimmäisen ristiretken kronikan tulkinnoista myöhempinä aikoina sekä Kendra Willsonin kuvaus Sigurðr hringrin tarinan suomalaisesta sovituksesta Peking-oopperaksi, josta en ollut jostain syystä kuullut aikaisemmin yhtään mitään.

Ajoituksesta

|

‘Liber vetustissimus’, kirjoitti Heinrich von Günterode vuonna 1579. Mutta kuinka vanha kyseinen koodeksi eli I.33 on?

Aikomuksenani on muodostaa oma näkemykseni asiasta, mutta sitä odotellessa listaan tähän eri lähteissä ilmoitettuja ajoituksia merkiten ajoituksen perusteen, jos se on tiedossa:

  • 1400-luku (käsialan perusteella, Ukert 1838)
  • 1300-luku (koodeksin entiseen kanteen liimattu lappu)
  • 1200-luvun loppu (Wassmannsdorff 1888)
  • 1300-luvun puoliväli (tieteen, kasvatuksen ja kansansivistyksen valtakunnanministeriön näyttelykatalogi 1936)
  • 1400-luvun alku (Sothebyn huutokauppakatalogi 1950)
  • 1200-1300-lukujen vaihde tai viimeistään 1300-luvun alku (Lochner 1960)
  • 1400-luku (luultavasti Ukertin mukaan, Wierschin 1965)
  • 1200-luvun loppu (tunnistetuksi uskotun mutta nimeämättä jääneen Würzburgin piispan sihteerin käsialan perusteella, Alfons Lhotsky)
  • 1300-luvun alku (muutamien tekstinäytteiden perusteella, Krämer 1975)
  • 1300-luvun alku (oletettavasti Krämerin mukaan, Hils 1985)
  • 1200-luvun loppu (Cunningham & Watson 2002)
  • 1200-luvun loppu tai 1300-luvun alku (Walpurgiksen vaatteiden perusteella, Forgeng 2003)
  • n. 1270 (kuvituksen perusteella, Bodemer 2008)
  • n. 1320 – 1330 (Leng 2008)

Juuri kenenkään mielestä koodeksi ei ole 1300-luvun puolivälistä saati lopusta. 1400-luvun ajoitus on anomalia, ellei peräti painovirhe.

Eri-ikäisiä käsialoja. Leeds, RA, MS I.33 fol. 1r.

Miten sitten käsikirjoituksia tai teoksia ylipäänsä ajoitetaan? Maininnat muissa lähteissä antavat vähintään terminus ante quem -ajoituksen. I.33:n tapauksessa tällainen olisi Cyprianin katalogi vuodelta 1714, ellei sitä mainittaisi jo Günteroden kirjassa vuonna 1579. Tämän tiedon perusteella käsikirjoitus on laadittu ennen vuotta 1579, mikä tosin on täysin ilmeistä aloittelevimmallekin kodikologille.

Kodikologisin perustein voidaan tarkastella käsialaa (esim. onko yläpidennyksissä lenkki vai ei), käytettyjä lyhenteitä ja kirjaimia (esim. æ vai ę), tekstin asettelua (yksi vai kaksi palstaa, ylin rivi kehyksen sisä- vai ulkopuolella) sekä kuvitusta, ja tehdä näiden perusteella päätelmiä siitä, mihin aikakauteen käsikirjoitus sen ominaispiirteiden perusteella sijoittuu. Tällainen järkeily perustuu siihen, että on olemassa jo ajoitettujen käsikirjoitusten korpus, johon ajoitettavaa käsikirjoitusta verrataan. Vastaavasti voidaan ajoitus tehdä sisällön, tässä tapauksessa korkeintaan varusteiden ja vaatteiden, perusteella.

Kieliasuun perustuvasta ajoituksesta puhuttaessa on yleisellä tasolla syytä muistaa, että koodeksi ei ole sama asia kuin sen sisältämä teksti: teksti voi olla huomattavasti sen sisältävää keskiaikaista käsikirjoitusta vanhempi, kuten säilyneen antiikin kirjallisuuden tapauksessa on ilmeistä. Vanhemman kirjallisuuden kuvitus saattaa olla myös hyvinkin anakronistista. I.33:n kohdalla voidaan kuitenkin hyvällä syyllä olettaa, että kyseessä on uniikki alkuperäisteos, joten kieliasun ajoitus on yhtenevä koodeksin ajoituksen kanssa.

Nykyaikaisimmat ajoituskeinot liittyvät esimerkiksi musteen ja pergamentin kemiallisiin analyyseihin. Tällaiset menetelmät ovat erityisen tärkeitä, mikäli tekstin epäillään olevan väärennös: kaikki muut piirteet, joista väärennökset tyypillisesti tunnistetaan, ovat ainakin teoriassa pätevän käsikirjoitustutkijan väärennettävissä, mikäli hänellä on riittävät kädentaidot tuottaa väärennös.

Aion lähitulevaisuudessa (selvittyäni takaisin Turusta) istahtaa Kansalliskirjaston kellariin selaamaan läpi ajoitettujen käsikirjoitusten katalogit, minkä jälkeen minulla on toivottavasti oma, lähteillä perusteltu (!!) näkemykseni asiasta.

Durchtreten

|

Viittasin I.33:a koskevaa populaarikirjallisuutta käsitelleessä kirjoituksessani useampaan otteeseen liikkeeseen, jonka nimi on saksaksi durchtreten tai durchtrit. Nimitys esiintyy käsikirjoituksessa kahdessa kohdassa, joista kummassakin se on yksi vaihtoehto kolmesta.

Papin (vas.) miekka on oppilaan (oik.) miekan ulko- eli oikealla puolella. Leeds, RA MS I.33 fol. 2r.

Ensimmäinen tapaus liittyy tilanteeseen, jossa pappi on vastannut priimistä oppilaan hyökkäykseen (ks. kuva yllä). Kun oppilas on sitonut papin miekan, papilla on kolme vaihtoehtoa (fol. 2v):

Sacerdos autem tria habet facere videlicet mutare gladium vt fiat superior siue durchtreten vel dextra manu comprendere brachia scolaris .id est. gladium & scutum.

Sama asia ilmaistaan marginaaliin kirjoitetuilla säkeillä:

Hec tria sunt cleri durchtrit mutacio gladij.
dextra siue manu poterit deprehendere gla. schu.

Tässä yhteydessä durchtrit jää kuvittamatta.

Toinen tapaus, jossa durchtreten mainitaan, alkaa alla näkyvästä tilanteesta, jossa oppilas (oik.) on aloittanut hyökkäyksen papin sekondia vastaan (ylempi kuva), mihin pappi vastaa sitomalla oppilaan miekan (alempi kuva):

Leeds, RA MS I.33 fol. 9r.

Sekä papilla että oppilaalla on tässä lähes symmetrisessä tilanteessa kolme vaihtoehtoa, kuten tekstistä käy ilmi (fol 9r):

sciendum quod salua doctrina sacerdotis qui prius fuit obsessus potest tria facere primo potest exprimere gladium deorsum & tunc durch treten Secundo potest recipere latere dextro. tertio potest recipere plagam latere sinistro Nota quod hoc idem potest facere aduersarius. licet obsessessor [sic] ad hoc prius sit paratus.

Seuraavassa (edellisten suhteen ympäri käännetyssä) kuvassa oppilas suorittaa durchtrit-liikkeen:

Leeds, RA MS I.33 fol. 9v.

Kuvatekstissä selitetään, mitä oppilas tekee, sekä kerrataan mainitut kaksi muuta vaihtoehtoa, jotka oppilas olisi voinut toteuttaa (fol. 9v):

Hic scolaris instructus mediante consilio sacerdotis ducit actum quendam qui nuncupatur durchtrit. posset tamen recepisse plagam tam sinistram que ducitur ex parte dimicatorum generalium. quam dexteram que consueuit duci ex parte sacerdotis suorum iuuenum

En käsittele näitä kahta muuta vaihtoehtoa (tavanomainen lyönti vasemmalta, papin oppilaiden tapa lyödä oikealta), joista ei ole kuvitusta, tässä yhteydessä.

Yllä olevan valossa on kaksi sidontaa, yksi ulkopuolella, toinen sisäpuolella, joista molemmista voidaan suorittaa durchtreten. Molemmissa tapauksissa muuta mainitut vaihtoehdot edellyttävät, että vastapuoli painaa miekkaa vasten. Näin ollen lienee tulkittava, että mikäli vastustaja ei tee näin, on mahdollista mennä hänen lävitsensä. Mielenkiintoista kyllä, Günterode kuvailee tämän vaihtoehdon Sciomachiassaan (yhtenä kolmesta!) eräänlaisena liukupistona, joka suoritetaan, mikäli vastustaja ei ole onnistunut kääntämään kärkeä poispäin itsestään (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 48r.)

‘si patitur cuspidem in corpus intentum antimachus, intrandum est.’ Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15 foll. 48r – 48vv (fig. ρ).

Ainakin sekondin (secunda custodia) tapauksessa I.33:n tekniikalla on vähintään tietty “niche”-yhteys Paulus Kalin erääseen messer-tekniikkaan, joka näkyy alla olevassa kuvassa:

‘zu gleichem mit hauwen zusamen’. München, BSB, Cgm 1507 foll. 72v – 73r.

Lopuksi on myös huomattava, että durchtreten ei merkitse ensisijaisesti läpi astumista (step through, tread through) vaan ennemminkin puhki tallaamista. Tässä mielessä mahdollinen latinankielinen synonyymi voisi olla värssyissä esiintyvä verbi calcare.

Vasemmalla vai oikealla

|

Mainitsin aiemmin, että I.33 ei käsittele jalkatyötä muuta kuin yhdessä kohdassa (liikkumiseen ylipäänsä viitataan jonkin verran kyllä muutenkin). Tämä kohta löytyy kappaleesta, jonka alkuasetelma näkyy alla olevasta kuvasta. Oppilas seisoo vasemmalla kvintissä (quinta custodia), pappi oikealla asennossa, joka esiintyy vain tässä ja sitä seuraavassa kuvassa:

Leeds, RA MS I.33 fol. 29r.

Kuvatekstissä mainitaan seuraavaa:

Hic iterum resumitur quinta custodia, de qua superius dictum est sepius, & est notandum quod sacerdos obsedit scolarem obsessione quadam rara & valde bona in exemplum suorum disciplorum & sciatur quod si scolaris ducet fixuram, que duci consueuit de consuetudine, sacerdos debet etiam ducere fixuram contra fixuram scolaris, quia sua magis valet intrando cum sinistro pede; si autem intrare nequiuerit, cedat cum dextro pede. nichilhominus non obmittatur quin etiam ipsa fixura perficiatur.

Ilmaisu ‘de qua superius dictum est sepius’ viittaa siihen, että käsikirjoituksen edelliset kolme kappaletta käsittelevät kvinttiä, joista kahdessa siitä suoritetaan pisto (foll. 27r-28v). Sekä oppilaan suorittama “tavanmukainen pisto” (ilman papin suorittamaa vastatekniikkaa; ylempi kuva) että papin vastapisto (alempi kuva) näytetään seuraavalla sivulla:

Leeds, RA MS I.33, fol. 29v.

Koska tekstissä mainitaan, että pappi voi suorittaa alemmassa kuvassa näkyvän pistonsa joko astumalla vasemmalla jalalla eteen (‘intrando cum sinistro pede’) tai oikealla jalalla taakse (‘cedat cum dextro pede’), voidaan olettaa, että alkuasennossa (ylempi kuva) oikea jalka on edessä, sillä vasen jalka voidaan muuttaa etujalaksi joko astumalla sillä eteenpäin oikean ohi tai astumalla oikealla jalalla taaksepäin vasemman jalan ohi: lopputulos olisi siis sama askeleen suunnasta huolimatta.

Käytännön kysymys kuuuu, miksi tässä nähdään tarpeelliseksi mainita, että papin pisto toimii oppilaan pistoa paremmin (‘sua magis valet’) siksi, että pappi astuu vasemmalla jalalla. Yllä näkyvässä kuvassa oppilaan ja papin pistot näyttävät olevan käytännössä symmetrisiä. Nähdäkseni riittävä selitys on, että oppilaan tekemä  pisto tapahtuu astumalla oikealla jalalla, mahdollisesti jopa ristiin vasemmalle, mikä kyllä helpottaa piston perille saamista, mutta tekee kieltämättä asennosta vähemmän voimakkaan ja siten kokonaisuudesta epäsymmetrisen, tässä tapauksessa papin eduksi.

Tässä kohden tulee mieleen Sydney Anglon mainitsema ‘visual repertoire of standardized postures […] reproduced almost as if from templates’ (2000: 45), ja millaisia ongelmia kohdataan, jos yritetään päätellä jalkatyöstä jotain I.33:n kuvituksen perusteella.

Zeck(ruor)e

|

Minulta pyydettiin tulkinta-apua sitaattiin ‘zẘ kopff zů leib / dÿe zegt nicht vermeÿd’. Kyseessä on ote Liechtenauerin muistovärssyistä, tarkemmin sanottuna prologin jälkeisestä yleisestä osuudesta. Alla kyseiset säkeet kontekstissaan (‘ain gemain lere des langen schwerts’) Wierschinin editiosta:

wer nach gät hawen
der darff [4r] sich kunst wenig fröwen
hauw nahent waß du wilt
kain wechßler kompt in dinen schilt
zů kopff zů lybe
die czecke nitt vermyde
mitt gantzem lybe
fechten waß du starck gerest tryben

Koska Liechtenauerin oppi on laadittu ‘mit verborgenen worten’, on niistä yksinään lähes mahdoton saada mitään irti, joten liechtenaueriaanisen miekkailun tutkimus nojaakin säkeille kirjoitettuihin selityksiin. Alla Wierschinin editiosta (eli käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487) löytyvä selitys (glosa) yllä siteeratuille säkeille (s. 98):

Wenn du mitt dem zůfechten zů im kumpst, so solt du vff sein hew nicht sechen; noch warten, wie er die gegen dir trybt. Wann alle fechter, die do sechen vnd warten vff aines anderen hew vnnd wellend anderß nichten thon [13v] dann versetzen, die durffen sich söllicher kunst wenig fröwen; wann sy werden do by offt geschlagen.

Item, du solt merken: alles, das du fechten wilt, das trüb mitt gantzer störck deines lybs! Vnnd haw im do mitt nahent ein zů kopff vnd zů lyb, so mag er vor dinem ort nicht durch wechslen. Vnd mitt dem haw solt du in den anbinden des schwerts der zeckrůre nicht vermyden zů der nächsten blöß, di dir hernach in den fünff hewen vnd in anderen stucken vßgericht [14r] werden.

Relevantti kohta löytyy jälkimmäisestä puoliskosta item-sanasta alkaen. Tämän perusteella ‘zů kopff zů lybe’ on itsenäinen ohje, joka muistuttaa kohdistamaan lyönnit ja pistot vastustajan päähän tai kehoon osoittamatta kärjellä poispäin vastustajasta, jotta hän ei voisi vaihtaa miekan toiselle puolelle (durch wechslen); kun miekat kohtaavat (anbinden des schwerts), ei tule välttää tekemästä otsikoitua lyöntiä (eli zeckrůre) lähimpään paljaaseen (blöß), mikä opetetaan viiden mestarilyönnin ja muiden kappaleiden yhteydessä.

Wierschin liittää tekstikohtaan seuraavan huomautuksen (s. 88, huomautus e):

Auch die czecken oder zeckruoren beeinflussen den Kampfesverlauf, weshalb man den Gegner damit nicht verschonen soll.

Wierschinin sanastossa sana zeck, zecke selitetään ‘im Nahkampf ausgeteilter leichterer Treffer mit der Waffe’. Lisäksi hän viittaa Grimmein sanakirjaan, jossa sanan zeck merkitys annetaan muodossa ‘kurzer, leichter schlag’.

Yllä sanotun perusteella juttu vaikuttaa selvältä: miekkailijan ei tule välttää (tai ylenkatsoa?) suoraan sidonnasta suoraan tehtäviä lyhyitä jatkohyökkäyksiä.

On huomionarvoista, että säkeissä käytetään yksinkertaista sanaa zecke, kun taas selityksissä on selittävämpi yhdyssana zeckrůre. Tämä selittynee sillä, että selityksen kirjoittaja on olettanut sanan zecke olevan hämärä tässä yhteydessä, minkä vuoksi sen merkitystä on katsottu tarpeelliseksi tarkentaa. Vanhimmaksi oletetussa käsikirjoituslähteessä (Nürnberg, GNM, Hs. 3227a) vastaava selitys kuuluu ‘vnd sal keyne czeckē ader ruren nicht vormeiden’ (19v), jossa ‘ader ruren’ nähtävästi selittää sanaa zecken. Sana růre voidaan ymmärtää osumaksi, missä merkityksessä vastaava verbi esiintyy myös valehyökkäyksen (feler) yhdessä: ‘Feler, wer wol furet, von vnden nach wunsch ruret’ (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487, fol. 29r; Wierschin s. 108). Itse termi (jos se sellainen on) zeckrüre esiintyy vielä Ringeckin matalia varoasentoja käsittelevässä liitteessä Liechtenauerin säkeiden selityksiin (id., foll. 50v-51r; Wierschin s. 125):

Item, wann du vß dem streychen durchwechselst vnnd kompst [51r] zů der andern sytten oben vff sin schwert, so magst du die stuck glych alß wol tryben – alß vor vff gener sytten – mitt zeckrüren vnd mit allen dingen.

On vaikea välttyä vaikutelmalta, että ‘mitt zeckrüren vnd mit allen dingen’ tarkoittaa käytännössä “ihan mitä vaan”: puolen vaihdon jälkeen voidaan tehdä kaikki se, mitä on jo aiemmin käsitelty.

‘czeckē’. Nürnberg, GNM, Hs. 3227a fol. 19v.

Sana esiintyy myös Joachim Meyerillä, joka selittää sen seuraavasti lyöntejä koskevassa luvussaan (Gründtliche Beschreibung, 1.14v):

Schneller oder Zeckrur ist fast ein ding / welche eigentlich nit häuw seindt die gehauwen / sonder geschnelt werden / die werden volbracht in mitten oder voller arbeit / wann einer fug hat / so du nemlich von Oben oder auff beiden seiten / oder von unden gegen deinem gegenpart mit der flech oder eussern theil der klingen / das wehr last schnappen oder in einem schwung oben oder under seiner klingen hinein schnellest.

Tässä siis zeckrüre on termin schneller synonyymi. Mielestäni ei ole syytä olettaa, että Meyerin tarkoittamat napautukset lappeella, joilla lienee tarkoitus voittaa ottelu saamalla vastustaja vuotamaan verta, olisi sama asia, jota tarkoitetaan Liechtenauerin säkeessä ja niiden selityksissä. Perustelen tämän sillä, että aiemmin siteeratussa glossassa annetaan ymmärtää, että zeckruore on jotain sellaista, mikä opetetaan myöhemmin viiden lyönnin yhteydessä, mutta tekstissä ei opeteta mitään Meyerin kuvaileman tapaista, vaan yksinkertaisesti erilaisia keinoja päästä lyömään tai pistämään vastustajaa siinä vaiheessa, kun miekat ovat kohdanneet. Ehkä zeckruore on alkujaan ollut jopa jonkinlainen halveksiva nimi tällaisille lyhyille ja nopeille lyönneille, joita taitamattomat miekkailijat eivät ole osanneet arvostaa, ja juuri siksi asiasta muistutetaan säkeiden yleisessä osassa?

Populäärikirjallisuutta

|

Kävin viikonloppuna Hämeenlinnassa, minkä yhteydessä olin myös Vanaja Tournament 2017:n yleisössä. Kyseinen tapahtuma oli varsin viihdyttävä, ja buhurt (kansainväliseltä nimeltään “Historical medieval battles”) vaikuttaa eittämättä hauskalta harrastukselta, mutta tutkijan näkökulmasta kokonaisuus ei ole ongelmaton. Maallikkonäkemys keskiaikaisesta aseenkäytöstä vastaa edelleen pitkälti Oskari Väänäsen aiemmin siteeraamaani kuvausta raskaisiin rautapukuihin pukeutuneista kömpelöistä ritareista kokeilemassa, kumman miekka ja panssari kestävät enemmän osumia. Elokuvat, televisiosarjat ja Vanaja Tournament lähinnä vahvistavat tätä näkemystä, ja aivan erityisesti viimeksi mainitun kohdalla tilannetta ei ainakaan helpota se, että kyseessä on Kansallismuseon siunaama “keskiaikainen kamppailulaji”, jonka esitteen mukaan “taistelut kädään autenttisilla, keskiajalla käytettyjen haarniskoiden ja aseiden […] varustekopioilla”. Turnauksen juontaja myös toistuvasti korosti varusteiden painoa, joka tuli selväksi myös kun niitä kierrätettiin yleisön käsissä.

Tietyssä mielessä tällaisilla asioilla ei olisi merkitystä, mutta omalta näkyvältä ja mieleen jäävältä osaltaan tällainen toiminta vääristää suuren yleisön historiakuvaa “pimeästä” ja kehittymättömästä keskiajasta, jolloin ei ymmärretty tehdä muuta kuin paukuttaa panssareita oikein olan takaa, sikäli kun noitien polttamiselta ja mudassa kierimiseltä ehdittiin. Toki muinoinkin harrastettiin urheilua, jonka eroa taistelukenttätoimintaan ainakin varusteiden osalta Hämeen linnan viimevuotinen Grazin asevaraston aarteita esitellyt Heavy Metal -näyttely pyrki kiitettävästi yleisölle avaamaan. Toivoisin, että opetuksellisissa yhteyksissä kamppailullisten domeenien eroja korostettaisiin nykyistä enemmän, sillä asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Hieman edelliseen sivujuonteeseen liittyen päästään itse asiaan. Väitöskirjaani sisältyvä kirjallisuuskatsaus jakaantuu tutkimuskohteeni erityispiirteistä johtuen kahteen kokonaisuuteen, tieteelliseen ja populaariin. Koska esitelmöin aihetta sivuten Turussa vajaan parin viikon päästä, on ehkä hyvä noudattaa itse itselleni asettamaani aikataulua ja saada tämä luku alta pois. Vielä vahvemmaksi kiihokkeeksi lupauduin esittelemään relevanttia työpaperia kaksi päivää edellä mainitun jälkeen. Nämä päämäärät mielessä kaivan asiaankuuluvan kirjallisuuden hyllystäni ja levitän sen tähän kirjoitukseen. Kyseessä ei ole tiivistelmä teosten sisällöstä!

(Ennen kuin joku kysyy, pitäisin Günterodea populaarikirjoittajana, ellen käsittelisi häntä erikseen esimerkkinä teoksen reseptiosta varhaisena uutena aikana.)

Kirjallisuutta.

Samana vuonna Forgengin edition ja käännöksen kanssa ilmestyi Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Olen hieman käsitellyt näiden kahden teoksen suhdetta kirjoituksessani “Ad sensum & ad verbum“. Stephen Hand päivitti tulkintojaan I.33:sta artikkelissa “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2005). Enimmäkseen uudistukset liittyvät eri asentojen (guard positions) korjauksiin, mutta on mukana yksi aiemmasta teoksesta puuttuva tekniikkakin (s. 97, jossa ‘vtilis plaga faciendo separacionem gladij & scuti’, fol. 24r, on kuvattuna alhaalta ylös suuntautuvana lyöntinä vastustajan käsivarsiin). Eräässä kohdassa käsitellään I.33:ssa saksankielisellä nimellä tunnettua tekniikkaa durchtritt/durchtreten seuraavasti (s. 101):

[T]he key is in the name, Tread Through. The identifying feature of the Tread Through is the footwork. Just as many different attacks can be launched with a lunge, or a pass, so they can with a Tread Through.

Tulkinta, että kyseessä on Forgengin käännösvastineena käyttämän englannin sanan tread vuoksi yksinkertaisesti eräänlainen askel, ei mielestäni ole lähdeaineistolla perusteltavissa, mutta palaan tähän toisella kertaa. (Keskeistä on, että durchtreten on saksan kielen sana, mutta tread through ei ole englannin kielen sana.)

Herbert Schmidtin 2008 ilmestynyt Schwertkampf: Der Kampf mit dem kurzen Schwert und Buckler nach der Deutschen Schule on jatko-osa teokselle Schwertkampf: Der Kampf mit dem langen Schwert nach der Deutschen Schule (2007). Teoksessä käsitellään päälähteen I.33:n (sivut 28 – 177) lisäksi Andre Liegnitzerin (sivut 186 – 200), Hans Talhofferin (sivut 202 – 208) ja Paulus Kalin (sivut 209 – 216) kappaleita miekasta ja kupurakilvestä. Schmidt tulkitsee yllä mainitun durchtreten-tekniikan vastaavan liechtenaueriaanisen tradition duplierenia.

Edellisen jälkeen on ilmestynyt halvin saatavilla oleva lähde eli Andrew N. Kennerin I33: Fencing in the Style of the Walpurgis Manuscript: A Manual for the Sword and Buckler Fencer (2013), joka Handin & Wagnerin tapaan nojaa Forgengin käännökseen. Kenner käyttää käsikirjoituksen viimeisessä kappaleessa (fol. 32) esiintyvän Walpurgiksen nimeä viitatessaan paitsi käsikirjoitukseen, myös miekkailutyyliin itseensä (Walpurgis style). Kenner yleistää alkutekstissä yhdessä kohdassa esiintyvän termin nucken (fol. 3v; Kennerillä säännöllisesti muodossa Nuchen) viittaamaan kaikkiin sidontaa ja schiltslachia seuraaviin lyönteihin. Kenner sekoittaa durchtretenin käsikirjoituksessa sen vaihtoehtoina annettuihin lyönteihin vasemmalta ja oikealta (s. 54 – 55, vrt. fol. 9rv).

Andrea Morinin, Riccardo Rudilosson ja Federica Germana Giordanin Manoscritto I. 33: Il più antico (vai primo?) trattato di scherma occidentale (2016) sisältää lähestulkoon lukukelpoisen faksimilen väreissä folioista 1 – 16 ja mustavalkoisena folioista 17 – 32, Cinaton ja Surprenantin editiosta kopioidun latinankielisen tekstin höystettynä muutamilla enemmän tai vähemmän omituisilla virheillä (generals pro generales f. 1v, adversaries pro adversarius f. 9r, temen pro tamen f. 9v, continua pro contingat f. 9v, prima sacerdos pro sacerdos f. 11v, ylimääräinen signum crucis f. 11 v, feceret pro faceret f. 12r, secundum pro secundo f. 16r, vide licet pro videlicet ff. 17v & 20v, kolme kertaa destri pro dextris f. 20v & 21r, fuigit pro fugit f. 20v, scolari bus pro scolaribus f. 21r, quei pro querit f. 21v, recepit pro recipit f. 27v, cum fixuram pro cum fixura f. 28r, irate pro irati f. 30v ja pria pro prius f. 32v), nähtävästi ranskankieliseen nojaavan perustuvan italiankielisen käännöksen sekä käytännöllisen tulkinnan teoksen sisällöstä (sivut 163-219). Miekkailutyyliä kutsutaan nimellä la scherma di Lutegerus (s. 181). Kirjan alusta löytyy Giordanin varsin oppinut tutkielma teoksen historiasta. Kuten Kenner, myös Morini et al. sekoittavat durchtretenin sen vaihtoehtoina annettuihin kahteen lyöntiin (s. 206 – 207).

Merkille pantavana yhteisenä piirteenä mainittakoon, että kaikki tulkinnat joutuvat käsittelemään jalkatyötä (Wagner & Hand 2003: 23 – 49, Hand 2010: 99 – 102, Schmidt 2010: 26 – 27, Kenner 2013: 76 – 84, Morini et al. 2016: 173 – 177), jota I.33 ei juurikaan käsittele. Kenner kertoo alkuperäistä käsikirjoitusta tutkittuaan päätelleensä 200 kuvan ostalta, kumpi jalka on edessä: 150 tapauksessa oikea jalka on edessä, 50:ssä vasen (Kenner 2013: 80). (Kennerin tarkoittamia kuvia on koodeksissa yhteensä 255.) Tuloksen reliaabeliudesta on vaikea sanoa mitään tietämättä tarkemmin, mistä kuvista on kyse, mutta joka tapauksessa sen validius vaikuttaa suoralta kädeltä heikolta: ei ole mielestäni syytä olettaa, että vaatteiden laskoksia (tai edes varpaiden asentoja) olisi piirretty elävästä mallista, ja jos kuvittaja olisi ollut tietoinen jalkojen asennon merkityksellisyydestä, olisi tämän ilmaisemiseen varmasti nähty enemmän vaivaa.

Walpurgis ja specificata custodia secunda sacerdotis (vas.), pappi aloittaa liikkeensä priimista (ylh. oik.). Leeds, RA MS I.33 fol. 32r.

Lopuksi on mielenkiintoista havaita, että kaikki paitsi Morini et al. kutsuvat alkutekstin viimeisellä foliolla esiintyvää varoasentoa specificata custodia secunda sacerdotis (ks. kuva yllä) sen mallina toimivan Walpurgiksen nimellä: Walpurgis’ Ward (Wagner & Hand), die Walpurgis (Schmidt) ja Walpurgis Custodia (Kenner). Italialaisessa teoksessa varoasennon nimi on johdonmukaisesti Speciale Seconda Guardia.