Saavuin viime torstaina Tampereelle osallistuakseni Tampereen yliopistolla järjestettävään Dies Mediaevales 2017 -konferenssiin. Torstaina olimme tosin yliopiston sijaan Vapriikissa, jossa tervetuliaissanojen jälkeen oli ensimmäinen sessio ja Visa Immosen keynote-luento.

Varsinaisen ohjelman jälkeen tutustuimme Birckala 1017 -näyttelyyn arkeologi Sami Ranisen johdolla. Olin vieraillut näyttelyssä jo aiemmin, joten oli mukava saada opastuksen kautta syventävää näkemystä. Näyttelyssä oli vapaasti käsiteltäviä jäljennöksiä, salkoaseiden ja panssarin ohella JT Pälikön tekemä viikinkiaikainen miekka sekä Joona Peltosen valmistama ristiretkiaikainen miekka. Olin taannoisen Ylen uutisessa olleen kuvan perusteella siinä käsityksessä, että viikinkimiekan on tarkoitus olla juuri Janakkalan miekan kopio, mutta se muistuttaa enemmän Vesilahdesta löytynyttä miekkaa KM2886:11, josta Pälikkö on aiemminkin tehnyt kopion. Raninen mainitsi, että viikinkimiekkoja pidettiin kättely- tai peukalo-ottteessa, kun taas ristiretkiajan miekkoja pidettiin vasaraotteessa. (Tätä oteaihetta on sivuttu aiemman kirjoitukseni kommenttikentässä.)

Vapriikista siirryimme Plevnaan illanviettoon. Ruoka oli hyvää, ja sitä oli riittävästi.

Esitelmä viritettynä valmiiksi.

Perjantaina aamupäivällä osallistuin kahdesta yhdenaikaisesta sessiosta (melko odotetusti) “kieli ja tekstit” -teemaisiin sessiohin. Päällimmäisenä mieleen jäi, mitä Mikko Kauko puhui keskiaikaisten ruotsinkielisten tekstien suomentamiseen liittyvistä haasteista ja Suomessa luettujen ruotsinkielisten tekstien tunnetuksi tekemisen tärkeydestä.

Iltapäivällä oli kolme yhdenaikaista sessiota, joten osallistujamäärä kussakin oli pienempi kuin aamupäiväisissä. Oma paperini käsitteli I.33:n didaktista runoutta tai tarkemmin siitä, miten säkeet eivät eivät vaikuta lainkaan olevan teoksen proosatekstin tekijän luomuksia. Tämän johtopäätöksen on esittänyt Heinrich Niewöhner jo vuonna 1910, mutta tietääkseni perustamatta ajatusta varsinaiseen tutkimukseen. Fechtbuch-tradition valossa asiassa ei luonnollisesti ole mitään odottamatonta.

Esitelmäni ei herättänyt suunnatonta keskustelua lukuun ottamatta puheenjohtajana toiminutta Susanna Niirasta, minkä ainakin toivon johtuneen vakuuttavasta argumentoinnista enkä siitä, että aihe on liian outo herättääkseen mitään ajatuksia. Kysymys siitä, miksi tekstissä tapahtuu koodinvaihtoa saksaksi, oli mielenkiintoinen, ja saatan palatakin tähän piakkoin. Jälkeeni esiintyivät Olli-Pekka Kasurinen, joka puhui Ruotsissa ja Suomessa säilyneistä käsikirjoitusfragmenteista, ja Reima Välimäki, jonka aiheena oli tietokoneavusteinen tekijäntunnistus.

Janakkalan miekkamiehen miekat Vapriikissa.

Tapio Salminen puhui keynote-luennossaan keskiajantutkumuksesta ennen ja nyt. Kaiken muun ohella hän mainitsi, että tutkimusta ei tapahtu pelkästään akateemisissa ympyröissä, ja että erilaisilta elävöitysryhmillä on myös tarjottavaa tutkimukselle. Myös Royal Armouries tuli mainituksi ja se, että Suomessakin on kansainvälisesti merkittäviä toimijoita. Lopuksi Salminen korosti, että keskiajan tutkimuksen monipuolisuutta on tuettava ja hiljaisen tiedon välittyminen on turvattava.

Paneelikeskustelu keskiajantutkimuksen nykytilasta innosti puheenvuoroja liittyen yliopistoissa tapahtuneiden muutosten ongelmiin, arkeologian huonoon rahoitukseen ja tulevien tutkijoiden kielitaidon puutteeseen.

Illalla jaettiin Valoisa keskiaika -kunniamaininta Ravattulan Ristimäki -hankkeelle. Kokonaisuudessaan ilta venähti melko myöhäiseksi, ja päädyinkin jättämään lauantaina aamiaisen väliin saapuen suoraan kuuntelemaan harvenevan mutta silti lukuisan yleisön joukossa Susanna Niirasen keynote-luennon edellistä jatkavasta keskiajan tutkimuksesta nyt ja tulevaisuudessa. Elävöitys tuli jälleen mainituksi, kuten myös Leedsin-tuttujeni esiintymistoiminta IMC:ssä. Viimeisenä ohjelmassa oli työpaperisessio, jonka jälkeen kävin kollegoiden kanssa syömässä ja jäin odottelemaan junaa.