Florius

Olen lukenut tällä viikolla Francesco Lodàn Florius-laitosta Florius: De arte luctandi (2014). Teos sisältää esipuheen sekä latinankielisen tekstin ja italiankielisen käännöksen käsikirjoituksesta Pariisi, BnF, ms. lat. 11269. Kyseessä on yksi neljästä 1400-luvun alkupuolella vaikuttaneen Fiore dei Liberin tuotannosta säilyneestä käsikirjoituksesta. Kolmesta muusta (italiankielisestä) käsikirjoituksesta kaksi ovat pitkälti proosamuotoisia, yksi runomuotoinen. Viimeksi mainittu on tai ainakin oli Pisani Dossi -suvun yksityiskokoelmassa ja ilmestyi Francesco Novatin toimittamana faksimilenä ja kommentoituna editiona jo vuonna 1902. Viittaan näihin neljään käsikirjoitukseen enemmän tai vähemmän vakiintuneilla nimillä “Florius” (Fioren latinankielisen nimen mukaan), “Pisani Dossi”, “Morgan” ja “Getty” (kaksi viimeistä niiden museoiden mukaan, joiden kokoelmiin ne kuuluvat).

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 8r (gallica.bnf.fr / BnF).

Esipuheessaan Lodà esittää, että Florius on käännös Pisani Dossista. Ensimmäinen perusteista on se, että Floriuksen materiaali vastaa enemmän Pisani Dossia kuin Morgania tai Gettyä. Toiseen perusteeseen liittyvät seuraavat käännöstieteelliset havainnot (s. 17-18):

È infatti lecito supporre che un original in rima possa essere tradotto in un’altra lingua in prosa senza grandi difficoltà, se non c’e bisogno di rispettare particolari restrizioni nella lingua di arrivo, come metrica e assonanza per esempio; e gli stessi termini specifici della disciplina trovano nella nuova lingua una traduzione più chiara, diretta, vicina all’originale, in assenza di vincoli specifici.

On eittämättä totta, että runo on helpompi kääntää toiselle kielelle proosa- kuin runomuotoon, koska tällöin ei tarvitse välittää runomitan asettamista rajoitteista. Lodà jatkaa (s. 18):

Così, non sorprende la constatazione che il Pisani Dossi possa essere l’originale in rima friulana, con la sua compiutessa formale e i suoi insegnamenti asciutti, e il Florius la traduzione in prosa latina.

Johtopäätös, että Florius olisi runomuotoisen Pisani Dossin proosamuotoinen käännös, olisi kuitenkin siinä mielessä yllättävä, että Florius ei ole proosa- vaan runomuotoinen.

Muutamat Lodàn lukutavat selittyvät sillä, että hän ei tunnista Floriuksen tekstiä heksametriksi. Esimerkiksi rohkeutta (audacia) symboloivan leijonan säkeet (fol. 1v) kuuluvat Lodàn mukaan seuraavasti:

Quadrupedum sum fortis apex, audacia
Nam mea queque polo subsunt, nec corde leonem vincu[nt]
[……]t, quemcumque ergo vocitamus ad arma.

Lukijalle, joka tuntee latinalaisen metriikan perusteet, lienee ilmeistä, että yllä olevassa on jotain pielessä: tekstissä on selvä daktyylinen poljento, mutta ensimmäisestä säkeestä puuttuu yksi runojalka, toisessa on yksi liikaa. (Kolmannen alusta on pyyhkiytynyt pois puolentoista jalan verran, mutta se ei ole oleellista tässä yhteydessä.)

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 1v (gallica.bnf.fr / BnF).

Alkuperäislähteessä ensimmäisen säkeen viimeinen sana vincit (lopputavu on digitoidussa versiossa tosin epäselvä) on kirjoitettu toisen säkeen perään erotettuna siitä kahdella pystyviivalla, koska se ei ole mahtunut ensimmäisen rivin loppuun. Lukemalla sana oikeassa kohdassa molemmat säkeet sopivat heksametrimittaan.

Toisaalla (fol. 18v) Lodà lukee käsikirjoituksen lyhenteen ‘qn̄’ sanana quin eikä quando (luettava tietenkin quandǒ)vaikka ensiksi mainittu ei sovi mittaan ( ¯ ˇ ) eikä oikein merkitykseenkään:

A tectura exit cuspis hęc ima magistri
Atque alios faciam ludos si quin libebit.

(Kyseistä selitystä lyhenteelle ei löydy Cappellilta eikä Abbreviationes-tietokannasta.)

Vaikka heksametrin tulkitseminen proosaksi on ehkä sellaisen mittaluokan kömmähdys, ettei sen mainitsemista tarvitse erikseen perustella, motivaationi tähän kirjoitukseen syntyi kuitenkin muusta syystä.

Teoksen esipuheessa (s. 8) Lodà mainitsee Wiktenauer-sivuston viitaten ohimennen sen puutteisiin erittelemättä niitä tarkemmin. Siinä ei ole tietenkään mitään ihmeellistä, että Wiktenauerissa on omat wiki-formaattiin liittyvät hyvät ja huonot puolensa. Olen itse aiemmin nostanut esille erään toisen artikkelin ongelmia, mutta tässä yhteydessä relevanttia on, että sivustolta löytyvä Florius-teksti englanninkielisine käännöksineen on käyttökelvoton; vähemmän vakavaa mutta silti harmillista on, että samaan yhteyteen Francesco Novatin editiosta kopioidussa Pisani Dossin tekstissä ei ole huomioitu tekijän itse korjaamia painovirheitä.

Edellisen lisäksi Lodà viittaa Wiktenaueriin myös tekstin kommenteissa. Sivun 53 alaviitteessä 85 hän huomauttaa, että tekstissä mainittu “Posta del leopardo sereno” (latinaksi situs leopardi, ks. fol. 18r oik. ylh.) on ymmärrettävä samaksi kuin muiden käsikirjoitusten posta de crose bastarda (puuttuu Pisani Dossista, Getty fol. 33r & Morgan fol. 10v, oik. ylh.) eikä posta de vera crose (Pisani Dossi 25 A, ks. kuva alempana, Getty fol. 32v, & Morgan fol. 10r, oik. ylh.), johon se yhdistetään Wiktenauerissa.

‘Posta chiamata uera crose.’ Pisani Dossi MS, 25 A.

Hän perustelee näkemyksensä kuvissa näkyvällä kehon asennolla ja sillä, että Floriuksella esiintyy hieman myöhemmin (fol. 19v) varsinainen crux vera;  Floriuksen crux vera on siis sama kuin vera crose, ja muista koodekseista puuttuva “leopardi” voidaan yhdistää Floriuksesta vastaavasti puuttuvaan “bastardaan”.

(Lodà mainitsee, että posta de leopardo sereno tavataan Filippo Vadilla 1400-luvun lopulla, muttei huomioi käännöksessään tai kommenteissaan sitä, että Floriuksen säkeessä ‘inque situ aspecto leopardi nempe serenum’ sana serenum ei kuulu yhteen sanan leopardi kanssa.)

Perusteet ovat ainakin tältä istumalta järkeenkäypiä, vaikken itse välttämättä viittaisi painetussa kirjassa wiki-sivun sisältöön. Varsinainen ongelma on kuitenkin alaviitteen loppukaneetissa esitetty arvelu siitä, miksi “Wiktenauerin käyttäjät” eivät ole huomanneet tätä “ilmeistä” asiaa:

L’accostamento, quindi, ci sembra scontato e se finora non è stato notato dagli utori di Wiktenauer, crediamo sia probabilmente a causa della difficoltà di approcciare al friulano e al latino medievali da parte di ricercatori stranieri.

Aiemmin mainitsemani seikat huomioiden on mielestäni hieman erikoista vihjailla “ulkomaalaisten tutkijoiden” ongelmista lähestyä friulin kieltä saati keskiajan latinaa.

(Tosiasiallisesti muuta kuin historiallisen kielen nykyvastinetta äidinkielenään puhuvat tutkijat saattavat hyvinkin olla “äidinkielisiä” paremmassa asemassa, sillä he eivät kärsi samanlaisista tuttuusharhoista lukiessaan alkuperäislähteitä. Tähän liittyvänä kiinnostavana yksityiskohtana on vielä mainittava, että klassisinta eli “parasta” latinaa ei keskiajalla kirjoitettu suinkaan romaanisella vaan germaanisella kielialueella.)