Yleistä historiaa

Väitöskirjani koskee kaikista vanhinta miekkailuopasta, mutta hyllystäni löytyy myös vanhin suomeksi kirjoitettu miekkailua käsittelevä kirja, Oskari Väänäsen Miekkailun käsikirja I: Lyömämiekkailu kevyellä aseella (1923). Teos alkaa miekkailun historiikilla kivikaudesta nykypäivään sisältäen muutamia historiografisesti mielenkiintoisia kohtia.

Priimiasento edestä. (Kuva 10, s. 28.)

Kertoessaan muinaisista roomalaisista Väänänen välttää sortumisen väitteeseen, että roomalaiset olisivat yksinomaan pistäneet miekoillaan (s. 11):

Roomalaiset harrastivat myös jo varhain miekkailua. Heidän miekkailunsa oli metodisesti hyvin järjestetty. Iskun lisäksi he käyttivät myös pistoa, koska se taistelussa oli tuhoisampi vastustajalle ja oli helpompi suorittaa. Sekä sotilas- että gladiaattorikouluissa harjoittelivat alokkaat puusauvoilla patsasta vastaan tai parittain, ja näin opittuaan he vasta saivat oikeat aseet. Roomalaisten sotilaiden suuri taistelukelpoisuus pohjautui epäilemättä heidän korkealle kehitettyyn miekankäyttötaitoonsa. Roomasta levisi miekkailun harrastus yltympäri silloin tunnettua maailmaa.

Roomalaisten miekkakoulutuksen historia on hämärän peitossa, mutta Valerius Maximuksen mukaan Publius Rutilius oli ensimmäinen, joka käytti opettajina gladiaattorikouluttajia (Facta et dicta memorabilia 2,3,2).

‘In die Mitte.’ Kuvitusta Wallhausenin Vegetius-käännöksestä vuodelta 1616.

Pistotekniikkaan viittaa paitsi roomalaisten miekkojen muoto (etenkin Royal Armouriesin IX.5583 vahvistettuine kärkineen), myös lukuisat maininnat kirjallisuudessa: Polybios kirjoitti toisella vuosisadalla eaa. roomalaisten pärjänneen galleja vastaan siksi, että he pistivät eivätkä lyöneet (‘οὐκ ἐκ καταφορᾶς ἀλλ᾽ ἐκ διαλήψεως’, 2,33), kun taas gallit hänen mukaansa taivuttivat miekkansa ensimmäisellä lyönnillä käyttökelvottomaksi ja tarvitsivat aikaa terän suoristamiseen. Toisaalla hän kirjoittaa, että roomalainen sotilas tarvitsi taistelujärjestyksessä tilaa sekä lyömiseen että pistämiseen (‘ἐκ καταφορᾶς καὶ διαιρέσεως’, 18,30), mihin molempiin käyttötapohin metallurgisesti laadukas gladius hispanus (μάχαιρα Ἰβηρική) oli erityisen sovelias (6,23). (Sanavalinnat διαλῆψις ja διαίρεσις ovat kiinnostavia, mutta niistä lisää toisella kertaa.)

Pistojen (yli)korostamisen kiistaton locus classicus on Vegetiuksen puolisen vuosituhatta Polybiosta myöhemmin siteeraama lähde (mahdollisesti Cato vanhempi), jonka mukaan roomalaiset alokkaat koulutettiin pistämään lyömisen sijaan (‘non caesim sed punctim ferire discebant’, 1,12). Saman teoksen kahdessa muussa kohdassa Vegetius siteeraa lähteitä, joiden mukaan sotilaiden tuli harjoitella sekä pistämistä että lyömistä (‘punctim caesimque’, 2,23 ja 3,4).

Muinaisista roomalaisista Väänänen siirtyy keskiaikaan (s. 11):

Keskiajalla tiedämme ritariston harjoittaneen miekkailua. Heidän miekkailunsa oli kuitenkin enemmän voiman ja aseen lujuuden koe kuin taitonäyte. Paksuissa rautapukineissa ei voinut liikkua nopeasti, joten miekkailussa välttämätön nopea ja kevyt liikunta jäi kokonaan pois. Miekan täytyi olla raskas ja luja, jos mieli sillä saada jotain aikaan panssarin läpi. Isku annettiinkin sentähden tavallisimmin kahdella kädellä huimaisten oikein olan takaa.

Haarniska päällä tapahtuvan miekkailun osalta on erotettava karkeasti kaksi eri asiayhteyttä, urheilu ja sota tai kaksintaistelu. Urheilussa, jota siis harrastettiin keskiajallakin, haarniskan tarkoitus on estää loukkaantumiset, eikä sitä ole tarkoituksenmukaista yrittää kiertää. Kaksintaistelussa tai taistelukentällä haarniskan tarkoitus on suojella haavoittumista vastaan, ja sitä vastaan kannattaa hyökätä esimerkiksi käyttämällä miekkaa pistoaseena haarniskan aukkoihin ja nivelkohtiin, tai käyttää erityisesti panssarin läpäisemiseen tarkoitettuja aseita.

‘Supernae intorsionis ratio’. München, BSB, Cod. icon. 393(2 fol. 262v.

On vaikea välttyä väärinkäsityksiltä, jos tarkastelee historiallisia aseita aivan eri ympäristössä käytettävän floretin, kalvan ja säilän viitekehyksen kautta. Jokseenkin hämmentävä on myös seuraava kohta (s. 12):

Miekka oli alkuaan ja sangen myöhäiseen aikaan saakka pelkkä hyökkäysase. Puolustukseen käytettiin eri aikoina kilpeä, panssaria, viittaa, tikaria, tai pelkkää toista kättä sekä hyppyä pois hyökkääjän tieltä. Vasta 1700-luvulla alettiin väistöt suorittaa miekalla.

Eräs silmiinpistävä piirre I.33:ssa on, että siinä kilpeä ei juuri käytetä vastustajan lyöntien torjumiseen: kilpi lähinnä suojaa miekkakättä ja toimii erillisenä lyömäaseena. Kiinnostavana verrokkina mainittakoon 1200-luvun puolivälistä peräisin oleva norjalainen oppikirja Konungsskuggsjá (Speculum regale), jossa kehotetaan harjoittelemaan miekalla ja kupurakilvellä lyöntejä (hogg) ja vastaiskuja (ƿiðr slog), ensiksi mainittuja otaksuttavasti miekalla, jälkimmäisiä kilvellä (59,7-9). Joka tapauksessa esimerkkejä miekan käytöstä puolustukseen löytyy runsain mitoin ennen 1700-lukua. Esimerkiksi tässäkin blogissa käsittelemäni von Günterode mainitsee vuonna 1579, että vastustajan lyönnit otetaan vastaan terän keskiosan tai tyven keskustalla (esim. ‘plagas excipere debes tuo medio veruti uel firmo medio’, Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 41v).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 43r (fig. ι)

Lopuksi lainattakoon alla oleva viittaus miekkailutaidon käytännöllisiin sovelluksiin (s. 15-16):

Suoranaista käytännöllistä merkitystä ei miekkailulla nykyään juuri ole. Ennen vanhaan oli hyödylistä osata käyttää miekkaa etenkin sodassa, mutta myös rauhan aikana “välien selvittämisessä” ja itsepuolustuksessa. Eikä se viimemainitussa tarkoituksessa nykyäänkään ole haitaksi. Päällekäyvän voi miekkailutaitoinen helposti esimerkiksi kävelykepillä passittaa hammaslääkärin puheille.

Tämä kommentti saattaa kuulostaa oudolta, mutta se on tietysti nähtävä oikeassa kontekstissa. Vertailun vuoksi 1920-luvulla varusmiesten lomapukuun kuului pistin, jota ohjesäännön mukaan sai käyttää itsepuolustukseen, kunhan huolehti siitä, että taistelukyvyttömäksi saatettu hyökkääjä pääsi hoidettavaksi.

Pappismiesten kaksintaisteluista

Lähdeketjuja seuraamalla paljastuu joskus mielenkiintoisia asioita. Georg Rathgeber mainitsee MS I.33:n teoksensa Beschreibung der Herzoglichen Gemälde-Gallerie zu Gotha (1835) sivulla 92 alaviitteessa 43. Koska koodeksissa esiintyy miekkaileva pappi, hän huomauttaa seuraavaa:

Es fehlt nicht an Beispielen, dass Geistliche, und zwar vornehme sowohl als niedere, in gerichtlichen Zweikämpfen gefochten und ihre nicht geistlichen Gegner überwunden haben (Mader p. 72).

(Koska I.33:ssa säännöllisesti erotetaan maallikot [tms.] papista ja hänen oppilaistaan, on ajatus teoksen erityisasemasta papiston oman miekkailukoulukunnan muistomerkkinä kutkuttava.)

Rathgeberin teoksessa ei luonnollisestikaan ole nykyaikaista lähdeluetteloa, josta kävisi kätevästi ilmi, mihin “Mader” viittaa. Joka tapauksessa lähdeviittaus on puutteellinen myös siinä mielessä, että yllä oleva virke näyttäisi olevan kopioitu lähes sanasta sanaan Christoph Meinersin artikkelista “Kurtze Geschichte der Duelle”, joka ilmestyi hänen ja toisen göttingeniläisen koulukunnan historioitsijan, Ludwig Spittlerin toimittamassa lehdessä Göttingisches Historisches Magazin (1788, 3. nide, s. 39):

Ungeachtet es nich an Beyspielen fehlt, dass Geisteliche und zwar vornehme sowohl, als niedere Geistliche in gerichtlichen Zweykämpfen gefochten, und ihre nicht geistlichen Gegner überwunden haben b)

[…]
b) Mader, p. 72.

Pari sivua aiemmasta alaviitteesta löytyy viitatun teoksen nimi. Kyseessä on Joachim Maderin väitöskirja De duello ut ordalei quondam specie (1679), jonka mainitulta sivulta löytyy seuraava kohta:

Memorabile, quod eo usque invaluerit haec superstitio, ut duello decertare non dubitaverint Monachi, aliique, divinis, ut videri volebant, devoti. Iuretus refert è MSS. duo egregia exempla, Ivoniano seculo contingentia. In uno Monachus coenobii Vindocimensis duellum pangit cum Sanctonensis Episcopatus clerico: in altero religiosus quidam Anselmus, thesauri Laudunensis Ecclesiae custos, in monomachia strenue vicit aurifabrum, reus innocentem. Haec Spelmannus ad vocem Iudicium Dei, qui eleganter singula ad duellum requisita proposuit in Archaeologo ad vocem Campus.

Esimerkkejä on siis kaksi: ensiksi mainitussa tapauksessa vendômelainen munkki oli taistellut Saintesin hiippakunnan pappia vastaan ja toisessa eräs “religiosus” Anselm, Laonin katedraalin kirstunvartija, päihitti kaksintaistelussa kultasepän, vaikka olikin itse “syyllinen”. Tapaukset sattuivat piispa Ivo Chartreslaisen aikana (piispana 1090-1115). Mader viittaa nimeltä kahteen muuhun auktoriin, Iuretukseen (vulgo François Juret, 1553-1626)  ja Spelmannukseen (vulgo Henry Spelman, 1562-1641). Alla ote viimeksi mainitun teoksesta Archaeologus in modum glossarii (1626) hakusanan Iudicium Dei alta: (s. 394):

Refert Iuretus e MSS. duo egregia exempla Iuoniano seculo contingentia. In uno, monachus coenobii Windocimensis, duellum pangit cum Sanctonensis episcopatus clerico. In altero, religiosus quidam Anselmus thesauri Laudunensis Ecclesiae custos, in monomachia strenue vincit aurifabrum; reus innocentem.

Kuten näkyy, Mader on lainannut Spelmania lähes sanasta sanaan. Toisen mainitun hakusanan campus kohdalta löytyvät tiedot kaksintaisteluiden yksityiskohdista (s. 118-125) ovat liikaa lainattavaksi tässä eivätkä muutenkaan liity varsinaiseen asiaan.

Mainitun kahden tapauksen yksityiskohdat paljastuvat yllä viitatun Iuretuksen kommentaarista (observationes) piispa Ivo Chartreslaisen kirjeeseen nro 168. Lainaukset ovat 1647 painetusta teoksesta Ivonis Cartonensis operum pars altera sivulta 175:

Tantum adjiciantur duo testimonia auctorum saeculi Iuoniani nondum in lucem editorum, ex quibus colligi potest, etiam inter clericos & monachos, eiusmodi singularem pugnam in usu fuisse.

Ilmaisun tantum adjiciantur duo voi tietysti ymmärtää niin, että esimerkkejä olisi ollut enemmänkin. Tiedot ensimmäisestä tapauksesta perustuvat Vendômen apotin Geffriduksen kirjeeseen Saintesin piispalle Petrukselle:

Geffridus Vindoc. Abbas in epist. ad Petrum Sanctonensium Episcopum. “Audiuimus dilectissime pater, Rainaldum Chesnellum clericum vestrum cum domno Guillelmo monacho nostro duellum coepisse, nullum tamen ex sua parte vel ex parte monachi testem habuisse. Quod quia saeculi leges nulla ratione fieri permittunt, & sacri canones omnino ne fiat interdicunt, humiliter vos rogamus ut quod in episcopatu vestro ab ecclesiasticis viris contra ecclesiasticas regulas praesumptum dignoscitur, vestra auctoritate irritum fiat & corrigiatur, ne forte peruersa consuetudine praeualeat hominum iniquitas canonicae aequitatis, & sic, quod absit, subdatur veritas falsitati. Si vero Rainaldus vester claues sanctae Ecclesiae agitare, & Romanorum decreta Pontificum, quae inter Ecclesiasticos viros monomachiam penitus inibent, adnullare conatur, contra eius inflatos conatus humilitatem Romanae Ecclesiae quae inflata crepare, & superba premere nouit, appellamus.”

Munkki oli siis nimeltään Guillelm(us), ja hänet haastanut pappi Rainald(us) Chesnell(us). Apotti paheksuu tällaista toimintaa. Toinen tapaus on mielenkiintoisempi:

Vetus historia canonici Laudunensis de quodam Anselmo Beesso religioso cui thesaurus Ecclesiae Laudunensis seruandus tradebatur.
“Non exiguam partem” (inquit) “furtim discerpens, aurifici cuidam vendendi causa tradidit, prius ab eo accepta fidei sponsione quod nulli se huius rei fuisse auctorem propalaret. Sed cum idem artifex aurum illud siue lapides Suossionis venderet: nutu Dei canonici Laudunenses super venientes, auri sculpturas recognouerunt: & statim quaerimonia facta praefatum aurificem a iudice comprehendi fecerunt. Ille comprehensus atque perterritus, ab Anselmo sibi ea tradita fuisse confessus est. Vnde Laudunum reductus, & contra Anselmum haec negantem duelli certamine congressus, protinus superatus & victus est, forsitan, ut multi putarunt, pro fidei violare reatu, quia promiserat eidem Anselmo, quod eum non detegeret. Pro hac ergo victoria Anselmus nimis elatus, quia sibi conscius erat & se sursusm fecisse, & tamen aduesarium superasse, multamque laudem ab hominibus qui se innocentem esse clamabant, adquisisse: ad maiora securus perpetranda prouocatur, plurimisque terris ac vineis ditatur.”

Koska Iuretus antaa tapauksen esimerkkinä pappien ja munkkien taisteluista, hän mitä ilmeisimmin tarkoittaa, että Anselm oli religiosus merkityksessä ‘sääntökunnan jäsen’. André Duchesnen kommentaarista Pierre Abélardin omaelämäkertaan löytyy Laonin lukuisia Anselmeja käsittelevä kohta, jossa siteerataan samaisen historiikin alku (Petri Abaelardi opera 1616, s. 1147):

[Historia] meminit & Anselmi alterius antiquioris, cognomento Beessi, “qui se simulando religiosum non parum ab omnibus laudabatur & honorabatur. Unde & pro religione sua Thesaurus Ecclesie Laudunensis ei seruandus traditus est cum alijs custodibus, quoniam antiqua consuetudo erat eiusdem Ecclesiae, ut septem custodibus ipse thesaueus committeretur, quorum quatuor Ecclesiastici, tres vero essent laici. Sed ut ex fine patuit longe alius erat in corde quam homines viderent in facie. Videns enim multum sibi ab omnibus credi ex auro & lapidibus preciosis quibus cruces festis diebus super altare ponendae fuerant opertae, non exiguam partem…” (jne.)

Yllä oleva tarkentaa sanan religiosus merkitystä kahdella tavalla: ensinnäkin, Anselm vain teeskenteli sellaista, ja toiseksi hänen tehtävänkuvaansa perustellaan vanhalla tavalla, jonka mukaan vartiostossa oli kolme maallikkojäsentä. Anselmin maallikkouden näyttäisi vahvistavan Guibert Nogentilaisen omaelämäkerta De vita sua (3,15), jossa hän kertoo Anselmin olleen karkea maalainen. Tapahtumien kulku on tosin Guibertin versiossa sikäli erilainen, että kultaseppä pelkäsi ekskommunikaatiota ja paljasti siksi itse Anselmin teon papeille rikkoen vaitiolovalansa Anselmille, millä olikin sitten kohtalokkaat seuraukset. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Anselmin tapausta ei voida pitää esimerkkinä pappien ja munkkien osallisuudesta kaksintaisteluihin.

Tämäkin tapaus muistuttaa, että on aina hyvä tarkistaa lähdeviittaukset: “es fehlt nicht an Beispielen” voisi antaa ymmärtää, että esimerkkejä on lukuisia, mutta niitä olikin tässä tapauksessa vain kaksi, joista lopulta vain toinen oli varsinainen esimerkki puheena olleesta asiasta eli hengellisen säädyn käymistä kaksintaisteluista.