Category Archives: Historica

Turnajaiset Dresdenissä

|

30-luvun Saksa -teema jatkuu. Kuten jo todettua, olympiavuonna 1936 järjestettiin Berliinissä kamppailukirjallisuutta esittelevä näyttely; tämän lisäksi kirjastoalan julkaisussa Philobiblon ilmestyi samana vuonna artikkeli miekkailukirjallisuudesta, jota käsittelen toisella kiertaa, ja Dresdenin Stallhofissa järjestettiin turnajaiselävöitystapahtuma, jota käsittelen tässä. Tapahtumasta löytyy tusinan verran SLUB:n kokoelmiin kuuluvia valokuvia, joita voi katsella digitoituna Deutsche Fotothekissa. Vastaava tapahtuma järjestettiin myös seuraavana vuonna, mistä alla oleva postikortti:

“Turnierspiele im Alten Stallhof, Dresden 1937”.

Kortin takapuolelle on kirjoitettu lyijykynällä päivämäärä 31.7.–18.8.37.

Dresdenin Rüstkammerin vuonna 1936 järjestämän spektaakkelin suunnitteli ja sen järjestämistä johti Erich Haenel; taiteellisesta ohjauksesta vastasi valtionoopperasta saatu ohjaaja Hans Strohbach. Turnajaiset olivat taloudellinen menestys.

Valokuvien lisäksi vuonna 1898 perustetun museovirkailijoiden väärennösten vastaisen yhdistyksen (Verband der Museumsbeamten zur Abwehr von Fälschungen) 32. kokouksen pöytäkirjassa vuodelta 1936 on kuvaus (s. 13) Haenelin kokouksen kolmannessa istunnossa 27.8. pitämästä esitelmästä otsikolla “Eine neue Form der Museumspropaganda” (‘museon julkisuustoiminnan uusi muoto’), joka käsittelee tapahtumaa järjestäjän näkökulmasta.

Tapahtumasta on säilynyt myös esite (Turnierspiele im Alten Stallhof zu Dresden: Sommer 1936; zur Feier des 350jährigen Bestehens des Stallhofes und der Rüstkammer im Johanneum), minkä lisäksi Josepha Elstner-Oertel kirjoitti tapahtumasta kaksi lehtijuttua, jotka ilmestyivät samana vuonna Illustrierte Zeitungissa (nro 4770, s. 230–231) ja Feuerrennerissä (12, nro 29, s. 450–451).

Tapahtumassa nähtiin vaaliruhtinas Johann Georg I:n aikaista metsästystä; veitsiseppäinkillan esittämää miekkailua kahden käden miekalla, sauvataistelua ja harjoituksia jalkaturnajaismiekoilla; turnajaisparaati, jossa oli mukana 1500- ja 1600-lukujen haarniskoja; armeijan ja poliisin edustajien suorittamaa peitsitaistelua ja renkaiden poimimista; lopuksi nähtiin 1600- ja 1700-lukujen ratsastusvarusteita. Kiinnostavaa on, että näytöksissä käytettiin museon kokoelmiin kuuluvia esineitä: Haenel kuitenkin rauhoitti tästä huolestuneita sanomalla, että käytettyjä miekkoja ja muita esineitä oli museolla yllin kyllin ja että esineet olivat jatkuvasti asiantuntijoiden valvonnassa.

Dresdenin Vihreässä holvissa oli näyttely, johon oli pyydetty lainaan (ainakin!) Baijerin valtionkirjastosta cod. icon. 393,* Paulus Hector Mairin kamppailu- ja turnajaiskirja; cod. icon. 395, Julius Hambergerin Friedrich Schlichtegrollille tekemä kopio Gothan Talhoffer-käsikirjoituksesta Chart. A 558; ja cgm 2800, Baijerin herttua Wilhelm IV:n turnajaiskirja. Pyyntö kuitenkin evättiin: Berliinissä oli samoihin aikoihin liikunta-alan näyttely, ja Baijerin valtionkirjasto järjesti myös oman näyttelynsä ruumiinharjoituksista vanhemmassa kirjallisuudessa.

(* Franz Georg Kaltwasser teoksessa Die Bibliothek als Museum: von der Renaissance bis heute, dargestellt am Beispiel der Bayerischen Staatsbibliothek [1999, s. 379] ilmoittaa signumiksi cod. icon. 293, mutta uskon tämän olevan painovirhe, sillä miksi turnajaisaiheiseen näyttelyyn olisi haluttu kirja firenzeläisten kardinaalien, arkkipiispojen ja piispojen vaakunoista? Mainittakoon, että Paulus Hector Mairin teosta ei lainattu myöskään Berliiniin.)

Edellä mainittu Elstner-Oertel raportoi myös vuoden 1937 tapahtumasta ilmeisesti julkaisemattomaksi jääneessä artikkelissaan. Samasta tapahtumasta kertoo myös Richard Groschoppin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Mit Federbusch und Harnisch (1937).

Vuoden 1937 tapahtuma vastasi sisällöltään edellisvuoden tapahtumaa, mutta tuolloin nähtiin myös ilmeisen vauhdikas piiritystaistelunäytös ja yksittäisiä keskiajan elämää (odotetuin painotuksin) kuvaavia näytelmiä, joiden aiheina olivat muun muassa rikollisen tuomitseminen hukutettavaksi, pahakielisen naisen laittaminen häpeäpaaluun ja vaeltavan lääkärin suorittama amputaatio.

Huolimatta taiteellisen ohjauksen mahdollisesti ottamista tulkitsevista vapauksista vaikuttaa kaiken kaikkiaan siltä, että Dresdenin turnajaiset ovat olleet varsin näyttävät ja historiallisuutensa osalta lähempänä Schaffhausenin vuoden 2014 turnajaisia kuin vaikkapa viime vuosina Turussa tai Hämeenlinnassa järjestettyjä tapahtumia.

Turnajaiset Turussa

|

Olin viime viikolla Turussa seuraamassa Rohan Tallien (vai Historiallisen ratsastuksen seuran?) järjestämiä Turun linnan turnajaisia, jotka olivat tällä kertaa euroopanmestaruuskilpailut. Suomea edustavien kilpailijoiden (Rohan Tallien Jaakko Nuotio, Anu Nuotio ja Mikko Hokka) lisäksi osallistujia oli kutsuttu Englannista (Royal Armouriesin Andy Deane ja Mike Collin), Portugalista (António Peixoto, Eduardo Rodrigues ja Suomessa pitkään asunut, Rohan Tallien näytöksistä tuttu Jose Pedro Bernardes), Kanadasta (Jessy Dufresne, Radar Goddard ja Jean-François Drapeau), Puolasta (Maciej Król, Łukasz Dutkiewicz, Sebastian Lubański ja Krystian Mróz), Ruotsista (Gunnar Cederberg) ja Australiasta (Sarah Hay).

Andy Deane, taustalla Turun linna.

Peitsitaistelua ja hevosia ylipäänsä on aina hauska katsella, mutta olisin toivonut enemmän selkeyttä ja avoimuutta varsinaisen kilpailun etenemiseen: pistetilanteita ja tuloksia ei löydy tapahtuman sivuilta, eikä englantilaisten vetäytymiselle torstain ja perjantain välillä annettu mitään julkista selitystä. Seuraamista olisi auttanut myös lista osallistujien vaakunoista, etenkin kun Sarah Hayn vaakuna oli aivan eri kuin kilpailijaluettelon kuvassa.

Mikko Hokka loukkasi ennen sunnuntain finaalia olkapäänsä eikä pystynyt jatkamaan, mutta sen sijaan, että hän olisi tehnyt tilaa seuraavaksi sijoittuneelle, päätyi Krystian Mróz edustamaan häntä hänen “mestarinaan”. Mróz sitten voittikin peitsikisan, mutta Hokka sentään teki parhaansa tunnustaakseen hänen osuutensa ottaessaan vastaan kultamitalin. Mitaleita jaettiin paitsi peitsitaistelu- eli jousting- ja skill-at-arms-sarjoissa, myös jonkinlaisessa yhteissarjassa. Näin ollen Jaakko Nuotio voitti kultaa skill-at-armsissa, Mikko Hokka joustingissa ja Gunnar Cederberg yhteissarjassa. Ilmeisesti yhteispistemäärä myös määräsi, ketkä osallistuivat semifinaaliin ja finaaliin, vaikka näissä kilpailtiinkin vain peitsitaistelussa.

Krystian Mróz hyökkäämässä omenan kimppuun.

Loukkaantumisista on mainittava myös, että torstaina kiikutettiin sairaalaan kaksi kilpailijaa, ratsunsa selästä pudonnut António Peixoto ja aivotärähdyksen saanut Radar Goddard. Alkuviikosta (hevos)sairaalaan oli päätynyt myös yksi ratsuista. Peitset vaikuttivat olevan liian painavia, sillä muutamat osallistujat joutuivat syystä tai toisesta tarttumaan niihin kädensijan etupuolelta, siis ilman kädensuojuksen turvaa ja asettaen itsensä samalla epäsuotuisaan asemaan pitempiaseiseen vastustajaansa nähden.

Ratsastuslajien lisäksi loppuviikosta oli myös tarkoitus järjestää pitkämiekkakisat belgialais-ranskalaisten sääntöjen mukaan, mutta tapahtuma jouduttiin perumaan osallistujien puutteen vuoksi. Sen sijaan paikalla nähtiin WarusSeppäin Killan näytöksiä sekä Turun historiallisen miekkailun seuran sparrausta (HEMA). Tyylillisesti turnajaisten kanssa yhteen olisi sopinut mielestäni paremmin vähemmän silminnähden moderni urheilulaji buhurt (Historical medieval battles), siis puhtaan esteettiset ja viihteelliset näkökulmat huomioiden ja historiallisuus unohtaen.

Jaakko Nuotio ja Suomen lippu.

Historiallisuudesta pääsenkin asiallisiin aiheisiin. Tapahtuman sivujen mukaan “[k]aikki kilpailulajit pohjautuvat historiallisiin lähteisiin”. Edelleen joustingin osalta sanotaan, että “[l]ajin säännöt ja kilpailutapa tulee suoraan historiasta ja noudattaa vanhoja, vuosisatoja käytössä olleita tapoja”. Tämä on ehkä otettava cum grano salis. Sivulla on myös kuva Westminsterin turnajaiskääröstä (ks. alla), joka laadittiin vuonna 1511 Henrik VIII:n järjestämien turnajaisten muistoksi. (Käärö on julkaistu faksimilenä vuonna 1968 nimellä The Great Tournament Roll of Westminster.) Kyseisessä kuvassa Henrik VIII on juuri rikkonut peitsensä vastustajan kypärään, mikä ei Turun kisoissa olisi tuonut pisteitä, sillä pää ei kuulu osuma-alueeseen.

Henrik VIII rikkoo peitsensä Thomas Wriotheslen kuvituksessa vuodelta 1511.

Kuvassa näkyy myös keskiaita, joka estää hevosia törmäämästä toisiinsa. Ensimmäinen maininta keskiaidasta on vuodelta 1430 Jean Le Févren kronikassa (ks. François Morandin edition nide 2, s. 170), jossa kuvataan Burgundin herttuan Filip III:n ja Portugalin kuninkaan Juhana I:n tyttären Isabellan häiden yhteydessä järjestettyjä “portugalilaistyylisiä” turnajaisia. Keskiaidattomuudesta löytyy kuvallisia esimerkkejä Manesse-koodeksista (esim. foll. 52r ja 192v) 1300-luvun alusta, ja Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta (Rooma 1555) löytyy myös kuvia peitsitaistelusta ilman keskiaitaa (15,18-20, s. 512-514), mutta ne kuvannevat ensisijaisesti italialaisten kuvittajien näkemyksiä.

Pisto hevosen silmään, historiallinen tekniikka 1400-luvun alusta. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13 fol. 43r.

Taistelua ratsain käsitellään jo 1400-luvun teknisissä käsikirjoituslähteissä, mutta ensimmäinen laajempi ratsastus- ja peitsitaistelutekniikkaa käsittelevä teos on edellä mainitun Isabellan veljen, Portugalin filosofikuninkaan Edvard I:n (1391-1438) Livro da ensinança de bem cavalgar toda sela (‘Oppikirja ratsastamisesta hyvin kaikilla satuloilla’) 1430-luvun lopulta, joka myös mainitaan lähteenä Rohan Tallien sivuilla. Teos on säilynyt yhtenä ainoana käsikirjoituksena Pariisi, BNF, Ms. port. 5, foll. 99r-128r, jonka ensimmäinen editio ilmestyi 1842. Jeffrey L. Forgengin englanninkielinen käännös vuodelta 2016 löytyy Kansalliskirjastosta. Edvard mainitsee myös keskiaidan (tea) kehottaen pysymään mahdolisimman lähellä sitä (ks. fol. 117rv, Forgengin käännöksen s.113, Sydney Anglon Martial Arts of Renaissance Europe s. 232).

Tiedot nykyisen Suomen alueella järjestetyistä turnajaisista ovat vähäisiä. Nousiaisten kirkossa on (ehkä) turnajaisia esittävä seinämaalaus 1400-luvun alkupuolelta. Oscar ja Sigrid Nikulan 1987 ilmestynyt Turun kaupungin historia 1521-1600 (toinen nide, s. 450) kertoo, että Juhana-herttua pyysi tammikuussa 1559 kuninkaan voutia järjestämään sinne turnajaispaikan, ja samana vuonna linnassa annettiin lyijyä rengasratsastuksessa käytettävää rengasta varten. Lisäksi mainitaan seuraavaa:

Suuret turnajaiset olivat harvinaisia. Yhdet pidettiin Tukholmassa 1561 Eerik XIV:n kruunajaisten yhteydessä ja yhdet 1585 Västeråsissa Juhana III:n ja Gunilla Bielken häiden yhteydessä. Pienempiä ritarileikkejä järjestettiin kuitenkin huvin ja harjoituksen vuoksi. Sellaiset järjestettiin ehkä Turussa kevättalvella 1559 tai keväällä 1563, mutta lähteet eivät mainitse niistä mitään.

Juhana-herttuan aikana Turussa on siis oletettavasti järjestetty jonkinlaiset turnajaiset, mutta keskiajalla järjestetyistä turnajaisista ei ole mitään tietoa.

Miekan ja kupuran englantilaisuudesta

|

Koska I.33:n nykyinen kotipaikka on Leedsissä, on toisinaan tarpeen jostain syystä erikseen muistuttaa, että kyseessä ei ole englantilainen vaan saksalainen käsikirjoitus. Joka tapauksessa käsikirjoituksen aiheella eli miekalla ja kupurakilvellä on ollut jonkinlainen kansallisaseen asema Englannissa vielä pitkälle 1500-luvulle.

George Silver muistetaan vihamielisestä suhtautumisestaan aikansa muodikkaita italialaisia miekkailuoppeja kohtaan. Tiettyä rapiiria edeltävän ajan nostaligisointia on havaittavissa seuraavassa sitaatissa hänen vuonna 1599 ilmestyneestä teoksestaan Paradoxes of Defence (sig. D):

[…] in old times, when blows only were vſed with ſhort Swords & Bucklers […] they thought him to be a coward, that wold make a thruſt or ſtrike a blow beneath the girdle.

William Camden kirjoittaa kuningatar Elisabethin ajan historiassaan Rerum Anglicarum et Hibernicarum Annales regnante Elisabetha seuraavasti (1616, s. 494):

[…] cum Angli hactenus peltis armati, gladijs latioribus cæſim depugnarent, & vel punctim, vel infra cingulum ferire minime virile exiſtimarēt.

On mahdollisuuksien rajoissa, että Camden poimi nämä huomiot Silveriltä, mutta pitäisin tätä jotenkin epätodennäköisenä. Vaikuttaisi siltä, että miekka ja kupurakilpi (Camdenilla pelta) koettiin tietyissä piireissä miehekkäämpänä aseena kuin ulkomainen rapiiri. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että espanjalaisten puolelle 1587 loikanneen Rowland Yorken (johon Camdenilta siteerattu ote liittyy) sanotaan ensimmäisenä tuoneen Englantiin tavan taistella rapiirilla pelkästään pistämällä.

Caspar Rutzin teoksessa Omne pene gentium imagines (1557) on alla näkyvä kuva ajalle tyypillisestä englantilaisnuorukaisesta, joka kantaa miekkaa ja kupurakilpeä (‘Plebii adolescentis in Anglia habitus’). Vielä tuolloin englantilaisnuorukaiset olivat “swashbucklereita” sanan perimmäisessä merkityksessä.

Egerton Castlen jäljennös Caspar Rutzin teoksesta.

(Egerton Castle siteeraa vuonna 1885 ilmestyneessä teoksessaan Schools and Masters of Fence: From the Middle Ages to the Eighteenth Century molempia yllä mainittuja tekstikohtia, muttei erityisesti kommentoi niiden yhtäläisyyksiä, ks. s. 21 ja 93.)

Rapiiria olivat saksankielisellä alueella ehtineet käsitellä Paulus Hector Mair 1500-luvun puolivälissä tuotetuissa käsikirjoituksissa, Joachim Meyer 1570 ilmestyneessä kirjassaan sekä Heinrich von Günterode vuonna 1579. Mair ja Meyer käsittelevät myös saksalaisten “kansallisasetta” tussakkaa ja kahden käden miekkaa, jotka molemmat Günterode mainitsee ohimennen. Mielenkiintoista kyllä, Günterode ei tunnu I.33:a lukiessaan nähneen mitään ongelmaa klassisen “keskiaikamiekan” periaatteiden siirtämisessä rapiiriin, vaikka eipä hän erityisen orjallisesti historiallista lähdettään seuraakaan.

Valitettavasti englanninkieliset, British Librarysta löytyvät käsikirjoituslähteet (Cotton Titus A XXV, Harley 3542 ja Add 39564) eivät käsittele miekan ja kupurakilven käyttöä. Myös ikonografista evidenssiä miekasta ja kupurakilvestä toki löytyy, ja Egerton Castle mainitseekin muutamia esimerkkejä miekkailuhistoriikissaan, joka nimestään huolimatta käsittelee muuten vain painettuja lähteitä. Hänen kuvaesimerkkinsä ovat miniatyyreja ranskankielisistä käsikirjoituksista Royal 14 E III (fol. 140r) ja Royal 20 D IV (fol. 1r, kuvatekstissä alla virheellisesti “20. D. vi”.)

I.33:sta tutut seksti ja priimi.

Englantilaisen ja saksalaisen miekka ja kupurakilpi -perinteen yhteys on oma, laaja ja kiinnostava aiheensa. I.33:n liittyen on kuitenkin mainittava vielä eräs kiinnostava yksityiskohta.

14.3.1950 päivätyssä kirjeessään valtionvarainministeriölle Royal Armouriesin johtaja James Gow Mann pyysi rahoitusapua hankkiakseen Armouriesin kokoelmiin tämän lajissaan harvinaisen käsikirjoituksen Sothebyn huutokaupasta. Kirjeessään hän perusteli käsikirjoituksen hankintaa paitsi sillä, että kyseessä on vanhin tunnettu kamppailuopas (‘treatise on the use of arms’), myös esittämällä hieman kyseenalaisen väitteen, että piirrokset ovat hyvin “englantilaisen näköisiä”. En osaa sanoa, oliko tämä ratkaiseva seikka, mutta joka tapauksessa Armouriesin puolesta toimivalla Henry Clifford Maggsilla oli maaliskuun lopulla ilo ilmoittaa hankkineensa kyseisen koodeksin – vieläpä reilusti alle alustavan hinta-arvion!

Esihistoriaa Kansallismuseossa

|

Olin viikko sitten torstaina laajentamassa näkökulmiani Kansallismuseon uudessa esihistorianäyttelyssä, jossa viime vuonna väitellyt tutkija Mikko Moilanen esitteli siellä näytteillä olevia rautakautisia miekkoja. Esitys oli äärimmäisen kiinnostava ja asiantunteva.

Mieleeni jäi, kun Moilanen mainitsi, että rautakautisten miekkojen väistimissä on havaittu kulumia, joiden perusteella voitaisiin olettaa miekkoja pidetyn ns. peukalo-otteessa. Tämä on kiehtova tieto sen osalta, miten pitkälle messer-tekniikoiden esihistoriallinen traditio ulottuu.

Johannes-miekan kahva. KM 31691:1.

Hieman huonosti valaistussa asehuoneessa huomioni kiinnittyi ristiretkiaikaiseen Johannes-miekkaan (KM 31692:1), joka on kuulunut esittelytekstin mukaan Johanniittain veljeskunnalle. Säilän lappeella on hopealankaupotettu kirjoitus SIOHANNES eli S(anctus) Johannes, toisella puolella MAVRITIVS (vai S MAURITIIUS?) eli Mauritius. Assosioin asioita välillä melko vapaasti, joten mieleeni tuli kaksi pyhää miestä, jotka molemmat menettivät päänsä, Johannes Kastaja ja Pyhä Mauritius, sekä kaksi muuta miekkaa, Wienin Schatzkammerissa sijaitseva valtakunnanmiekka (WS XIII 17) ja Torinon Armeria Realessa sijaitseva Mauritius-miekka (AR G 25), jotka ovat (silmämääräisen arvioni perusteella) samaa tyyppiä ja jotka ovat tulleet viimeksi mainitun pyhimyksen kunniaksi tunnetuiksi “Pyhän Mauritiuksen miekkoina”.

En osaa sanoa, onko asialla merkitystä. Ehkä kyseessä on ollut johanniitta (mistä IOHANNES), joka on halunnut muistaa kotikaupunkinsa tai ammattikuntansa suojeluspyhimystä (mistä MAVRITIUS), tai sitten joku on vain halunnut assosioida miekkansa päiden katkomiseen.

Jossain vaiheesa puheeksi tuli ns. Constantinus Rex -miekka (KM 8911:91), jonka säilässä on kaiverrukset CONSTMIITNS ja REX, ja sen mahdollisuus, että se olisi kuulunut jollekulle Bysantissa töissä olleelle varangikaartin jäsenelle. Moilanen mainitsi, että sana rex on väärä, koska Bysantissa oli keisari eikä kuningas. (Katso myös väitöskirjan sivu 149). Ottamatta kantaa asiaan muuten, mielestäni tämä sanavalinta ei ole välttämättä oleellinen seikka miekan provenienssin osalta, sillä Bysantin keisarin omankielinen titteli oli βασιλεύς, jonka tavallinen latinankielinen käännösvastine rex on, ja muinaisskandinaavisia nimityksiäkin Konstantinopolin hallitsijalle ovat girkja-konungr ja garðs-konungr.

Sivuhuomiona antiikin Roomassa titteli rex oli samanlainen tabu kuin τύραννος kreikkalaisille (mistä sana tyranni), mutta keisarivallan aikana ei oikeastaan ollut titteliä, jonka merkitys olisi ollut “keisari” nykymielessä, vaan käytössä oli (arvo)nimien Caesar ja Augustus sekä ylipäällikköä merkitsevän nimityksen imperator sekamelska. Muiden kielten keisaria merkitsevät sanat ovat tietenkin peräisin sanoista Caesar (→ sa. Kaiser, ru. kejsare, su. keisari, ve. царь) ja imperator (→ it. imperatore, ra. empereur, en. emperor), mutta nykyisiä käytäntöjä tulee varoa peilaamasta menneisyyteen.

Mitä tulee itse uuteen näyttelyyn, en voi sanoa olevani näkemäni valossa erityisen tyytyväinen. Alla Johannes-miekan selitysteksti:

Johannes-miekan esittelyteksti.

Kuva on hieman huonolaatuinen, mutta oikealla ylhäällä näkyvä kartta ilmaisee löytöpaikkaa, alla oleva aikajana (välillä 9000 eaa. – 1000 jaa.) nuolineen (joka näyttäisi osoittavan jonnekin ensimmäisen vuosituhannen jaa. puoliväliin) ajoitusta.

En välttämättä ymmärrä mitään sisustusarkkitehtuurista ja skandinaavisesta minimalismista, mutta mielestäni löytöpaikan nimeäminen ja ajoitus olisivat esineen luonteen lisäksi vähimmät tiedot, mitä toivon näytteillä olevista museoesineistä saavani joutumatta selaamaan katalogia.

Yleistä historiaa

|

Väitöskirjani koskee kaikista vanhinta miekkailuopasta, mutta hyllystäni löytyy myös vanhin alunperin suomeksi kirjoitettu miekkailua käsittelevä kirja, Oskari Väänäsen Miekkailun käsikirja I: Lyömämiekkailu kevyellä aseella (1923). Teos alkaa miekkailun historiikilla kivikaudesta nykypäivään sisältäen muutamia historiografisesti mielenkiintoisia kohtia.

Priimiasento edestä. (Kuva 10, s. 28.)

Kertoessaan muinaisista roomalaisista Väänänen välttää sortumisen väitteeseen, että roomalaiset olisivat yksinomaan pistäneet miekoillaan (s. 11):

Roomalaiset harrastivat myös jo varhain miekkailua. Heidän miekkailunsa oli metodisesti hyvin järjestetty. Iskun lisäksi he käyttivät myös pistoa, koska se taistelussa oli tuhoisampi vastustajalle ja oli helpompi suorittaa. Sekä sotilas- että gladiaattorikouluissa harjoittelivat alokkaat puusauvoilla patsasta vastaan tai parittain, ja näin opittuaan he vasta saivat oikeat aseet. Roomalaisten sotilaiden suuri taistelukelpoisuus pohjautui epäilemättä heidän korkealle kehitettyyn miekankäyttötaitoonsa. Roomasta levisi miekkailun harrastus yltympäri silloin tunnettua maailmaa.

Roomalaisten miekkakoulutuksen historia on hämärän peitossa, mutta Valerius Maximuksen mukaan Publius Rutilius oli ensimmäinen, joka käytti opettajina gladiaattorikouluttajia (Facta et dicta memorabilia 2,3,2).

‘In die Mitte.’ Kuvitusta Wallhausenin Vegetius-käännöksestä vuodelta 1616.

Pistotekniikkaan viittaa paitsi roomalaisten miekkojen muoto (etenkin Royal Armouriesin IX.5583 vahvistettuine kärkineen), myös lukuisat maininnat kirjallisuudessa: Polybios kirjoitti toisella vuosisadalla eaa. roomalaisten pärjänneen galleja vastaan siksi, että he pistivät eivätkä lyöneet (‘οὐκ ἐκ καταφορᾶς ἀλλ᾽ ἐκ διαλήψεως’, 2,33), kun taas gallit hänen mukaansa taivuttivat miekkansa ensimmäisellä lyönnillä käyttökelvottomaksi ja tarvitsivat aikaa terän suoristamiseen. Toisaalla hän kirjoittaa, että roomalainen sotilas tarvitsi taistelujärjestyksessä tilaa sekä lyömiseen että pistämiseen (‘ἐκ καταφορᾶς καὶ διαιρέσεως’, 18,30), mihin molempiin käyttötapohin metallurgisesti laadukas gladius hispanus (μάχαιρα Ἰβηρική) oli erityisen sovelias (6,23). (Sanavalinnat διαλῆψις ja διαίρεσις ovat kiinnostavia, mutta niistä lisää toisella kertaa.)

Pistojen (yli)korostamisen kiistaton locus classicus on Vegetiuksen puolisen vuosituhatta Polybiosta myöhemmin siteeraama lähde (mahdollisesti Cato vanhempi), jonka mukaan roomalaiset alokkaat koulutettiin pistämään lyömisen sijaan (‘non caesim sed punctim ferire discebant’, 1,12). Saman teoksen kahdessa muussa kohdassa Vegetius siteeraa lähteitä, joiden mukaan sotilaiden tuli harjoitella sekä pistämistä että lyömistä (‘punctim caesimque’, 2,23 ja 3,4).

Muinaisista roomalaisista Väänänen siirtyy keskiaikaan (s. 11):

Keskiajalla tiedämme ritariston harjoittaneen miekkailua. Heidän miekkailunsa oli kuitenkin enemmän voiman ja aseen lujuuden koe kuin taitonäyte. Paksuissa rautapukineissa ei voinut liikkua nopeasti, joten miekkailussa välttämätön nopea ja kevyt liikunta jäi kokonaan pois. Miekan täytyi olla raskas ja luja, jos mieli sillä saada jotain aikaan panssarin läpi. Isku annettiinkin sentähden tavallisimmin kahdella kädellä huimaisten oikein olan takaa.

Haarniska päällä tapahtuvan miekkailun osalta on erotettava karkeasti kaksi eri asiayhteyttä, urheilu ja sota tai kaksintaistelu. Urheilussa, jota siis harrastettiin keskiajallakin, haarniskan tarkoitus on estää loukkaantumiset, eikä sitä ole tarkoituksenmukaista yrittää kiertää. Kaksintaistelussa tai taistelukentällä haarniskan tarkoitus on suojella haavoittumista vastaan, ja sitä vastaan kannattaa hyökätä esimerkiksi käyttämällä miekkaa pistoaseena haarniskan aukkoihin ja nivelkohtiin, tai käyttää erityisesti panssarin läpäisemiseen tarkoitettuja aseita.

‘Supernae intorsionis ratio’. München, BSB, Cod. icon. 393(2 fol. 262v.

On vaikea välttyä väärinkäsityksiltä, jos tarkastelee historiallisia aseita aivan eri ympäristössä käytettävän floretin, kalvan ja säilän viitekehyksen kautta. Jokseenkin hämmentävä on myös seuraava kohta (s. 12):

Miekka oli alkuaan ja sangen myöhäiseen aikaan saakka pelkkä hyökkäysase. Puolustukseen käytettiin eri aikoina kilpeä, panssaria, viittaa, tikaria, tai pelkkää toista kättä sekä hyppyä pois hyökkääjän tieltä. Vasta 1700-luvulla alettiin väistöt suorittaa miekalla.

Eräs silmiinpistävä piirre I.33:ssa on, että siinä kilpeä ei juuri käytetä vastustajan lyöntien torjumiseen: kilpi lähinnä suojaa miekkakättä ja toimii erillisenä lyömäaseena. Kiinnostavana verrokkina mainittakoon 1200-luvun puolivälistä peräisin oleva norjalainen oppikirja Konungsskuggsjá (Speculum regale), jossa kehotetaan harjoittelemaan miekalla ja kupurakilvellä lyöntejä (hogg) ja vastaiskuja (ƿiðr slog), ensiksi mainittuja otaksuttavasti miekalla, jälkimmäisiä kilvellä (59,7-9). Joka tapauksessa esimerkkejä miekan käytöstä puolustukseen löytyy runsain mitoin ennen 1700-lukua. Esimerkiksi tässäkin blogissa käsittelemäni von Günterode mainitsee vuonna 1579, että vastustajan lyönnit otetaan vastaan terän keskiosan tai tyven keskustalla (esim. ‘plagas excipere debes tuo medio veruti uel firmo medio’, Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 41v).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 43r (fig. ι)

Lopuksi lainattakoon alla oleva viittaus miekkailutaidon käytännöllisiin sovelluksiin (s. 15-16):

Suoranaista käytännöllistä merkitystä ei miekkailulla nykyään juuri ole. Ennen vanhaan oli hyödylistä osata käyttää miekkaa etenkin sodassa, mutta myös rauhan aikana “välien selvittämisessä” ja itsepuolustuksessa. Eikä se viimemainitussa tarkoituksessa nykyäänkään ole haitaksi. Päällekäyvän voi miekkailutaitoinen helposti esimerkiksi kävelykepillä passittaa hammaslääkärin puheille.

Tämä kommentti saattaa kuulostaa oudolta, mutta se on tietysti nähtävä oikeassa kontekstissa. Vertailun vuoksi 1920-luvulla varusmiesten lomapukuun kuului pistin, jota ohjesäännön mukaan sai käyttää itsepuolustukseen, kunhan huolehti siitä, että taistelukyvyttömäksi saatettu hyökkääjä pääsi hoidettavaksi.

Pappismiesten kaksintaisteluista

|

Lähdeketjuja seuraamalla paljastuu joskus mielenkiintoisia asioita. Georg Rathgeber mainitsee MS I.33:n teoksensa Beschreibung der Herzoglichen Gemälde-Gallerie zu Gotha (1835) sivulla 92 alaviitteessa 43. Koska koodeksissa esiintyy miekkaileva pappi, hän huomauttaa seuraavaa:

Es fehlt nicht an Beispielen, dass Geistliche, und zwar vornehme sowohl als niedere, in gerichtlichen Zweikämpfen gefochten und ihre nicht geistlichen Gegner überwunden haben (Mader p. 72).

(Koska I.33:ssa säännöllisesti erotetaan maallikot [tms.] papista ja hänen oppilaistaan, on ajatus teoksen erityisasemasta papiston oman miekkailukoulukunnan muistomerkkinä kutkuttava.)

Rathgeberin teoksessa ei luonnollisestikaan ole nykyaikaista lähdeluetteloa, josta kävisi kätevästi ilmi, mihin “Mader” viittaa. Joka tapauksessa lähdeviittaus on puutteellinen myös siinä mielessä, että yllä oleva virke näyttäisi olevan kopioitu lähes sanasta sanaan Christoph Meinersin artikkelista “Kurtze Geschichte der Duelle”, joka ilmestyi hänen ja toisen göttingeniläisen koulukunnan historioitsijan, Ludwig Spittlerin toimittamassa lehdessä Göttingisches Historisches Magazin (1788, 3. nide, s. 39):

Ungeachtet es nich an Beyspielen fehlt, dass Geisteliche und zwar vornehme sowohl, als niedere Geistliche in gerichtlichen Zweykämpfen gefochten, und ihre nicht geistlichen Gegner überwunden haben b)

[…]
b) Mader, p. 72.

Pari sivua aiemmasta alaviitteesta löytyy viitatun teoksen nimi. Kyseessä on Joachim Maderin väitöskirja De duello ut ordalei quondam specie (1679), jonka mainitulta sivulta löytyy seuraava kohta:

Memorabile, quod eo usque invaluerit haec superstitio, ut duello decertare non dubitaverint Monachi, aliique, divinis, ut videri volebant, devoti. Iuretus refert è MSS. duo egregia exempla, Ivoniano seculo contingentia. In uno Monachus coenobii Vindocimensis duellum pangit cum Sanctonensis Episcopatus clerico: in altero religiosus quidam Anselmus, thesauri Laudunensis Ecclesiae custos, in monomachia strenue vicit aurifabrum, reus innocentem. Haec Spelmannus ad vocem Iudicium Dei, qui eleganter singula ad duellum requisita proposuit in Archaeologo ad vocem Campus.

Esimerkkejä on siis kaksi: ensiksi mainitussa tapauksessa vendômelainen munkki oli taistellut Saintesin hiippakunnan pappia vastaan ja toisessa eräs “religiosus” Anselm, Laonin katedraalin kirstunvartija, päihitti kaksintaistelussa kultasepän, vaikka olikin itse “syyllinen”. Tapaukset sattuivat piispa Ivo Chartreslaisen aikana (piispana 1090-1115). Mader viittaa nimeltä kahteen muuhun auktoriin, Iuretukseen (vulgo François Juret, 1553-1626)  ja Spelmannukseen (vulgo Henry Spelman, 1562-1641). Alla ote viimeksi mainitun teoksesta Archaeologus in modum glossarii (1626) hakusanan Iudicium Dei alta: (s. 394):

Refert Iuretus e MSS. duo egregia exempla Iuoniano seculo contingentia. In uno, monachus coenobii Windocimensis, duellum pangit cum Sanctonensis episcopatus clerico. In altero, religiosus quidam Anselmus thesauri Laudunensis Ecclesiae custos, in monomachia strenue vincit aurifabrum; reus innocentem.

Kuten näkyy, Mader on lainannut Spelmania lähes sanasta sanaan. Toisen mainitun hakusanan campus kohdalta löytyvät tiedot kaksintaisteluiden yksityiskohdista (s. 118-125) ovat liikaa lainattavaksi tässä eivätkä muutenkaan liity varsinaiseen asiaan.

Mainitun kahden tapauksen yksityiskohdat paljastuvat yllä viitatun Iuretuksen kommentaarista (observationes) piispa Ivo Chartreslaisen kirjeeseen nro 168. Lainaukset ovat 1647 painetusta teoksesta Ivonis Cartonensis operum pars altera sivulta 175:

Tantum adjiciantur duo testimonia auctorum saeculi Iuoniani nondum in lucem editorum, ex quibus colligi potest, etiam inter clericos & monachos, eiusmodi singularem pugnam in usu fuisse.

Ilmaisun tantum adjiciantur duo voi tietysti ymmärtää niin, että esimerkkejä olisi ollut enemmänkin. Tiedot ensimmäisestä tapauksesta perustuvat Vendômen apotin Geffriduksen kirjeeseen Saintesin piispalle Petrukselle:

Geffridus Vindoc. Abbas in epist. ad Petrum Sanctonensium Episcopum. “Audiuimus dilectissime pater, Rainaldum Chesnellum clericum vestrum cum domno Guillelmo monacho nostro duellum coepisse, nullum tamen ex sua parte vel ex parte monachi testem habuisse. Quod quia saeculi leges nulla ratione fieri permittunt, & sacri canones omnino ne fiat interdicunt, humiliter vos rogamus ut quod in episcopatu vestro ab ecclesiasticis viris contra ecclesiasticas regulas praesumptum dignoscitur, vestra auctoritate irritum fiat & corrigiatur, ne forte peruersa consuetudine praeualeat hominum iniquitas canonicae aequitatis, & sic, quod absit, subdatur veritas falsitati. Si vero Rainaldus vester claues sanctae Ecclesiae agitare, & Romanorum decreta Pontificum, quae inter Ecclesiasticos viros monomachiam penitus inibent, adnullare conatur, contra eius inflatos conatus humilitatem Romanae Ecclesiae quae inflata crepare, & superba premere nouit, appellamus.”

Munkki oli siis nimeltään Guillelm(us), ja hänet haastanut pappi Rainald(us) Chesnell(us). Apotti paheksuu tällaista toimintaa. Toinen tapaus on mielenkiintoisempi:

Vetus historia canonici Laudunensis de quodam Anselmo Beesso religioso cui thesaurus Ecclesiae Laudunensis seruandus tradebatur.
“Non exiguam partem” (inquit) “furtim discerpens, aurifici cuidam vendendi causa tradidit, prius ab eo accepta fidei sponsione quod nulli se huius rei fuisse auctorem propalaret. Sed cum idem artifex aurum illud siue lapides Suossionis venderet: nutu Dei canonici Laudunenses super venientes, auri sculpturas recognouerunt: & statim quaerimonia facta praefatum aurificem a iudice comprehendi fecerunt. Ille comprehensus atque perterritus, ab Anselmo sibi ea tradita fuisse confessus est. Vnde Laudunum reductus, & contra Anselmum haec negantem duelli certamine congressus, protinus superatus & victus est, forsitan, ut multi putarunt, pro fidei violare reatu, quia promiserat eidem Anselmo, quod eum non detegeret. Pro hac ergo victoria Anselmus nimis elatus, quia sibi conscius erat & se sursusm fecisse, & tamen aduesarium superasse, multamque laudem ab hominibus qui se innocentem esse clamabant, adquisisse: ad maiora securus perpetranda prouocatur, plurimisque terris ac vineis ditatur.”

Koska Iuretus antaa tapauksen esimerkkinä pappien ja munkkien taisteluista, hän mitä ilmeisimmin tarkoittaa, että Anselm oli religiosus merkityksessä ‘sääntökunnan jäsen’. André Duchesnen kommentaarista Pierre Abélardin omaelämäkertaan löytyy Laonin lukuisia Anselmeja käsittelevä kohta, jossa siteerataan samaisen historiikin alku (Petri Abaelardi opera 1616, s. 1147):

[Historia] meminit & Anselmi alterius antiquioris, cognomento Beessi, “qui se simulando religiosum non parum ab omnibus laudabatur & honorabatur. Unde & pro religione sua Thesaurus Ecclesie Laudunensis ei seruandus traditus est cum alijs custodibus, quoniam antiqua consuetudo erat eiusdem Ecclesiae, ut septem custodibus ipse thesaueus committeretur, quorum quatuor Ecclesiastici, tres vero essent laici. Sed ut ex fine patuit longe alius erat in corde quam homines viderent in facie. Videns enim multum sibi ab omnibus credi ex auro & lapidibus preciosis quibus cruces festis diebus super altare ponendae fuerant opertae, non exiguam partem…” (jne.)

Yllä oleva tarkentaa sanan religiosus merkitystä kahdella tavalla: ensinnäkin, Anselm vain teeskenteli sellaista, ja toiseksi hänen tehtävänkuvaansa perustellaan vanhalla tavalla, jonka mukaan vartiostossa oli kolme maallikkojäsentä. Anselmin maallikkouden näyttäisi vahvistavan Guibert Nogentilaisen omaelämäkerta De vita sua (3,15), jossa hän kertoo Anselmin olleen karkea maalainen. Tapahtumien kulku on tosin Guibertin versiossa sikäli erilainen, että kultaseppä pelkäsi ekskommunikaatiota ja paljasti siksi itse Anselmin teon papeille rikkoen vaitiolovalansa Anselmille, millä olikin sitten kohtalokkaat seuraukset. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Anselmin tapausta ei voida pitää esimerkkinä pappien ja munkkien osallisuudesta kaksintaisteluihin.

Tämäkin tapaus muistuttaa, että on aina hyvä tarkistaa lähdeviittaukset: “es fehlt nicht an Beispielen” voisi antaa ymmärtää, että esimerkkejä on lukuisia, mutta niitä olikin tässä tapauksessa vain kaksi, joista lopulta vain toinen oli varsinainen esimerkki puheena olleesta asiasta eli hengellisen säädyn käymistä kaksintaisteluista.