I.33 suomenkielisessä kirjallisuudessa

Edellisessä kirjoituksessa mainitun kirjahyllyn järjestelyn seurauksena käsittelen tässä kirjoituksessa aikajärjestyksessä suomenkielisessä kirjallisuudessa vastaan tulleita mainintoja I.33:sta.

Ensimmäisenä mainittava teos on Turun museokeskuksen julkaisema ja Kari Hintsalan toimittama Miekka Suomessa (2010), joka käsittelee nimensä mukaisesti miekan historiaa Suomen alueella. Rautakauden miekkoja käsittelevän luvun on kirjoittanut jo tässäkin blogissa mainittu Mikko Moilanen. Tässä yhteydessä kiinnostava on kuitenkin teoksen viimeinen, Marko Saaren kirjoittama luku “Suomalaisten historianelävöittäjien replikamiekat”, jossa hän viittaa ohimennen myös historiallisiin lähteisiin:

Varhaisimmat lähteet löytyvät 1200-1300-luvuilta. Tower fechtbuch eli I.33 on 1200-luvun lopulta ja kuvaa kahta hengellisen säädyn edustajaa miekkailemassa miekkojen ja kupuroiden, pienien kilpien kanssa. Teksti on latinaa, miekkailutermit saksaa ja se kuvaa hyvin systemaattista ja kehittynyttä systeemiä.

Marko Saari liittyy tässä hauskasti historialliseen traditioon selittäessään kupuran merkityksen “pienenä kilpenä”. On tosin huomattava, että kaikki miekkailutermit I.33:ssa eivät ole saksaa, ja systeemin systemaattisuudesta ja kehittyneisyydestä voi olla myös eri mieltä, mutta näistä aiheista enemmän toisella kertaa.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Tampereella vaikuttavan Ivan Blagoevin kirjoittama ja Tuula Parkusjärven suomeksi kääntämä teos Attaque! Johdatus miekkailun jaloon taitoon (2011). Esipuheessa (s. 6) todetaan, että ranskan sana escremir juontaa juurensa latinan sanasta schermare sekä italian sanasta scherma ja että muinaiset skandinaavit käyttivät miekkailusta sanaa scrimen. Mainittu ranskan verbi ei oikeastaan tule italian substantiivista scherma eikä varsinaisesti periydy edes latinasta, vaan sekä ranskan että italian verbit ovat lainaa vanhoista germaanisista kielistä, eivätkä muinaisranskan escremir ja italian schermire oikein voisikaan olla peräisin a-vartaloisesta verbistä. (Voidaan tietysti ajatella, että ajoituksensa vuoksi laina on saatu myöhäislatinaan eikä muinaisranskaan tai -italiaan, mutta vertailun vuoksi olisi tuskin mielekästä sanoa, että suomen sana miekka on peräisin kantasuomesta.) Nykyranskan escrimer on sen sijaan johdettu suhteellisen myöhäisestä substantiivista escrime, joka lienee lainaa italiasta. Muinaisskandinaavinen miekkailua tai aseilla puolustautumista merkitsevä verbi on skylmask, mutta kirjoittaja lienee ajatellut muinaisyläsaksan sanaa scirmen, joka on samaa alkuperää kuin edellä mainitut lainasanat.

Varsinaiseen aiheeseen (joka siis ei ole etymologinen nysvääminen) liittyy kuitenkin seuraava kohta historiaa käsittelevässä luvussa (s. 9):

Yksi vanhimmista tunnetuista miekkailun ohjekirjoista on peräisin 1300-luvulta. Se on saksalaisen niin kutsutun Marxbrüder-veljeskunnan munkkien laatima 32-sivuinen kirjanen. Ohjekirja on latinankielinen ja kuvitettu piirroksin. Kirjasesta selviää, että miekkailussa käytettiin tuohon aikaan vielä paljon painista tuttuja otteita.

I.33:n tekijät ovat voineet olla tai olla olematta munkkeja, mutta Marxbrüder-järjestöön teosta ei ole tietääkseni mahdollista yhdistää. Kyseessä ei ole ylipäänsä sääntökunta vaan miekkailukilta, joka sai privilegionsa keisari Fredrik III:lta vuonna 1487, vaikka järjestön historia varmasti ylettyy pitemmällekin (vanhin asiakirja on vuodelta 1474). Arthur Wisen historiikki The History and Art of Personal Combat (1971) kyllä mainitsee järjestön perustetun jo 1300-luvulla mainitsematta mitään lähdettä tälle tiedolle.

Varsinaisia painista tuttuja otteita teoksessa näkyy neljässä kuvassa (foll. 4v, 12v ja 18v), ja vastustajan miekkaan tartutaan lisäksi kolmessa (foll. 4r, 16v ja 22r).

Mainittakoon vielä, että Attaque! liittyy historialliseen genrejatkumoon todetessaan, että “[m]iekkailua ei voi opiskella kirjoista” (s. 6).

Suomen Miekkailu- ja 5-otteluliiton julkaisema Miekkailu Suomessa: En garde! Prêts? Allez! (2013) käsittelee odotetusti miekkailua Suomessa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana teos kertoo, että Vaasan Miekkailijoissa on vuodesta 2009 harrastettu myös historiallista miekkailua, “mistä käytetään nimitystä HEMA – Historical European Martial Arts” (s. 148). Historiaa käsittelevässä luvussa “Taistelutaidosta urheilumuodoksi” on kuva I.33:n foliosta 4v, jossa “yläkuvassa oppilas väistää aseellaan opettajan hyökkäyksen ja alakuvassa sitoo kilpikädellään opettajan kädet”. Teoksesta todetaan seuraavaa (s. 13):

Ensimmäinen tunnettu ja säilynyt kirjallinen tutkielma miekkailusta on Walpurgis Fechtbuch eli Ms. 1.33 Saksasta 1320-luvulta. Se käsittelee miekkailujärjestelmää aseina miekka ja pieni kilpi.

Tästä minulla ei ole oikeastaan mitään sen kummempaa sanottavaa kuin se, että koodeksin ajoitus on tässä tarkentunut 1200-luvun lopusta 1320-luvulle.

Suomen urheiluhistoriallisen seuran julkaisema Jyrki Talosen Historialliset eurooppalaiset kamppailutaidot Suomessa (2017, pdf) eroaa edellisistä sikäli, että se käsittelee nimensä mukaisesti erityisesti historiallisia miekkailua. Teoksen pääpaino ei ole alkuperäislähteiden eikä varsinkaan tutkimuskirjallisuuden käsittelyssä vaan suomalaisen harrastustoiminnan historiassa. I.33:sta sanotaan kuitenkin seuraavaa:

[V]anhin säilynyt keskiajan kamppailuopas on Leedsin Royal Armoriesissa säilytettävä ns. Tower Fechtbuch tai Walpurgis Fechtbuch eli MS I.33. Se on kirjoitettu latinaksi ja ajoitettu 1320-luvulle. Teoksessa kuvataan kupurakilven ja miekan käyttöä kaksintaistelun omaisessa tilanteessa, ehkä silti enemmän vapaa-ajan miekkailuna. Piirroksissa esiintyy ottelijoina muun muassa munkki ja nainen.

Yllä olevan lisäksi I.33 mainitaan niiden seurojen yhteydessä, joissa sen oppeja harrastetaan. Kuvituksena on kuva folion 5r ylemmästä esimerkistä, joka siis seuraa välittömästi edellä käsitellyn teoksen kuvituskuvaa. Tämä tuskin on sattumaa.

Huomion kiinnittää maininta vapaa-ajan miekkailusta. Tätä näkemystä ovat kannattaneet ainakin Timothy Dawson (2009: 70) ja Heidemarie Bodemer (2008: 101), mutta Rachel Kellett (2012: 54) katsoo teoksessa kuvatun harjoittelun valmentaneen oikeudellista kaksintaistelua varten.

Onko tekijä tekijä?

Fransiskaaniteologi ja skolastikko Bonaventura (1221 – 1274) kertoo ohimennen kirjan tekemisestä esipuheessaan Petrus Lombarduksen sentenssien kommentaariinsa (prooemium in primum librum sententiarum, quaestio IV; opera omnia 1, s. 14-15):

[N]otandum, quod quadruplex est modus faciendi librum. Aliquis enim scribit aliena, nihil addendo vel mutando; et iste mere dicitur scriptor. Aliquis scribit aliena addendo, sed non de suo; et iste compilator dicitur. Aliquis scribit et aliena et sua, sed aliena tamquam principalia, et sua tamquam annexa ad evidentiam; et iste dicitur commentator non auctor. Aliquis scribit et sua et aliena, sed sua tamquam principalia, aliena tamquam annexa ad confirmationem et debet dici auctor.

(Bonaventura tekee tämän pohjalta johtopäätöksen, että Petrus Lombardus todella on kyseisen opuksen tekijä, siis auktori.)

Miten lähestyä I.33:n tekijyyttä tästä tulokulmasta? Kuten totesin aiemmin, I.33 tuskin on kopioitu aiemmasta eksemplaarista, joten sen laatija ei ole ollut missään nimessä scriptor. Suunnilleen samoista syistä kyseessä ei ole kokoomateos useammasta lähteestä, joten sen laatija ei ollut myöskään compilator. Onko mahdollinen lainattu aines (aliena) ensisijaista vai toissijaista laatijan omiin sanoihin (sua) nähden, eli onko laatija ollut commentator vai auctor?

(Sivuutan tässä nyt kysymyksen eri käsialoista, mutta syytä marginis exiguitas non caperet.)

Quae sit causa efficiens sive auctor huius libri. (S. Bonaventurae opera omnia I, s. 14).

Ensiksi pitäisi tietysti todeta, mikä teoksessa on “lainattua”. Näkisin, että tällaista ovat ainakin kuvat tai oikeastaan se asia, jota kuvat on piirretty kuvaamaan. En viittaa tällä pelkästään siihen, että teksti kommentoi esimerkiksi kuvittajan erhettä (‘non est plus depictum de illo frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris’, fol. 23r), minkä perusteella kyseessä on eri henkilö, vaan siihen, että koko teksti on ikään kuin kuvien sarjan kommentaari: tekstit selostavat kuvasarjoja, joiden järjestys on toisinaan enemmän tai vähemmän kaoottinen. Toisaalta selitykset eivät tunnu noudattavan sen kummempaa järjestelmällisyyttä muuten kuin siltä osin, että niiden laatija huomauttaa virheestä kuvien järjestyksessä (sekondin yhteydessä palataan hetkeksi käsittelemään priimiä ‘obmissis quibusdam prius non positis’, fol. 11v).

Kuvien lisäksi lainattuja ovat nähdäkseni runosäkeet, jotka eivät ole laadittu tätä kyseistä teosta varten, eikä ole mielestäni syytä olettaa, että eri säkeiden välillä olisi merkittäviä eroja niiden alkuperässä. Käyn syitä järkeilyyni läpi myöhemmin (viimeistään marraskuussa Tampereella). Kuitenkin säkeitä tiputellaan tekstissä ikään kuin proosaselitysten tueksi tai tiivistelmäksi: teksti ei siis noudata säkeiden siteeraamisen osalta katekismuksesta tuttua “se on” -formaattia.

Onko siis laatija ollut commentator vai auctor? Voisi sanoa, että sekä-että tai jotain siltä väliltä. Varsinaista käsiteltävää materiaalia eli miekkailutaitoa edustavien kuvien suhteen hän on luultavasti kommentaattori, mutta toisaalta hänen kommenttinsa itsessään edustavat enemmän tai vähemmän itsenäistä tekijyyttä, ja tämän teoksensa tueksi ja vahvistukseksi hän siteeraa tuntemattomasta lähteestä peräisin olevia runosäkeitä. Jotta asia ei olisi yksinkertainen, myös kuvien voidaan ajoittain ajatella selittävän runosäkeitä (etenkin fol. 1 varoasentoineen).

Populäärikirjallisuutta

Kävin viikonloppuna Hämeenlinnassa, minkä yhteydessä olin myös Vanaja Tournament 2017:n yleisössä. Kyseinen tapahtuma oli varsin viihdyttävä, ja buhurt (kansainväliseltä nimeltään “Historical medieval battles”) vaikuttaa eittämättä hauskalta harrastukselta, mutta tutkijan näkökulmasta kokonaisuus ei ole ongelmaton. Maallikkonäkemys keskiaikaisesta aseenkäytöstä vastaa edelleen pitkälti Oskari Väänäsen aiemmin siteeraamaani kuvausta raskaisiin rautapukuihin pukeutuneista kömpelöistä ritareista kokeilemassa, kumman miekka ja panssari kestävät enemmän osumia. Elokuvat, televisiosarjat ja Vanaja Tournament lähinnä vahvistavat tätä näkemystä, ja aivan erityisesti viimeksi mainitun kohdalla tilannetta ei ainakaan helpota se, että kyseessä on Kansallismuseon siunaama “keskiaikainen kamppailulaji”, jonka esitteen mukaan “taistelut kädään autenttisilla, keskiajalla käytettyjen haarniskoiden ja aseiden […] varustekopioilla”. Turnauksen juontaja myös toistuvasti korosti varusteiden painoa, joka tuli selväksi myös kun niitä kierrätettiin yleisön käsissä.

Tietyssä mielessä tällaisilla asioilla ei olisi merkitystä, mutta omalta näkyvältä ja mieleen jäävältä osaltaan tällainen toiminta vääristää suuren yleisön historiakuvaa “pimeästä” ja kehittymättömästä keskiajasta, jolloin ei ymmärretty tehdä muuta kuin paukuttaa panssareita oikein olan takaa, sikäli kun noitien polttamiselta ja mudassa kierimiseltä ehdittiin. Toki muinoinkin harrastettiin urheilua, jonka eroa taistelukenttätoimintaan ainakin varusteiden osalta Hämeen linnan viimevuotinen Grazin asevaraston aarteita esitellyt Heavy Metal -näyttely pyrki kiitettävästi yleisölle avaamaan. Toivoisin, että opetuksellisissa yhteyksissä kamppailullisten domeenien eroja korostettaisiin nykyistä enemmän, sillä asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Hieman edelliseen sivujuonteeseen liittyen päästään itse asiaan. Väitöskirjaani sisältyvä kirjallisuuskatsaus jakaantuu tutkimuskohteeni erityispiirteistä johtuen kahteen kokonaisuuteen, tieteelliseen ja populaariin. Koska esitelmöin aihetta sivuten Turussa vajaan parin viikon päästä, on ehkä hyvä noudattaa itse itselleni asettamaani aikataulua ja saada tämä luku alta pois. Vielä vahvemmaksi kiihokkeeksi lupauduin esittelemään relevanttia työpaperia kaksi päivää edellä mainitun jälkeen. Nämä päämäärät mielessä kaivan asiaankuuluvan kirjallisuuden hyllystäni ja levitän sen tähän kirjoitukseen. Kyseessä ei ole tiivistelmä teosten sisällöstä!

(Ennen kuin joku kysyy, pitäisin Günterodea populaarikirjoittajana, ellen käsittelisi häntä erikseen esimerkkinä teoksen reseptiosta varhaisena uutena aikana.)

Kirjallisuutta.

Samana vuonna Forgengin edition ja käännöksen kanssa ilmestyi Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Olen hieman käsitellyt näiden kahden teoksen suhdetta kirjoituksessani “Ad sensum & ad verbum“. Stephen Hand päivitti tulkintojaan I.33:sta artikkelissa “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2005). Enimmäkseen uudistukset liittyvät eri asentojen (guard positions) korjauksiin, mutta on mukana yksi aiemmasta teoksesta puuttuva tekniikkakin (s. 97, jossa ‘vtilis plaga faciendo separacionem gladij & scuti’, fol. 24r, on kuvattuna alhaalta ylös suuntautuvana lyöntinä vastustajan käsivarsiin). Eräässä kohdassa käsitellään I.33:ssa saksankielisellä nimellä tunnettua tekniikkaa durchtritt/durchtreten seuraavasti (s. 101):

[T]he key is in the name, Tread Through. The identifying feature of the Tread Through is the footwork. Just as many different attacks can be launched with a lunge, or a pass, so they can with a Tread Through.

Tulkinta, että kyseessä on Forgengin käännösvastineena käyttämän englannin sanan tread vuoksi yksinkertaisesti eräänlainen askel, ei mielestäni ole lähdeaineistolla perusteltavissa, mutta palaan tähän toisella kertaa. (Keskesistä on, että durchtreten on saksan kielen sana, mutta tread through ei ole englannin kielen sana.)

Herbert Schmidtin 2008 ilmestynyt Schwertkampf: Der Kampf mit dem kurzen Schwert und Buckler nach der Deutschen Schule on jatko-osa teokselle Schwertkampf: Der Kampf mit dem langen Schwert nach der Deutschen Schule (2007). Teoksessä käsitellään päälähteen I.33:n (sivut 28 – 177) lisäksi Andre Liegnitzerin (sivut 186 – 200), Hans Talhofferin (sivut 202 – 208) ja Paulus Kalin (sivut 209 – 216) kappaleita miekasta ja kupurakilvestä. Schmidt tulkitsee yllä mainitun durchtreten-tekniikan vastaavan liechtenaueriaanisen tradition duplierenia.

Edellisen jälkeen on ilmestynyt halvin saatavilla oleva lähde eli Andrew N. Kennerin I33: Fencing in the Style of the Walpurgis Manuscript: A Manual for the Sword and Buckler Fencer (2013), joka Handin & Wagnerin tapaan nojaa Forgengin käännökseen. Kenner käyttää käsikirjoituksen viimeisessä kappaleessa (fol. 32) esiintyvän Walpurgiksen nimeä viitatessaan paitsi käsikirjoitukseen, myös miekkailutyyliin itseensä (Walpurgis style). Kenner yleistää alkutekstissä yhdessä kohdassa esiintyvän termin nucken (fol. 3v; Kennerillä säännöllisesti muodossa Nuchen) viittaamaan kaikkiin sidontaa ja schiltslachia seuraaviin lyönteihin. Kenner sekoittaa durchtretenin käsikirjoituksessa sen vaihtoehtoina annettuihin lyönteihin vasemmalta ja oikealta (s. 54 – 55, vrt. fol. 9rv).

Andrea Morinin, Riccardo Rudilosson ja Federica Germana Giordanin Manoscritto I. 33: Il più antico (vai primo?) trattato di scherma occidentale (2016) sisältää lähestulkoon lukukelpoisen faksimilen väreissä folioista 1 – 16 ja mustavalkoisena folioista 17 – 32, Cinaton ja Surprenantin editiosta kopioidun latinankielisen tekstin höystettynä muutamilla enemmän tai vähemmän omituisilla virheillä (generals pro generales f. 1v, adversaries pro adversarius f. 9r, temen pro tamen f. 9v, continua pro contingat f. 9v, prima sacerdos pro sacerdos f. 11v, ylimääräinen signum crucis f. 11 v, feceret pro faceret f. 12r, secundum pro secundo f. 16r, vide licet pro videlicet ff. 17v & 20v, kolme kertaa destri pro dextris f. 20v & 21r, fuigit pro fugit f. 20v, scolari bus pro scolaribus f. 21r, quei pro querit f. 21v, recepit pro recipit f. 27v, cum fixuram pro cum fixura f. 28r, irate pro irati f. 30v ja pria pro prius f. 32v), nähtävästi ranskankieliseen nojaavan perustuvan italiankielisen käännöksen sekä käytännöllisen tulkinnan teoksen sisällöstä (sivut 163-219). Miekkailutyyliä kutsutaan nimellä la scherma di Lutegerus (s. 181). Kirjan alusta löytyy Giordanin varsin oppinut tutkielma teoksen historiasta. Kuten Kenner, myös Morini et al. sekoittavat durchtretenin sen vaihtoehtoina annettuihin kahteen lyöntiin (s. 206 – 207).

Merkille pantavana yhteisenä piirteenä mainittakoon, että kaikki tulkinnat joutuvat käsittelemään jalkatyötä (Wagner & Hand 2003: 23 – 49, Hand 2010: 99 – 102, Schmidt 2010: 26 – 27, Kenner 2013: 76 – 84, Morini et al. 2016: 173 – 177), jota I.33 ei juurikaan käsittele. Kenner kertoo alkuperäistä käsikirjoitusta tutkittuaan päätelleensä 200 kuvan ostalta, kumpi jalka on edessä: 150 tapauksessa oikea jalka on edessä, 50:ssä vasen (Kenner 2013: 80). (Kennerin tarkoittamia kuvia on koodeksissa yhteensä 255.) Tuloksen reliaabeliudesta on vaikea sanoa mitään tietämättä tarkemmin, mistä kuvista on kyse, mutta joka tapauksessa sen validius vaikuttaa suoralta kädeltä heikolta: ei ole mielestäni syytä olettaa, että vaatteiden laskoksia (tai edes varpaiden asentoja) olisi piirretty elävästä mallista, ja jos kuvittaja olisi ollut tietoinen jalkojen asennon merkityksellisyydestä, olisi tämän ilmaisemiseen varmasti nähty enemmän vaivaa.

Walpurgis ja specificata custodia secunda sacerdotis (vas.), pappi aloittaa liikkeensä priimista (ylh. oik.). Leeds, RA MS I.33 fol. 32r.

Lopuksi on mielenkiintoista havaita, että kaikki paitsi Morini et al. kutsuvat alkutekstin viimeisellä foliolla esiintyvää varoasentoa specificata custodia secunda sacerdotis (ks. kuva yllä) sen mallina toimivan Walpurgiksen nimellä: Walpurgis’ Ward (Wagner & Hand), die Walpurgis (Schmidt) ja Walpurgis Custodia (Kenner). Italialaisessa teoksessa varoasennon nimi on johdonmukaisesti Speciale Seconda Guardia.

Ad sensum & ad verbum

Viime vuosikymmenen alkupuolella ilmestyi kaksi I.33:a käsittelevää teosta, Jeffrey Forgengin The Medieval Art of Swordsmanship: A Facsimile & Translation of Europe’s Oldest Personal Combat Treatise, Royal Armouries MS I.33 (2003) sekä Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Ensimmäisestä on ilmestynyt myös päivitetty versio The Illuminated Fightbook: Royal Armouries Manuscript I.33 Companion Volume: Transcription, Translation and Introduction (2013), ja jälkimmäisen jatko-osana Handin “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2010). Alla lainaus kustantajan esipuheesta Forgengin vuoden 2003 editioon (v):

[W]e have as a matter of policy determined that these works should be best published in two parts. First, the facsimile and translations must be produced by scholars, historians and a few talented amateurs to make the original material available to the historical martial arts community. Second, detailed functional interpretations must be published, so that others can experiment, dissect and reconstruct the arts.

(Handin ja Wagnerin teoksen kiitossivu vahvistaa sen, että heidän työnsä perustuu Forgengin käännökseen.)

Tekstin ja sen teknisen sisällön tulkintojen julkaiseminen erillisinä niteinä on hyvä ajatus, eikä periaatteen tasolla eroa siitä, että aina on ollut olemassa sekä editioita että tutkimuskirjallisuutta. Käännöksen käyttäminen tulkitsemisen lähdemateriaalina on ongelmallisempaa. Voidakseen kääntää teksti, on joka tapauksessa ymmärrettävä sen sisältö, sillä kääntäminen kohdistuu ensisijaisesti merkitykseen eikä muotoon. Kääntäminen ei siis varsinaisesti onnistu ilman tulkintaa sisällöstä, ja toisaalta kaikki käännökseen perustuvat tulkinnat pohjautuvat ensisijaisesti jo käännösprosessissa tehtyihin tulkintoihin, eivät alkutekstiin itseensä.  Keskeinen “paradoksi” on, että yksittäisten sanojen merkityksen voi ymmärtää vain kontekstista, ja kontekstin voi ymmärtää vain sanojen perusteella.

Toisinaan käännöksiä on laadittu silläkin ajatuksella, että käännös sisältää mahdollisimman vähän tulkintaa. Tämä toimii ehkä jollakin tasolla käännettäessä vaikkapa varhaisnyky-yläsaksaa nyky-yläsaksaksi (esim. Dierk Hagedorn 2009, Peter von Danzig: Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8), mutta esimerkiksi I.33:n tapauksessa latinan kääntäminen sanasta sanaan nykyenglanniksi palvelisi lähinnä jonkinlaisena (huonona) juoksevana sanastona alkutekstin vieressä. Kaikki käytännön tulkinnat pitäisi joka tapauksessa tarkistaa alkutekstiä vasten, ja jos voi tämän tehdä, voi yhtä hyvin operoida suoraan alkutekstistä lähtien.

Hyvin harvassa ovat sellaiset tapaukset, joissa voidaan sisältöä ymmärtämättä kääntää ad verbum niin, että lopputulos on sellaisenaan ymmärrettävissä alkutekstin laatijan tarkoittamalla tavalla. Toki mikä tahansa käännös voi olla parempi kuin ei mitään, ja käyttötarkoitus lopulta ratkaisee käännöksen arvon: nykykielistä käännöstä voi käyttää esimerkiksi kiinnostavien kohtien löytämiseen kursoorisen lukemisen kautta, mutta tämä sopii ehkä tiiviitä teknisiä tekstejä paremmin esimerkiksi historialliseen proosaan. Kaikki lienevät joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että olisi mieletöntä olla eksegeetikko, joka ei osaa hepreaa tai kreikkaa, tai Shakespeare-asiantuntija, joka ei osaa englantia.

(Edellä sanottu tulee ymmärtää yleisenä pohdiskeluna, ei erityisenä kannanottona Forgengin käännökseen tai Wagnerin ja Handin tulkintoihin.)

Sciomachia et hoplomachia

Heinrich von Günterode (Henricus a Gunterrodt) on varhaisin lähde, joka mainitsee I.33:n olemassaolon. Hänen tulkintansa I.33:n sisällöstä tekevät hänestä erityisen mielenkiintoisen oman tutkimukseni kannalta. Tulin sattumalta lukeneeksi Wiktenauerista artikkelin, joka koskee hänen kokonaisuudessaan vain käsikirjoituksena säilynyttä teostaan Sciomachia et hoplomachia siue de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Artikkelissa esiintyy vankan wiki-tradition mukaisesti sekä räikeitä asiavirheitä että muuten vain kommentoimisen arvoisia kohtia. Koska eräs tutkimuskirjallisuuden κοινὸς τόπος on tuoda esille aikaisemman tutkimuksen puutteellisuutta, käytän kyseistä artikkelia tämän kirjoituksen runkona. Lainaan artikkelin tähän kokonaisuudessaan, ja kommenttini ovat lainausten lomassa relevanteissa kohdissa.

Sciomachia et hoplomachia (“Unarmed and Armed Combat; MS Dresden C.15) is a German fencing manual created by Heinrich von Gunterrodt in ca. 1579.

Sciomachia ja hoplomachia tarkoittava sananmukaisesti varjo- ja asetaistelua. Kreikassa sanojen σκιαμαχία (~ σκιομαχία) ja ὁπλομαχία yhteinen nimittäjä on, että niillä voidaan viitata nimenomaan harjoitteluun, aseiden kanssa ja ilman. (Muodollisesti samantyyppinen yhdyssana on μονομαχία eli monomachia ‘kaksintaistelu’). Suoralta kädeltä on hieman hankala sanoa, mitä Günterode on tarkoittanut otsikollaan. Muualla tekstissä varjotaistelu tunnutaan erotettavan oikeasta: ‘qui motus, gestusque informant, ac umbratili quadam luctationis specie corpus atque artem suam iactitare student, ad ostentationem solum comparati’ (foll. 5v-6r), ‘veram, non umbratilem digladiandi artem profitentur’ (fol. 42r), ‘non minus enim in umbrae pugna excellens, quam strenuus Athleta in pugillatoria erat’ (fol. 72r). Olisi outoa käyttää sanaa tässä merkityksessä miekkailun oikeita perusteita käsittelevän teoksen otsikossa.

Antaessaan määritelmän aiheelleen (joka siis on otsikon mukaisesti palaestrica siue dimicatoria ars), Günterode toteaa selittävänsä koko sciomachian ja käsittelevänsä myös hoplomachian perusteita (fol. 44r). Jos nämä tulkitaan aseettomaksi- ja aseelliseksi kamppailuksi, olisi tämä hänen oma ilmoituksensa teoksensa sisällöstä täysin nurinkurinen (ks. alempana). Määritelmän selityksestä löytyy seuraava kohta, jossa molemmat sanat esiintyvät (fol. 63r):

Additur postea in definitione: “perfectissimis figuris demonstrata”, quod intelligi debet de circulo praefixo. Nam ex circumferentia ducitur haec demonstratio, quod sicuti in sciomachia cuspis non debet evagari extra hanc, ita in hoplomachia spatio corporis adversarii semper sit intentus.

Tämän perusteella sciomachia vaikuttaisi olevan harjoitustilanne, jossa harjoittelijan eteen on kiinnitetty apukuvio (circulus praefixus), jonka kehän ulkopuolelle kärki ei saisi harhailla, mikä vastaa sitä, että hoplomachiassa kärjen on oltava suunnattu vastustajaan. (Cuspis on tekstissä johdonmukaisesti maskuliini.) Näin ollen ero hoplo- ja sciomachian välillä olisikin se, harjoitellaanko vastustajan kanssa vai yksin. Tämä sopisi yhteen teoksen otsikon sekä määritelmässä sanotun kanssa, ja latinankieliset umbra-ilmaisut siis olisi ainakin jossain määrin erotettava sciomachiasta (ongelmallisemmaksi muodostuu foll. 72rv). Lienee syytä todeta, etten ole täysin vakuuttunut Günteroden kreikan taidosta (‘Δεῷ δόξα’, fol. 76, tuskin Hesykhioksen mukailua).

Takaisin artikkeliin:

The original currently rests in the holdings of the Sächsische Landesbibliothek in Dresden, Germany.

Tämä pitää paikkansa.

This manuscript treats grappling, dagger, dussack, poleaxe, side sword (both single and with secondary weapons), and spear.

Ainoa tekninen aihe, jota tekstissä merkittävästi käsitellään (aseen osat, varoasennot, lyöntien ja pistojen väistöt, toiminta sidonnan jälkeen), on yhden käden miekka ilman sivuasetta (framea; foliot 41r – 50r, 63r – 67v). Dussackista mainitaan, että sitä käytetään kuten miekkaa (fol. 33r), ja sama todetaan myös kahden käden miekasta (gladius, fol. 34r). Yhden käden miekan kohdalla tarkempaa käsittelyä perustellaan sillä, että useimpia muita aseita käytetään samojen periaatteiden mukaan (‘framea, circa quod genus, quoniam pleraque alia iuxta id regulantur, uberior tractatio adhibenda est’, fol. 41r). Kuvituskuvia on kyllä kaikista mainituista aiheista.

The introduction to this manuscripts seems to have been the basis for Gunterrodt’s printed treatise De Veris Principiis Artis Dimicatorie (“On the True Principles of the Art of Fencing”), published the same year.

Painettu teos De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis (1579) on lyhennelmä koko käsikirjoituksesta eikä vain sen johdannosta.

Gunderrodt refers to this treatise as book one, but any subsequent work he had planned never seems to have appeared.

Käsikirjoituksen otsikko ei ole “kirja yksi” (liber primus) vaan “yksi kirja” (liber unus).