Category Archives: Yleinen

Julkaisemista keskiajalla (konferenssiraportti)

|

Osallistuin reilu viikko sitten konferenssiin otsikolla Authorial publishing in the Middle Ages, joka järjestettiin Oxfordissa Jesus Collegessa.

Lentokenttäkaaoksen välttääkseni olin sunnuntaina liikkeellä hyvissä ajoin, eikä Helsinki-Vantaan päässä ollutkaan mitään ongelmia. Uusien läpivalaisulaitteiden ansiosta turvatarkastus sujuu sujuvasti ja nopeasti. Heathrow’n päässä oli nähtävissä hieman enemmän kaaoksen merkkejä, mutta mitään merkittäviä viivytyksiä ei onneksi syntynyt. Samalla koneella lensi kaksi kollegaa, joten loppumatka sujui muutenkin mukavasti porukalla.

Perinteinen otsikkokuva.

Maanantain ohjelma alkoi Daniel Hobbinsin kiinnostavalla keynote-luennolla (‘The origins of the authorial colophon in the Latin West’). Tämän jälkeen oli valittava myöhäisantiikin ja kansankielisten tekstien välillä, joten menin jälkimmäiseen. Lounaan jälkeen oli edelleen valittava myöhäisantiikin–varhaiskeskiajan ja renessanssin välillä, mutta valintaa helpotti tietenkin se, että oma esitelmäni – ‘The publication of Philippo Vadi’s De arte gladiatoria dimicandi’ – kuului jälkimmäiseen. Esitelmä meni ilmeisesti hyvin, ja keskustelu oli hedelmällistä. Päivän loput esitelmät liikkuivat sydänkeskiajan teemoissa.

Konferenssi-illallinen nautittiin Jesus Collegen tunnelmallisessa ruokasalissa. Ruoka oli hyvää ja keskustelut mielenkiintoisia. Kiitokset tästä kaikille asiaankuuluville tahoille!

Lentolipputeknisistä syistä jouduin lähtemään jo tiistaina. Kuultuani ja luettuani lukuisia varoituksia Heathrow’n kentästä halusin olla siellä hyvissä ajoin, mutta ennätin kuitenkin pistäytymään myös Ashmolean Museumissa. Bussimatka lentokentälle sujui hyvin, eikä paahtava hellekään onneksi haitannut erityisen paljon.

Muuten mainittakoon, että täytin juuri yliopiston väitöstietolomakkeen, sillä väittelen kolmen viikon päästä eli 16.8. klo 10 Metsätalon salissa 6. Virallisempaa tiedotusta asiasta seuraa pikimmiten.

Dies Medievales 2022 ja kuulumisia

|

Pandemian takia vuodella eteenpäin siirretty Dies Medievales -konferenssi järjestettiin viikko sitten (10.–12.3.) Turun yliopistossa. Kiitokset tätäkin kautta järjestäjille ja osallistujille! Reima Välimäki käsitteli mielenkiintoisessa keynote-luennossaan internetissä leviäviä pseudohistoriakäsityksiä, ja hieman samaa teemaa käsiteltiin myös ensimmäisessä sessiossa otsikolla “Suomalainen medievalismi ja historiografia”. Erityisen kiinnostava oli Tuomas Heikkilän esitelmä Lallista, Suomen “kansallispahiksesta”.

Lounaan jälkeen kuuntelin Laura Laineen, Panu Savolaisen, Tanja Ratilaisen ja Ilari Aallon esitelmät puu- ja tiilirakenteista löytyvistä merkinnöistä. Päivän viimeisessä sessiossa Anni Hella käsitteli keskustelua asiakirjojen aitoudesta Ferrara-Firenzen konsiilissa, Lauri Ockenström magiakirjallisuutta ja Saku Pihko muistia forensis-psykologisesta näkökulmasta. Päivän päätteeksi oli Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä -teoksen esittelytilaisuus sekä Glossa ry:n kokous.

Perjantaina kuuntelin ensimmäisenä ristiretkiaiheisen session. Sini Kangas puhui ristiretkeläisten rukouksista, Stefan Schröder ristiretkien muistamisesta myöhäiskeskiajalla. (Olen tietysti aina tyytyväinen nähdessäni oman nimeni esitelmädiassa.) Jenni Lares ja Antti Hannunen esittelivät Vapriikin taannoisen Ritarit-näyttelyn toteutusta.

Perinteinen läppärikuva ja turkulaista promomateriaalia.

Perjantain keynote-luennon piti Kathryn Rudy (University of St Andrews) otsikolla “The Memory in the Material: What Medieval Parchment Reveals about its Early Users”. Aiheena oli käytön eli tarkemmin koskettelun jäljet käsikirjoituksissa: sivuja on kosketeltu muun muassa suudeltaessa kirjaa joko suoraan tai sormen kautta, vannottaessa valaa tai dramatisoitaessa kuvassa näkyvää toimintaa julkisen lukutapahtuman yhteydessä.

Iltapäivän sessiossa Anita Geritz puhui keskiaikaisista enteistä protestanttisissa ihmekokoelmissa, Seppo Heikkinen lääketieteellisistä seikoista Tuomas Akvinolaisen ihmeissä ja Mira Harjunpää latinan runokieliopeista, muun muassa suosikistani Aleksanteri Villadeiläisestä. Oma sessiomme otsikolla “Opaskirjallisuus muistin tukena” olikin sitten perjantain viimeinen. Sanna Supponen käsitteli Mathias Linköpingiläisen Alphabetumia, Leena Enqvist rukouskirjoja ja minä keskiaikaisten kamppailukirjojen tapoja tehdä tietosisällöstään helpommin omaksuttavaa ja mieleenpainuvaa.

Iltaohjelmana oli Turun kaupungin sivistysjohtaja Timo Jalosen tervehdys, Valoisa keskiaika -kunniamaininnan jakaminen dosentti Markus Hiekkaselle (ks. Glossan ja Turun yliopiston uutiset),  ja konferenssi-illallinen panimoravintola Koulussa.

Lauantaina ehdin osallistua aamun sessioon, minkä jälkeen jouduinkin kiiruhtamaan junaan. Theresia Petterssonin keynote-luennon kuuntelinkin sitten Zoomin kautta junassa.

***

Lopuksi vielä muita kuulumisia. Olen saanut molemmat esitarkastuslausunnot väitöskirjastani, ja molemmat olivat puoltavia. Seuraavat vaiheet tässä hankkeessa ovat siis  vastaväittäjän valinta, väittelyluvan saaminen sekä käsikirjoituksen muokkaus painokuntoon.

Lisäksi Turussa ja Leedsissä taannoin pitämieni esitelmien pohjalta kirjoittamani artikkeli ilmestynee piakkoin, toimittajan kanssa lienee käyty jo loputkin muokkauskierrokset. Olen myös lähettänyt yhden hakuteosartikkelin arvioitavaksi ja odottelen aihealueen toimittajan kommentteja. Lisäksi olen maaliskuun aikana saamassa valmiiksi yhden artikkelikäsikirjoituksen germanistiikan alalta sekä yleistajuisen artikkelin eräästä suomalaisesta tietokirjailijasta, joka ilmestyy myöhemmin keväällä. Kesällä on tiedossa konferenssiesitelmä Oxfordissa. Löysin myös kustantajan Vegetiuksen Tiivistelmän sodankäynnistä suomennokselleni, ja pyrin saamaan käännöksen valmiiksi muun toiminnan ohella.

Kuukauden kirja: Das erste deutsche Turnbuch (1871)

|

Kuukauden kirja on Karl Wassmannsdorffin Das erste deutsche Turnbuch (1871). Kirjan otsikko (‘ensimmäinen saksalainen urheilukirja’) viittaa varhaiseen kamppailupainatteeseen, joka tunnetaan yleensä Landshutin painikirjana (Landshuter Ringerbuch. Tämä laattakirja tunnetaan kolmena kappaleena: Hans Wurmin Landshutissa painama kappale löytyy Berliinin Kupferstichkabinetista, Johann Sittichin n. 1509 Augsburgissa ja (oletetusti) Matthias Hupfuffin Strassburgissa n. 1510 painamat kappaleet löytyvät Baijerin valtionkirjastosta signumeilla inc. s.a. 1584 ja 1142.

Kirjan kansi.

Berliinin kappaletta on käsitellyt J. D. Ferdinand Sotzmann artikkelissaan ‘Ueber ein unbekanntes xylographisches Ringerbuch’, joka ilmestyi kirjastoalan Serapeum-lehdessä vuonna 1844 (s. 33–44). Kaikki kolme ovat ilmestyneet faksimilena Helmut Minkowskin teoksessa Das Ringen im Grüblein vuonna 1963; Berliinin kappale ilmestyi laadukkaana värifaksimilena Hans Bleibrunnerin toimittamana vuonna 1969.

Wassmannsdorffin kirjassa on jäljennös silloisen Kuninkaallisen hovi- ja valtionkirjaston inkunaabelista nro. 1142. Ajoituksen osalta Wassmannsdorff viittaa Sotzmanniin, joka puolestaan nojaa Massmannin ilmoitukseen, että painate olisi kuulunut vuonna 1507 nürnbergiläisen lääkärin Hartmann Schedelin jäämistöön. Wassmannsdorff mainitsee Hainin Repertoriumista löytyvän Berliinin ja hänen jäljentämänsä kappaleen lisäksi kaksi laitosta samasta kirjasta, numerot 9802 ja 13916. Viimeksi mainittu on Münchenin inkunaabeli 1584, mutta ensiksi mainittu on itse asiassa Wassmannsdorffin jäljentämä kappale, vaikka hän ei sitä jostain syystä siksi tunnista.

Wassmannsdorff sanoo esipuheessaan julkaisevansa kirjan täydennyksenä vuonna 1870 ilmestyneeseen teokseensa Die Ringkunst des deutschen Mittelalters. Hän viittaa myös vuonna 1869 ilmestyneeseen uusintapainokseen Auerswaldin painikirjasta vuodelta 1539 ja ilmaisee halunsa tuoda sitä vanhemmat painiopit hänen aikansa painijoiden saataville.

Painiasento. ‘Das ist der recht stand und wag vor dem man.’

Kirjan ensimmäinen osa on siis jäljennös edellä mainitusta painipainatteesta. Kuvat on piirtänyt ilmeisesti Wassmannsdorfin laatimien kopioiden pohjalta sama G. A. Schmidt, joka jäljensi edellä mainitun Auerswald-uusintapainoksen kuvat. Yllä olevaa kuvaa voi verrata digitoituun alkuperäiseen.

Toinen osa sisältää täydennyksen edelliseen “1500-luvun kamppailukäsikirjoituksesta”, jonka Wassmannsdorff kertoo sen omistajan, baselilaisen H. Burckhardt-Schönauerin ystävällisesti antaneen hänen käyttöönsä. Kyseinen käsikirjoitus päätyi muutamien välikäsien kautta Berliinin valtionkirjaston kokoelmiin vuonna 1938. Toisen maailmansodan aikana se evakuoitiin muiden arvokkaiden käsikirjoitusten ja painatteiden mukana Sleesiaan, mistä se päätyi puolalaisten viranomaisten haltuun vuonna 1945. Vuodesta 1981 se on ollut käytettävissä Krakovassa Biblioteka Jagiellońskan kokoelmissa (Ms. Berol. germ. quart. 2020, KdiH 38.1.3). Kyseessä on siis tähän käsikirjoitukseen sisältyvä, painia käsittelevä “buech vom Fuesringenn” (f. 111r–121v). Tekstiedition lisäksi kirjaan on jäljennetty puolessa koossa viisi käsikirjoituksen kahdestakymmenestäyhdestä kuvasta. Tekstien yhteyteen on liitetty Berliinin laattakirjan vastaavat tekstit.

Kuoppapaini alkaa.

Samasta lähteestä on peräisin myös Wassmannsdorffin kirjan neljäs osa, joka käsittelee kuoppapainia (Ringen im Grüblein, f. 122r–128r). Tästä osiosta on tekstin lisäksi jäljennetty kuusi yhteensä seitsemästä kuvasta.

Wassmannsdorffin kopio Egenolffin kirjan kopiosta.

Lopuksi on mainittava vielä kirjan kolmas osa, jonka sisällön Wassmannsdorff laittaa kannessakin komeilevan Albrecht Dürerin nimiin. Hän nimittäin otaksuu, kuten Massmann ennen häntä, että Egenolffin kirjan painiotteet ovat alunperin Dürerin käsialaa. Sittemmin kadonnut Breslaun-käsikirjoitus on kuitenkin tiettävästi ollut Egenolffin kirjan painiotteilla täydennetty kopio Dürerin kirjasta, jonka alkuperäinen kappale löytyy Wienin Albertinasta (ks. edellinen kuukauden kirja -kirjoitukseni). Yhdestä kuvasta Wassmannsdorff tarjoaa vertailun vuoksi Egenolffin kirjasta löytyvän puupiirroksen jäljennöksen, jotta lukija näkisi, miten se poikkeaa Dürerin piirroksen yksinkertaisuudesta. Dörnhöfferin mukaan Wassmannsdorffin näkemys oli omiaan herättämään Dürer-tuntijoissa lähinnä huvittuneisuutta. Oletetut Dürer-jäljennökset Wassmannsdorff antaa alkuperäisessä koossaan; vesivärillä väritetyt kohdat on merkitty viivavarjostuksella (ks. kuva ylempänä), ja kirja sisältää myös väritysohjeet lukijalle, jolla on “taipumusta sellaiseen”.

Oppihistoriallisesti kiinnostavana seikkana mainittakoon, että Wassmannsdorff katsoo sekä Wienin- että Breslaun-käsikirjoitusten sisältävän lähinnä lainoja aiemminsta kamppailukirjoista, poikkeuksena jälkimmäisen painikuvat, joita hän pitää siis Dürerin omana tuotantona.

Tempuista ja kappaleista

|

Tämä liittyy kirjoitukseen “vastatempuista“. Kamppailukirjat kuvaavat ja välittävät kamppailuoppia (eksplisiittistä kamppailutietoa), joka jakautuu sisällöllisesti pienempiin osiin. Nämä osat voivat olla “opinkappaleita”, konkreettisia esimerkkejä liikkeistä ja niiden yhdistelmistä, tai jotain siltä väliltä. Liechtenauerin pitkän miekan oppi jakaantuu seitsemääntoista pääkappaleeseen, Andre Lignitzerin miekka ja kupurakilpi -oppi jakaantuu kuuteen kappaleeseen tai yksittäiseen temppuun, I.33:n oppi jakaantuu seitsemään osaan (partes) ja (säilyneessä muodossaan) 41 konkreettiseen esimerkkiin (frusta).

Olen toisaalla maininnut yhteyden Lignitzerin kuuden ja I.33 seitsemän osan välillä, mutta tässä kirjoituksessa käsittelen lähinnä terminologiaa eli käsitteitä ja niiden nimityksiä.

I.33:n septem partes esitetään universaalina jakona, sillä mikä tahansa miekan asema tai siitä alkava liike voidaan ilmaista jonakin näistä seitsemästä osasta: liike voi alkaa vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, suoraan ylhäältä tai pistona; viimeisenä on kaikkien liikkeiden loppuasento, jossa kärki on “pitkänä”. Tämä ei ole ainoa eikä varmasti paras tapa käsitellä miekkailun tekniikkaa, mutta se tuo kieltämättä mieleen latinan kieliopin ensimmäisen asian eli sanaluokat, partes orationis. Ajatusleikkinä tämän mallin mukainen teos voisi alkaa seuraavasti:

– Partes dimicationis quot sunt?
– Septem.
– Quae?
– Prima, secunda, tertia, quarta, quinta, sexta, Langort.
– Quot primae contraria?
– Duo.
– Quae?
– Halbschilt et Langort.

…ja niin edelleen. Varsinaisista esimerkeistä I.33 käyttää sanaa frustum, jonka merkitys on ‘pala’. I.33:n frustumit eli kuvasarjat eivät vaikuta opin esittämisessä mielekkäiltä ideaalisuoritteilta, vaan ne näyttävät konkreettisilta esimerkeiltä turhine toistoineen, aiheisiin palaamisineen ja järjestyksen puutteineen. Toinen käytettävä sana on ludus, joka merkitsee ‘leikkiä’. Sanat voivat olla synonyymisiä tai niillä voi olla sellainen merkitysero, että frustum viittaa konkreettisiin kappaleisiin eli kuvasarjoihin, kun taas ludus viittaa niissä nähtävään toimintaan: frustum olisi siis jaoton eli laskettava substantiivi, ludus jaollinen eli ei-laskettava.

Kiinnostavaa on, että I.33:n frustum ja ludus vastaavat vernakulaarisissa lähteissä tavattavia nimityksiä. Koska kyseessä on monimutkainen, sekä semanttiseen että muodolliseen puoleen liittyvä sekamelska, puhun etymologisin perustein partitiivisista ja luudisista nimityksistä. Partitiivisia ovat saksan saksan Stück ja italian partito, luudisia italian gioco (zogho) ja englannin play.

(Näiden lisäksi on toki muitakin sanoja, esim. Paulus Hector Mairin parateksteissä esiintyvä Stand ja Marin Siberin Gang.)

Joachim Meyer -käännöksensä sanastossa Jeffrey Frogeng selittää sanan Stück, jonka hän kääntää sanalla device, merkitsevän joko useamman liikkeen sarjaa tai yksittäistä “tekniikkaa” tai “elementtiä”. Lecküchner-käännöksessä hän käyttää käännösvastinetta technique. Meyerin Fechtstück on kokonainen fraasi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Muuten yksittäisiä Stückejä voidaan tarkentaa esimerkiksi sen mukaan, liittyvätkö ne haarniskataisteluun (Kampfstück) tai onko niiden tarkoitus tappaa vastustaja (Mordstück).

Vadin tikaritekniikkaa. (Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1324, fol. 39r.)

Kuten mainitsin aiemmin, Fiorella esiintyy muutaman kerran ilmeisen partitiivinen partido, jonka Malipiero tulkitsee ‘soluzione, tecnica’. Vastaava ilmaisu löytyy Filippo Vadin kirjan kuvitetusta tikariosuudesta. Vadilla kukin yksittäisen teknisen kokonaisuuden muodostava sivu koostuu kahdesta vaiheesta, hyökkäyksestä (tai alkutilanteesta) ja sen vastaliikkeestä (tilanteen selvittämisestä), joista ensimmäinen on otsikoitu partito di daga, jälkimmäinen finire di partito. Tiukasti nämä ovat eri tason otsikoita, sillä partito on selvästi kahden kuvan muodostama kokonaisuus.

“Osan” käsite on toki sen verran geneerinen, että voi olla vaarallista nähdä kaikki siihen liittyvät nimitykset osana yhtenäistä kamppailuopillista sanastoa. En kuitenkaan malta olla mainitsematta, että myös Marozzo otsikoi lukujensa (capitolo) alla olevat tekniset kokonaisuudet prima parte, seconda parte, tertia parte jne., ja vastaliikkeet mallilla del contrario della seconda parte.

Kuten jo aiemmin totesin, luudinen gioco (zogho) esiintyy sekä Fiorella että Vadilla sekä laskettavana että ei-laskettavana, Fiorella tosin järjestelmällisemmin. Fioren latinankielisessä esipuheessa esiintyy myös ei-laskettava, oppiin (tai oppia välittävään toimintaan) viittaava ilmaisu milicie iochalle (eli militiae iocale), ‘quod equidem in gueris uel alio quolibet tumultu peritis uiris prestantissimum subsidium elargitur’ (‘joka kyllä sodissa tai missä tahansa kamppailussa siihen perehtyneille miehille tarjoaa mitä erinomaisimman avun’). Kiinnostava on myös sodan ja “muun” kontekstin eron mainitseminen, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Englanninkielisessä käännöskirjallisuudessa käytettävä sana play tuo mieleen sanan merkityksen ‘siirto’ (esim. šakissa) tai ‘kuvio’ (esim. amerikkalaisessa jalkapallossa), siis tietyssä tilanteessa valittu tavoitteellinen toimintatapa. Kamppailukirjallisesti sanalla on myös historiallinen tausta. Kahdessa vanhimmista käsikirjoituslähteistä (Harley 3542 ja Add. 39564) sana esiintyy sekä substantiivina että verbinä, ja myös George Silver käyttää sekä substantiivia että verbiä. Silver myös erottaa toisistaan käsitteet gentle play ja rough play or fight. Substantiivina sana on kuitenkin näissä ei-laskettava.

Mitä tulee näistä asioista puhumiseen suomeksi, sanat leikki ja peli laskettavina substantiiveina viittaavat liian konkreettisesti konstituenttien sääntöjen määrittämään (luudiseen) toimintaan, mistä ei tietenkään ole kyse. Temppu kuvaa paremmin yksittäistä teknistä valmiutta, vaikka se ehkä omalta osaltaan rakentaa mielikuvaa historiallisista kamppailuopeista “epätieteellisinä temppukokoelmina”. (1800-luvun sotilaskirjallisuudessa sanaa temppu käytetään merkityksessä ‘liike’.)

Tilanteesta riippuen on luontevaa operoida joko sisäisillä tai ulkoisilla käsitteillä ja nimityksillä. Viitattaessa kamppailuopin sisällölliseen yksikköön tutkimuksellisena käsitteenä käyttäisin mieluiten nimitystä kappale. Tämä tuo sopivasti mieleen “opinkappaleen” sekä niiden tyypillisen tekstuaalisen ilmenemismuodon eli “(teksti)kappaleen”, eikä ota kantaa siihen, onko kyse tempusta, vastatempusta vai vastavastatempusta.

Kommentti radio-ohjelmaan

|

Huomioni kiinnitettiin jokin aika sitten Harri Alanteen toimittamaan Ylen kaksiosaiseen, FT Jaakko Tahkokallion haastattelun ympärille rakentuvaan radio-ohjelmaan nimeltä Keskiajan myyttinen pimeys, joka löytyy Areenasta. Ohjelma liittyy arvostetun kollegani hiljattain ilmestyneeseen kirjaan Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019), jota en ole valitettavasti ennättänyt vielä lukemaan. Tahkokalliota kannattaa aina kuunnella, eikä tämäkään ohjelma tee poikkeusta.

Ohjelman kansikuva (Yle/Laura Rahinantti).

Ensimmäisen jakson todelliseen sisältöön nähden suppea otsikko on “Keskiajalla ei poltettu noitia (paitsi tosi vähän)“, ja se on näistä kahdesta mielestäni selvästi parempi ja ehdottomasti suositeltava, mutta jälkimmäisen jakson “Keskiajalla sotaa ei käyty kuten elokuvissa” voidaan katsoa liittyvän suoremmin omiin tutkimusintresseihini, joten esitän tässä muutamia aiheeseen liittyviä huomioita.

Jakson varsinainen aihe on keskiaikainen sodankäynti asetettuna vastakkain keskiaikaelokuvien luomien mielikuvien eli “myyttien” kanssa. Lisäksi toimittaja ja tutkija pääsevät kokeilemaan nykyaikaista, historiallisten lähteiden innoittamaa miekkailua Mikko Mustajärven ja Ville Henellin johdolla. Tässä yhteydessä käsitellään yhtä tällaista historiallista lähdettä eli I.33:a.

Nykyaikaisesta miekkailuharrastuksesta (historiallinen miekkailu, HEMA) olen jo kirjoittanut Glossae-blogissa. Miekka ja kupurakilpi, joita ohjelman miekkailukohtauksissa ja I.33:ssa käsitellään, eivät sinänsä liity elimellisesti välineinä juuri sodankäyntiin, mikä jaksossa tulee vain epäsuorasti ilmi.

Manesse-koodeksin (Heidelberg, Cod. Pal. germ. 848) kuvituksia selailemalla voi huomata, että pienen kupurakilven näkee vain kaksintaisteluun liittyvissä paljasmiekkailukohtauksissa (lehdet 190v, 204r) tai roikkumassa haarniskoimattoman hahmon vyöllä (lehti 395r). Saksilaista oikeutta kuvaava lakikokoelma Sachsenspiegel esittää miekan ja kilven juuri oikeudellisen kaksintaistelun varustuksena (Oldenburg, Landesbibliothek, CIM I 410, fol. 63v alin kuva).

Miekka ja kupurakilpi esiintyvät kyllä (jopa huomattavissa määrin) käsin kirjoitettujen kirjojen marginaalipiirroksissa, minkä oli noteerannut I.33:n yhteydessä jo gothalainen filologi ja kirjastonhoitaja Rudolf Ehwald (ks. kuva alla), mutta tämäkään ei liity kyseisen aseyhdistelmän käyttöön sota-aseena.

Ehwaldin viittaama verrokkitapaus. Los Angeles,  J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XIV 6, fol. 9.

Seuraavassa keskityn käsittelemään muutamia valikoituja seikkoja jakson I.33:a käsittelevästä osiosta (22:09–28:05), jossa haastateltavana on Mikko Mustajärvi. Ensin käsitellään käsikirjoituksen historiaa (22:09–26:25), sitten siinä kuvattua miekkailutekniikkaa (26:26–28:05).

Mustajärvi kertoo, ettei ole tiedossa, ketä varten kirja on tehty, mutta että Würzburgin ruhtinashiippakunnassa on kyllä käyty oikeudellisia kaksintaisteluita. Frankenin alueella kaksintaisteluaseena oli kuitenkin tiettävästi miekan sijaan käytössä nuija, minkä voidaan katsoa juontavan juurensa Kaarle Suuren vuonna 803 antamaan kapitulaariin (41,4), jossa kaksintaistelu määrätään käytäväksi kilvin ja nuijin (scuto et fuste). Asia käy ilmi oikeuslähteiden lisäksi myös eräistä kamppailukirjoista: Hans Talhofferin Münchenin-koodeksissa vuodelta 1467 nuijalla varustettu hahmo sanoo ottelevansa “frankenilaisen oikeuden mukaan”, ja myös Peter Falknerin kirjassa vuodelta 1495 mainitaan, että “der frenckisch kampf” tapahtuu kilven, nuijan ja tikarin kanssa (fol. 65v).

‘Hie Ston Ich nach frenckeschem Rechten.’ (München, BSB, cod. icon. 394a, fol. 53v.)

Ohjelmassa ei käy suoraan ilmi, miten historiallinen Franken liittyy I.33:een. Teksti on jo saksankielisten ainesten osalta ilmeisen yläsaksalaista, mutta sen vanhalle kansilehdelle on tosiaan kirjattu toteamus, että se on “luultavasti Frankenista”. Tämä huomio perustuu siihen, että Heinrich von Günterode kertoo kirjassaan (1579) ystävänsä löytäneen sen frankenilaisesta luostarista. Sittemmin Alfons Lhotskyn on kerrottu tunnistaneen sen käsialan perusteella erään Würzburgin piispan sihteerin työksi.

Ohjelmassa käsitellään luonnollisesti myös Walpurgista. Toimittaja kysyy, onko viimeisellä lehdellä esiintyvä naishahmo todiste siitä, että myös naiset ovat harrastaneet miekkailua. Mustajärvi kertoo, että kyseinen hahmo voi olla todellinen henkilö nimeltä Walpurgis tai sitten Frankenin samanniminen suojeluspyhimys. Kaksintaisteluihin osallistumisen osalta mainitaan vielä, että koska naisten oikeus osallistua kaksintaisteluihin myöhemmin kumottiin, se on varmasti ollut olemassa.

Frankenin suojeluspyhimys on oikeastaan Pyhä Kilianus, jolle Würzburgin katedraalikin on omistettu, mutta melkein naapurissa, Eichstättin ruhtinashiippakunnassa oli (ja on edelleen) Pyhälle Walpurgalle omistettu nunnaluostari, jonka perustamisen vuonna 1035 sattumalta rahoitti Lechsgemünd-Graisbachin kreivi nimeltä Leodegar (latinaksi Lutegerus, kolmas I.33:ssa esiintyvä erisnimi).

Naisten oikeutta oikeudelliseen kaksintaisteluun ei tarvitse perustella epäsuorasti oikeuden poistamisen kautta, sillä Talhofferista tuttu (täysin I.33:sta poikkeava) asetelma löytyy myöhäiskeskiaikaisista oikeuslähteistä Augsburgista ja Freisingistä. 1700-luvulta asti kirjallisuudessa mainittu, ainoa tunnettu toteutunut kaksintaistelu (jonka nainen voitti) tapahtui Bernissa vuonna 1288. Yleisiä naisten ja miesten väliset kaksintaistelut eivät tosiaan ole olleet.

Mitä tulee spekulointiin kirjan arvosta ja sen tuottamisen vaatimista resursseista, en näe erityistä syytä pitää I.33:a mitenkään erityisen kalliina tai laadukkaana kirjana kuvituksen, kirjoituksen tai edes sisällön osalta.

Lyhyt tekniikkaan paneutuva osuus (26:26–28:05) käsittelee ensimmäistä varoasentoa. Toimittaja katsoo kuvaa, jossa pappi on miekka vasemman käsivarren alla (sub brach‘) ja kysyy, onko kyseessä “harhautusliike”, jolla yritetään houkutella vastustaja tekemään jotain.

Pappi vastaa oppilaan liikkeeseen ensimmäisestä varoasennosta käsivarren alta. (Leeds, RA, MS I.33, fol. 2r.)

Mustajärvi mainitsee, että miekka saattaa olla kainalossa piilossa, jotta vastustaja ei voi sitoa sitä, tai, jos kyseessä on tuntematon vastustaja, hän ei näe terän pituutta; lisäksi kainalosta voi nopeasti lyödä, minkä vastustaja joutuu sitten torjumaan.

Ainakin oikeudellisissa kaksintaisteluissa aseiden voisi olettaa olevan molemmilla samanlaiset, ja pituus on visuaalisesti yhtä epäselvä missä tahansa asennossa, jossa terä ei ole kohtisuoraan katseen suunnan kanssa. Samoin ase on yhtä paljon sidonnan ulottumattomissa kaikissa muissakin varoasennoissa, joissa terä ei ole edessä, eli kumpikaan ei oikeastaan ole custodia priman erityispiirre.

En ole varma, ymmärränkö oikein mainintaa siitä, että kainalon alta on nopea lyödä, sillä se vaikuttaisi äkkiseltään olevan suoraan vastoin sitä, mitä kirjassa kuvataan: prima custodiasta suoritetaan liike vastustajan hyökkäystä vastaan, ja heti toisella lehdellä erikseen siteerataan muuten tuntematonta miekkailuauktoria, joka on osoittanut, että kyseisestä asennosta ei voi lyödä ensin. (Kirja tosin neuvoo tätäkin ohjetta vastaan, mutta kyse onkin “harvinaisesta” liikkeestä, joka edellyttää erityistä huomiota pään suojaamiseen.)

Custodia primasta vastustajan hyökkäystä vastaan tehtävästä liikkeesta (jolle kuvatekstien kirjoittajat eivät osaa antaa selkeää nimitystä) voisi oikeastaan sanoa, että toimittaja on arvelussaan yllättävän lähellä sitä, mistä todennäköisesti on kyse. Oikeakätinen ihminen lyö luonnostaan oikealta, ja tähän vastaaminen lyönnillä omalta oikealta aiheuttaa symmetrisen kohtaamisen: jos miekka on vasemmalla alhaalla, vastustaja saattaa edelleen lyödä oikealtaan, jolloin vasemmalta tuleva vastaisku ohjaa sen helposti ohi avaten sen paljaan, jonka suunnasta lyönti tulee. Tutkimuksellisessa mielessä en tietenkään mielelläni liittäisi prima custodiaan sellaisia merkityksiä, jotka eivät ole lähteillä perusteltavissa, vaikka ne sinänsä olisivatkin sovellettavissa nykyaikaisessa miekkailuympäristössä.

Leeds, RA MS I.33, fol. 15r.

Lopuksi muutama sana vielä ohjelman kansikuvasta siltä osin, kuin se liittyy I.33:een. Kuvan hahmot ovat lehden 15r alemmasta kuvasta. Kyseinen kuva (ja siihen liittyvä kuvateksti) on alkuperäisessä käsikirjoituksessa jälkikäteen korjattu niin, että se ei enää sovi yhteen sitä edeltävän kuvan kanssa, mutta sopii yhteen sitä seuraavan kolmen kuvan tekstittämättömän sarjan (15v–16r) kanssa.

Myös itse ohjelman kansikuvassa on tapahtunut enemmän muokkausta kuin voisi ensisilmäyksellä kuvitella. Papin alla vasemmalla näkyvä tekstikappale on itse asiassa kyseistä kuvaa edeltävän kuvan (lehden 15r ylemmän kuvan) kuvateksti, ja oppilaan alla näkyvä teksti on puolestaan aivan toisen kuvasarjan, lehden 10v ylemmän kuvan kuvateksti. Keskellä näyttää olevan aukeaman keskikohta, mikä on tietysti fyysisesti mahdotonta, vaikka lehdet järjesteltäisiin uudelleen.

Juutalais-Otto

|

Painimestari Ottista (Ott Jud) ei tiedetä muuta kuin että hän oli itävaltalaisten ruhtinaiden painiopettaja, kastettu juutalainen ja kuului Liechtenauerin seuraan. Tiedot ovat peräisin hänen teostensa otsikoista ja Paulus Kalin luettelosta.

Hänen painiteoksensa löytyy vaihtelevissa muodoissa Augsburgin (UB, Öttingen-Wallerstein I.6.4to.3), Rooman (Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8), Dresdenin (SLUB, Mscr. C 487), Glasgowin (Glasgow Museums, MS E.1939.65.341), Salzburgin (UB, M. I. 29), Berliinin (nyk. Krakovan, mgq. 2020) ja Münchenin (cgm 3712) käsikirjoituksista, Paulus Kalin Wienin käsikirjoituksesta (KK 5126), Talhofferin Gothan käsikirjoituksesta (chart. A 558) sekä sen kopioista Göttingenissä (UB, phil. 61) ja Münchenissä (cod. icon. 395), ja tietenkin Paulus Hector Mairin (luultavimmin Augsburginn käsikirjoitukseen perustuvista) Dresdenin- (SLUB, Mscr. C 94), Münchenin- (cod. icon. 393(1) ja Wienin-käsikirjoituksista (NB, 10826). Kaksi viimeksi mainittua sisältävät tekstin latinankielisen käännöksen.

Editio princeps ilmestyi 1870 Karl Wassmannsdorffin laatimana. Edition pohjatekstinä on Augsburgin käsikirjoitus, ja apparaatista löytyy lukutapoja Wassmannsdorffin hallussa olleesta käsikirjoituksesta, joka on sittemmin kadonnut. Rooman ja Augsburgin käsikirjoitusten tekstit ovat ilmestyneet kokonaisuudessaan Dierk Hagedornin toimittamina 2008 ja 2017. Viimeksi mainittu sisältää myös englanninkielisen käännöksen, ja Rooman käsikirjoituksen teksti on ilmestynyt englanniksi Christian Henry Toblerin kääntämänä 2010. Berliinin/Krakovan ns. Goliath-käsikirjoitus on ilmestynyt 2017 Rooman käsikirjoitus rinnakkaistekstinään Rainer Wellen toimittamana.

Dresdenin käsikirjoitus, joka kattaa vain teoksen loppuosan, on ilmestynyt Wierschinin editiona 1965 sekä Toblerin englanniksi kääntämänä 2001, David Lindholmin ja Peter Svärdin käännöksenä 2006.

Tutkimuskirjallisuuden osalta mainittakoon Rainer Wellen väitöskirja vuodelta 1993, joka sisältää konkordanssin ja stemman, jotka kattavat edellä mainitut käsikirjoitukset Glasgowin käsikirjoitusta sekä tietysti tunnettujen käsikirjoitusten kopioita lukuun ottamatta.

‘Da hat die swindel wag ain end.’ Talhofferin painikuvitusta. Gotha, Forschungsbibliothek, Char. A 558, fol. 126v.

Ott mainitaan tekijäksi kaikissa paitsi Salzburgin ja Dresdenin (C 487) käsikirjoituksissa sekä Paulus Hector Mairin tuotannossa. Kuten sanottua, hänestä ei tiedetä muuta kuin mitä painiteoksensa yhteydessä kerrotaan.

Vuonna 1700 ilmestyneestä tarinakokoelma Lyrum-Lyrissimumista löytyy kuitenkin ilmeisesti häntä koskeva tarina, jonka ensimmäinen tunnettu versio on peräisin Martti Lutherilta, ja joka on sittemmin julkaistu myös Deutsche Turn-Zeitungissa (1864, s. 389). Alla alkuperäisteksti viimeksi mainitusta lähteestä:

Kaiser Friedrich hatte einen Juden an seinem Hof, welcher ein so starker Rieß und trefflicher Ringer war, daß er alle so mit ihm zu ringen sich unterstunden, in dem Ringen überwand: denn er pflegte dem, so mit ihm range, ein Glied in der Hüffte zu verrencken, aus welchem Schertzen sich denn ein jedweder von ihm musste lassen niederschmeissen. Es wurde aber auch ein grosser Rieß aus Thüringen zum Kayser gebracht, denselben frischete er an, daß er mit seinen Juden eines ringen solte. Der Jud bat den Kayser um Verzeichung, wo er vielleicht diesen grossen Teutschen etwas grob angreiffen würde, sintemal solches in solchem Kampff sein müßte. Der Teutsche aber antwortete dem Juden: Er solte seiner nicht schonen, denn er mit keinem Kind würde zu thun haben, hingegen wolle er auch das Seine thun. So bald sie nun zusammen kamen, und der Jude alle seine Kunst versucht hatte, ergrieff ihn der Teutsche mit der lincken Hand, und truckete ihn fest an seine Brust, mit der rechten Hand aber ergriff er ihm den Kopf, brach ihm das Genick entzwey, und warff ihn todt für des Kaysers Füsse.

Suomennettuna:

‘Keisari Fredrikillä oli hovissaan jättiläismäinen juutalainen, joka oli niin vahva ja hyvä painija, että hän päihitti painissa kaikki, jotka tohtivat otella hänen kanssaan. Hänen tapanaan oli nyrjäyttää vastustajiltaan lonkka, minkä tempun jälkeen kenen tahansa täytyi antaa heittää itsensä maahan. Kerran keisarin eteen tuotiin toinen jättiläinen Thüringenistä. Keisari pyysi, että tämä painisi hänen juutalaisensa kanssa. Juutalainen pyysi keisarilta anteeksi, että hän ehkä hyökkäisi saksalaisen kimppuun vähän karkein ottein, sillä niin täytyy sellaisessa kamppailussa tehdä. Saksalainen kuitenkin vastasi juutalaiselle, ettei tämän tule sääliä häntä, sillä hän ei tulisi olemaan tekemisissä minkään lapsen kanssa, ja hän itsekin halusi tehdä mitä pystyy. Kun he sitten kävivät toistensa kimppuun, ja kun juutalainen oli kokeillut kaikkia temppujaan, tarttui saksalainen häneen vasemmalla kädellään painaen hänet tiukasti rintaansa, otti oikealla kädellään kiinni hänen päästänsä, taittoi hänen niskansa ja heitti hänet kuolleena keisarin jalkoihin.’

Keisari Fredrik on ilmiselvästi Fredrik III, joka hallitsi vuosina 1440-1493, mikä sopisi yhteen sen kanssa, että Ottin kuoleman terminus ante quem on Talhofferin Gothan käsikirjoituksen päiväys 1443. Muuten kyseinen keisari muistetaan Marxbrüder-killalle vuonna 1487 antamastaan yksinoikeudesta myöntää miekkamestarin arvo.

Sisällöllisesti on kiinnostavaa paitsi se, kuoliko Ott oikeasti näin, myös se, onko lonkkaan kohdistuva tekniikka todella jotain, mitä hänen tiedetään suosineen, vai onko tarinaan vain sekoittunut elementti Jaakobin painista, kuten Wassmannsdorff näyttää otaksuvan (1. Moos. 32:23-33).

Koska Juutalais-Oton painiteos nautti verrattain suurta suosiota ainakin alan miesten keskuudessa, herää kysymys, onko tarinan, jossa ei ole oikein muuta sisältöä kuin että saksalainen jätti vääntää juutalaispainijalta niskat nurin, taustalla kenties jonkinlaista vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan.