Tag Archives: Egerton Castle

Miekan ja kupuran englantilaisuudesta

|

Koska I.33:n nykyinen kotipaikka on Leedsissä, on toisinaan tarpeen jostain syystä erikseen muistuttaa, että kyseessä ei ole englantilainen vaan saksalainen käsikirjoitus. Joka tapauksessa käsikirjoituksen aiheella eli miekalla ja kupurakilvellä on ollut jonkinlainen kansallisaseen asema Englannissa vielä pitkälle 1500-luvulle.

George Silver muistetaan vihamielisestä suhtautumisestaan aikansa muodikkaita italialaisia miekkailuoppeja kohtaan. Tiettyä rapiiria edeltävän ajan nostaligisointia on havaittavissa seuraavassa sitaatissa hänen vuonna 1599 ilmestyneestä teoksestaan Paradoxes of Defence (sig. D):

[…] in old times, when blows only were vſed with ſhort Swords & Bucklers […] they thought him to be a coward, that wold make a thruſt or ſtrike a blow beneath the girdle.

William Camden kirjoittaa kuningatar Elisabethin ajan historiassaan Rerum Anglicarum et Hibernicarum Annales regnante Elisabetha seuraavasti (1616, s. 494):

[…] cum Angli hactenus peltis armati, gladijs latioribus cæſim depugnarent, & vel punctim, vel infra cingulum ferire minime virile exiſtimarēt.

On mahdollisuuksien rajoissa, että Camden poimi nämä huomiot Silveriltä, mutta pitäisin tätä jotenkin epätodennäköisenä. Vaikuttaisi siltä, että miekka ja kupurakilpi (Camdenilla pelta) koettiin tietyissä piireissä miehekkäämpänä aseena kuin ulkomainen rapiiri. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että espanjalaisten puolelle 1587 loikanneen Rowland Yorken (johon Camdenilta siteerattu ote liittyy) sanotaan ensimmäisenä tuoneen Englantiin tavan taistella rapiirilla pelkästään pistämällä.

Caspar Rutzin teoksessa Omne pene gentium imagines (1557) on alla näkyvä kuva ajalle tyypillisestä englantilaisnuorukaisesta, joka kantaa miekkaa ja kupurakilpeä (‘Plebii adolescentis in Anglia habitus’). Vielä tuolloin englantilaisnuorukaiset olivat “swashbucklereita” sanan perimmäisessä merkityksessä.

Egerton Castlen jäljennös Caspar Rutzin teoksesta.

(Egerton Castle siteeraa vuonna 1885 ilmestyneessä teoksessaan Schools and Masters of Fence: From the Middle Ages to the Eighteenth Century molempia yllä mainittuja tekstikohtia, muttei erityisesti kommentoi niiden yhtäläisyyksiä, ks. s. 21 ja 93.)

Rapiiria olivat saksankielisellä alueella ehtineet käsitellä Paulus Hector Mair 1500-luvun puolivälissä tuotetuissa käsikirjoituksissa, Joachim Meyer 1570 ilmestyneessä kirjassaan sekä Heinrich von Günterode vuonna 1579. Mair ja Meyer käsittelevät myös saksalaisten “kansallisasetta” tussakkaa ja kahden käden miekkaa, jotka molemmat Günterode mainitsee ohimennen. Mielenkiintoista kyllä, Günterode ei tunnu I.33:a lukiessaan nähneen mitään ongelmaa klassisen “keskiaikamiekan” periaatteiden siirtämisessä rapiiriin, vaikka eipä hän erityisen orjallisesti historiallista lähdettään seuraakaan.

Valitettavasti englanninkieliset, British Librarysta löytyvät käsikirjoituslähteet (Cotton Titus A XXV, Harley 3542 ja Add 39564) eivät käsittele miekan ja kupurakilven käyttöä. Myös ikonografista evidenssiä miekasta ja kupurakilvestä toki löytyy, ja Egerton Castle mainitseekin muutamia esimerkkejä miekkailuhistoriikissaan, joka nimestään huolimatta käsittelee muuten vain painettuja lähteitä. Hänen kuvaesimerkkinsä ovat miniatyyreja ranskankielisistä käsikirjoituksista Royal 14 E III (fol. 140r) ja Royal 20 D IV (fol. 1r, kuvatekstissä alla virheellisesti “20. D. vi”.)

I.33:sta tutut seksti ja priimi.

Englantilaisen ja saksalaisen miekka ja kupurakilpi -perinteen yhteys on oma, laaja ja kiinnostava aiheensa. I.33:n liittyen on kuitenkin mainittava vielä eräs kiinnostava yksityiskohta.

14.3.1950 päivätyssä kirjeessään valtionvarainministeriölle Royal Armouriesin johtaja James Gow Mann pyysi rahoitusapua hankkiakseen Armouriesin kokoelmiin tämän lajissaan harvinaisen käsikirjoituksen Sothebyn huutokaupasta. Kirjeessään hän perusteli käsikirjoituksen hankintaa paitsi sillä, että kyseessä on vanhin tunnettu kamppailuopas (‘treatise on the use of arms’), myös esittämällä hieman kyseenalaisen väitteen, että piirrokset ovat hyvin “englantilaisen näköisiä”. En osaa sanoa, oliko tämä ratkaiseva seikka, mutta joka tapauksessa Armouriesin puolesta toimivalla Henry Clifford Maggsilla oli maaliskuun lopulla ilo ilmoittaa hankkineensa kyseisen koodeksin – vieläpä reilusti alle alustavan hinta-arvion!

Varoasentojen terminologiaa

|

I.33 esittelee seitsemän varoasentoa (septem custodiae) seuraavilla sanoilla (fol. 1r):

Septem c[ust]odie sunt sub brach incipiende
humero dextrali datur altera, terna sinistro
capiti da quartam, da dextro lateri qui[nta]m
pectori da sextam, postrema sit tibi la[ngort.]

Kuten alla olevasta kuvastakin näkyy, neljässä ensimmäisessä varoasennossa miekka on joko alhaalla vasemmalla, oikealla olkapäällä, vasemmalla olkapäällä tai pään yläpuolella. Käytän näistä mielelläni järjestyslukuihin perustuvia suomenkielisiä sanoja priimi, sekondi, terssi, kvartti, kvintti, seksti ja septimi. Nämä sanat ovat muodollisesti tuttuja niin musiikista kuin urheilumiekkailustakin, mutta selkeyden vuoksi annan yleensä myös latinankielisen termin sulkeissa (esim. prima custodia).

Neljä ensimmäistä varoasentoa (priimi, sekondi, terssi ja kvartti). Leeds, RA MS I.33 fol. 1r.

Näiden lukusanojen käyttöä ei siis tule ymmärtää niin, että kyse olisi samasta asiasta kuin nykymiekkailussa asentojen itsensä tai oikeastaan edes “varoasennon” käsitteen osalta. Tarkoittamani eron on muotoillut kelvollisesti jo Egerton Castle teoksessaan Schools and Masters of Fencing vuodelta 1885 (s. 9):

Being “on guard” is a notion which has greatly changed its meaning at various times. In our days a man is said to be on guard when, holding his drawn weapon in front of him, he is in such a position as to be able to deliver every possible attack and come to every possible parry with the least expenditure of energy. In olden times, as will be seen, the guard was far less comprehensive, for the simple reason that the idea of self-defence was entirely merged in that of offence to the enemy; and it is only about two centuries ago that parries began to be considered as essentially different from attacks. The word “guard”, therefore, only applied to the preliminary action of an attack – like a position of “assault” in sword exercise – and there were often as many set guards as there were known ways of delivering hits.

Vaikka Castle ei ilmeisesti tuntenut I.33:a (tuolloin Gotha, Membr. I 115), hänen toteamuksensa sopii siinä esitettyyn erinomaisen hyvin. I.33:ssa Castlen mainitsema asia ilmaistaan ylempänä siteerattujen säkeiden jälkeen seuraavasti: ‘Notandum quod ars dimicatoria sic describitur: Dimicatio est diuisarum plagarum ordinatio & diuiditur in septem partesm vt hic.’ Miekkailutaidon määritelmä on siis erilaisten lyöntien järjestely jaettuna seitsemään osaan.

Kun otetaan huomioon, että kaikki varoasentojen eli miekan liikkeet päättyvät septimiin eli langortiin (‘omnes actus custodiarum siue gladij determinantur in ea’), löytyy varoasennoista lähtöpisteet muista lähteistä tutuille alalyönneille vasemmalta ja oikealta (priimi ja kvintti), diagonaaleille ylälyönneille vasemmalta ja oikealta (terssi ja sekondi) sekä pystysuoralle ylälyönnille (kvartti). Jäljelle jäävä seksti, jossa ainoana kärki osoittaa eteenpäin, on lähtöasema pistolle. Hieman tulkiten (ja yksinkertaistaen) voidaan sanoa, että lyöntejä määrittää niiden alkuasento (custodia) ja päätepiste (langort). (Kirjoitin aiemmin hieman siitä, mitä näiden pisteiden välissä tapahtuu.)

Myös Heinrich von Günterode näyttää hämmennyksestään huolimatta jotenkin ymmärtäneen asian ytimen kirjoittaessaan lyöntien olevan yhtaikaa väistöjä (‘plagae vehementiores, quas etiam Monachi simul protectiones, siue ut isti uocant, custodias … esse volunt’, fol. 63v – 64r) ja – I.33:a siteeraten – kaikkien liikkeiden päättyvän asentoon, jossa kärki osoittaa eteenpäin (fol. 44r & 45r = fig. μ).