Tag Archives: Konungsskuggsjá

Ristiretkistä ja I.33:sta

|

Työskentelen tällä hetkellä erään ristiretkikäsikirjoituksen parissa. Mieleeni jäi aikaisemmin kytemään kysymys siitä, miten I.33 liittyy ristiretkiin, jos liittyy. On helppo heittää ilmoille spekulaatioita siitä, miten I.33:n sacerdos on saattanut olla vaikkapa viimeisten ristiretkien veteraani, mutta oleellista ei ole se, mikä on mahdollista, vaan se, mikä on lähteiden valossa perusteltua.

Jos meille olisi säilynyt ristiretkeläisten käytössä olleita miekkailuoppaita, olisi suhteellisen suoraviivaista verrata sellaisen sisältöä I.33:een. Melko läheltä liippaa Marino Sanudon (n. 1260-1338) suunnitelma Pyhän maan takaisin valtaamiseksi, Liber secretorum fidelium crucis. Teos tunnetaan kokonaisuudessaan seitsemästätoista käsikirjoituksesta, jotka edustavat kolmea eri laitosta: ensimmäinen (kirjoitettu 1319-1321) löytyy kuutena, toinen (n. 1323) neljänä ja kolmas seitsemästä käsikirjoituksena. Jacques Bongarsin editio princeps vuodelta 1611 perustuu yhteen toisen laitoksen käsikirjoituksista ja on toistaiseksi ainoa (!) editio. Teos on ilmestynyt Peter Lockin englanniksi kääntämänä nimellä Marino Sanudo Torsello, The Book of the Secrets of the Faithful to the Cross (2011).

Vaikka teos on enemmän strategista laatua, yksi luku (3,15,1) käsittelee sitä, että käytännön asetaitojen harjoittelun pitäisi olla jatkuvaa. Sanudo mainitsee, että Vegetiusta ja vastaavia auktoreita tulisi lukea kouluissa ja että Pyhän maan ja Jerusalemin kuningaskunnan asukkaiden pitäisi olla velvollisia harjoittelemaan yhdessä katapulttien käyttöä ja jousella ampumista viikoittain; on myös sopivaa, että osa harjoittelee keihäiden käyttöä. Teoksen ensimmäistä laitosta edustavan Vatikaanin kirjaston käsikirjoituksen Vat. lat. 2972 folioilla 93v-94r on tähän kohtaan liittyen kuvattuna ritareita harjoittelemassa peitsen käyttöä ratsain ja jalkaväkeä harjoittelemassa varsijousen, jousipyssyn, heittokeihään, keihään sekä miekan ja kilven (ks. kuva alla) käyttöä.

Käsikirjoituksen muut kuva-aiheet (laivoja, ritareita ym.) liittyvät graafisessa mielessä kiinteästi sivujen koristeisiin ja ovat luonteeltaan melko ikonisia (ks. foliot 7v, 11v, 14r, 15v ja 68r). Näiden ja käsikirjoituksen lopussa olevien karttojen (foliot 107r-113r) lisäksi nämä harjoituskuvat ovat käsikirjoituksen kontekstissa ainutlaatuisia. Syitä tähän voi vain arvailla: Onko aihe sattumalta kiinnostanut kirjuri-kuvittajaa, vai onko käytännön harjoituksien kuvittaminen koettu erityisen oleelliseksi? Näihin kysymyksiin vastatakseen pitäisi tarkastella kaikkia saatavilla olevia käsikirjoituksia, mutta keskityn tässä yhteydessä vain kommentoimaan tätä yhtä kuvaa:

Rooma, BAV, Vat. lat. 2972, fol. 93v.

Aiemmin mainitsemassani Konungsskuggsjássa 1200-luvun puolivälistä annetaan ohjeita samoihin aktiviteetteihin, joita on kuvattuna käsittelemilläni lehdillä. Miekan ja kilven osalta Konungsskuggsjá antaa ymmärtää, että kilvellä tehdään “vastaiskuja” ja miekalla lyödään; I.33:ssa puolestaan vastustajan miekkaa vastaan puolustaudutaan lähinnä omalla miekalla. Jonkinlainen kysymys voisikin olla, liittyykö yllä oleva kuva enemmän I.33:n edustamaan traditioon vai samaan kuin Konungsskuggsjá.

Oikeanpuoleisen hahmon asento muistuttaa I.33:sta tuttua kvarttiasemaa, mutta miekan kärki osoittaa alaviistoon. Onko kyse taiteellisesta vapaudesta vai realistisesta kuvauksesta? 1300-luvun alusta peräisin olevassa Manessen koodeksissa on myös esimerkkejä alas ja taaksepäin osoittavasta miekasta, jalan folioilla 204r ja 321v (ks. kuva alla) ja ratsain foliolla 253v. (Selän takana alaspäin osoittavaa miekkaa tavataan muuallakin, esim. Joachim Meyerin zornhut.)

Heidelberg, UB, Cod. Pal. germ. 848, fol. 321v.

Kaikki Manessen käsikirjoituksen miekat eivät ole selän takana. Hillitympiä, I.33:n kvarttiasennon kaltaisia asemia nähdään ratsain edellä mainitulla foliolla 253v sekä folioilla 17r, 18r ja 197v, jalan foliolla 188r. Koska miekka ylittää joskus kuvan kehyksen, ei vaihtelu ole kiinni siitä, mihin asentoon tila kuvassa riittää. Tämän perusteella voisi aivan varovasti olettaa, että Sanudo-käsikirjoituksessakin kuva vastaa taiteilijan käsitystä miekan todellisesta asennosta.

Vaikka oikeanpuoleinen hahmo vastaa I.33:sta tuttua asemaa, on kyseessä varsin geneerinen asento (miekka kohotettuna valmiina lyömään), eikä siitä siis voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Vasemmanpuoleisen hahmon asento puolestaan ei vastaa mitään I.33:ssa nähtävää. Kilpi näyttää olevan hieman erikoisessa asennossa sisäänpäin kohti omaa miekkakättä. (Vähemmän erikoista olisi, jos kilpi osoittaisi ulospäin tai olisi miekkakäden ulkopuolella). Kuvasta ei käy ilmi, suorittaako hahmo miekallaan piston vai lyönnin.

Tärkein seikka on se, miten hahmojen suorittamat liikkeet liittyvät toisiinsa, eli mitä kuvassa oikeastaan tapahtuu. Riippumatta siitä, pistääkö vai lyökö vasemmanpuoleinen hahmo, torjuu oikeanpuoleinen hahmo sen kilvellään. Vasemmanpuoleisen hahmon kilven asento voi selittyä sillä, että hän on aikeissa sitoa vastustajansa kilven sisäpuolelta jatkaakseen hyökkäystään. Koska kyse on harjoittelusta eikä taistelusta, voi selitys olla sekin, että hahmot on kuvattu tekemässä jonkinlaista harjoitusta, jossa vuorotellen avataan kilpikäden ulkolinja, torjutaan vastustajan kyseiseen linjaan kohdistama lyönti kilvellä ja lyödään itse. Niin tai näin, kilven käyttö miekkaa vastaan toisi kuvan lähemmäs Konungsskuggsjáa. Vielä on sekin mahdollisuus on, että kuvan on tarkoitus havainnollistaa piston ylivertaisuutta lyöntiin verrattuna, mikä seikka löytyy Sanudon viittaamasta Vegetiuksesta. Koska Konungsskuggsjássa ei ainakaan suoraan puhuta pistämisestä miekalla, sopisi tämä ajatus paremmin yhteen I.33:n kanssa.

(Pienenä verrokkina Petrus Tudeboduksen versiossa ensimmäisen ristiretken kronikasta miekan käyttöön viittaavia verbejä ovat decollare, detruncare ja percutire. Kaksi ensimmäistä viittaavat selvästi lyömiseen ja viimeksi mainittuakin käytetään ratsastajan halkaisemisesta päälaesta satulaan, mutta kerran sanaa percutire käytetään yhteisesti miekoista ja keihäistä, mikä viittaisi mahdollisesti pistämiseen myös miekkojen osalta).

Paljon spekulaatiota pitemmälle ei tässä yhteydessä varmaankaan päästä. Pitäisi myös arvioida kuvan laatijan asiantuntijuutta kuvaamansa asian suhteen: voihan olla, että hahmot on piirretty vain johonkin teemaan sopivaan asentoon ilman sen kummempaa ajatusta. Mitä tulee perspektiiviin, vasemmanpuoleisen kilven asennon ei välttämättä ole tarkoitus olla sisäänpäin vaan eteenpäin.

Yleistä historiaa

|

Väitöskirjani koskee kaikista vanhinta miekkailuopasta, mutta hyllystäni löytyy myös vanhin alunperin suomeksi kirjoitettu miekkailua käsittelevä kirja, Oskari Väänäsen Miekkailun käsikirja I: Lyömämiekkailu kevyellä aseella (1923). Teos alkaa miekkailun historiikilla kivikaudesta nykypäivään sisältäen muutamia historiografisesti mielenkiintoisia kohtia.

Priimiasento edestä. (Kuva 10, s. 28.)

Kertoessaan muinaisista roomalaisista Väänänen välttää sortumisen väitteeseen, että roomalaiset olisivat yksinomaan pistäneet miekoillaan (s. 11):

Roomalaiset harrastivat myös jo varhain miekkailua. Heidän miekkailunsa oli metodisesti hyvin järjestetty. Iskun lisäksi he käyttivät myös pistoa, koska se taistelussa oli tuhoisampi vastustajalle ja oli helpompi suorittaa. Sekä sotilas- että gladiaattorikouluissa harjoittelivat alokkaat puusauvoilla patsasta vastaan tai parittain, ja näin opittuaan he vasta saivat oikeat aseet. Roomalaisten sotilaiden suuri taistelukelpoisuus pohjautui epäilemättä heidän korkealle kehitettyyn miekankäyttötaitoonsa. Roomasta levisi miekkailun harrastus yltympäri silloin tunnettua maailmaa.

Roomalaisten miekkakoulutuksen historia on hämärän peitossa, mutta Valerius Maximuksen mukaan Publius Rutilius oli ensimmäinen, joka käytti opettajina gladiaattorikouluttajia (Facta et dicta memorabilia 2,3,2).

‘In die Mitte.’ Kuvitusta Wallhausenin Vegetius-käännöksestä vuodelta 1616.

Pistotekniikkaan viittaa paitsi roomalaisten miekkojen muoto (etenkin Royal Armouriesin IX.5583 vahvistettuine kärkineen), myös lukuisat maininnat kirjallisuudessa: Polybios kirjoitti toisella vuosisadalla eaa. roomalaisten pärjänneen galleja vastaan siksi, että he pistivät eivätkä lyöneet (‘οὐκ ἐκ καταφορᾶς ἀλλ᾽ ἐκ διαλήψεως’, 2,33), kun taas gallit hänen mukaansa taivuttivat miekkansa ensimmäisellä lyönnillä käyttökelvottomaksi ja tarvitsivat aikaa terän suoristamiseen. Toisaalla hän kirjoittaa, että roomalainen sotilas tarvitsi taistelujärjestyksessä tilaa sekä lyömiseen että pistämiseen (‘ἐκ καταφορᾶς καὶ διαιρέσεως’, 18,30), mihin molempiin käyttötapohin metallurgisesti laadukas gladius hispanus (μάχαιρα Ἰβηρική) oli erityisen sovelias (6,23). (Sanavalinnat διαλῆψις ja διαίρεσις ovat kiinnostavia, mutta niistä lisää toisella kertaa.)

Pistojen (yli)korostamisen kiistaton locus classicus on Vegetiuksen puolisen vuosituhatta Polybiosta myöhemmin siteeraama lähde (mahdollisesti Cato vanhempi), jonka mukaan roomalaiset alokkaat koulutettiin pistämään lyömisen sijaan (‘non caesim sed punctim ferire discebant’, 1,12). Saman teoksen kahdessa muussa kohdassa Vegetius siteeraa lähteitä, joiden mukaan sotilaiden tuli harjoitella sekä pistämistä että lyömistä (‘punctim caesimque’, 2,23 ja 3,4).

Muinaisista roomalaisista Väänänen siirtyy keskiaikaan (s. 11):

Keskiajalla tiedämme ritariston harjoittaneen miekkailua. Heidän miekkailunsa oli kuitenkin enemmän voiman ja aseen lujuuden koe kuin taitonäyte. Paksuissa rautapukineissa ei voinut liikkua nopeasti, joten miekkailussa välttämätön nopea ja kevyt liikunta jäi kokonaan pois. Miekan täytyi olla raskas ja luja, jos mieli sillä saada jotain aikaan panssarin läpi. Isku annettiinkin sentähden tavallisimmin kahdella kädellä huimaisten oikein olan takaa.

Haarniska päällä tapahtuvan miekkailun osalta on erotettava karkeasti kaksi eri asiayhteyttä, urheilu ja sota tai kaksintaistelu. Urheilussa, jota siis harrastettiin keskiajallakin, haarniskan tarkoitus on estää loukkaantumiset, eikä sitä ole tarkoituksenmukaista yrittää kiertää. Kaksintaistelussa tai taistelukentällä haarniskan tarkoitus on suojella haavoittumista vastaan, ja sitä vastaan kannattaa hyökätä esimerkiksi käyttämällä miekkaa pistoaseena haarniskan aukkoihin ja nivelkohtiin, tai käyttää erityisesti panssarin läpäisemiseen tarkoitettuja aseita.

‘Supernae intorsionis ratio’. München, BSB, Cod. icon. 393(2 fol. 262v.

On vaikea välttyä väärinkäsityksiltä, jos tarkastelee historiallisia aseita aivan eri ympäristössä käytettävän floretin, kalvan ja säilän viitekehyksen kautta. Jokseenkin hämmentävä on myös seuraava kohta (s. 12):

Miekka oli alkuaan ja sangen myöhäiseen aikaan saakka pelkkä hyökkäysase. Puolustukseen käytettiin eri aikoina kilpeä, panssaria, viittaa, tikaria, tai pelkkää toista kättä sekä hyppyä pois hyökkääjän tieltä. Vasta 1700-luvulla alettiin väistöt suorittaa miekalla.

Eräs silmiinpistävä piirre I.33:ssa on, että siinä kilpeä ei juuri käytetä vastustajan lyöntien torjumiseen: kilpi lähinnä suojaa miekkakättä ja toimii erillisenä lyömäaseena. Kiinnostavana verrokkina mainittakoon 1200-luvun puolivälistä peräisin oleva norjalainen oppikirja Konungsskuggsjá (Speculum regale), jossa kehotetaan harjoittelemaan miekalla ja kupurakilvellä lyöntejä (hogg) ja vastaiskuja (ƿiðr slog), ensiksi mainittuja otaksuttavasti miekalla, jälkimmäisiä kilvellä (59,7-9). Joka tapauksessa esimerkkejä miekan käytöstä puolustukseen löytyy runsain mitoin ennen 1700-lukua. Esimerkiksi tässäkin blogissa käsittelemäni von Günterode mainitsee vuonna 1579, että vastustajan lyönnit otetaan vastaan terän keskiosan tai tyven keskustalla (esim. ‘plagas excipere debes tuo medio veruti uel firmo medio’, Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 41v).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 43r (fig. ι)

Lopuksi lainattakoon alla oleva viittaus miekkailutaidon käytännöllisiin sovelluksiin (s. 15-16):

Suoranaista käytännöllistä merkitystä ei miekkailulla nykyään juuri ole. Ennen vanhaan oli hyödylistä osata käyttää miekkaa etenkin sodassa, mutta myös rauhan aikana “välien selvittämisessä” ja itsepuolustuksessa. Eikä se viimemainitussa tarkoituksessa nykyäänkään ole haitaksi. Päällekäyvän voi miekkailutaitoinen helposti esimerkiksi kävelykepillä passittaa hammaslääkärin puheille.

Tämä kommentti saattaa kuulostaa oudolta, mutta se on tietysti nähtävä oikeassa kontekstissa. Vertailun vuoksi 1920-luvulla varusmiesten lomapukuun kuului pistin, jota ohjesäännön mukaan sai käyttää itsepuolustukseen, kunhan huolehti siitä, että taistelukyvyttömäksi saatettu hyökkääjä pääsi hoidettavaksi.