Turnajaiset Dresdenissä

30-luvun Saksa -teema jatkuu. Kuten jo todettua, olympiavuonna 1936 järjestettiin Berliinissä kamppailukirjallisuutta esittelevä näyttely; tämän lisäksi kirjastoalan julkaisussa Philobiblon ilmestyi samana vuonna artikkeli miekkailukirjallisuudesta, jota käsittelen toisella kiertaa, ja Dresdenin Stallhofissa järjestettiin turnajaiselävöitystapahtuma, jota käsittelen tässä. Tapahtumasta löytyy tusinan verran SLUB:n kokoelmiin kuuluvia valokuvia, joita voi katsella digitoituna Deutsche Fotothekissa. Vastaava tapahtuma järjestettiin myös seuraavana vuonna, mistä alla oleva postikortti:

“Turnierspiele im Alten Stallhof, Dresden 1937”.

Kortin takapuolelle on kirjoitettu lyijykynällä päivämäärä 31.7.–18.8.37.

Dresdenin Rüstkammerin vuonna 1936 järjestämän spektaakkelin suunnitteli ja sen järjestämistä johti Erich Haenel; taiteellisesta ohjauksesta vastasi valtionoopperasta saatu ohjaaja Hans Strohbach. Turnajaiset olivat taloudellinen menestys.

Valokuvien lisäksi vuonna 1898 perustetun museovirkailijoiden väärennösten vastaisen yhdistyksen (Verband der Museumsbeamten zur Abwehr von Fälschungen) 32. kokouksen pöytäkirjassa vuodelta 1936 on kuvaus (s. 13) Haenelin kokouksen kolmannessa istunnossa 27.8. pitämästä esitelmästä otsikolla “Eine neue Form der Museumspropaganda” (‘museon julkisuustoiminnan uusi muoto’), joka käsittelee tapahtumaa järjestäjän näkökulmasta.

Tapahtumasta on säilynyt myös esite (Turnierspiele im Alten Stallhof zu Dresden: Sommer 1936; zur Feier des 350jährigen Bestehens des Stallhofes und der Rüstkammer im Johanneum), minkä lisäksi Josepha Elstner-Oertel kirjoitti tapahtumasta kaksi lehtijuttua, jotka ilmestyivät samana vuonna Illustrierte Zeitungissa (nro 4770, s. 230–231) ja Feuerrennerissä (12, nro 29, s. 450–451).

Tapahtumassa nähtiin vaaliruhtinas Johann Georg I:n aikaista metsästystä; veitsiseppäinkillan esittämää miekkailua kahden käden miekalla, sauvataistelua ja harjoituksia jalkaturnajaismiekoilla; turnajaisparaati, jossa oli mukana 1500- ja 1600-lukujen haarniskoja; armeijan ja poliisin edustajien suorittamaa peitsitaistelua ja renkaiden poimimista; lopuksi nähtiin 1600- ja 1700-lukujen ratsastusvarusteita. Kiinnostavaa on, että näytöksissä käytettiin museon kokoelmiin kuuluvia esineitä: Haenel kuitenkin rauhoitti tästä huolestuneita sanomalla, että käytettyjä miekkoja ja muita esineitä oli museolla yllin kyllin ja että esineet olivat jatkuvasti asiantuntijoiden valvonnassa.

Dresdenin Vihreässä holvissa oli näyttely, johon oli pyydetty lainaan (ainakin!) Baijerin valtionkirjastosta cod. icon. 393,* Paulus Hector Mairin kamppailu- ja turnajaiskirja; cod. icon. 395, Julius Hambergerin Friedrich Schlichtegrollille tekemä kopio Gothan Talhoffer-käsikirjoituksesta Chart. A 558; ja cgm 2800, Baijerin herttua Wilhelm IV:n turnajaiskirja. Pyyntö kuitenkin evättiin: Berliinissä oli samoihin aikoihin liikunta-alan näyttely, ja Baijerin valtionkirjasto järjesti myös oman näyttelynsä ruumiinharjoituksista vanhemmassa kirjallisuudessa.

(* Franz Georg Kaltwasser teoksessa Die Bibliothek als Museum: von der Renaissance bis heute, dargestellt am Beispiel der Bayerischen Staatsbibliothek [1999, s. 379] ilmoittaa signumiksi cod. icon. 293, mutta uskon tämän olevan painovirhe, sillä miksi turnajaisaiheiseen näyttelyyn olisi haluttu kirja firenzeläisten kardinaalien, arkkipiispojen ja piispojen vaakunoista? Mainittakoon, että Paulus Hector Mairin teosta ei lainattu myöskään Berliiniin.)

Edellä mainittu Elstner-Oertel raportoi myös vuoden 1937 tapahtumasta ilmeisesti julkaisemattomaksi jääneessä artikkelissaan. Samasta tapahtumasta kertoo myös Richard Groschoppin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Mit Federbusch und Harnisch (1937).

Vuoden 1937 tapahtuma vastasi sisällöltään edellisvuoden tapahtumaa, mutta tuolloin nähtiin myös ilmeisen vauhdikas piiritystaistelunäytös ja yksittäisiä keskiajan elämää (odotetuin painotuksin) kuvaavia näytelmiä, joiden aiheina olivat muun muassa rikollisen tuomitseminen hukutettavaksi, pahakielisen naisen laittaminen häpeäpaaluun ja vaeltavan lääkärin suorittama amputaatio.

Huolimatta taiteellisen ohjauksen mahdollisesti ottamista tulkitsevista vapauksista vaikuttaa kaiken kaikkiaan siltä, että Dresdenin turnajaiset ovat olleet varsin näyttävät ja historiallisuutensa osalta lähempänä Schaffhausenin vuoden 2014 turnajaisia kuin vaikkapa viime vuosina Turussa tai Hämeenlinnassa järjestettyjä tapahtumia.

Corona

Latinan kruunua tarkoittava sana corona on päätynyt historialliseen miekkailuterminologiaan ainakin kahdessa yhteydessä, saksaksi ja italiaksi. Käsittelen tässä kirjoituksessa molempia.

Fiore dei Liberillä (fl. n. 1410) corona on paitsi kuvituksen mestarihahmojen (magistri) tunnus, myös erään varoasennon nimitys. Molemmat näkyvät alla olevissa kuvissa:

‘Posta frontale ditta corona’. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 24v; Pisani-Dossi 18B.

Fioren mukaan tämän pistoja vastaan erinomaisen asennon varsinainen nimi on posta frontale, mutta jotkut mestarit kutsuvat sitä nimellä posta di corona. Fiore vertaa tähän asentoon asentoa posta di bicorno (‘kaksisarvisasento’), jossa kärki osoittaa enemmän eteenpäin ja johon hän vertaa myös asentoja posta de fenestra (‘ikkuna-asento’) ja posta longa (‘pitkä asento’), joissa molemmissa kärki osoittaa eteenpäin.

Fioren esipuheen viittaus saksalaisiin opettajiin ja edellä mainittujen nimitysten mahdolliset vastineet saksankielisessä sanastossa (Einhorn ‘yksisarvinen’, Sprechfenster ‘keskusteluikkuna’, Langort ‘pitkäkärki’) antavat aiheen kysyä, selittyykö viittaus muiden mestarien käyttämään nimitykseen corona mahdollisesti saksankielisen sanaston kautta.

Liechtenauerin säkeissä, joiden vanhin käsikirjoituslähde on ajoitettu n. 1389, sanotaan pystysuorasta mestarilyönnistä (schaittelhaw) seuraavaa (ed. Wierschin, hieman muokaten):

…waß von im kumpt
die krone daß abnympt
schnyde durch die krone
so brichst du sy hart schone

‘…mitä siitä tulee, kruunu ottaa sen pois; leikkaa kruunun läpi, niin murrat sen voimakkaasti.’ Kiinnostavaa on, että krone voi teoriassa viitata myös päähän tai päälakeen ylipäänsä (DWB krone III 7), ja pystysuora lyönti, jota vastaan sitä käytetään, on nähtävästi nimetty kohteensa eli päälaen mukaan (Scheitel).

Mutta minkälainen liike krone on? Ringeckin kommentaarin mukaan kyseessä on ylälyönnin väistö, jossa kahva on korkealla pään yläpuolella (‘versetzt er mit dem gehultze hoch ab ob sinem haupt: der versatzung hayst die kron’ 535–6). Rooman-koodeksin anonyymin  kommentaarin mukaan tässä asennossa sekä kärki että kahva ovat ylhäällä (‘Vor seczt der denn haw das sein ort vnd das [s]ain gehulcz paide übersich stenn das selb haist die kron’, 25r).

Wierschinin sanastossa (1965) asento selitetään niin, että oikea käsi pitää kahvasta, vasen terästä, mikä käy ilmi esimerkiksi alla olevasta Jörg Wilhalm Hutterin kirjan kuvasta vuodelta 1523 (cgm 3711):

‘Das ist die krone der sein schwert gewappent heltt in der hand.’ BSB, cgm 3711, fol. 41r.

Vastaava liike esiintyy myös haarniskamiekkailussa terästä molemmin käsin tarttuen kahvalla tehtäviä “murhalyöntejä” (mortschlag) vastaan. Liechtenauerin säkeiden schneiden ja brechen, viilto ja murto, on ymmärretty Hutterin kuvituksessa kahdeksi erilliseksi vastaliikkeeksi, jotka löytyvät seuraavilta sivuilta:

‘der schnidt durch die kron’ ja ‘der bruch auff die kron’. BSB, cgm 3711, fol. 41v–42r.

(Vastaavat kuvat löytyvät käsikirjoituksesta cgm 3712 fol. 135r–136r.)

Kuten Fioren romper di punta, tässäkin yleisempi vastustajan liikkeen murtamista merkitsevä sana (vrt. brechen) on saanut kapeamman merkityksen tietynlaisena liikkeenä erotuksena toisenlaisesta liikkeestä.

Paurenfeindtin painetussa kirjassa (Wien 1516) otsikolla Kron kuvataan kuitenkin lyönti tai oikeastaan lyöntiyhdistelmä: etuterällä ylälyönti vastustajan vasempaan korvaan, sitten takaterällä oikean korvan alle, kolmas lyönti etuterällä “taaksepäin” (?alaspäin, sig. A4). Puolustuksen perusteella tulee mieleen kaksi peräkkäistä zwerchhauta, joista jälkimmäinen torjutaan lyömällä oma zwerchhau sen alle. Ainoa mieleeni tuleva yhteys “kruunuun” on se, että tämä yhdistelmä muistuttaa Andre Lignitzerin miekan ja kupurakilven neljättä temppua, jossa myös tehdään ensin poikittaiset lyönnit molemmille puolille ja lopuksi pystysuora scheitelhau eli päälakilyönti.

Paulus Hector Mairilta 1500-luvun puolivälistä löytyy paitsi kopiot Hutterin kuvista (SLUB, mscr. dresd. C. 93, fol. 76r–77r, BSB cod. icon. 393-1 fol. 72r–73r), myös samanhenkinen ja -niminen ote tussakasta (SLUB, mscr. dresd. C. 93 fol. 121v, cod. icon. 393-1 fol. 105v), jota vastassa ei kuitenkaan ole ylälyönti vaan -pisto, ja kontaktikin otetaan eri suuntaan:

‘Contra habitum coronae impulsus seu acinacis iniectio’. BSB, cod. icon. 393-1, fol. 105v.

Joachim Meyerin (1570) kronhauw eli ‘kruunulyönti’ alkaa alavaroasennosta, ja kun vastustaja lyö ylälyönnin, se otetaan vastaan käännetyllä väistötangolla (‘mit uberzwerchem kreutz’), minkä jälkeen vastustajaa lyödään päähän takaterällä (1.14r); toisaalla Meyer mainitsee, että tässä puolustus ja osuma tapahtuvat yhtaikaa (1.16r). (Toisenlaista käyttöä löytyy kohdista 1.21v–22r, 1.35v ja 1.62r.) Meyer tarkentaa myöhemmin, että tätä liikettä, joka suoritetaan käännetyllä väistötangolla oman pään yläpuolella (‘wann du mit uberzwerchem kreutz hoch uber deinem Haupt versetzest / das heist die Kron’), ei pitäisi käyttää liikaa, ja jos vastustaja tekee sen lyöntiä vastaan, voidaan tehdä lyönti, joka vastaa ylempänä nähtyä viiltoa kruunun läpi (1.60v).

Meyer ei viittaa edellisten kohdalla kuvitukseen, mutta kuvitusten joukossa löytyy kuva Hutterin kruunun kaltaisesta otteesta (E, vasemmalla takana), johon Meyer ei viittaa tekstissä lainkaan. (Hieman vastaavassa asetelmassa kuvassa H oikealla takana nähdään tähän liittymätön miekanriisto, ks. 1.41r.) “Puhvelia” vastaan tehtävää kruunua (1.21v) vastaa toisaalla (1.51v, kuva N) nimeämätön liike, jossa Meyer erikseen sanoo, että vasemmalla tartutaan terään (vrt. myös 1.61v).

Yksityiskohdat Meyerin kuvituksista E ja N. (BSB.)

Meyerin kron vaikuttaisi siis olevan oleellisilta osin sama kuin Hutterin, vaikka hän on epäselvempi otteen suhteen.

Onko näiden perusteella mahdollista rekonstruoida historiallis-vertailevaa menetelmää soveltaen “kantakruunu”, josta attestoidut kruunun ilmentymät voidaan johtaa?

On syytä palata vielä 1400-luvun lopulle. Monipuolisin selostus kruunusta löytyy nimittäin Sveitsin Sankt Gallenin alueelta peräisin olevan yhteissidoksen cgm 558 lehdeltä 125r alkavasta anonyymista, Liechtenaueriin liittymättömästä kamppailukirjasta.

Miekkaa koskevassa osiossa kruunuun tullaan alalyönnin jälkeen “pistämällä” tai “vetämällä ylöspäin” (‘stich vf so kumpt du in die kron’, ‘züch vf in die kron’ 127r); jälkimmäiseen liittyy kahvan kääntäminen pään eteen, ja kyseessä on jonkinlainen ylävaroasento (‘wend das gehilcz wol vf für din hopt vnd züch ab in die ober huot in die kron’, 127v). Tekstin mukaan on olemassa sekä schlechte kron, johon tullaan pistämällä ylöspäin, että windische kron, johon astutaan wechselistä (127v). Tekstistä löytyy myös jonkinlainen kron how (128v).

Schlecht ja windisch voidaan ymmärtää ‘suoraksi’ ja ‘käyräksi’ (Idiotikon, windisch II 1. b,  DWB windig 1. b), mikä on tuttu vastakkainasettelu yhden käden aseiden sanastosta (suora käsi on peukalo ylöspäin, käyrä peukalo alaspäin). Lisäksi tekstissä sanotaan, että “käyrän kruunun askel” (‘der windeschen krön tritt’) on ain horn eli yksisarvinen (129r); sattumalta ainakin Meyerin einhorn on edellä mainitulla tavalla “käyrä” sekä korkealla pään suojana (kuva E, oikealla edessä).

Tästä olisi jo mahdollista johtaa sekä Fioren “suora” corona että “käyrä” krone, joka nähdään yllä viitatuissa saksalaisissa lähteissä, piti vasen käsi kiinni kahvasta tai terästä. “Kruunun” merkitys voisi olla viittaus kohteeseen (päähän tai päälakeen), jota kyseisen asennon on tarkoitus suojata, kuten Marozzon (1536) guardia de testa, joka on yhtenevä Fioren posta frontalen kanssa. Epäsuora lisävahvistus löytyy Filippo Vadilta, jolla esiintyy Fioren posta frontalea vastaava “suora” corona (f. 17r) että “käyrä” posta frontal (f. 17r).

Kansalliskirjaston erikoiskokoelmista

Edellisen innoittamana kirjoitan vielä muutaman sanan Kansalliskirjaston aarteista. Erikoiskokoelmista löytyy yhteensä viisi miekkailuopasta, neljä painettua ja yksi käsikirjoitus, sekä yksi aiheeseen liittyvä painettu ja käsin väritetty historiateos. Käsittelen näitä kronologisessa järjestyksessä.

Ensimmäinen on käsin kirjoitettu Eigentliche beschreibung des fechtens ihm Einfachen Rappir (signum Eö.V.36). Kannessa on nimikirjaimet RVG ja vuosiluku 1619. Kirja kuuluu samaan Salvator Fabris -pohjaiseen rapiiritraditioon kuin Heußlerin ja Schöfferin teokset. Tarkempi kuvaus löytyy Bibliophiloksen numerosta 2/2018.

Vanhin painetuista kirjoista on 1693 Tukholmassa ilmestynyt Palæstra Svecana, eller den adelige Fächtare-Konsten. Teoksen ensimmäinein osa käsittelee miekkailun perusperiaatteita ja -käsitteitä; toinen osa sisältää 181 oppituntia (lectioner) oikeakätiselle miekkailijalle, ja kolmas osa käsittelee oikeakätisen ottelua vasenkätistä vastaan (ja toisin päin) 114 oppitunnissa. Toinen osa on kuvitettu kuparikaiverruksilla, joita pitäisi olla 24, mutta ainakin Kansalliskirjaston kappaleesta puuttuvat kuvat 2 ja 3.

Palæstra Svecana, kuva 14.

Seuraava on Leipzigissa vuonna 1713 ilmestynyt Italiänsche Fecht Kunst (signum 838.11.15). Kyseessä on Salvatore Fabrisin 1606 ilmestyneen teoksen toisen, Johann Joachim Hynitzschin 1677 ilmestyneen saksankielisen käännöksen toinen painos. Käännöksestä puuttuvat rapiiria ja tikaria sekä viittaa käsittelevät osiot, mitä kääntäjä pyytää anteeksi sivulla 130. Esipuheessaan Hynitzsch viittaa Schöfferin sekä tämän oppilaan Heußlerin kirjoihin, joista sanottu sopii yhtä hyvin yllä mainittuun käsikirjoitukseen Eö.V.36: vaikka tarkoitus on ollut hyvä, kyseessä on vain läjä väärässä järjestyksessä esitettyjä oppitunteja, eikä perusperiaatteita kuten Misur ja Tempo selitetä lainkaan.

Hieman myöhäisempää miekkailukulttuuria edustaa P. J. F. Girardin vuonna 1736 Pariisissa ilmestynyt Nouveau traité de la perfection sur le fait des armes (signum R.838.V.13). Tämä ranskankielinen teos käsittelee pukumiekkaa selostaen tavanomaisen kaksintaisteluasetelman lisäksi eräitä erikoistilanteita kuten toiminnan muiden kansallisuuksien lähes karikatyyreinä esitettyjä varoasentoja sekä piikkiä, hilparia ja pistintä vastaan. Loppupuolella on sotilaallisempaa sulkeisjärjestysmateriaalia.

Toiminta espanjalaista (oik.) vastaan Girardin mukaan (kuva 62).

Esipuheen lopussa on huomautus lukijalle, jonka mukaan jokainen kappale on tekijän omakätisesti signeeraama, mutta Kansalliskirjaston kappaleesta signeeraus jostain syystä puuttuu (ks. kuva).

Kansalliskirjaston kappale yllä, Ranskan kansalliskirjaston kappale alla.

Girardin kirjan toinen painos vuodelta 1740 löytyy Monrepos-kokoelmasta (3450a). Tämä eroaa edellisestä vain frontespiisin, nimiösivun ja lopusta puuttuvan painolupasivun osalta.

Viimeisenä mainittakoon vuonna 1842 ilmestynyt Der Rittersaal: eine Geschichte des Ritterthums, seine Entstehens und Fortgangs, seiner Gebräuche und Sitten (signum F.56-1365). Teos jakaantuu kahteen osaan: 170 palstaa (kaksi per sivu) käsittävään tekstiosaan sekä 62 käsin väritetystä litografiasta muodostuvaan kuvaosaan. Tekstiosa käsittelee aateliston historiaa (1 – 36), ritareita (37 – 68), keskiaikaisia aseita ja varusteita (67 – 146), turnajaisia (145 – 162) ja oikeudellisia kaksintaisteluita (161 – 170).

Der Rittersaal, kuva 32.

Kamppailukirjagenren osalta on huomattava, että haarniskoitua kaksintaistelua kilvin, nuijin ja miekoin esittävät kuvat 59 – 62 on kopioitu Paulus Hector Mairilta (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C 94 foll. 179r, 180v, 179v ja 177r; lähde mainitaan epätarkasti palstalla 162).

Der Rittersaal, kuva 62.

Tämä on tietääkseni ensimmäinen painettu Mair-julkaisu. Näiden 1500-luvun puolivälistä peräisin olevien kuvitusten historiallisuutta arvioitaessa on tietysti huomioitava, että niissä nähtävät asennot on kopioitu Mairin hallussa olleesta käsikirjoituksesta UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod.I.6.4.2 (foll. 97r, 98r, 96v ja 107v), jossa nähtävä varustus on jotain aivan muuta.

Neljä paljasta sakaraa

Eräs vanhimmista miekkailun käsitteistä on “neljä paljasta” (käyttääkseni Oskari Väänäsen suomenkielistä termiä) eli neljä linjaa (sisä- ja ulko- sekä ylä- ja alalinjat), jotka kattavat mahdolliset hyökkäyssuunnat. Historiallisesti kyse on ollut vastustajan jakamisesta pystysuoralla ja vaakasuoralla suoralla neljään osaan (‘Teilung des Leibs’, ‘Theilung des Mans’), mutta miekkailutekniikan kannalta oleellista on tietenkin suhteuttaa hyökkäyslinjat vastustajan aseeseen eikä osuma-alueeseen (jos vastustajan ase siirtyy syystä tai toisesta sisäänpäin, aukeaa ulkolinja jne.). Nykyään linjojen nimeäminen sekoittuu toisinaan niiden sulkemiseen käytettyihin väistöihin, mistä seuraa, että saatetaan puhua vaikka kahdeksasta linjasta, joilla tarkoitetaan oikeastaan kahdeksaa eri väistöä: esimerkiksi yläulkolinja voidaan sulkea niin, että käsi on joko supinaatiossa (siksti) tai pronaatiossa (terssi).

Meyer, Gründtliche Beschreibung des Fechtens, 1570, kuva A (fol. 3r). Meyer kokee tarpeelliseksi jakaa myös pään erikseen neljään osaan, koska miekkailussa lyödään päähän.

I.33 ei suoranaisesti käsittele neljää paljasta: lähinnä aiheeseen liittyy maininta neljästä eri sidonnasta, jotka suoritetaan vasemmalle ja oikealle, vastustajan aseen päälle tai alle. Liechtenauer neuvoo hyökkäämään teräkontaktista yläpaljaisiin duplieren– ja alapaljaisiin mutieren-liikkeillä, ja Joachim Meyer (1570) antaa joukon erilaisia kuvioita, joilla hyökätä vastustajan paljaisiin. Heinrich von Günterode (1579) kääntää neljä paljasta latinaksi muodossa partes laesioni obnoxiae principales quatuor ‘neljä pääasiallista haavoittamiselle altista osaa’, joka on terminä paitsi kömpelö, myös hankala käyttää edes lyhennettynä, etenkin kuin pääsana on mitäänsanomaton pars.

Lecküchnerin duplieren vasemmalta vastustajan (oik.) yläpaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11r).

Paulus Hector Mairin latinankielisessä tekstissä Blöße on käännetty suoraan sanalla nuditas. Esimerkiksi kelpaa alla oleva ote, joka on itse asiassa latinankielinen käännös Hans Lecküchnerin messer-opista (BSB Cod.icon. 393(1, fol. 126v):

Qvid ex crebris ictibus id est militia exercendum sit, contra quatuor pinnas, id est contra quatuor nuditates iam intelliges, quatuor intorsiones militia dicuntur, atque habitus ex mucrone formati contra nuditates quatuor.

Sodassa (militiakäytetään neljää vääntöä (quatuor intorsiones) neljää paljasta (quatuor nuditates) eli neljää sakaraa (quatuor pinnae) vastaan. Militia on saksankielisen termin Krieg käännösvastine ja viittaa tilanteeseen, jossa on päädytty teräkontaktiin. (Tilanteeseen tarjotaan edellä mainitut, Liechtenaueriltakin tutut liikkeet duplatio ja mutatio).

Huomio kiinnittyy ilmaisuun quatuor pinnae, joka on käsitteen quatuor nuditates synonyymi. Sana pinna on saksankielisen sanan Zinne käännösvastine, joka esiintyy paitsi Mairin saksankielisessä alkutekstissä (esim. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93, fol. 142v), myös Lecküchnerin molemmissa kirjoissa (Heidelberg, Universitätsbibliothek, Cod. Pal. 430, fol. 9r ja München, BSB, Cgm. 582, fol. 10r). Olen kääntänyt sanan Zinne yllä sanalla sakara, vaikka metaforana kyse lienee ennemminkin sakaramuurin sakaroiden välissä olevista ampuma-aukoista.

Lecküchnerin mutieren vastustajan alapaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11v).

Sekä Krieg että Zinne liittyvät samaan tematiikkaan kuin Lecküchnerin opista tutut ylä- ja alavaroasentojen nimet Luginsland ja Bastei. Palaan tähän kiehtovaan aiheeseen toisella kertaa toivottaen lukijoille näissä merkeissä hyvää juhannusta.

(PS. Latinan pinna voidaan toki ymmärtää myös samaksi sanaksi kuin penna eli sulka, josta tulee mieleen siipi ja Jesajan kirjan kohta 11:12, jossa “maan neljästä äärestä” käytettävä heprean sana כָּנָף tarkoittaa sananmukaisesti siipeä, jota merkitsevällä sanalla se on myös käännetty Septuaginassa, ‘ἐκ τῶν τεσσάρων πτερύγων τῆς γῆς’, mutta tämä on sen verran kaukaa haettu yhteys, ettei sitä kannata edes mainita.)

Latinankielisiä lähteitä

Esitelmöin parin viikon päästä Kielitieteen päivillä Langnetin historiallisen kielentutkimuksen, vanhojen kirjakielten ja tekstien teemaryhmän työpajassa latinankielisestä miekkailujargonista. Palaan toisella kertaa varsinaisiin teeseihini ja kaikkeen siihen, mikä näissä latinankielisissä lähteissä on erityisen kiinnostavaa; tässä kirjoituksessa luon vain pienen katsauksen käyttämiini latinankielisiin lähteisiin.

Ensimmäinen ja muutenkin varhaisin tunnettu miekkailuopas on tietenkin Leedsissä sijaitsevan Royal Armouriesin museon omistama I.33. Teoksen löysi 1500-luvun puolivälissä frankenilaisesta luostarista muuan Johannes Herbart von Würzburg, joka ilmeisesti antoi sen oppilaalleen Fredrik Vilhelmille, Saksi-Weimarin herttualle, mitä kautta se päätyi erinäisten mutkien kautta Gothan herttualliseen kirjastoon ja lopulta Leedsiin.  Kirjastonhoitaja Stuart Ivinson kirjoitti aiheesta hiljattain museon blogissa. Teos on kirjoitettu latinaksi, mutta seassa on muutamia saksankielisiä teknisiä termejä sekä yhteensä kaksikymmentäkaksi kehnoa heksametrisäettä. Tämä teos on väitöstutkimukseni varsinainen kohde. Teoksen alusta löytyy miekkailun määritelmä (fol. 1r):

Dimicatio est diversarum plagarum ordinatio et dividitur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelyä ja jakautuu seitsemään osaan.’ Alla määritelmään liittyviä runosäkeitä:

Septem custodie sunt sub brach incipiende
Humero dextrali datur altera terna sinistro.

‘Varoasentoja on seitsemän, alkaen käsivarren alta; toinen annetaan oikealle olkapäälle, kolmas vasemmalle.’

Varoasennoista viisi ovat lyöntien alkuasentoja (alhaalta ja ylhäältä vasemmalta ja oikelta sekä yksi pystysuoraan), yksi piston ja viimeinen on kaikkien liikkeiden loppuasento.

Fiore dei Liberin 1400-luvulle ajoittuvata neljästä säilyneestä käsikirjoituksesta Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 on kirjoitettu kokonaan latinaksi daktyyliseen heksametrimittaan. (Kirjoitin aiheesta hiljattain.) Folion 21r säkeet löytyvät latinaksi myös Pisani Dossi -versiosta (6A), ja Pisani Dossin segno (17A) sisältää muutamia latinankielisiä varoasentojen nimiä. Alla esimerkki latinankielisen Fioren eli Floriuksen tekstistä (fol. 10v) suomennettuna vastaavaan mittaan:

Ense meo faciens passum tego membra furenti,
Inde tuum pectus penetrabo protinus illo.

‘Astuissain suojaan jäsenet säilällä rajulla, / sitten suoraa päätä lävistän rintasi sillä.’

Protinus ‘oikopäätä’ on kätevä kokonaisen daktyylin (taa-ti-ti) muodostava sana, jonka voi lisätä lähes minne tahansa, missä sellaiselle on tarvetta.

Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 fol. 10v.

Nykyään Toronton yliopiston kokoelmissa oleva, sekalaisia tekstejä sisältävä käsikirjoitus (MS 01020) sisältää tekstin otsikolla Hec sunt guardie in dimicatione (fol. 105r). Kyseessä on yhden sivun mittainen luettelo varoasennoista, jotka esitetään pareina niin, että oppilaan varoasento asettuu opettajan varoasentoa vastaan. Koodeksi voidaan ajoittaa sen sisältämän vuosien 1424 – 1450 kalenteriaineiston perusteella n. 1423 (tätä sivuten kirjoitin jo aiemmin ajoittamisen kysymyksistä erään toisen käsikirjoituksen yhteydessä). Teksti on lyhyt, mutta siteeraan tässä siitä vain alun:

Hec sunt guardie in dimicatione .videlicet.
Si magister in cauda longa, dissipulus in cruce. Si magister in alto diss[i]pulus in stoccho. Si magister in spatula sinistra, dissipulus in dextra.

‘Tässä ovat miekkailun varoasennot, nimittäin: jos opettaja on pitkässä hännässä, oppilas ristissä; jos opettaja korkealla, oppilas pistossa; jos opettaja on vasemmalla olkapäällä, oppilas oikealla.’

Kuten näkyy, kirjoittaja on käyttänyt vapaasti italialaisia sanoja (guardia, stoccho) latinan seassa. Opettajan ja oppilaan roolien erottelu listamaisessa esityksessä on hämmästyttävän lähellä nykyaikaisista miekkailuoppaista tuttua esitystapaa.

Kolmas italialaiselta alueelta peräisin oleva teos on alkujaan espanjalaisen Pietro Monten massiivinen Collectanea, joka ilmestyi 1509. Teos käsittelee yksittäisten aseiden käyttöä sekä sotilas- ja liikunta-asioita laajemminkin. Collectanea ilmestyi äskettäin Jeffrey Forgengin englanninkielisenä käännöksenä. Teos on kuvittamaton ja varsin tiivislukuinen. Alla ote, joka käsittelee miekan ensimmäistä varoasentoa (de prima ensis custodia, 2,24):

Sepe nonnulli decertando cum ense in prima custodia ponuntur hoc est habentes brachium altum super latus dextrum. & hic insidiantur quousque vident alium agere ictum suum: & in transeundo veniunt retro post ipsum cum quodam findente vel descendente.

‘Taistellessaan miekalla monet asettuvat ensimmäiseen varoasentoon, siis pitäen käsivartta korkealla oikean puolen yläpuolella, ja väijyvät siellä kunnes näkevät toisen tekevän lyöntinsä, ja ohituksessa tulevat tämän taakse halkaisevalla eli laskevalla lyönnillä.’

Kuvattu tekniikka on hyvin lähellä Meyerin tussakan ensimmäistä varoasentoa (wacht) ja siitä tehtävää kurotusta (überlangen)Findens ‘halkaiseva [lyönti]’ on selvä latinisoitu vastine italian sanalle fendente.

Paulus Hector Mair (1517 – 1579) oli Augsburgin kaupungin kirstunvartija, joka todellakin harrasti historiallista miekkailua: hän nimittäin keräsi vanhempia miekkailuoppaita ja harjoitteli niiden sisältöä kahden miekkailuiasiantuntijan kanssa. Aineistonsa pohjalta hän tuotti 1500-luvun puolivälin tienoilla kolme kaksiniteistä käsikirjoitusta, joista yksi on saksankielinen (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93 – 94), toinen latinankielinen (München, BSB, Cod. icon. 393(1 – 2) ja kolmas saksan- ja latinankielinen (Wien, Österreichische Nationalbibliothek, Cod. 10825 – 10826). Mairin tuotanto tarjoaa siis lukuisia muualta tunnettuja saksalaisia lähteitä latinankielisinä käännöksinä, mm. version suurimmasta osasta Fabian von Auerswaldin 1539 ilmestyneistä painiotteista (Dresdenin jälkimmäinen nide, fol. 56r alkaen).

Samana vuonna, jona Paulus Hector Mair hirtettiin hänen kavallettuaan kaupungin rahoja harrastustensa rahoittamiseksi, Heinrich von Günterode sai loppuun käsin kirjoitetun kirjan otsikolla Sciomachia et hoplomachia sive de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Runsaasti kuvitettu teos käsittelee miekkailutaidon puolimyyttistä historiaa ja syitä harrastaa miekkailua, varsinaisen tekniikan osalta ainoastaan yhden käden miekkaa (rapiiria). Alla esimekkinä Günteroden aseluettelon kahdestoista kohta:

Framea coniuncta Pelta, parma, clypeo (quem repererunt PROETVS et ACRISIVS inter se belligerantes, siue Chalcus Athamantis filius) vel scuto (quod Herodotus lib: 4 putat ab Ægÿptijs græcis esse traditum) Apud scotos hodie et Anglos in vsu. De quo genere præcipue tractant Monachi in isto libro, cuius supra memini.

‘Miekka sekä kupura, kilpi (jonka keksivät Proitos ja Akrisios taistellessaan keskenään, tai Khalkos, Athamasin poika) tai tarssi (jonka Herodotos neljännessä kirjassaan otaksuu tulleen kreikkalaisille egyptiläisiltä). Nykyään käytössä Skotlannissa ja Englannissa. Tätä aihetta käsittelevät erityisesti munkit siinä kirjassa, jonka mainitsin ylempänä.’

Mainittu kirja on tietenkin I.33, johon Günterode tutustui edellä mainitun Johannes Herbart von Würzburgin kautta. Ylipäänsä Günterode lainaa rutiininomaisesti klassisia auktoreita joko nimeltä mainiten tai mainitsematta (tässä tapauksessa Plinius Vanhemman Naturalis historia 7,200). Mielenkiintoisena sivuhuomiona Günteroden aikana englantilaiset eivät olleet vielä siirtyneet lyömämiekasta ja kupurasta Günterodenkin edustamaan rapiiriin. (Viittaan jälleen aiemmin kirjoittamaani.)

Günterodesta päästään sujuvasti painettuihin lähteisiin, sillä hänen teoksensa ilmestyi samana vuonna Wittembergissä painettuna kuvittamattomana lyhennelmänä nimellä De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, siis ilman yläotsikkoa ja ‘yhden kirjan’ sijaan ‘lyhyenä traktaattina’. Käsin kirjoitettuun versioon verrattuna teos on kiinnostava vain kirjallisuushistoriallisessa mielessä. Miekkailukirjallisuushistoriallisesti mainitsemina arvoista on muun muassa se, että Günterode mainitsee I.33:n lisäksi Joachim Meyerin ja Fabian von Auerswaldin.

Michael Hundtin Leipzigissa vuonna 1611 ilmestynyt mielikuvituksettomasti nimetty Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum Fechten und Balgen on saksankielinen esitys italialaistyylisestä rapiirista. Kukin opinkappale annetaan myös latinaksi jambisessa senaarissa, joka tuo opetusrunojen genressä mieleen lähinnä Aisopoksen eläinsadut. Jambisäkeet ja esipuhe elegisessä distikhon -mitassa ovat nimimerkin C. B. käsialaa (sig. A4, C1v).

Kiiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että otsikossakin esiintyvä dikotomia ‘im fechten oder im balgen’ selitetään latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’ (‘vakavasti taistellen tai leikillään’). Yksittäisissä kappaleissa puhutellaan Saksin vaaliruhtinasta Kristian II:ta, joka kuoli kaksi kuukautta omistuskirjoituksen päiväyksen jälkeen. (Kristianin alaikäisyyden aikana sijaishallitsijana oli toiminut ylempänä mainittu Saksi-Weimarin Fredrik Vilhelm.) Alla esimerkki saksankielisestä tekstistä (kappale 20): 

Wenn E. G. sehen / das wider einer nach jhren Beinen hawen wil / so ziehen sie den Schenkel weg / lassen mit der Klingen recht wol ablauffen / vnnd hawen jhm nach dem Kopff hinein.

‘Kun Teidän Armonne näkee, että taas joku haluaa lyödä jalkoihinne, niin vetäkää jalkanne pois, antakaa terän mennä kunnolla ohi, ja lyökää häntä päähän.’ Sama latinaksi:

SI videris novo pedem tuum modo
Mucrone quæri, Ei ut feratur impetus:
Velociter pedem inquietum subtrahe,
Et Ense verso & elevato cædito
Munitione destitutum synciput.

‘Jos näet hänen tavoittavan jalkaasi kärjellään uudella tavalla, jotta siihen osuisi lyönti: vedä nopeasti takaisin levoton jalkasi ja käännetyllä ja kohotetulla miekalla lyö suojattomaan päälakeen.’ Ensimmäisen säkeen novo … modo ‘uudella tavalla’ viitannee ylipäänsä vyötärön alle lyömiseen; tavan uutuutta kommentoidaan kappaleen 50 yhteydessä, ‘wie j[e]tzt der gemeine gebrauch ist’, latinankielisessä säkeessä ‘is usitatus nunc & est frequens modus’.

‘Die 20. Figur.’

Edellä mainittujen lisäksi on olemassa muitakin teoksia, joilla on Fechtbuch-genren piirteitä, esimerkiksi Christian Böhmin vuonna 1672 ilmestynyt oikeustieteellinen väitöskirja, joka käsittelee miekkailua. Teos on erityisen kiinnostava siksi, että siinä puhutaan hieman myös varsinaisesta tekniikasta Salvator Fabrisin opetuksien pohjalta. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Fabrisin teoksen latinankielinen käännös, vaikka eräällä verkkosivustolla näin jostain syystä annetaan ymmärtää). Palatakseni siihen, mistä aloitin, alla teoksesta löytyvä määritelmä miekkailulle (sig. B1v):

Gladiatoria est Ars ritè suum corpus gladio defendendi, hostilesqve insultus minori negotio & securius punctim cæsimve propulsandi, in usum Reipublicæ introducta.

‘Miekkailu on taito asianmukaisesti puolustaa kehoaan miekalla, torjua vastustajan hyökkäykset vähäisellä vaivalla pistoilla tai lyönneillä, ja joka on otettu valtion käyttöön.’ Miekkailun historian ja oikeustieteellisten näkökulmien lisäksi Böhm käsittelee mm. piston etuja lyöntiin nähden (§ 68 – 70) sekä sitä, kummalla puolella muinaiset roomalaiset kantoivat miekkaa (§ 103).

Miekan ja kupuran englantilaisuudesta

Koska I.33:n nykyinen kotipaikka on Leedsissä, on toisinaan tarpeen jostain syystä erikseen muistuttaa, että kyseessä ei ole englantilainen vaan saksalainen käsikirjoitus. Joka tapauksessa käsikirjoituksen aiheella eli miekalla ja kupurakilvellä on ollut jonkinlainen kansallisaseen asema Englannissa vielä pitkälle 1500-luvulle.

George Silver muistetaan vihamielisestä suhtautumisestaan aikansa muodikkaita italialaisia miekkailuoppeja kohtaan. Tiettyä rapiiria edeltävän ajan nostaligisointia on havaittavissa seuraavassa sitaatissa hänen vuonna 1599 ilmestyneestä teoksestaan Paradoxes of Defence (sig. D):

[…] in old times, when blows only were vſed with ſhort Swords & Bucklers […] they thought him to be a coward, that wold make a thruſt or ſtrike a blow beneath the girdle.

William Camden kirjoittaa kuningatar Elisabethin ajan historiassaan Rerum Anglicarum et Hibernicarum Annales regnante Elisabetha seuraavasti (1616, s. 494):

[…] cum Angli hactenus peltis armati, gladijs latioribus cæſim depugnarent, & vel punctim, vel infra cingulum ferire minime virile exiſtimarēt.

On mahdollisuuksien rajoissa, että Camden poimi nämä huomiot Silveriltä, mutta pitäisin tätä jotenkin epätodennäköisenä. Vaikuttaisi siltä, että miekka ja kupurakilpi (Camdenilla pelta) koettiin tietyissä piireissä miehekkäämpänä aseena kuin ulkomainen rapiiri. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että espanjalaisten puolelle 1587 loikanneen Rowland Yorken (johon Camdenilta siteerattu ote liittyy) sanotaan ensimmäisenä tuoneen Englantiin tavan taistella rapiirilla pelkästään pistämällä.

Caspar Rutzin teoksessa Omne pene gentium imagines (1557) on alla näkyvä kuva ajalle tyypillisestä englantilaisnuorukaisesta, joka kantaa miekkaa ja kupurakilpeä (‘Plebii adolescentis in Anglia habitus’). Vielä tuolloin englantilaisnuorukaiset olivat “swashbucklereita” sanan perimmäisessä merkityksessä.

Egerton Castlen jäljennös Caspar Rutzin teoksesta.

(Egerton Castle siteeraa vuonna 1885 ilmestyneessä teoksessaan Schools and Masters of Fence: From the Middle Ages to the Eighteenth Century molempia yllä mainittuja tekstikohtia, muttei erityisesti kommentoi niiden yhtäläisyyksiä, ks. s. 21 ja 93.)

Rapiiria olivat saksankielisellä alueella ehtineet käsitellä Paulus Hector Mair 1500-luvun puolivälissä tuotetuissa käsikirjoituksissa, Joachim Meyer 1570 ilmestyneessä kirjassaan sekä Heinrich von Günterode vuonna 1579. Mair ja Meyer käsittelevät myös saksalaisten “kansallisasetta” tussakkaa ja kahden käden miekkaa, jotka molemmat Günterode mainitsee ohimennen. Mielenkiintoista kyllä, Günterode ei tunnu I.33:a lukiessaan nähneen mitään ongelmaa klassisen “keskiaikamiekan” periaatteiden siirtämisessä rapiiriin, vaikka eipä hän erityisen orjallisesti historiallista lähdettään seuraakaan.

Valitettavasti englanninkieliset, British Librarysta löytyvät käsikirjoituslähteet (Cotton Titus A XXV, Harley 3542 ja Add 39564) eivät käsittele miekan ja kupurakilven käyttöä. Myös ikonografista evidenssiä miekasta ja kupurakilvestä toki löytyy, ja Egerton Castle mainitseekin muutamia esimerkkejä miekkailuhistoriikissaan, joka nimestään huolimatta käsittelee muuten vain painettuja lähteitä. Hänen kuvaesimerkkinsä ovat miniatyyreja ranskankielisistä käsikirjoituksista Royal 14 E III (fol. 140r) ja Royal 20 D IV (fol. 1r, kuvatekstissä alla virheellisesti “20. D. vi”.)

I.33:sta tutut seksti ja priimi.

Englantilaisen ja saksalaisen miekka ja kupurakilpi -perinteen yhteys on oma, laaja ja kiinnostava aiheensa. I.33:n liittyen on kuitenkin mainittava vielä eräs kiinnostava yksityiskohta.

14.3.1950 päivätyssä kirjeessään valtionvarainministeriölle Royal Armouriesin johtaja James Gow Mann pyysi rahoitusapua hankkiakseen Armouriesin kokoelmiin tämän lajissaan harvinaisen käsikirjoituksen Sothebyn huutokaupasta. Kirjeessään hän perusteli käsikirjoituksen hankintaa paitsi sillä, että kyseessä on vanhin tunnettu kamppailuopas (‘treatise on the use of arms’), myös esittämällä hieman kyseenalaisen väitteen, että piirrokset ovat hyvin “englantilaisen näköisiä”. En osaa sanoa, oliko tämä ratkaiseva seikka, mutta joka tapauksessa Armouriesin puolesta toimivalla Henry Clifford Maggsilla oli maaliskuun lopulla ilo ilmoittaa hankkineensa kyseisen koodeksin – vieläpä reilusti alle alustavan hinta-arvion!

Gladius hispaniensis

Roomalaistyyppinen miekka eli gladius jaetaan alatyyppeihin, joista varhaisin malli tunnetaan teknisellä termillä gladius hispaniensis. Siteerasin edellisessä kirjoituksessa kreikaksi kirjoittanutta Polybiosta käyttäen ilmaisun μάχαιρα ἰβηρική latinankielisenä vastineena muotoa gladius hispanus. Ilmaisu esiintyy Liviuksella, kuten myös gladius hispaniensis. Liviuksen lähteenään käyttämä annalisti Quintus Claudius Quadrigarius näyttäisi käyttävän muotoa gladius hispanicus.

Periaatteessa sanat hispanus, hispaniensis ja hispanicus ovat synonyymejä, mutta (Forcellinia seuraten) ensimmäinen viittaa Hispaniassa syntyneeseen, toinen muualla syntyneeseen mutta Hispaniaan muuttaneeseen tai siellä oleskelevaan ja kolmas hispanialaisiin tai Hispaniaan liittyvään tai kuuluvaan. Näin ollen “oikein” vaihtoehto olisi gladius hispanicus.

Autenttiset aikalaisten käyttämät sanat ja nykyaikaiset erikoisalatermit eivät aina vastaa toisiaan täydellisesti. Esimerkiksi tietynlaisia arkeologisia esinelöytöjä kuvaavat termit lorica segmentata (Asterixista tuttu levyhaarniska) ja falcata (Pyreneiden niemimaalla käytetty kaareva miekka) eivät esiinny latinankielisillä auktoreilla, vaan ne on otettu käyttöön vasta uudella ajalla. Gladius hispaniensis on rajatapaus siinä mielessä, että se esiintyy Liviuksella mutta on, kuten sanottu, myös miekkatypologian tekninen termi, jolla viitataan varhaisimpaan gladius-tyyppiin, jonka terän pituus saattoi olla jopa 760 mm (Bishop & Coulston 2006, s. 56).

Legioonalainen scutuminsa takana valmiina pistämään gladiuksellaan (teoksesta Bishop & Coulston 2006).

Kuten mainitsin ylempänä, Livius käyttää sekä adjektiivia hispanus että hispaniensis viitatessaan miekkoihin. Muotoa hispanus hän käyttää kohdassa, joka kertoo Titus Manliuksen varustautumisesta kaksintaisteluun hänelle kieltä näyttävän jättiläisgallin kanssa:

Armant inde iuvenem aequales; pedestre scutum capit, Hispano cingitur gladio ad propiorem habili pugnam; armatum adornatumque adversus Gallum stolide laetum et – quoniam id quoque memoria dignum antiquis visum est – linguam etiam ab inrisu exserentem producunt. (7,10)

Kaksintaistelu käytiin n. 360 eaa., joten jos roomalaismiekan hispanialaisuus on toisen puunilaissodan (218 – 2011 eaa.) peruja, on miekan kutsuminen sellaiseksi tässä yhteydessä anakronismi. Tässä tarkoitettu “lähitaisteluun soveltuva” miekka olisi siis ehkä “varsinaisen” gladiuksen (gladius hispaniensis) ξίφος-tyyppinen edeltäjä. Vai onko pedestre (scutum) ymmärrettävä kontrastina sanalle hispanus?

Hispaniensis-tapauksia Liviuksella esiintyy kaksi. Ensimmäisessä kuvataan roomalaisen ratsuväkiosaston teurastamien makedonialaisten tiedustelijoiden vammoja (vuonna 203 eaa.):

nam qui hastis sagittisque et rara lanceis facta uolnera uidissent, cum Graecis Illyriisque pugnare adsueti, postquam gladio Hispaniensi detruncata corpora, bracchiis cum umero abscisis, aut tota ceruice desecta diuisa a corpore capita patentia que uiscera et foeditatem aliam uolnerum uiderunt, aduersus quae tela quosque uiros pugnandum foret pauidi uolgo cernebant. (31,34)

Miekan hispanialaisuuden erikseen mainitseminen katkottujen käsivarsien ja kaulojen yhteydessä voisi viitata siihen, että se soveltuu erityisesti tällaisten vammojen tuottamiseen, mikä siis ei ainakaan viittaa ensisijaisesti pistoaseeseen. Toisessa kohdassa ilmaisu viittaa roomalaisen kevyen jalkaväkisotilaan (veles) varustukseen (vuonna 189 eaa.):

hic miles tripedalem parmam habet et in dextera hastas, quibus eminus utitur; gladio Hispaniensi est cinctus; quodsi pede conlato pugnandum est, translatis in laeuam hastis stringit gladium. (38,21)

Tästä herää kysymys, onko kyse aiemmin puheena olleesta ratsuväen aseesta (gladius hispaniensis?) vai jalkaväen aseesta (gladius hispanus?), vai onko termeillä ylipäänsä mitään eroa.

Tässä kohden on syytä siteerata kohtaa, jossa Livius kuvailee gallien ja hispanialaisten varusteiden eroja:

Gallis Hispanisque scuta eiusdem formae fere erant, dispares ac dissimiles gladii, Gallis praelongi ac sine mucronibus, Hispano, punctim magis quam caesim adsueto petere hostem, brevitate habiles et cum mucronibus. (22,46)

Livius antaa ymmärtää, että hispanialaisetkin olisivat roomalaisten tapaan mieluummin pistäneet kuin lyöneet. Kuvaus sinänsä (lyhyt ja teräväkärkinen) sopii myös falcata-tyyppiin, joka kuitenkin vaikuttaisi muuten vähintäänkin sekä lyömä- että pistoaseelta. Puhuessaan tässä hispaanojen lyhyistä pistomiekoista erotuksena gallien pitkistä lyömämiekoista Livius on saattanut jotenkin sekoittaa miekkatyypin ja laadukkaan iberialaisen teräksen: jälkimmäiseen roomalaiset ilmeisesti tutustuivat toisen puunilaissodan aikana, mutta pistomiekkojaan he käyttivät Polybioksenkin mukaan jo aiemmin, kuten ylempänä mainitsin. Tätä tulkintaa hämmentää Suda, 900-luvulta peräisin oleva bysanttilainen tietosanakirja, joka hakusanan μάχαιρα kohdalla kertoo, että roomalaiset kopioivat Hannibalin sotien aikaan keltibereiltä juurikin aseen rakenteen (κατασκευή) osaamatta kuitenkaan valmistaa yhtä hyvää terästä:

ᾗ καὶ Ῥωμαῖοι τὰς πατρίους ἀποθέμενοι μαχαίρας ἐκ τῶν κατ’ Ἀννίβαν, μετέλαβον τὰς τῶν Ἰβήρων, καὶ τὴν μὲν κατασκευὴν μετέλαβον, αὐτὴν δὲ τὴν χρηστότητα τοῦ σιδήρου καὶ τὴν ἄλλην ἐπιμέλειαν οὐδαμῶς δύνανται μιμεῖσθαι.

(Hiljattain ilmestyneessä Maija-Leena Kallelan, Ylermi Luttisen ja Teivas Oksalan Livius-suomennoksessa Ab urbe condita XXII: Karthagon Hannibal Rooman porteilla (2015) ylempänä mainittuun tekstikohtaan liittyvässä alaviitteessä lainataan vapaasti Polybiosta: “se [hispanialainen miekka] oli luja ja taipumaton, siinä oli terävä kärki, ja vihollista saattoi sivaltaa sen kummalla reunalla hyvänsä.” Kuten jo edellisessä kirjoituksessani ohimennen sanoin, ymmärrän ainakin toistaiseksi ilmaisun  ‘ἔχει δ᾽ αὕτη κέντημα διάφορον καὶ καταφορὰν ἐξ ἀμφοῖν τοῖν μεροῖν βίαιον’ viittaavan molempien särmien sijaan säilän molempien osien eli kärjen ja terän käytettävyyteen. Sivuhuomiona mainittakoon, että Polybios käyttää adjektiivia βίαιος sekä kaksi- että kolmimuotoisena, esim. βιαίοις πληγαῖς 3,16 ja βιαίας πληγῆς 27,11.)

Joka tapauksessa kaiken yllä sanotun perusteella vaikuttaa korkeintaan siltä, että pistämiseen soveltuvasta lähitaisteluaseesta Livius käyttää nimitystä gladius hispanus ja ratsuväen aseesta, joka soveltuu päiden ja raajojen katkomiseen, nimitystä gladius hispaniensis, vaikka jälkimmäinen viittaa kuitenkin ilmeisesti myös kevyen jalkaväen sivuaseeseen. Tapauksia on niin vähän, että mitään kovin tarkkoja määritelmiä ei kannata yrittää tehdä, ja on myös perusteltua epäillä Liviuksen asiantuntemusta. Mikäli ounasteluni ilmaisun pedestre scutum kohdalla pitää paikkansa, saattaisi Liviuksen gladius hispanus/hispaniensis kaikissa tapauksissa viitata ensisijaisesti ratsuväen aseeseen.

Pappi kupurakilpensä takana valmiina pistämään miekallaan (custodia sexta; Leeds, RA, MS I.33 fol. 17r.)

Palatakseni vielä nykyaikaiseen terminologiaan ja latinan kielen sanoihin, latinan gladius ja scutum eivät ole lähtökohtaisesti suomeksi gladius ja scutum vaan miekka ja kilpi. Myös I.33:ssa käytetään sanoja gladius ja scutum, jossa ne viittaavat yhden käden miekkaan ja kupurakilpeen. Von Günterode (1579) käyttää sanoja gladius (sekä machaera, xyphomachaera, romphea ja ensis) kahden käden miekasta, jonka hän otsikoi saksaksi Schlachtschwerdt, Langschwerdt, Beidenfeuster. Yhden käden miekasta, josta hän käyttää saksaksi nimitystä Rappier, hän käyttää latinaksi kirjoittaessaan ainoaa jäljelle jäävää sanaa framea, joka tarkoittaa vanhimmilla kirjailijoilla muinaisgermaanisen esikuvansa (*framja) mukaisesti keihästä, mutta jo kristillisillä auktoreilla miekkaa. Ehkä sopivana loppukaneettina mainittakoon, että Paulus Hector Mair 1500-luvun puolivälissä käyttää rapiirista (Rappier) latinaksi nimitystä ensis hispanus.