Ammattikorkeakoulu nokittaa yliopiston poissaolokäytännöissä

”Älä sitten mene ensimmäiseksi sanomaan opiskelijoille, että kurssilla on läsnäolopakko.” Näin minua neuvoi ohjaajani, kun menin ammattikorkeakouluun suorittamaan opettajan pedagogista harjoittelua. Ammattikorkeakoulut ovat ottaneet etäisyyttä läsnäolon kyttäämiseen. Taustalla on ajatus osaamisperustaisuudesta: tärkeää on osaamisen näyttäminen, ei penkin kuluttaminen.

Kun itse samaan aikaan jatkan opintojani yliopistossa, kontrasti on selvä. Nimiä ja rasteja raapustellaan kiertävään lappuun, yhdellä kurssilla jopa nimikirjoituksia nimenselvennyksineen. Läsnäolovaatimus ei koske kaikkia kursseja, mutta osaa se koskee yllättävän tiukasti.

Läsnäolon vaatimisen perimmäiset perustelut jäävät piiloon. Osalla kursseista työskennellään tapaamisten aikana esimerkiksi ryhmissä, ja silloin tietysti paikallaolo on oikeudenmukaista muita kohtaan. Opettajan puhuessa sisällön käsittely etenee kuin juna, eikä samaa sisältöä saa muualta. Vaikka kalvot voisikin jälkikäteen lukea, anekdootit ja herkulliset keskustelut jäävät kuulematta.

Toisaalta näen, että lapsellinen ja mekaaninen aikuisten ihmisten paimentaminen johtaa vahingollisiin seurauksiin itsesäätelyssä, motivaatiossa ja oppimistyylissä: onko opiskelu esimerkiksi pinta- vai syväsuuntautunutta. Opiskelijasta tulee sääntöjä noudattava lapsi, ei niinkään omaa oppimistaan suunnitteleva ja siitä vastuuta ottava toimija.

Itseohjautuva aikuisopiskelija pystyy ihannetilanteessa arvioimaan, mitä sisältöä hän tarvitsee tai mihin haluaa keskittyä. Ongelma on, ettei opiskelija etukäteen tunne niitä ajatusmaailmoja, joita luento sisältää. Opetuskerran koko anti ei yleensä ilmene kurssin tai sessionkaan otsikosta.

En ole ratkaissut lopullista kantaani asiaan. On tietenkin tärkeää, ettei Suomessa myönnetä opintosuorituksia tai sertifikaatteja ihmisille, jotka ovat käyneet kursseilla lähinnä kääntymässä. Oppimisen varmistamisessa pitäisi kuitenkin nojata johonkin muuhun kuin fyysisen läsnäolon kontrollointiin.

Onko opettajan kelpoisuus paperia?

Opintojen tueksi ja rahoittamiseksi hain opettajan sijaisuuksiin kotikaupungissani. Siihen on olemassa keskitetty menettely, jossa kaupungin työntekijä haastattelee hakijan ja tarkistaa hänen työ- ja opintotodistuksensa. Sen jälkeen kaupungin kouluista voi saada tarjouksia lyhyille sijaiskeikoille.

Arvelin etukäteen, että haastattelu olisi normaalia työhaastattelua kevyempi. Itseni esittelyn lisäksi valmistauduin oikeastaan vain kolmeen kysymykseen:

  • Miksi haluat toimia sijaisena/opettajana?
  • Miten perustelet, että työkokemuksesi on muulta alalta?
  • Millainen opettaja olisit?

Yhtäkään näistä kysymyksistä ei kysytty. Sen sijaan katsottiin pää- ja sivuaineita, opintopisteitä ja niistä muodostuvia opetettavien aineiden kelpoisuuksia. Valmius, innostus, motivoituneisuus ja taito toimia alaikäisten lasten kanssa eivät tulleet puheeksi.

Arvostan muodollista koulutusta, mutta väkisin herää kysymys, onko papereiden kumartelu noussut erilaisissa kelpoisuusammateissa jo liian keskeiseen asemaan. Jahas, opintokokonaisuus on tehty, joten tuosta leima ja sitten lapsia opettamaan / potilaita hoitamaan / tuomioita antamaan. Vahva vaikutusvaltansa on ammattiyhdistyksillä, jotka omia etujaan suojellen ajavat tiukkoja kelpoisuussäännöksiä ja siten kontrolloivat ammattikunnan kokoa.

Luonteen, persoonallisuuden ja maailmankuvan rooli voi olla esimerkiksi lääkärin työssä hyvin ratkaiseva lääketieteen sisältöjen rinnalla. Helsingin yliopisto kertoi tänään, että lääkäriopiskelijoiden vuorovaikutustaitoja parannetaan koko ajan, vaikka niitä ei voidakaan pääsykoevaiheessa testata.

Olen sijaiseksi soveltuva ja pääsin sijaisrekisteriin. Kun ensimmäinen keikka tulee, tuskin kuitenkaan opetan tutkintopapereillani.

Mitä meistä generalisteista tulee?

Tiedottaja, tiedottaja, tiedottaja.

Public relations, Internal communications, Corporate communications.

Nämä ovat kolme viimeisintä titteliäni CV:ssäni ja kolme eniten merkintöjä saanutta vahvuuttani LinkedInissä.

Miten tähän osaamiseen liitetään uudet kasvatustieteen opinnot? Uuden rakentaminen tähänastisen uran päälle ei aina näytä helpolta. Rekrytointikäytännöt vaikuttavat ankean putkimaisilta sikäli, että monesti kysellään juuri tiettyä kokemusta.

Rohkaisevan esimerkin tarjoaa kylläkin jyväskyläläinen Jaana Nyström, jonka Helsingin Sanomat nosti viime kuussa esille menestyneenä uranvaihtajana. Viisikymppinen entinen matkatoimistovirkailija ryhtyi sosiaalisen median asiantuntijaksi, ja nykyään hänellä on somessa peräti 1,3 miljoonaa seuraajaa.

Uudelle alalle kiinnittymiseen vaikuttaa, kuinka avoin tai suljettu ala on. Rohkeudella ja sinnikkyydellä voi puskea läpi vaikka ilman tutkintoja, mutta moneen uraloikkaan tarvitaan myös sertifikaatteja ja pätevyyksiä. Esimerkiksi korkean statuksen ammatit, kuten lääkäri ja juristi, suojelevat itseään tiukoilla alalle pääsyn vaatimuksilla, mikä osaltaan turvaa niiden nauttimaa arvostusta ja hyvää palkkatasoa.

Kun valitsin opintoalani ensimmäisen kerran, koulutus oli huomattavan spesifi – toimittajakoulutus Tampereen yliopistossa. Tarkkarajainen opintolinja johdatti kuitenkin avoimelle alalle, jolle pääsy oli huomattavan rajoituksetonta. Tiedotusopin YTM:t kilpailevat toimitusalan paikoista muiden pääaineiden valmistujien ja jopa opintoja suorittamattomien kanssa, vaikka koulutustaso on toki noussut.

Kasvatustieteen koulutus on generalistinen, siis yleinen, eikä anna suoraa ammatillista pätevyyttä. Opintoja suorittava joutuu etsimään tarttumapintaa myös luentosalien ulkopuolelta: millä järjestötoiminnalla, työkokemuksella tai muulla aktiivisuudella suuntaisin osaamistani?

Onneksi opiskelijajärjestö Aikuiskasvatuksen Kilta on aktivoitunut perustamalla Duunisafarit, joissa arpomalla valittu kasvatustieteen opiskelija pääsee tutustumaan alan firmaan tai organisaatioon päiväksi tai pariksi. Kilta järjestää myös rekrytointitilaisuuksia, joissa opiskelijoilla on mahdollisuus erottautua massarekrytointeja rauhallisemmassa tunnelmassa. Selville on käynyt jo sekin, että kasvatustieteen perus- ja aineopinnot ovat nimenomaisia kynnysvaatimuksia ainakin joissain opinto- ja työhauissa.

PS. Onnistunut kampanja generalistialan profiloimiseksi on ollut humanistisen tiedekunnan tämän vuoden 375 humanistia. Tunnettujen ja hyvin erilaisten esimerkkien kautta piirtyy kuva, mihin kaikkialle humanistisilla opinnoilla on ponnistettu.

Koulu voi käyttää valtaansa väärin

“Koulu ei tuota tuollaisia kielteisiä ilmiöitä, vaan ne nousevat yhteiskunnasta, jossa välinpitämättömyys on lisääntynyt. Yleinen asenne on, että yhteiskunta saa hoitaa.”

Näin totesi Opetusalan Ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen Helsingin Sanomissa lauantaina. Luukkainen kommentoi helsinkiläisen opettajan Eva Sundgrenin mielipidekirjoitusta, jossa kuvataan toisen asteen oppilaitosten laiskoja ja yleissivistymättömiä nuoria. Keskustelu on jatkunut mielipidepalstalla nyt useita päiviä.

Luukkaisen näkemys on räikeästi erilainen kuin useiden kasvatustieteilijöiden. Koulu on tietysti osa yhteiskuntaa, mutta sillä on myös itsenäinen vastuunsa ja syntitaakkansa kielteisen yhteiskuntakehityksen tuottajana ja erilaisten erojen syventäjänä, motivaation tappajana ja syrjäyttäjänä. Tunnettu ranskalainen kasvatusajattelija Pierre Bourdieu näki koulun jopa symbolisen väkivallan kenttänä, joka tähtää ainoastaan valtaapitävien vallan säilyttämiseen ja suosii käytännöillään tietynlaisista perheistä tulevia lapsia.

Jopa koulun syntyhistoria on raadollisempi kuin yleisesti ajattelemme. Tavoitteena ei alkuun ollut tiedon valon levittäminen tai jokaisen lapsen potentiaalin vahvistaminen, vaan yksinkertaisesti rahvaan lasten säilöminen kontrollin alle, pois kadulta paheiden parista. Kun vielä 150 vuotta sitten lapsen koko kasvatus tapahtui kodin piirissä, olemme hämmästyttävän helposti luonnollistaneet pitkän koulutusputken ja koulun laajan vallan lapsuuteen kuuluviksi itsestäänselvyyksiksi.

Nämä yllä olevat tietoni perustuvat pääosin kahteen kirjaan, jotka aion tenttiä ylihuomenna. Ne ovat Kasvatussosiologia ja Kohtaamisia kasvatuksen ja koulutuksen kentillä.

Ylipäätään opintojeni alussa on ollut virkistävää, että kasvatustieteellinen tutkimus nostaa esille tutkimuskohteensa kriittisiä ja haitallisia vaikutuksia. Se on melkein ällistyttävää tässä itsensä kehumisen ajassa. (Saimme palkinnon! Meidät ränkättiin ykköseksi! Olimme aloitteellisia! Suomalainen koulu on maailman paras!)

Koulussa on siis vikoja, mutta kenen syytä ne ovat? En tietenkään ole yhtäkkiä menettänyt uskoani Suomen opettajien ammattitaitoon ja hyvään tahtoon. En liioin kiistä, että koulutus on monien onnellisten elämäntarinoiden takana.

Koulussa on kuitenkin järjestelmänä piirteitä, jotka suosivat tai hylkivät tietynlaisia taustoja ja ominaisuuksia. Koulu ei myöskään uudistu kovin nopeasti, koska jokainen opettaja saattaa tiedostamattaan toistaa oman lapsuutensa opettajien toimintamalleja. On siis mahdollista, että jotkut oppivat koulussa virallisen opetussuunnitelman sijaan

  • olen huono
  • en kelpaa
  • ponnistelusta ei ole mitään hyötyä.

Näiden erilaisten ulottuvuuksien ymmärtäminen on juuri sitä näköalojen laventumista, jota lähdin uudelta koulutukseltani hakemaan.

Viisi piristävää asiaa aikuisena opiskelemisessa

Kaavailin tälle postaukselle hauskaa tai raflaavaa otsikkoa, kuten “Miltä tuntuu mennä fuksipiknikille 34-vuotiaana?” (hyvältä, vähän jännitti) tai “Missä olen kuullut tämän valheen aiemmin?” (”Te tulette työllistymään loistavasti.”).

Fuksiviikkoni on pian puolivälissä, ja tunnelma on oikeastaan mainio. Sompailen tämän viikon ajan orientoivissa opinnoissa ja erilaisissa tapaamisissa palkkatyön lomassa. Opiskelijaksi sukeltaminen on kuin sulkeutuisi pehmeään syliin – niin lämminhenkinen ja huolehtiva vastaanotto käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa on ollut.

Tässä muutama innostava syy palata opiskelemaan aikuisena:

1. Pääsee aikakoneessa oman ensimmäisen fuksisyksyn tunnelmiin, ja sen jälkeinen mahtava taival tiivistyy uudella tavalla.

2. Kuulee lukemattomia puheenvuoroja, joissa ihmiset palavat jollekin asialle ja ovat innoissaan.

3. Pääsee tähdeksi, jota onnitellaan moneen kertaan opiskelupaikan saamisesta.

4. Työelämän täytymiset ja vaateet vaihtuvat kannustuksiin etsiä, kokeilla, kysyä, elää, erehtyä ja ilmaista itseä ja omia ajatuksia.

5. Professori usuttaa mielenosoituksiin ja muillekin barrikadeille.

PS. Kirjoitan tätä kotiterassilla makaronilaatikon kypsyessä, vuoden ehkä viimeisenä kesäisenä iltana. Tästä vuodesta voi tulla oikeasti hyvä!

Pääsin opiskelemaan!

Opiskeluni juoni tihenee. Siirryn avoimesta yliopistosta perustutkinto-opiskelijaksi käyttäytymistieteelliseen tiedekuntaan! Himoittu näkymä ilmestyi Opintopolku-palveluun keskiviikkona:

opiskelupaikka2

Samalla surettaa, että niin moni nuori jäi rannalle tämän vuoden yhteishaussa. T-Media tutki keväällä, että entistä useampi lukion lopettava aikoi pitää suosiolla välivuoden. Lisäksi on iso joukko opinhaluisia, joille opiskelupaikkaa ei nyt riittänyt.

On vaikea sanoa, tulisiko ”nuorten” ja ”aikuisten” hakea yliopistoon eri hauissa. Kasvatustiede tieteenä on kehittynyt niin, että tällaista ikään tuijottamista on haluttu vähentää. Ensi vuonna jonkinlainen raja syntyy, kun opiskelupaikoista varataan tietty osuus ensimmäistä tutkintoaan aloittaville.

Voi kylläkin kysyä, miten tarkoituksenmukaisia tutkinnot ja opintokokonaisuudet ovat eri elämäntilanteissa olevien kannalta. Minulle voisi riittää suppeampi erikoistumiskoulutus tai maisteriohjelma, mutta sellaista ei tähän hetkeen löytynyt. Onneksi tuore lakimuutos tiivistää erikoistumiskoulutusten suunnittelua yliopistoissa.

Ammattikorkeakoulun puolella olisin voinut sijoittua omaan viiteryhmääni, työelämässä olleisiin ”aikuisiin”. Yliopistossa opiskelemme kaikenikäiset yhdessä, ja se toisaalta riemastuttaa minua: poissa on työelämään kytketty hyötyajattelu ja jäljellä pelkkä – sivistyminen.