Category Archives: peruskoulu

Onko opettajan kelpoisuus paperia?

|

Opintojen tueksi ja rahoittamiseksi hain opettajan sijaisuuksiin kotikaupungissani. Siihen on olemassa keskitetty menettely, jossa kaupungin työntekijä haastattelee hakijan ja tarkistaa hänen työ- ja opintotodistuksensa. Sen jälkeen kaupungin kouluista voi saada tarjouksia lyhyille sijaiskeikoille.

Arvelin etukäteen, että haastattelu olisi normaalia työhaastattelua kevyempi. Itseni esittelyn lisäksi valmistauduin oikeastaan vain kolmeen kysymykseen:

  • Miksi haluat toimia sijaisena/opettajana?
  • Miten perustelet, että työkokemuksesi on muulta alalta?
  • Millainen opettaja olisit?

Yhtäkään näistä kysymyksistä ei kysytty. Sen sijaan katsottiin pää- ja sivuaineita, opintopisteitä ja niistä muodostuvia opetettavien aineiden kelpoisuuksia. Valmius, innostus, motivoituneisuus ja taito toimia alaikäisten lasten kanssa eivät tulleet puheeksi.

Arvostan muodollista koulutusta, mutta väkisin herää kysymys, onko papereiden kumartelu noussut erilaisissa kelpoisuusammateissa jo liian keskeiseen asemaan. Jahas, opintokokonaisuus on tehty, joten tuosta leima ja sitten lapsia opettamaan / potilaita hoitamaan / tuomioita antamaan. Vahva vaikutusvaltansa on ammattiyhdistyksillä, jotka omia etujaan suojellen ajavat tiukkoja kelpoisuussäännöksiä ja siten kontrolloivat ammattikunnan kokoa.

Luonteen, persoonallisuuden ja maailmankuvan rooli voi olla esimerkiksi lääkärin työssä hyvin ratkaiseva lääketieteen sisältöjen rinnalla. Helsingin yliopisto kertoi tänään, että lääkäriopiskelijoiden vuorovaikutustaitoja parannetaan koko ajan, vaikka niitä ei voidakaan pääsykoevaiheessa testata.

Olen sijaiseksi soveltuva ja pääsin sijaisrekisteriin. Kun ensimmäinen keikka tulee, tuskin kuitenkaan opetan tutkintopapereillani.

Älä tule paha koulu, tule hyvä koulu

|

Missä kaksi äitiä kohtaa, siellä keskustellaan näinä päivinä kouluvalinnoista. Mihin kouluun on haettu ekaluokalle, millainen päätös mahtaa tulla, mikä on hyvä koulu.

Pääkaupunkiseudun kunnilla on hieman toisistaan poikkeavat koulusijoituspolitiikat, eikä koulu aina määräydy kaavamaisesti kotiosoitteen perusteella. Toisaalta tämä on hyvä, koska varmuus koulupaikasta voisi lisätä kouluun liittyvää laskelmointia asuntomarkkinoilla. Hakemisesta eri tavoin painotettuun opetukseen on tullut merkittävä väylä päästä esittämään toiveita oman lapsen koulusta.

Kasvatustieteilijänä ja kielipainotuksessa opiskelevan lapsen äitinä näen painotetun opetuksen mielenkiintoisessa ristivalossa. Suomalaiset kasvatussosiologit ovat jo joitakin vuosia varoitelleet, että valinnanmahdollisuudet rapauttavat yhtenäistä peruskoulua.  On todettu, että valikointi painottuu sekä sukupuolen, koulumenestyksen että perheen yhteiskuntaluokan mukaan. Leimallisimmin painotettu opetus on yliopistokoulutettujen äitien hyvin menestyvien tytärten valinta. Helsingissä on myös osoitettu, että kouluvalikointi lisää koulujen ja luokkien välisiä oppimiseroja.

Voin liittyä huolestuneeseen nyökyttelyyn yhteiskunnallisten erojen kasvusta. Harmittomalta vaikuttava jännittävien painotusten valinta voi tosiaan johtaa kokonaisuuden kannalta haitallisiin seurauksiin. Suomen isoissa kaupungeissa jo neljännes tai jopa yli puolet yläkoululaisista on valikoitunut pois omasta lähikoulustaan. Vaihtoehtojen runsaus pakottaa jonkinlaiseen pohdintaan niitäkin perheitä, joilla ei ole omaa paloa erityisiin valintoihin. Jos valitsemme ”tavallisen”, jääkö oma lapsemme jälkeen?

Nostan arjen tasolta muutamia havaintoja, mitä painotetussa opetuksessa oleminen merkitsee.

  • Painotettu kouluopetus altistaa lapsen pyrkimiselle ja siten kilpailemiselle jopa 6-vuotiaasta lähtien.
  • Lapsen luokkakaverit eivät asu naapurissa, vaan heidän kotinsa on ammuttu haulikolla ympäri kaupunkia, mistä perheet kuljettavat lapsiaan kouluun. Lapsen omakaan koulumatka ei todennäköisesti taitu viidessä minuutissa kävellen.
  • Luokka on helposti kilpailullisempi ja koulumenestykseltään parempi kuin yleisopetuksen luokat. Tavanomaisella suorituksella on vaikea loistaa. Viiteryhmä, johon lapsi peilaa oman perheensä elintasoa, on usein keskivertoa vauraampi.
  • Painotettu opetus sitoo tiettyyn kouluun, vaikka perhe miettisi asunnon vaihtoa. Jos painotuksesta haluaa pitää kiinni, myös yläkoulu- ja lukiovaihtoehtoja on vain kourallinen. (Toisaalta ”kourallinen” kuulostaa varmasti ruhtinaalliselta maaseudulla, ja normaalistikin perheiden muuttohaluja suitsivat tutut koulu- ja kaveripiirit.)

Luovuus kuolee koulun portaille, pelasta siitä palanen

|

Pian jaetaan lasten välitodistukset – meillä päin jo tämän viikon perjantaina. Eri aineissa on puserrettu kokeita arvostelun pohjaksi. Olen tänä vuonna miettinyt kokeiden sisältöjä ja numeroiden aiheuttamia reaktioita enemmän kuin ennen.

Katselin Netflixistä saksalaisen dokumentin Alphabet (2013). Se ruotii kriittisesti koulua, joka tekijöiden mukaan uhraa lapsissa luonnostaan olevan nerouden normin mukaisten suoritusten alttarille.

Dokumentissa Pekingin yliopiston professori Yang Dongping pohtii maansa kilpailullista koulukulttuuria:

”Kokeisiin perustuva opetus ei ota erilaisia ajattelutapoja huomioon. Tarkoituksena on löytää standardivastaus, ja standardivastaukset tappavat luovuuden. Tämän järjestelmän parissa kasvaneilla lapsilla ei ole valmiuksia käsitellä sosiaalista muutosta eivätkä he kyseenalaista asioita.”

Sama filmi esittelee André Sternin, ranskalaismiehen joka kasvoi täysin ilman opetusta. Edes hänen vanhempansa eivät kotiopettaneet häntä. Sen sijaan Stern opetteli kasvaessaan asioita siinä tahdissa kuin ne alkoivat kiinnostaa häntä ja loi omat kurinalaiset rutiininsa. Dokumentissa mies rakentelee kitaroita onnellisena aikuisena. Hän on erittäin kiitollinen, ettei häntä koskaan altistettu vertailulle tai kilpailulle toisten lasten kanssa.

Sillä oltiinpa kokeiden ja todistusten numeroista mitä mieltä tahansa, yksi hankala funktio niillä on. Ne järjestävät, järjestävät ja järjestävät lapsia suhteessa toisiinsa vuosien ajan. Yksi sementoituu seiskan oppilaaksi, toiselta ehkä katkeavat kokonaan jatkopolut koulutukseen. Kolmas menestyy mutta oppii tarvitsemaan hyviä numeroita ollakseen tyytyväinen itseensä.

Vaarallisen isoja paloja lapsen identiteetistä rakentuu sen varaan, miten hän pärjäsi suhteessa muihin. Siksi vanhempana yritän kommentoida arvosanoja isolla pensselillä. Yhdellä numerolla ei ole väliä – ja joskus kokeissa sitä paitsi kysellään aika hupsuja. Sen hoksaaminen voi itse asiassa olla suurempi oppi kuin biologian kasvi tai englannin sana, joka meni väärin.

Koulu voi käyttää valtaansa väärin

|

“Koulu ei tuota tuollaisia kielteisiä ilmiöitä, vaan ne nousevat yhteiskunnasta, jossa välinpitämättömyys on lisääntynyt. Yleinen asenne on, että yhteiskunta saa hoitaa.”

Näin totesi Opetusalan Ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen Helsingin Sanomissa lauantaina. Luukkainen kommentoi helsinkiläisen opettajan Eva Sundgrenin mielipidekirjoitusta, jossa kuvataan toisen asteen oppilaitosten laiskoja ja yleissivistymättömiä nuoria. Keskustelu on jatkunut mielipidepalstalla nyt useita päiviä.

Luukkaisen näkemys on räikeästi erilainen kuin useiden kasvatustieteilijöiden. Koulu on tietysti osa yhteiskuntaa, mutta sillä on myös itsenäinen vastuunsa ja syntitaakkansa kielteisen yhteiskuntakehityksen tuottajana ja erilaisten erojen syventäjänä, motivaation tappajana ja syrjäyttäjänä. Tunnettu ranskalainen kasvatusajattelija Pierre Bourdieu näki koulun jopa symbolisen väkivallan kenttänä, joka tähtää ainoastaan valtaapitävien vallan säilyttämiseen ja suosii käytännöillään tietynlaisista perheistä tulevia lapsia.

Jopa koulun syntyhistoria on raadollisempi kuin yleisesti ajattelemme. Tavoitteena ei alkuun ollut tiedon valon levittäminen tai jokaisen lapsen potentiaalin vahvistaminen, vaan yksinkertaisesti rahvaan lasten säilöminen kontrollin alle, pois kadulta paheiden parista. Kun vielä 150 vuotta sitten lapsen koko kasvatus tapahtui kodin piirissä, olemme hämmästyttävän helposti luonnollistaneet pitkän koulutusputken ja koulun laajan vallan lapsuuteen kuuluviksi itsestäänselvyyksiksi.

Nämä yllä olevat tietoni perustuvat pääosin kahteen kirjaan, jotka aion tenttiä ylihuomenna. Ne ovat Kasvatussosiologia ja Kohtaamisia kasvatuksen ja koulutuksen kentillä.

Ylipäätään opintojeni alussa on ollut virkistävää, että kasvatustieteellinen tutkimus nostaa esille tutkimuskohteensa kriittisiä ja haitallisia vaikutuksia. Se on melkein ällistyttävää tässä itsensä kehumisen ajassa. (Saimme palkinnon! Meidät ränkättiin ykköseksi! Olimme aloitteellisia! Suomalainen koulu on maailman paras!)

Koulussa on siis vikoja, mutta kenen syytä ne ovat? En tietenkään ole yhtäkkiä menettänyt uskoani Suomen opettajien ammattitaitoon ja hyvään tahtoon. En liioin kiistä, että koulutus on monien onnellisten elämäntarinoiden takana.

Koulussa on kuitenkin järjestelmänä piirteitä, jotka suosivat tai hylkivät tietynlaisia taustoja ja ominaisuuksia. Koulu ei myöskään uudistu kovin nopeasti, koska jokainen opettaja saattaa tiedostamattaan toistaa oman lapsuutensa opettajien toimintamalleja. On siis mahdollista, että jotkut oppivat koulussa virallisen opetussuunnitelman sijaan

  • olen huono
  • en kelpaa
  • ponnistelusta ei ole mitään hyötyä.

Näiden erilaisten ulottuvuuksien ymmärtäminen on juuri sitä näköalojen laventumista, jota lähdin uudelta koulutukseltani hakemaan.

Onko teillä ollut jo vanhempainiltoja?

|

Keskiviikkoiltana keksin asian, jota pelkään. Koulun vanhempainillat.

Siellä nykyajan asiakas-vanhemmat piirittävät opettajaa, tenttaavat koulun käytännöistä ja antavat ”palautetta”. Huutia saavat kotia rasittavat käytännöt ja kiivaita nyökkäyksiä kaikenlaiset toimet, joilla opettaja voi räätälöidä palveluaan perheille ja siten lisätä työmääräänsä.

Välillä omaa päätä kohti lentää leirikoulun varainkeruunakki.

Omaa suhtautumistani lapseni koulunkäyntiin kuvaa kohtelias etäisyys. Uskon hyvin pitkälti suomalaiseen koulujärjestelmään, opettajien autonomiaan ja henkilökunnan tietämykseen omasta työstään. Olen hyvin arka vaatimaan koululta yhtään mitään. Se voi joskus olla liikaa häveliäisyyttä, myönnän, joskus perehtymättömyyttäkin. En seuraa opetuksen sisältöjä enkä kysele niistä, vaan pikemminkin puutun tai autan tarvittaessa.

Ainoa vanhempainneuvosto, johon kuuluin, oli kansainvälisessä koulussa Saudi-Arabiassa. Siellä turhauduin amerikkalaisäitien helikopterointiin lastensa koulunkäynnin ympärillä, kaikenlaiseen hääräilyyn ja koululla hengailuun. Eikö lapsia ja opettajia voisi jättää koululle rauhaan! Pääsin uuden rehtorin rekrytointiryhmään, ja se asiapitoinen tehtävä sopi minulle paljon paremmin. Nieleskeltävää minulla oli myös Yhdysvalloissa viisi vuotta sitten.

Oma isäni kävi aikoinaan ala-asteeni vanhempainillassa ja rohkeni kysyä, onko kokeita mahdollisesti liikaa. Hänen sanojensa mukaan ”opettaja kääri hänet rullalle”. Mietin, miksi ajan kuluessa vanhemmat alkoivat kääriä opettajia rullalle.

PS. Syyskuun puolivälissä ilmestyy kaksi mielenkiintoista suomalaista uutuuskirjaa, Lohkoutuva peruskoulu (Suomen kasvatustieteellinen seura) ja Koulutusihmeen paradoksit (Vastapaino). Nämä kirjat kertovat lisää muuttuvasta ajastamme ja koulusta ajan pyörteissä.