Kuva vanhemmista menestyshaukkoina on väärä

fudis

Tiistaina alkoi Ylen tosi-tv-sarja Futisvanhemmat. Samaan syssyyn Yle julkaisi tutkija Mikko Salasuolta tilaamansa tekstin, jossa tämä kehottaa vanhempia ”pysymään mahdollisimman kaukana” lapsen harrastuksesta. Salasuon mukaan liian varhainen pyrkiminen erinomaisuuteen johtaa harvoin huipulle.

Kirjoitus sai hiukseni nousemaan pystyyn, koska futis- ja yleisurheiluäitinä en tunnista sen maalaamaa kuvaa vanhemmista harrastamisen moottoreina ja lasten suorituskyvyn parantajina. Meillä harrastetaan, koska lapsi nauttii uusista taidoista, mielekkäästä ajanvietteestä ja laajentuvasta kaveripiiristä. Itse olin pikemminkin vastahakoinen antautumaan harrastusrumbaan ja luopumaan monista omista menoistani. Kuinka monelle vanhemmalle lapsen ammattilaismenestys on minkäänlainen tavoite?

Salasuo kieltää vanhempia osallistumasta, mutta kuitenkin kaipailee peliporukoita, joita veti “kaverin faija”.

Olen Salasuon kanssa yhtä mieltä, että seuramuotoinen harrastaminen on viritetty usein liian tiiviiksi ja vakavaksi. Vanhemmat eivät kuitenkaan ole tämän kehityksen tilaajia, vaan pikemminkin kärsivät sen vaihtoehdottomuudesta.

Alun perusteella Futisvanhemmat vaikuttaa kiinnostavalta sarjalta, joka tuo hyvin esiin intensiivisen urheiluharjoittelun ristiriitaisuuksia. Sarjassa vanhempien suusta kuuluu useita repliikkejä, jotka voisivat olla omiani:

”Tulee välillä se mittari täyteen, että onko tässä mitään järkeä.”

”Tämmöinen harrastus on kuin avaruuden musta aukko. Sinne menee kaikki rahat, mitä sinne halutaan antaa.”

Ensi tiistain jaksossa päästään jo syvälle perheiden sosioekonomisiin tilanteisiin ja erilaisiin mahdollisuuksiin tukea harrastamista. Yritysjohtajan poika saa vempeleitä ja oman tekonurmen, isänsä menettänyt siivoojaäidin poika tekee treenien lomassa itse lumityöt ja lihapullat.

Perheessämme äkillisesti laajentunut seuraharrastaminen ei ole minulle pitkäaikainen haave tai minkäänlainen pätemisen kenttä. Pikemminkin se on tehnyt minusta vanhempana hölmistyneen, köyhän ja kiireisen.

Sinä pienten lasten vanhempi, josta ”ei koskaan tule kentän reunalla seisojaa”. Oletko varma, että sinulta kysytään?

Kuva: Václav Janeček / Flickr

Luovuus kuolee koulun portaille, pelasta siitä palanen

Pian jaetaan lasten välitodistukset – meillä päin jo tämän viikon perjantaina. Eri aineissa on puserrettu kokeita arvostelun pohjaksi. Olen tänä vuonna miettinyt kokeiden sisältöjä ja numeroiden aiheuttamia reaktioita enemmän kuin ennen.

Katselin Netflixistä saksalaisen dokumentin Alphabet (2013). Se ruotii kriittisesti koulua, joka tekijöiden mukaan uhraa lapsissa luonnostaan olevan nerouden normin mukaisten suoritusten alttarille.

Dokumentissa Pekingin yliopiston professori Yang Dongping pohtii maansa kilpailullista koulukulttuuria:

”Kokeisiin perustuva opetus ei ota erilaisia ajattelutapoja huomioon. Tarkoituksena on löytää standardivastaus, ja standardivastaukset tappavat luovuuden. Tämän järjestelmän parissa kasvaneilla lapsilla ei ole valmiuksia käsitellä sosiaalista muutosta eivätkä he kyseenalaista asioita.”

Sama filmi esittelee André Sternin, ranskalaismiehen joka kasvoi täysin ilman opetusta. Edes hänen vanhempansa eivät kotiopettaneet häntä. Sen sijaan Stern opetteli kasvaessaan asioita siinä tahdissa kuin ne alkoivat kiinnostaa häntä ja loi omat kurinalaiset rutiininsa. Dokumentissa mies rakentelee kitaroita onnellisena aikuisena. Hän on erittäin kiitollinen, ettei häntä koskaan altistettu vertailulle tai kilpailulle toisten lasten kanssa.

Sillä oltiinpa kokeiden ja todistusten numeroista mitä mieltä tahansa, yksi hankala funktio niillä on. Ne järjestävät, järjestävät ja järjestävät lapsia suhteessa toisiinsa vuosien ajan. Yksi sementoituu seiskan oppilaaksi, toiselta ehkä katkeavat kokonaan jatkopolut koulutukseen. Kolmas menestyy mutta oppii tarvitsemaan hyviä numeroita ollakseen tyytyväinen itseensä.

Vaarallisen isoja paloja lapsen identiteetistä rakentuu sen varaan, miten hän pärjäsi suhteessa muihin. Siksi vanhempana yritän kommentoida arvosanoja isolla pensselillä. Yhdellä numerolla ei ole väliä – ja joskus kokeissa sitä paitsi kysellään aika hupsuja. Sen hoksaaminen voi itse asiassa olla suurempi oppi kuin biologian kasvi tai englannin sana, joka meni väärin.