Elämä on suhteellista

Sain yhden päivän olla miettimässä, miten vähentää NEET-nuorten määrää.*

Mieleeni muistui vuosi sitten kuulemani kertomus Pekka-isästä ja hänen silloin 17-vuotiaasta Katri-tyttärestään. Katrilla todettiin 16-vuotiaana vaikea masennus. Humaltunut ja itsetuhoinen tytär oli haettu ambulanssilla sairaalaan. Oli tehty lastensuojeluilmoitus ja lähete nuorisopsykiatrialle. Katri sai elämänilonsa nopeasti takaisin.

Vuoden hoitokontaktin jälkeen sairaanhoitaja kysyi Pekalta, oliko Katrin tulevaisuudesta ja opinnoista syytä olla huolissaan.

Hoitosuhde oli auttanut Katria mutta vapauttanut myös isän ja tyttären suhdetta: isän ei tarvinnut sydän syrjällään tarkkailla tyttärensä jokaista ilmettä. Tuntui, että he olivat turvassa. Kyllä Katri opiskelupaikan löytäisi, Pekka vastasi.

Pekan luottamus perustui olettamukseen että hoitokontakti jatkuisi jossakin muodossa, mutta sairaanhoitaja ilmoittikin välittömästi, että täysi-ikäistyttyään Katrin hoitosuhde päättyisi eikä lähetettä aikuispsykiatrian puolelle tehtäisi. Niin hävisi Pekan varmuus tulevaisuudesta.

Katrin tilanne näytti isän silmissä hetkessä tyystin erilaiselta: Tilannehan oli kuitenkin hauras ja ulkopuolista kannattelua tarvittaisiin edelleen.

Elämme erilaisissa suhteissa, ristiin ja rastiin menevien jatkumoiden eri kohdissa, joissa hallinan tunteemme vaihtelee. Pekan ja Katrin esimerkikissä on useita suhteita: isän ja tyttären emotionaalinen vanhemman ja lapsen välinen suhde ja Pekan huoltovelvollisuus tyttäreensä, Pekan suhde nuorisopsykiatriaan instituutiona, Katrin suhde nuorisopsykiatriaan ja järjestelmän asettamiin ikärajoihin, Katrin riskisuhde NEET-nuoritilastoihin ja molempien suhde tulevaisuuteen.

Osassa näitä suhteita Pekan ja Katrin asemat liikkuvat nopeasti ja aiheuttavat ketjureaktion. Pekan suhde tulevaisuuteen muuttui hetkessä, kun hän ymmärsi Katrin hoitotarvetta tarkasteltavan suhteessa lyhyen aikavälin tilastollisiin riskeihin. Elämä ei tuntunut enää hallittavissa olevalta.

Parasta turvaa on sellainen, jossa on liikkumavaraa mutta joka ei liikaa ja liian äkkinäisesti revi tai liikuta ihmisen suhdeverkkoa. Esimerkiksi mielenterveysongelmista kuntoutuva saa lähipiirinsä voimavaroja käyttöönsä paremmin, jos hoidolla on jatkuvuutta. Ihminen ei ole tilanteista riippumaton ja muuttumaton yksilö, vaan liikkuu suhdeverkossaan ketterämmin tai jähmeämmin riippuen esimerkiksi siitä, miten hallittavaksi ja ymmärrettäväksi elämänsä tuntee ja millaisia mahdollisuuksia siinä näkee.

*NEET tarkoittaa nuoria, jotka eivät ole koulutuksessa, harjoittelussa tai työelämässä. NEET ei ole sama asia kuin syrjäytynyt, mutta heidän joukossaa on myös heitä.

Ajattelemisen aihetta antoivat NEET-nuorten vähentämistä pohtiva työryhmä, Aaron Antonovskyn salutogeeninen teoria terveyden edistämisestä sekä THL:n sosiaalipolitiikan tutkimuksen yksikön kiky-kahvit.

Piirileikkiä osallisuudessa

Olen viime aikoina harrastellut osallisuuden käsitettä. Työssäni mietin muun muassa sitä, miten osallisuuden kokemusta voidaan mitata. Sitä ennen on ymmärrettävä sen olemus.

Aikana, jolloin kaikkien työpanos ei työmarkkinoilla kelpaa, osallisuuden toivotaan ratkaisevan ongelmia. Mutta mitä ihmettä osallisuus tarkoittaa?

Kuten Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä kirjoitan, osallisuutta määritellään hallinnon aloilla erilaisin tavoin. Sosiaali- ja terveysministeriössä kirjoitetaan sosiaalisista oikeuksista ja aktiivisesta kansalaisuudesta, oikeusministeriössä osallisuudesta puhutaan lainsäädännön ylittävinä ihmisoikeuksina ja opetus- ja kulttuuriministeriössä merkityksellisyytenä.

Apostoli Paavali vertaa seurakuntaa ruumiiseen, jonka jokaisella jäsenellä on merkityksellinen – toisista riippuvainen mutta myös itsenäinen – tehtävänsä. Jotta kokonaisuus toimii, yhtään jäsentä ei pidä halveksia tai hävetä, hän opettaa.

Seurakunnan tai hyvinvointivaltion ei pitäisi olla ainoita ruumiita, jonka jäsen ihminen on. Ihminen kuuluu moniin väljiin ja kiinteisiin kokonaisuuksiin.

Lähestyn osallisuutta mieluiten kestävän hyvinvoinnin kehyksestä käsin: olen itsenäinen jäsen luonnon hämmästyttävissä keskinäisriippuvuussuhteissa. Hieman arkisemmin lähestyn osallisuutta yhteisen hyvän kautta. Ihmisellä on tarve panostaa yhteiseen hyvään. Jokaisella ihmisellä olisi hyvä olla tuollainen yhteinen.

Koska osallisuuden sisällöistä käydään diskursiivisia kamppailuja, ja koska olen ekososiaalifilossofiaan kallellaan, niin erottuakseni kuvittelemastani valtavirrasta en mielelläni käytä osallisuuden englanninkielisenä terminä ‘inclusion’. Sen sijaan ‘involvement’ on hieman parempi, koska etymologisesti se sisältää ajatuksen jonkin kokonaisuuden osana olemisesta.

Toistaiseksi minua miellyttävä termi on ‘togetherness’. Etymologinen sanakirja kertoo, että se kätkee sisälleen sanat ‘gather’ ja että sanan ‘good’ juuri voisikin olla ‘gather’.

Yhteisyys viehättää minua, koska se on yhteenkuulumista ja yhteisöllisyyttä väljempää ja sisältää silti autonomian ja keskinäisen riippuvuuden, luottamuksenkin. Ja ollakseni rehellinen, niin Paavalin tarjoilema ajatus ruumiinjäsenenä olemisesta on aika ahdistava.

Lukemista
Tuuli Hirvilammi: Kestävän hyvinvoinnin jäljillä.

Kirjoituksia siitä, mitä osallisuus käytännössä voi olla:
Tovin arvo

Miten luonto ja taide lisäävät osallisuutta?

Tarkastelen tässä folklorisesti inspiroituneena sitä, että luonto ja taide lisäävät osallisuutta ja vahvistavat ihmisen toimijuutta. Pidin puheenvuoron 28.4. LuoTa! -seminaarissa.

Kaunokirjallisuudessa on monia eläviä kuvauksia siitä, miten aineellinen ja aineeton köyhyys kietoutuvat yhteen. Kaksi omaelämäkerrallista romaania kirjoittanut Mathias Rosenlund kuvaa vuonna 2015 julkaistussa Kuohukuja 5 -romaanissaan, miten köyhyys ja erilaiset vastoinkäymiset kerrostuvat ihmiseen niin, että köyhyyttä vastaan tuntuu välillä melkein mahdottomalta taistella.

Näin Rosenlund kirjoittaa:

“Koin monta kertaa, että sisälläni asui hierarkkinen joukko persoonia, joista toiset jatkuvasti polkivat toisia näiden hiljaa hyväksyessä ja salliessa sen. Uudessa testamentissa Kristus kysyy pahan hengen nimeä, ennen kuin ajaa sen ulos, ja se vastaa: “Legioona, sillä meitä on monta.” Samalla tavoin koin kaikkien pahoinvointini syiden yksimielisesti sanovan minulle: “Nimeni on Legioona, sillä meitä on monta, useampia kuin mistä selviät, useampia kuin pystyt hoitelemaan. Siksi sinun pitää luovuttaa, alistua, lakata muuttamasta asiaintilaa.”’

Niukkuus kerää seurakseen niukkuutta. Siksi pitkään jatkuneen köyhyyden (puhun köyhyydestä aineellisen ja aineettoman niukkuuden yhteenkietoutumisena) voittaminen alkaa raivaamalla pieniä esteitä yksi kerrallaan. Ikävä kyllä ensimmäinen askel ohitetaan aivan liian usein. Se on nimittäin se, että ihmisen on tunnettava olevansa arvokas yksilö. Sekin usein unohdetaan, että Rosenlundin mainitsemat sisäiset vastustajat eivät useinkaan ole yksinomaan yksilöstä riippuvaisia, vaan ne ovat rakentuneet vuorovaikutuksessa ihmisen ympäristöön.

Kun oikein pitkään menee huonosti useammalla alueella, ihminen sulkeutuu ja lannistuu ja alkaa odottaa vapautusta, jonka ei kuitenkaan usko tulevan. Mielikuvituksen silta menneisyyden muistoista ja tämän hetken kokemuksista tulevaisuuteen katkeaa. Ei pysty enää kuvittelemaan myönteistä tulevaa, koska menneisyys ja nykyisyys ovat kielteisiä.

Puhun luonnon ja taiteen voimasta ja väitän, että ne lisäävät osallisuutta, kun osallisuus määritellään erilaisina yhteyksinä hyvinvoinnin lähteisiin. Ja kun hyvinvoinnin lähteet ymmärretään mahdollisimman laajasti – palkkatyönä, naapuriapuna, yhteisön tukena, erilaisina puoli- tai epävirallisina vaihtosuhteina, talkoiluna, yhteisinä kuten raikkaana ilmana, metsän antimina, tietona ja taitona eli yhteisenä osaamisensa, mahdollisuutena vaikuttaa omiin ja yhteisiin asioihin eli mahdollisuutena käyttää valtaa. Yksi tärkeä hyvinvoinnin lähde on vapaus valita, miten ja kenen avulla ja millä ehdoin hyvinvointinsa rakentaa.

Sendhil Mullainathanin ja Eldar Shafirin niukkuusteorian mukaan kaikenlaisen vakavan niukkuuden seuraus on, että keskittyessään vain puutteena olevaan asiaan – oli sitten kyse rahasta, ajasta, tietynlaisesta ruokavaliosta tai arvokkuudesta – ihminen sulkee monet muut asiat pois mielestään. Keskittyessään selviytymään puutteen keskellä tai vähentämään kokemaansa puutetta ihmiseltä jää siis käyttämättä kapasiteettiaan, koska hän ei yhteen asiaan keskittyessään tietenkään havaitse muita mahdollisuuksiaan ja vaihtoehtojaan. Tämä tapahtuu ainakin osittain tietoisen valinnan ulkopuolella, siis tiedostamatta. Tästä voisi vetää sellaisen varovaisen hypoteesin, että ihminen ei tavallaan aina olekaan vapaa valitsemaan.

Niukkuuden keskellä ihmisen toimijuus – mahdollisuus vaikuttaa omiin ja yhteisiin asioihin – supistuu. Kysymys on ihmisen autonomiasta eli siitä, miten hän pystyy vaikuttamaan mahdollisen, välttämättömän, luvallisen ja pakollisen välisiin suhteisiin, joita voitaisiin kuvata sosiologisella käsitteellä mahdollisuusrakenteista.

Eräs köyhä ihminen kirjoittaa:
”Tiedän pystyväni parempaan, mutta olen kuin hämähäkin seittiin jäänyt hyönteinen. Mitä enemmän pyristelen, sitä pahemmin takerrun toivottomuuden verkkoon. Odotanko kuolemaa ja vapauttavaa pistosta vai olisiko sittenkin toivoa paremmasta?”

Vertaus hämähäkin verkkoon juuttumisesta – oman voiman ja olosuhteiden välisestä yhteydestä – on osuva. Sillä jos useammassa suhteessa kokee jäävänsä osattomaksi ja elämä etenee välttämättömyyksien ja ulkopuolelta tulevien pakkojen ehdoilla, tunne omasta autonomiasta häviää. Silloin ihminen helposti lannistuu.

Alun viittauksessa Rosenlund kirjoitti siitä näin: Siksi sinun pitää luovuttaa, alistua, lakata muuttamasta asiaintilaa”

Niukkuudessa monet asiat tuntuvat ihmisestä mahdottomilta. Ihminen joutuu kamppailemaan välttämättömän kanssa eikä pääse haaveilemaan vähemmän välttämättömistä asioista. Kokee, että hänellä ei ole lupa joihinkin asioihin, kuten esimerkiksi ansaita toimeentulotuen lisäksi 300 euroa ilman että häntä uhkaa kuukauden tulottomuus ja byrokratialoukku. Tai joutuu menemään lain harmaalle alueelle tekemällä verottomia keikkatöitä. Tai venytttää luvallisuuden rajoja varastamalla vessapaperia kahvilasta. Ja silloin helposti kokee myös työvoimapoliittiset toimenpiteet pakkoina – osaamista ja tahtoa parempaan olisi mutta olosuhteet eivät salli niitä käyttää. Tällaisten asioiden summana elämästä tulee pakottava tila – pelkkää mahdottomuutta, välttämättömyyttä ja pakkoa – , kuten köyhä edellä kertoi, hämähäkin verkkoon kietoutumista, josta vain kuolema vapauttaa.

Kun elämä on aineellisesti ja aineettomasti niukkaa, ihmisen mahdollisuusrakenteet ovat heikot ja niiden sisällä on vaikeaa liikkua. Mahdollisuusrakenteista asetetaan kuitenkin tavoitteet – ja mitä ei koeta mahdolliseksi, sitä ei myöskään tavoitella. Niukkuus ja ulkoapäin asetetut pakot nitistävät tahtovuutta ja motivaatiota niin että ihminen tuntee olevansa kuin se hämähäkin seittiin kietoutunut, kuolemaa odottava hyönteinen.

Joskus se, että ihminen ei tunne pystyvänsä vaikuttamaan edes omiin asioihinsa, ilmenee aktiivisena kapinallisuutena sääntöjä vastaan, vastarintakulttuurina, taisteluna omien oikeuksien puolesta tai passiivisemmin järjestelmän välttelynä, vetäytymisenä yhteisyyden piiristä ja eristäytymisenä. Ihminen ottaa vallan silloin omiin käsiinsä siellä, missä se on mahdollista ja joskus se kääntyy häntä itseään vastaan.

Joka tapauksessa on erityisen olennaista ymmärtää, että ensimmäinen askel köyhyyden voittamiseen ei ole kehottaminen, opettaminen tai valistaminen vaan arvokkuuden kokemus ja luottamus. Silloin ihmisen toimijuus mahdollisuuksien rakenteissa vahvistuu. Tiedetään nimittäin, että myönteisesti tunteva ja pystyväksi itsensä kokeva ihminen onnistuu todennäköisesti tavoitteessaan ja asettaa itselleen uusia ja etäisempiäkin tavoitteita.

Selviytyminen köyhyydessä ja köyhyydestä on tulevaisuuden uskon, pitkäjänteisten vaihtoehtojen, tahdon, vallan ja autonomian vahvistumista.

Näihin ensimmäisiin askeliin toimijuuden vahvistamiseksi ja köyhyyden voittamiseksi luonto ja taide tarjoavat välineitä.

Arvottomuuden kokemus on eräänlaista niukkuutta, joka kahlitsee ihmisen luovuutta. Luonto, taide ja niihin läheisesti liittyvät asiat, kuten yleiset saunat, museot, puistot, leirintäalueet ja kirjastot tarjoavat samanarvoisuutta ja yhdenvertaisuutta. Se vapauttaa – myös mielikuvitusta.

Luonto vapauttaa ja hoitaa

Luonto ja taide tarjoavat tilan, jossa järjestäytyneen yhteiskunnan eriarvoisuus ei päde, sillä luonnonvoimat kohtelevat tuiskussa ja helteessä kaikkia tasa-arvoisesti. Vaikka joillakuilla on paremmat edellytykset suojautua, luonto itsessään ei aseta ihmisiä hierarkiseen järjestykseen.

Eräs ihminen kirjoittaa:
”Kasvatan paljon erilaisia kukkia, haluan luoda esteettisyyttä tähän rumaan maailmaan. Kasvit arvostavat minun antamaani hoitoa, eivät erottele minua köyhyyteni tai työttömyyteni vuoksi, hyväksyvät minut sellaisena kuin olen”

Tässä on luonnon erityinen voima. Riippumattomana ihmisyhteisön hierarkioista luonto pystyy tarjoamaan sysäyksen eteenpäin. Siitä kertoo Lina seuraavalla tavalla osallistuttuaan niin sanottuun luontovoimatoimintaan:

”Näen sellaisen luonnossa oleilun todella merkittävänä voimana. Se voi antaa sysäyksen, että asiat alkaa rullata parempaan. Tai siihen, että mun pitäis nyt luottaa, että mä teen itselleni hyvää. On tärkeää, että ihmisillä on jotain helppoa, missä on matala kynnys, mihin ne voi tarttua, mikä niitä kiinnostaa, missä niitä kuunnellaan, missä niitä arvostetaan. On ehkä hölmöä, mutta siitäkin tulee arvostettu olo, että minuun panostetaan näin paljon, aikaa ja rahaa. Välillä on päästävä omasta päästä lomalle. Luonnossa se onnistuu.”

Luonnon syklinen aika on kaikille sama. Elämä ihmisyhteisön hierarkioiden pohjalla saattaa edetä pakottavasti ja päivästä toiseen taistellen – hämähäkin verkossa – , niin että järjestelmään, muihin ihmisiin saati tulevaisuuteen ei ole luottaminen, mutta luonnon aika tarjoaa silloinkin pysyvyyttä – tietoa siitä, että kesää seuraa syksy ja kevättä kesä. Niin vuodenkierrot seuraavat toisiaan erilaisina mutta olemukseltaan samanlaisina.

Luonto tarjoaa virikkeitä fantasioida ja se tarjoaa vapaan tilan visioida, luonnostella tai aloittaa uusi kertomus itsestä. Sadut ja tarinat sijoittuvat usein luontoon. Koivuun ja tähteen, vanhoihin honkiin, rantahiekkaan, tuntureihin tai hiidenkirnuihin kerrotaan ihmiselämän iloja ja suruja. Muistot ja kokemukset merkityksineen jäävät elämään ikiaikaisesti paikkoihin, joihin ne kerrotaan. Luonto on ja pysyy. Se tarjoaa jatkuvuutta.

Kirjailija Mathias Rosenlund löytää vapaan tilan lapsuuden leikeistä lähimetsässä. Siellä hän pystyi vaikuttamaan oman olemisensa ehtoihin. Näin hän kirjoittaa:

”Pihalla ja metsässä ei kuitenkaan ollut kyse pelkästä leikistä vaan jostain muustakin, suuremmasta ja tärkeämmästä. Leikin hallitsemiseen liittyi jotain kunnian kaltaista. Menestyessäni kasvoin aina vähän, ja se jokin suurempi puuttui, kun palasin kotiin huoneeseeni, jonka tapetit olivat kuluneet ja jossa kasoittain vaatteita ja leikkikaluja saattoi lojua pitkin lattiaa ja kirjoituspöytää viikkokausia yhteen menoon. Antautuessani täysillä leikkeihin käsitin itseni erilliseksi ihmisistä, jotka eivät niihin osallistuneet; leikkikaveruus oli esimerkiksi perheyhteyttä tärkeämpi, ainakin hetkittäin. Tämä erillisyys ei tietenkään kestänyt kerrallaan kuin muutamia tunteja, mutta ne olivat sitäkin tärkeämpiä sisältäessään kokemuksia, joita koti ja perhe eivät voineet tarjota.”

Luonto ja taide vapauttavat mielikuvitusta, jonka avulla on mahdollista korjata eriarvoisuuden kokemusta ja jopa menneisyyden murtumia. Luonnossa ihminen voi vapautua luonnostelemaan mielessään tulevaisuuttaan. Uuden tarinan voi kertoa kirjoittaen, piirtäen, askarellen, käsitellen, laulaen tai tanssien.

Luonto tarjoaa lepoa ja lohtua hieman samalla tavalla kuin rukous luo. Luonnossa ihmisen on mahdollista pysyä tässä, tämänpuoleisessa maailmassa ja hakea samanaikaisesti tuonpuoleisesta merkityksiä tämänhetkiseen.

Siten luonto ja taide – siinä missä rukouskin – tarjoavat keinoja sietää eriarvoisuutta. Se tarjoaa myös keinoja kokea yhdenvertaisuutta muiden kanssa. Arvottomuuden kokemus kun kuuluu vahvana pitkään köyhinä olleiden puheista. Arvottomuuden kokemusta lisää taloudellinen riippuvaisuus muista ja tarveharkintaiset palvelut. Siksi universaalit asiat ja samanarvoisuus tarjoavat ensimmäisen ja usein välttämättömän askeleen köyhyyden voittamiseksi.

Ja siksi luontoa ja taidetta ei pidä missään tapauksessa tuotteistaa hyvinvointipalveluiksi kohderyhmittäin tai ei ainakaan laajassa määrin. Samanarvoisuuden ja arvokkuuden lisäämiseksi ei voida rakentaa palveluita – aivan kuten luonnon suojelemiseksikaan ei luoda erityisiä luonnonsuojelupalveluita, vaan luonnon suojelussa on kyse ihmisen ja luonnon välisestä yhteydestä. Niin yhdenvertaisuudessakin on kyse ihmisten välisistä suhteista ja yhteyksistä.

Taide luo yhteistä kieltä

Luonto ja taide voivat herätellä ehkä uinumaan mennyttä mielikuvitusta ja hoitaa eriarvoisuuden kokemusta ja menneisyyden murtumia. Eriarvoisuutta ei kuitenkaan tarvitse jäädä sietämään. Eriarvoisuutta rakentaviin asioihin, käytäntöihin ja rakenteisiin pitää myös vaikuttaa. Joskus kuitenkin on niin, että eriarvoisuutta kokevilla ihmisillä ei ole siihen tarvittavia sanoja ja käsitteitä.

Brittifilosofi Miranda Fricker väittää, että erityisesti marginaaliin joutuneiden ryhmien kokemuksille ei välttämättä ole yhteisesti jaettuja käsitteitä. Pitkäaikaisen köyhyyden kokemus voi olla sellainen. Siitä muun muassa kertoo se, miten julkisessa keskustelussa köyhiä riepotellaan, leimataan yhtäältä laiskoiksi ja työtävieroksuviksi luusereiksi ja toisaalta onnettomiksi rakenteiden uhreiksi. Väitän, että pitkittyneestä köyhyydestä ei ole riittävän yhteisesti jaettuja merkityksiä. Pitkittynyt köyhyys leimaa kielteisellä tavalla, mutta leima on niin epämääräinen ja riittämättömästi käsitteellistynyt, että sitä vastaan on vaikea taistella.

Yhteisten merkitysten luomiseen ja kokemusten sanoittamiseen luonto ja taide tarjoavat lukuisia välineitä. Yksittäiset hetket ja elämykset auttavat tiettyjä kokemuksia tulemaan yhteisen alueelle, mikä on yhteisesti jaettujen merkitysten edellytys.

Elämyksiä odotetaan ja niitä muistellaan jälkikäteen. Omistaminen luo hierarkioita, ja varmasti elämyksetkin jossakin määrin, mutta luultavasti kuitenkin omistamista vähemmän. Luonto ja taide tarjoavat kollektiivisia elämyksiä, jotka tekevät yhteiset merkitykset mahdollisiksi. Niille ei välttämättä aina voi antaa rahassa mitattavaa arvoa. Yhden kokemusta ei voi sanoa toisen kokemusta arvokkaammaksi – elämyksiin eivät siten kaupalliset arvot päde. Yhteisesti luoduissa elämyksissä itse kunkin panoksen suuruutta on vieläpä usein merkityksetöntä mitata. Elämykset kun tapahtuvat mielen sisällä ja ovat siksi kaikille tosia. Siksi ne myös yhdistävät ihmisiä: ihmiset, jotka kokevat samoja asioita, tuntevat vertaisuutta keskenään. Elämyksiä kerrotaan osaksi yksilöllistä mutta myös yhteistä identiteettiä.

Yhteisesti koetut elämykset auttavat ihmisiä suuntaumaan ulospäin ja kiinnostumaan toisista ihmisistä. Silloin myös toisten kokemukset tulevat olemassa oleviksi ja tosiksi ja silloin kokemukset pikku hiljaa jäsentyvät. Kun niitä kerrotaan, ne sanoittuvat kerta kerralta. Ja silloin näille yhteisesti koetuille asioille rakentuu yhteisesti jaetut merkitykset ja vähitellen ne käsitteellistyvät.

Sirkusryhmää käyvät nuoret kertoivat siitä, että sirkus herätteli leikittelemään. Leikki vapauttaa ja voi auttaa löytämään kadoksissa olevaa toimijuutta. Sirkustemppuilu on myös mogaamisen harjoittelemista. Ryhmässä kaikki mogaavat opetellessaan temppuja. Mogaamiseen liittyvät yksityiset tunteet, kuten epäonnistuminen ja häpeä tulevat näin yhteisen piiriin ja ilman, että sitä ensin edes tarvitsee analysoida. Riittää, että tietää, että kaikki ryhmässä jakavat saman kokemuksen. Sen jälkeen epäonnistumisen pelkoa ja onnistumista on ehkä helpompi käsitellä omassa elämässään.

Kuvataiteilija ja opettaja Minna Haveri ohjaa ITE-taidetta, joka on nähtäväksi tarkoitettua kansantaidetta. ITE-taidetta tehdään usein luonnossa ja asioita tarinallistaen. Kyse on siis asioiden käsittelystä tarinaksi – käsillä kerrotaan tarina. Yksi tyypillisimpiä ITE-taiteen tapoja on niin sanottu olioittaminen eli puiden ja kivien tekeminen olennoiksi. Neulegraffitit ovat nekin ITE-taidetta. Kun neulegraffitin jättää vaikkapa puiston puuhun, jättää samalla jäljen itsestään ja voi osallistua sanattomaan demokratianeuvotteluun siitä, kenelle julkinen tila kuuluu.

Eivät sadut, myytit ja tarinat suotta sijoitu luontoon. Ei ole myöskään ihme, että satujen vastustaja on usein ylemmästä luokasta tai että saduissa hyvä ja paha ovat vastakkain. Sadut ovat keino käsitellä sosiaalista asemaa tai sen muuttumista, erilaisia välitiloja ja eriarvoisuutta. Usein ne päättyvät siihen, että ihminen solmii rauhan itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja että paha saa palkkansa. Sellainen korjaa epäoikeudenmukaisuuden kokemusta.
Tietty ritualistisuus auttaa sietämään eriarvoisuutta mutta se auttaa myös luomaan välineitä eriarvoisuuden poistamiseksi. Rituaaleissa toisiinsa nähden eriarvoiset ihmiset voivat olla hetken aikaa keskenään samanarvoisia. Maksuttomia tai edullisia rituaaleja, joihin kaikki asemastaan riippumatta voivat liittyä erilaisine voimavaroineen, tarvitaan kovin kaupalliseksi muuttuneessa ja palvelullistetussa maailmassa lisää.

Seremoniallisuus ja performatiivisuus voivat tarjota keinoja liittyä toisiin ihmisiin, luontoon tai taiteen merkityksiin. Nämä puolestaan ovat keinoja päästä osalliseksi hyvinvoinnin lähteistä. Rituaaleissa käynnistetään muutos, jossa tässä oleva ja tuleva maailma kohtaavat, ja jossa niiden rajoista neuvotellaan. Rituaaleissa poistetaan näiden erilaisten maailmojen välinen jännite ja palautetaan tasapaino. Olennaista on, että rituaalissa ihminen itse on toimija ja neuvottelija, yksilöllisesti mutta yhdessä. Rituaalinen maailma on keino tuoda mielikuvitellut asiat tuonpuoleisesta tässä olevaan maailmaan – tuomalla toiselta puolelta jotakin tähän on ihmisen mahdollista luoda pohja myönteiselle siirtymälle.

Lähteinä on käytetty seuraavia:

Isola, Anna-Maria & Suominen, Esa (2016) Suomalainen köyhyys. Helsinki: Into Kustannus.

Kaartinen, Heidi (2015) Mitä aineeton köyhyys on? Sosiaalityön pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Kavanaugh, David J. & Bower, Gordon H. (1985) Mood and self-efficacy: Impact of joy and sadness on perceived capabilities. Cognitive Therapy and Research 9: 5, 507–525.

Lazarus, Richard (1991) Emotion and adaptation. New York: Oxford University Press.

Merton, Robert (1938) Social structure and anomie. American Sociological Review 3:5, 672–682.

Mullainathan, Sendhil & Shafir, Eldar (2013) Scarcity: Why having too little means so much? New York: Times Book.

Piela, Ulla (2010) Kansanparannuksen kerrotut merkitykset Pohjois-Karjalassa 1800- ja 1900-luvuilla. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Educations, Humanities, and Theology. Joensuu: University of Eastern Finland.

Sandholm Saana (2016) Lemmenloitsut – kuka puhuu? Folkloristiikan pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Seligman, Martin (1992) Optimistin käsikirja. Helsinki: Otava.

Sen, Amartya (1993) Freedom as development. Oxford: Oxford University Press.

Sennett, Richard (2004) Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa. Tampere: Vastapaino.

Stark, Eija (2011) Köyhyyden perintö. Tutkimus kulttuurisen tiedon sisällöistä ja jatkuvuuksista suomalaisissa elämäkerta- ja sananlaskuaineistoissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tarkka, Lotte (2014) Luonto, tuonpuoleinen ja resurssien rajat. Esimodernin ympäristösuhteen kysymyksiä Vienan Karjalassa. Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.), Ympäristömytologia. Kalevalaseuran vuosikirja 93. Helsinki: SKS.

Köyhän itku ja loitsu

Pidin tämän puheen ‘Puheita vaivasille’ -tilaisuudessa Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla 10.7. Seuraavan päivän Tour de Vaivaisukoissa kierrettiin tervehtimässä lähikylien vaivaisukkoja.

Köyhän itku

Miksi mun täällä vielä kärsiä tarvis

puheita päättäjien armottomien

panettelua ihmisten ahneiden

kolotuksia ruumiin rähjäisen ja

yksinäisyyttä sieluni poloisen?

Miksi on tuohi kadonnut, valokin vallan väistynyt,

ape pahanmakuinen, niin vereni kortisolista kylläinen?

Mikset vapauta alhosta huono-osaisen,

paranna kipuja vaivaisen

pyyhi pois numeroa tilastojen?

Onhan onneni olematon.

Toivoni tuonelan takana.

Sain inspiraation köyhän itkuun Syrjäytymisestä selviytymiseen Suomessa -tutkimusaineistosta, johon kirjoitti pääasiassa köyhyyttä kokeneet suomalaiset naiset vuosina 2006 ja 2012. Tutkimus kertoo, että kun oikein pitkään menee huonosti, ihminen menee suppuun ja alkaa odottaa vapauttavaa kuolemaa tai tuonpuoleista parempaa maailmaa, jossa kaikki on mahdollista. Mielikuvituksen silta tämän hetken kokemuksista tulevaisuuden odotuksiin katkeaa. Ei pysty enää kuvittelemaan tulevaa.

Ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta. Ne ovat vapaaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteenkuuluminen. Filosofi Frank Martela on lisännyt neljännenkin perustarpeen, nimittäin yhteiseen hyvään panostamisen. Nykyajan vaivaisella ei ainakaan vapaaehtoisuus aina toteudu. Onhan vaarana joutua esimerkiksi pakkokuntouttavaan työhön. Köyhyyden pitkittyessä sosiaaliset piirit pienenevät ja usko omiin kykyihin hiipuu. Yhteenkuuluvuuden  tunne kärsii ja samalla tilaisuudet panostaa yhteiseen hyvään vähenevät.

Eräänlaiseksi tarpeeksi lisäisin vielä elämän ennakoitavuuden, tietyn turvan siitä, että elämä jatkuu. Toimeentulotuen ja työmarkkinatuen maksatukseen liittyy aina pieni epävarmuus. Se johtaa siihen, että elämää suunnitellaan ja silmukoidaan kuukausi kerrallaan. Odotushorisontti lyhenee ja aika kaartuu sykliseksi.

Hanna Marjut Marttila kuvailee näitä asioita romaanissaan ‘Kertoi tulleensa petetyksi’.  Yksi kirjan henkilöistä, Tipii soittaa Kelaan Iiris Koposelle varmistaakseen, että työttömyyskorvausrahat ovat varmasti tilillä seuraavana päivänä.

“Iiris Koponen löysi tietoni koneeltaan – hän työskenteli todella hyvin ja tehokkaasti – eikä illollani ollut mitään rajoja kun hän sanoi, että korvaus kirjaantuisi tililleni heti seuraavana päivänä.

Siis ihanko totta, minä ilahduin. Sainko minä rahaa tililleni jo seuraavana päivänä?

Kyllä vain, Iiris Koponen sanoi, niin kone kertoi, hän lisäsi.

Nyt olin todella onnellinen. Olin kerta kaikkiaan onnesta aivan sekaisin. Lopulta minä kiitin Iiris Koposta kahteen kertaan, sitten lopetimme puhelun.

Kaikki oli nyt selvää. Kaikki oli nyt selvempää kuin selvää.

Olin kirjannut tarkasti menoni ja tuloni ja jos olisin hyvin tarkka, en joutuisi enää pulaan, enkä koskaan, en enää ikinä ajattelisi itsemurhaaa! Tiesin pärjääväni, olin saanut jälleen otteen elämästä. Pois depressio, pois alakulo, pois kaikki pelot, täältä tullaan elämä!”

Kun elämä on ennakoitavissa edes jotakuinkin kohtuullisesti, ihminen pystyy avautumaan elämälle ja erilaisille tilaisuuksille. Odottaminen ja epävarmuus sen sijaan sitovat energiaa. Moni Syrjäytymisestä selviytymiseen Suomessa -tutkimusaineistoon kirjoittanut kokee, että siirtymä epävarmasta toimeentulotuesta tai työmarkkinatuesta varmaan kuukausittaiseen työkyvyttömyyseläkkeeseen lisäsi hyvinvointia. “Elämä on omissa käsissä”, useat kirjoittivat. On mahdollisuus ajatella tulevaa, löytää yhteiseen panostamisen tilanteita, saada tunnustutsta, tehdä vapaaehtoistyötä, ehkä ansaitakin. Nämä kaikki ovat selviytymisen edellytyksiä.

Köyhän loitsu

Auta ajatus, taivu tunne, lennä mieli toivon luokse!

Teepä tilaa mahdottomalle, arkipäiväisille iloille, todeksi toisille olemaan

Byrokratiasta piittaamatta!

Lahjaksi olette saaneet

Merkittävä osa vaivaisukoista veistettiin 1800-luvun alkupuolella, ja useat niistä kuvasivat sodassa vammautuneita sotainvalideja. Vaivaisukoilla kerättiin rahaa köyhäinhoitoon ja siten ne olivat hyvinvointijärjestelmän varhaisia edelläkävijöitä.  Vaivaisukoilla on raamatullinen mutta hyvinvointivaltioonkin sopiva sanoma. Vetelin ukko kertoo, että “lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa”.

Pelastakaa vaivaisukot ry haluaa pitää yllä ja elvyttää vaivaisukkoperinnettä ja saada vaivaisukot Unescon maailmanperintökohteeksi.

 

Hyvin pieni kirjoitelma hipsterismistä

Olin palaamassa Olohuonenäyttelystä Kolmatta linjaa kotiin päin, kun ohitin vaappuvan taaperon isänsä kanssa. Ysäritoppahaalarin olkapäälle oli kiinnitetty hakaneulalla keikkumaan Säästöpankin heijastin.

Minulla oli päälläni kirppisvaatteet, jotain itse tekemääni ja isoäitini neulomat pitkävartiset ja sinivalkoraidalliset villasukat, joihin äitini oli neulonut uudet jalkaterät. Villasukat muistuttivat minua lapsuuden hiihtokilpailuista – niihin aikoihin pankit jakoivat hiihtopipojen lisäksi heijastimia. Meillä käytettiin Osuuspankin oransseja heijastimia. Kyrillisen f-kirjainmuotonsa takia ne olivat kovaa valuuttaa Neuvostoliitossa.

Hipsterit ovat kuin valokuvia, täynnänsä tulkintaa huutavia mutta henkilökohtaisuutensa takia vaikeasti määriteltäviä merkityksiä. Käymme uutta ja hienovaraista merkkikauppaa, jolla emme viestitä kuuluvamme johonkin luokkaan tai joukkoon,vaan sitä, että elämämme on merkityksellistä.

Raha ei tee onnelliseksi, merkitykset tekee. Ennustan, että tavaraähkyä seuraa symboliähky.

Jokainen on tuottaja!

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi syksyllä tulevaisuuskatsauksen. Edellisestä on kulunut neljä vuotta. Miten hyvinvointivaltiota hahmotettiin ennen ja millaista kuvaa siitä piirretään nyt?

Ennen mentiin enemmän ympäristön, nyt talouden ehdoilla. Neljä vuotta sitten kirjoitettiin näin:

“Taloudelliset tavoitteet eivät saa peittää alleen sosiaalipoliittisia tavoitteita eivätkä toteutua elinympäristön kustannuksella. (…) Tavoitteena on henkinen ja aineellinen hyvinvointi, ihmisten yhdenvertaisuus sekä taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen kestävyys. (…) Ilmastonmuutos, ympäristöongelmat ja luonnonvarojen niukentuminen voivat aiheuttaa terveysuhkia.” (2010)

Ja tänä syksynä:

“Sosiaaliturva lisää ihmisten hyvinvointia, vahvistaa yhteiskunnan tasapainoa ja edistää talouden kasvua ja kilpailukykyä. Talouskehitys luo hyvinvoinnin toimintaedellytykset.” (2014)

Uudessa katsauksessa ei kirjoiteta halaistua sanaa ihmisarvosta, ekologisesta kestävyydestä tai ilmastonmuutoksesta. Luonto hyvinvoinnin lähteenä tunnustetaan, mutta sekin on välineellistetty palvelemaan taloutta. Kas näin:

“Luonnossa oleskelulla ja liikkumisella on merkittäviä fysiologisia vaikutuksia. Se elvyttää ja aktivoi, vähentää stressiä ja lisää niin fyysistä kuin psyykkistäkin terveyttä. Tällä on myös kokonaistaloudellisia merkitystä, sillä positiiviset terveysvaikutukset auttavat hallitsemaan terveydenhuollon kuluja.”

Siinä missä neljä vuotta sitten käytettiin useampia sivuja suomalaisen riskiperustaisen sosiaalivakuutuksen kuvailemiseen, uudessa katsauksessa järjestelmän perusta on kuvattu yhdessä voimakkaassa lauseessa: “Eriarvoistumisen pysäyttäminen edellyttää universaalia yhteiskuntapolitiikkaa.”

Vaade universaalista sosiaalipolitiikasta sietääkin olla voimallinen, sillä muutoin tämänvuotista tulevaisuuskatsausta raamittaa rakenteiden, yhteiskunnan, maailman – ylipäänsä kaiken – muutos.

Tulevaisuuskatsauksen diskursiivisessa maailmassa näyttää siltä, että sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa sosiaalinen ei suinkaan ole jäämässä terveyden jalkoihin. Kansantaloudellinen puhe terveydestä ja kansansairauksista on vähentynyt. On siirrytty hyvinvoinnin kokonaisvaltaiseen ja toimintakykyä edistävään aikaan.

Uusi tulevaisuuskatsaus tarjoaa sosiaalipolitiikalle universaalia ja investoivaa sisältöä. Menestyvässä yhteiskunnassa, niin katsaus viestittää, kaikki ihmiset ovat toimintakykyisiä. Hyvää pössistä tavoitellaan retorisesti nimeämällä aikaisempaan verrattuna olemattoman pieni määrä ongelmia ja ongelmaryhmiä.

Kansalaiselle tarjotaan uutta roolia. Toimeentulotuen saaja ei ole enää asiakas, sairas ei ole potilas eikä palkansaaja kuluttaja, vaan kaikki ovat tuottajia. Tulevaisuuskatsaus kutsuu kansalaisia tuottajiksi kehittelemään uusia palveluita pelastamaan Suomen vientiä.

Tulevaisuuskatsauksen ensisijainen tehtävä on houkutella lukijaa luopumaan muutosvastarinnasta ja tarttumaan uudisraivaajan työhön, ryhtymään muutosagentiksi.

Tulevaisuuskatsaus 2014

Tulevaisuuskatsaus 2010

Muita kiinnostavia sanoihin ja sisältöihin liittyviä muutoksia

Tasa-arvo mainittiin vuoden 2010 kahdeksan ja vuoden 2014 tekstissä kolme kertaa, oikeudenmukaisuus neljä ja kolme, ihmisarvo kaksi ja nolla ja kunta osalta kaksi ja neljä kertaa.

Vahvistunut: valinnan vapaus, talouskasvu, kilpailukyky, uudistaminen

Heikentynyt: kunnat, tasa-arvo, terveys

Kokonaan uutta: palvelut vientinä, kansalaiset muutosagentteina

Kokonaan pois: sosiaalivakuutusjärjestelmä, terveyskäyttäytyminen, kansansairaudet, huumeet, alkoholi

Palvelut vuonna 2010: toimintakykyä tukevat palvelut, yksityiset ja kolmannen sektorin palvelut täydentävät julkisia palveluita

Palvelut vuonna 2014: asiakkaat arvioivat ja kehittävät palveluita, palveluita vientituotteiksi, ammattilaisilta odotetaan uudenlaista lähestymistapaa

Innovaatio-odotukset vuonna 2010: lääkeala

Innovaatio-odotukset vuonna 2014: sosiaali- ja terveyspalvelut, tietopalvelut, luonto

Haavoittuvaisten ihmisten terveyden edistämisestä

Puheenvuoro Terveyserot ovat hengenvaarallisia -keskustelutilaisuudessa. Eduskunnan kansalaisinfo to 28.11.2013

Haavoittuvaisten ihmisten parissa tehtävän työn tulisi lähteä heidän omista, vaikka hauraistakin tavoitteistaan. Sosiaalityön ja lääketieteen konstit ovat keinoja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Ihmisille olisi tarjottava mahdollisuus panostaa yhteisöönsä. Työ olisi nähtävä ja määriteltävä uusiksi, niin että heikoilla ja haavoittuneillakin ihmisillä olisi mahdollisuus työstä saatavaan tunnustukseen ja arvostukseen.

Eräs liikkumaan ryhtynyt mielenterveyskuntoutuja hankki jäsenyyden kuntosalilta ja kävi ahkerasti jumpissa. Muutamia kuukausia myöhemmin kuntokeskus oli ilmoittanut hänelle, ettei hän ole enää tervetullut salille.

Mitä auttaa poliittinen puhe terveyden edistämisestä ja syrjäytymisen vähentämisestä yhtäällä, jos toisaalla syrjäytetään aktiivisesti? Kertomani saattaa olla yksittäistapaus, mutta antaa yhden selityksen, miksi  terveyserot kasvavat. Meidän on huomattavan herkällä korvalla kuunneltava tällaisia kokemuksia.

Väitän näin kahdesta syystä: Ensinnäkään emme tiedä kaikkia niitä kompastuskiviä ja hidasteita, joita terveyserojen kaventamisen tai terveyden edistämisen tiellä on. Toisekseen meidän on kuultava kohderyhmää  osataksemme luoda sellaista politiikkaa, joka tehoaa. Jos politiikan taustaolettamukset ja köyhien tulkinnat eroavat rankasti, syntyy henkistä vastarintaa, ja hyvät aikeet valuvat hukkaan.

Jos ihminen yrittää parantaa murheen ja stressin syömällä tai juomalla, ei terveydenhuollossa auta piirtää ruokaympyrää tai kehottaa vähentämään alkoholinkäyttöä. Näin on ainakin, jos on uskominen köyhien ihmisten tulkintoja sairaudesta ja terveydestä. Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailuun vuonna 2006 osallistuneet ja vuonna 2012 seurantakirjoituksiaan lähettäneet kertoivat runsaasti käsityksistään sairaudesta ja terveydestä. Perusterveydenhuolto koetaan vaikeasti lähestyttäväksi eikä siihen luoteta; lääkäriaikoja ei saa; sairaudet kroonistuvat. Nämä ongelmat jo onneksi laajasti tunnistetaan ja tunnustetaan.

”Kun selkäkipujen vuoksi sain fysikaaliseen hoitoon lääkärin suosituksen. Olin ensimmäisen käynnin jälkeen niin vihainen, että olisin voinut haljeta. Siinä minulle näyteltiin kirjasta kuvia selkärangasta ja lihaksista tunnin ajan, kun olisin tarvinnut kipuun apua. En ole yhtä helpolla saanut rahaa kuin lapsille sadun lukemisella. 66 ikävuoteen on jo tietoinen monista asioista. On vain kovin vaikea aina toimia tiedon mukaan. Selkäkipuja ja kulumia on jo kuulemma nuoremmillakin, jotka eivät ole raskaassa työssä raataneet, niin on yhtä hyvin laihoilla kuin lihavilla, vaikka pyöreyden syyksi kaikki laitetaankin.”

”Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaana joudun kirjoittamaan anomuksia, saadakseni itselleni tarpeellisen avun! Toistuvasti minua kiusataan selvityspyynnöillä ja vaaditaan uusia lääkärintodistuksia jotka on tietenkin maksettava itse. Miksi, kun vamma on pysyvä ja sairaus etenevä? Pidänkö koneistoa pystyssä, työllistän ihmisiä ja byrokratia voi hyvin, mutta itse jään osattomaksi.”

Terveellistä ruokaa saa halvalla, mutta entäs jos ei vaan jaksa?

Vain riittävän toimelias ihminen pystyy kokkaamaan pienillä tuloilla terveellistä ruokaa. Martta-liitto toteaa, että yhden terveellinen aterian saa edullisesti vain noin neljällä eurolla.  Edullisuutta on tarkasteltava suhteellisena käsitteenä: jos terveelliseen ja edulliseen kotiruokaan kuluu kotitalouksittain keskimäärin alle 300 euroa kuukaudessa, onko ruoka edullista silloinkin, kun kuukausitulot ovat noin 500 euroa? Tilastokeskuksen suppea ja epätieteellinen ruokahintavertailu näyttää, että terveellisten ruokien hinta on noussut vuodesta 2007 vuoteen 2011 enemmän kuin vältettäväksi kehotetun, ravintoaineista puhdistetun ja hiilihydraattipitoisen ruuan.

”Jos ei voi puhua nautinnosta, niin vielä vähemmän terveellisyydestä. ”Puoli kiloa kasviksia päivässä”, mainostettiin jossakin vaiheessa tv:ssä. Ostaisin niitä toki mielelläni, mutta hintataso on karannut täysin minun tavoittamattomiini. ”

Laskimme työpajanuorten kanssa heidän kuukausibudjettejaan. Keskimääräiset ruokakulut tuntuivat olevan sata euroa kuussa. Tuoreita vihanneksia ja kasviksia sillä ei osteta. ”Vitamiinit saa halvemmalla purkista”, nuori nainen totesi.

Terveellistä ruokaa saa halvalla, jos viitsii, jaksaa ja kykenee. Entäs jos ei jaksa, ei kykene? Suuri osa vaikeuksissa elävistä ihmisistä ei jaksa. Kun ongelma on väsymys ja haluttomuus, ratkaisu ei ole valistus ja moralisointi. On löydettävä keino, jolla hyvinvoinnista kiinnostutaan. Tässä  voisi yhdistää erilaisia sosiaalisuuden ja olemisen muotoja esimerkiksi lisäämällä toimintamahdollisuuksia yhteisölliseen ruokailuun.

”Kauppojen tarjoukset eivät kohdennu erikoistuotteisiin ja liha- tai kalatiskiltä ei koskaan ole varaa ostaa tuoretta, aina on roikuttava viimeinen päiväys -altaalla! Ravinnon ”metsästys”, laatu ja niukkuus vaikuttavat tietysti mielialaan ja yleiskuntoon. ”

 Mikä on riittävä syy huolehtia terveydestään?

Hyvinvointia on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti eikä pelkästään fyysisenä terveytenä. Köyhien kirjoitukset todistavat, että pitkään työttömänä olleita alkaa helposti vaivata haluttomuus ja toivottomuus ja masennus.  Terveys merkityksellistyy usein vasta silloin, kun se mahdollistaa jotakin muuta. Ensin on löydettävä tämä jokin muu – tarvitaan alkeellisia tavoitteita, mielekkäitä tulevaisuuden odotuksia. Usealla ei niitä ole.

”Ylpeydestä on jäljellä sellainen pieni kuivunut lammikko siellä jossain. Sitä vertailee itseään ponnistellen maailmanmittakaavaan että olisi onnellinen, eikä miettisi sitä että miksi olen tarpeeton?”

Sen sijaan pienituloiset ja vaikeuksia kokevat ihmiset kirjoittavat paljon häpeän ja nöyryytyksen tunteista, jotka loisivat sosiaalisessa vertailussa, yhteiskuntamme rakenteissa.

Unohdettu. Tuossa sanassa ehkä kiteytyykin minun elämäni koko olemus. Olen vain varjo, joka häilyy jossain taustalla. Epämääräinen hahmo, jonka olemassaolo ehkä noteerataan, mutta johon ei tarvitse reagoida millään lailla. En tiedä milloin se tapahtui. Yhteiskunnan, työnantajien ja ystävien silmissä – milloin minä lakkasin olemasta ihminen?

Voimattomuus ja ulkopuolisuus, masentuminen ja ahdistus vähentävät halua syödä terveellisesti, voimia liikkua ja aiheuttavat unihäiriöitä. Kun ihminen ei syö riittävän täysipainoisesti, nuku tai liiku, hänen vastustuskykynsä laskee, ja hän sairastuu herkemmin. Perättäiset flunssat laskevat vastustuskykyä entisestään.

Matalan omanarvon tunnon kokemuksilla on ainakin välillinen yhteys sairastamiseen. Tai toisinpäin: jos ihminen tulee kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi, hän alkaa tavoitella enemmän asioita ja kiinnostuu hyvinvoinnistaan.  Kun myönteiset kokemukset lisääntyvät, myös odotushorisontti siirtyy kauemmas.

On hyvin mahdollista, että vaikeuksissa elävän maailma on vääristynyt. On totta, että köyhillä saattaa olla kulttuurinsa, jossa auktoriteetteja ja ruokaympyröitä ja liikuntapiirakoita ja alkoholivalistusta vastustetaan, mutta syyttely ja pakonomainen tiedon tyrkyttäminen ei auta. Vetäytyminen ja vastustaminen ovat usein puolustuskeinoja, keinoja selvitä hetkeksi vaikeuksien yli. Yksikään köyhistä ei kirjoita, että hän kaipaisi enemmän tietoa elämäntapavalintojensa tueksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tarvetta valistukseenkin olisi.

Jos on epätoivoa, täytyy olla myös toivoa. Jos vaikeuksiin on jouduttu, on olemassa myös tie ulos. Selviytyminen alkaa mielestäni siitä, että ihminen tulee tunnustetuksi yhteiskunnassa. Väitän, että mitä vahvemmin yksilö kokee merkityksellisyyttä, sitä pidemmälle tulevaisuuteen hän uskaltaa katsella. Ihmisen on uskottava, että hän elää kymmenen vuoden päästä. Hänellä pitää olla jokin, pienikin tavoite, useamman vuoden päähän. Vasta silloin hänellä on syy huolehtia terveydestään.

”Ehkä meidät köyhät ja minua köyhemmät tulisikin nähdä niin kuten unohteleva kaverini minut näki. Meidät pitäisi nähdä. Meistä pitäisi riisua köyhyys ja sen mukana tuomat lukuisat ajatukset ja leimat. Meitä pitäisi ajatella tuntevina, surevina, iloitsevina ihmisinä. Me kaikki ihmiset olemme paljon enemmän kuin varallisuutemme tai omistamiemme asioiden summa, sillä niin rikkaus kuin köyhyyskään ei ole välttämättä elämänmittainen olotila.”

Mitä sitten tulisi tehdä? Psykoterapiapalveluja olisi tarjottava laajemmin. Nyt pitkäaikaistyöttömät on pitkälti suljettu näiden palvelujen ulkopuolelle. Koska kaikki ihmiset eivät halua käsitellä asioitaan tuolissa istuen, tarjolla olisi oltava myös toiminnallisen ja sosiaalisen ja yhteisöllisen työn muotoja. Haavoittuneiden ihmisten parissa tehtävän työn tulisi lähteä heidän omista, vaikka hauraistakin tavoitteistaan. Sosiaalityön ja lääketieteen konstit ovat keinoja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Ihmisillä olisi oltava mahdollisuus panostaa yhteisöönsä. Työ tulisi nähdä ja määritellä uusiksi, niin että heikoilla ja haavoittuneillakin ihmisillä olisi mahdollisuus työn kautta saatavaan tunnustukseen ja arvostukseen.

”Terveydellisesti voin paremmin, syömähäiriö on tällä hetkellä kurissa, minulla on pari todella hyvää ystävää tässä aivan lähellä. En koe olevani enää täysin yksin lapsineni, vaikka en elä tälläkään hetkellä suhteessa. Olen myös alkanut hoitamaan kuntoani terveyteni puitteissa ja voin fyysisesti paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten.”

Kapitalismissa rotuhygienian siemen

Rouva vastaväittäjä, rouva kustos, arvoisa yleisö

Väitöslektio 5.4.2013.

Kolme vuotta sitten duuman edustaja Vladimir Zhirinovski ehdotti, että venäläisille miehille pitäisi sallia moniavioisuus syntyvyyden nostamiseksi. Vuotta myöhemmin esitettiin tiukkoja muutoksia lakiin: ehdotettiin, että julkinen terveydenhuolto ei tekisi abortteja, ja että naimisissa olevalla naisella pitäisi olla aviomiehen lupa raskaudenkeskeytykseen. Lakiehdotukset eivät menneet läpi, mutta kertovat siitä, kuinka koviin toimenpiteisiin jotkut olivat syntyvyyden nimissä valmiita.

Vuonna 2003 pääministeri Matti Vanhanen kehotti suomalaisia lapsentekotalkoisiin. Lausunto synnytti hetkeksi kiivaan keskustelun. Juuri kukaan ei reagoinut, kun melkein kymmenen vuotta myöhemmin, viime vuonna Sauli Niinistö totesi seuraavasti: ”Aikoinaan pääministeri Matti Vanhanen totesi, että mitäs te siinä seisotte, menkää tekemään lapsia. Nyt kun ajattelen asiaa, niin hän oli aivan oikeassa.” Saman vuoden marraskuussa 2012 nuori kokoomuspoliitikko kirjoitti: ”On järjenvastaista, että tuemme heikomman aineksen lisääntymistä”. Kaikki irtisanoutuivat oitis hänen näkemyksistään, vaikka vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin oli Elinkeinoelämän valtuuskunta todennut saman hieman hienovaraisemmin viestiessään retorisesti: Tulisiko perhepoliittisia etuuksia suunnata tukiriippuvaisilta ryhmiltä menestyjille?

Syntyvyyttä säätelemällä muokataan yhteiskunnan koostumusta. Syntyvyyden säätelyn ytimessä on kaksijakoinen sukupuoli, mies ja nainen, jo alkaen siitä, että vallitsevan käsityksen mukaan lapsella tulee olla äiti ja isä. Lapsen tulee syntyä naisesta. Ihminen, joka haluaa muuttua naisesta mieheksi on lain mukaan luovuttava kohdustaan vahvistaakseen miehisen sukupuolensa. Näin on siltikin, että nykyisen tieteellisen tiedon perusteella sukupuolierot eivät ole biologisestikaan välttämättä selviä.

Vaikka sukupuolen määrittely ei olekaan aivan niin selkeä kuin helposti ajattelemme, käsittelen kuitenkin väitöskirjassani sukupuolta kaksijakoisena, koska niin aineistoni, venäläiset ja suomalaiset asiakirjat tekevät. Keskityn työssäni sukupuoleen valtasuhteena, joka erityisesti lisääntymiseen liittyvissä kysymyksissä tuottaa miesten ja naisten välistä eriarvoisuutta siinä miten arvostusta, ansioita tai vastuuta sukupuolille jaetaan.

Olen tutkinut väitöskirjassani venäläistä ja suomalaista syntyvyysretoriikkaa viime vuosituhannen viimeisistä vuosista 2010-luvulle saakka. Lainsäädäntö, uskonnot, ideologiat, perinnön jakosäännöt, varallisuus ja se, miten perhe instituutiona ymmärretään, vaikuttavat syntyvien lapsien määrään. Perheen perustamiseen ja lasten hankintaan liittyviä normeja ja olettamuksia tuotetaan myös puheessa. Puhetta perheen perustamisesta ja lasten hankinnasta on tutkittu sangen vähän. Puheen tutkiminen on tärkeää, koska kuten sanottua, siinä tuotetaan kirjoittamattomia sääntöjä, ja se myös heijastaa yhteiskunnan arvoja, olettamuksia ja uskomuksia. Tutkimukseni paikkaa tätä aukkoa.

Tutkimustani johdattaneita kysymyksiä olivat: Miten syntyvyydestä kirjoitetaan osana väestöpolitiikkaa? Miten sukupuolen, kansalaisuuden ja lisääntymisen välisistä suhteista kirjoitetaan? Ja lopuksi: Missä kohdin Venäjän ja Suomen syntyvyysretoriikat eroavat ja missä yhtyvät?

Keskeinen tulokseni oli, että Venäjä ja Suomi jakavat huolen alhaisesta syntyvyydestä. Kutsun tätä syntyvyyshuolen diskurssiksi. Sen ytimessä on niin Venäjällä kuin Suomessa ajatus siitä, että alhainen syntyvyys on syystä tai toisesta kansakunnan kannalta ongelmallista. Syntyvyyshuolen diskurssi on ikään kuin arkistokansio, joka sisältää kaikille tuttuja ja yleisesti käytettyjä lausumia alhaisen syntyvyyden syistä ja seurauksista. Väitöskirjassani avasin nämä arkistokansiot.

Otin tarkemman analyysin kohteeksi politiikkaohjelmat, raportit ja selvitykset sekä vakiintuneiden yhteiskunnallisten toimijoiden syntyvyydestä julkaisemat tekstit. Arkistokansiosta jäi vielä myöhemmin tutkittavaksi esimerkiksi yksittäisten kansalaisten puheet ja poliitikkojen ehdotukset sekä maahanmuuton ja syntyvyyden välinen suhde.

Venäläisestä syntyvyyshuolen arkistokansiosta löytyi venäläisille tuttuja lausumia kuolevasta kansakunnasta, Venäjän maailmanpoliittisen aseman turvaamisesta, vastuuttomasta lisääntymiskäyttäytymisestä ja perheinstituution huonosta tilasta. Suomalaisesta kansiosta oli poimittavissa lausumia Suomen heikkenevästä huoltosuhteesta, ikääntyvästä väestöstä, perheestä rikkautena, lapsimyönteisyydestä ja hyvinvointivaltion rahoituksesta. Jo tämä paljastaa, että vaikkakin huoli syntyvyydestä oli maille yhteinen, se rakentui hyvin erilaiselle perustalle ja siten johti erilaisiin väestöpoliittisiin ratkaisuihin.

Venäjällä keskityttiin selittämään alhaisen syntyvyyden syitä ja etsittiin niihin ratkaisua syntyvyyden nousuun niistä. Suomessa pyrittiin ratkaisuihin, jotka tasoittaisivat alhaisen syntyvyyden kielteisiä seurauksia tulevaisuudessa ja voisivat turvata hyvinvointipalvelujen rahoituksen. Venäjällä korkeampaa syntyvyyttä tavoiteltiin korostamalla perinteisiä perhearvoja, henkisiä ja hengellisiä arvoja sekä velvollisuutta lisääntyä. Suomessa syntyvyyttä koskevaa väestöpolitiikkaa määriteltiin uusiksi, koska se edelleen 2000-luvun alussa kantoi toisen maailmansodan aikaista taakkaa yhteistyöstä natsien kanssa ja joidenkin ihmisryhmien pakkosterilisaatioista. Suomalainen väestöpolitiikan tausta-arvoina olivat oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja lapsimyönteisyys, näitä kuitenkaan erityisemmin määrittelemättä.

Venäläisessä retoriikassa sukupuolieroa korostettiin. Naisia kutsuttiin toimimaan kansakunnan hyväksi synnyttämällä lisää lapsia. Miehille ei tarjottu lisääntyvän kansalaisen velvollisuuksia mutta ei myöskään kirjoitettu heidän oikeuksistaan. Venäjällä jokainen syntynyt lapsi oli arvokas kansakunnan tulevaisuuden tähden. Suomessa retoriikka oli lähes sukupuolineutraalia. Silloin harvoin, kun sukupuoli mainittiin, mainittiin useimmiten mies. Jokainen syntynyt lapsi sai arvon uutena työntekijänä, veronmaksajana ja suomalaisen kilpailukyvyn tekijänä. Tai kuten myöhemmin, vuoden 2011 hallitusohjelmasta voi hieman kärjistäen tulkita: jokainen syntynyt lapsi on talouden kestävyysvajeen vähentäjä.

Sukupuolieroon ja sukupuolineutraaliuteen perustuvilla politiikoilla voi olla sekä hyvät että huonot seuraukset. Sukupuolieroa korostava politiikka, kuten Venäjällä, voi parhaimmillaan johtaa sukupuolten välisistä eroista johtuvan eriarvoisuuden vähenemiseen, jos naisten yhteiskunnallisesti heikompaa asemaa pyritään parantamaan. Pahimmillaan se voi kuitenkin johtaa sukupuolierojen vahvistamiseen, kun nainen mielletään entistä vahvemmin synnyttäjäksi ja hoivaajaksi ja mies elannon hankkijaksi.

Sukupuolineutraali kansalaisuus, kuten kansalaisuus Suomessa esitetään, voi jättää sukupuolierot tunnistamatta ja tunnustamatta. Kun nämä biologiset erot kuitenkin suurimmaksi osin ovat olemassa, sukupuolineutraali politiikka voi johtaa sukupuolisokeuteen ja siihen, että  naisten tai miesten kohtaamia yhteiskunnallisia ongelmia ei huomata ja sukupuolten välistä yhdenvertaisuutta ei riittävästi edistetä. Parhaimmillaan sukupuolineutraali politiikka antaa kuitenkin tilaa neuvotella sukupuolille oikeuksista ja velvollisuuksista uudelleen ilman että kumpaakaan sukupuolta olisi etukäteen määritelty hoivaajaksi tai elättäjäksi.

Sekä Venäjällä että Suomessa syntyvyysretoriikka keskittyy tyypillisiin lisääntyjiin. Venäjällä tyypillinen lisääntyjä on heteroparisuhteessa elävä nainen, Suomessa heteropariskunta. Politiikan kohdentaminen monilukuiseen, tyypillisten lisääntyjien joukkoon on loogista, kun syntyvyyden suhteen halutaan saada tulosta aikaan, vähemmän tai enemmän lapsia. Samalla tämä logiikka paljastaa syntyvyyteen kohdistuvan perimmäisen tavoitteen: kun halutaan enemmän lapsia, on niitä järkevää odottaa tyypillisiltä lisääntyjiltä.  Venäjällä tämä tavoite pronatalismista, syntyvyyden kohottamisesta, todetaan selkeästi ja johdonmukaisesti. Suomessa oli 2000-luvun alussa paineita pronatalismiin, mutta syntyvyysretoriikassa tällaiset painotukset vaimennettiin.

Nostan lopuksi esiin syntyvyyttä koskevan politiikan ja lisääntymisoikeuksien välisen suhteen. Maailman terveysjärjestö määrittelee lisääntymisoikeudet yksilöiden oikeutena hankkia haluamansa määrä lapsia kenen kanssa haluaa. Tällaisen määritelmän taustaolettamuksena kuitenkin on, että lapsen saaminen on luontaisesti mahdollista, ja että on olemassa rajaton määrä mahdollisuuksia lisääntyä. Näin ei kuitenkaan ole. Laki määrittää tietyt lisääntymisen ja perheellistymisen rajat: insesti on rikollista, kohdunvuokraus ei ole Suomessa sallittua, mutta Venäjällä on. Samaa sukupuolta oleva pari ei saa adoptoida lasta. Lisääntymisoikeuksien rajat riippuvat paitsi valtion lainsäädännöstä myös siitä, mitä seksuaalista tai sukupuolista ryhmää yksilö edustaa ja minkälaisia asenteita yhteiskunnassa näitä ryhmiä kohtaan vallitsee.

Venäjällä kirjoitettiin 1990-luvun lopulla lisääntymisoikeuksista, kun naisjärjestöjen vaikutus federaation politiikkaan oli ilmeinen. Ortodoksisen kirkon vallan kasvettua lisääntymisoikeuksista ei enää kirjoitettu. Sen sijaan painotettiin henkisiä ja hengellisiä arvoja. Näistä oikeuksista ja arvoista naisliike ja ortodoksinen kirkko kävivät hyvinkin kovasanaista sanallista kamppailua keskenään.

Suomessa ihmisiä kannustettiin käyttämään oikeuttaan lapsen saamiseen. Lapsesta puhuttiin pikemminkin oikeuksien kuin velvollisuuksien kielellä. Puhetapa johti paikoitellen siihen, että vapaaehtoinen tai vastentahtoinen lapsettomuus määrittyi ongelmana, poikkeamana tyypillisestä. Tämä sinänsä hyväntahtoinen ajatus lapsesta oikeutena on kansalaisuuden tasa-arvoisen toteutumisen kannalta ongelmallinen: Lapsi ei voi olla oikeus, koska valtio tai muukaan taho ei voi taata yksilölle lasta. Samanaikaisesti valtio myös aktiivisesti estää lapsen hankinnan epäämällä perheellistymisen joiltakin ryhmiltä. Määrittelemättömästi käytettynä lisääntymisoikeudet ja viittaukset niihin tulevat järjestäneeksi kansalaisia hierarkiaan lisääntymiskyvyn mukaan – vaikka tämä ei välttämättä tarkoitus olisikaan. Tässä asiassa Venäjä on Suomea loogisempi, koska lapsesta ei kirjoiteta oikeutena vaan pikemminkin velvollisuutena. Perhe nähdään heterokansalaisuuden täydellistymänä.

Perheen perustamisesta ja lasten hankinnasta saadaan koko ajan uutta tietoa ja uusia tutkimuksen aiheita melkeinpä samaa tahtia. Kaksi viikkoa sitten uutisoitiin Massachusettsin yliopiston tutkimuksesta: Köyhät miehet eivät kiinnosta naisia. Yksinhuoltajien pojilla on vaarana joutua huono-osaisuuden kierteiseen. He jäävät pienituloisiksi eivätkä kelpaa naisille.

Tällainen heteromiesten eriarvoisuus suhteessa lisääntymiseen tunnistetaan Suomessakin. Mutta mistä tämä johtuu, ja mitä sille voitaisiin tehdä? Tästä ei keskustella. Olisi houkuttelevaa, mutta ehkä hieman liian laiskaa ajatella, että naiset vain luontaisesti etsivät menestyvää kumppania. Näin voi toki olla, mutta sitä ennen on kysyttävä myös muun muassa seuraavia kysymyksiä: Oliko ennen toisin – kelpasivatko köyhät miehet paremmin? Mikä yhteys ilmiöllä on taloudellisen eriarvoisuuden kanssa eli ovatko köyhät miehet vähemmän haluttuja kumppaneita eriarvoisissa yhteiskunnissa? Onko ilmiöllä jotakin tekemistä sen kanssa, miten ihmiset luottavat toisiinsa ja tulevaisuuteensa? Onko ilmiöllä tekemistä naisten taloudellisen aseman kanssa? Eli voiko olla niin, että yhteiskunnissa, joissa nainen ei pysty luottamaan taloudellisesti tulevaisuuteensa, hän haluaa itselleen puolison, joka turvaa toimeentulon? Ja jos näin tapahtuu enenevässä määrin, miten on käymässä naisten aseman?

Palaan vielä alkuun: Tutkimuksessani huomasin sekä Suomessa että Venäjällä äänenpainoja, jotka saattavat uhata kansalaisten lisääntymisoikeuksia. Perhepoliittisten etuuksien esittäminen menestyville ihmisille tukiriippuvaisten sijaan antaa vihjettä siitä, että talouskasvun asettaminen ylimmäksi päämääräksi voi johtaa haluun kaventaa lisääntymisoikeuksia. Joidenkin uskontojen tai uskonnollisten ryhmittymien lisääntymissäädökset kapeuttavat helposti ihmisten lisääntymisen vapauksia vastoin heidän tahtoaan. Perinteisten perhearvojen ja henkisten ja hengellisten arvojen korostaminen voi tehdä saman.

Näiden asioiden vuoksi lisääntymisoikeuksia tulisi tarkastella osana väestöpolitiikkaa, kansalaisuutta ja kansalaisuuden toteutumista.

Pyydän Teitä, arvoisa dosentti Ritva Nätkin, tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne muistutukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

 

Kunnon kansalainen

Luulen ymmärtäväni, miltä syrjäytyneestä nuoresta tuntuu.

Julkaistu 27.6.2013

”Äiti, hammaslääkärin mukaan hampaani olivat erittäin hyvin pesty”, totesi teini-iän kynnyksellä oleva poikani kävellessämme lastensairaalasta bussipysäkille. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:

”Miksi sä aina sitten sanot, että en pese hampaitani riittävän hyvin?”

”Mulle ei koskaan kukaan hammaslääkäri ole sanonut, että pesen hampaani hyvin. Siitä se varmaan johtuu. Ajattelen, että hampaat voisi aina pestä paremmin”, vastasin.

”Ai ei koskaan?”

”Eiku on. Kerran. Se oli hämmentävää.”

Poika naurahti myötätuntoisesti.

”30 vuoden ajan olen kuullut melkein joka kerta hammaslääkärissä, että voisin hoitaa hampaani paremmin.”

”Ai aikuisenakin sanotaan sulle, ettet pese hampaita hyvin?”

”Niin. Osaan odottaa joka kerta toruja ja petyn, kun aina saan niitä.”

Palaan ajatuksissani teini-ikään. Kun minua 15-vuotiaana moitittiin huonosta hammashygieniasta – yritinpä suoriutua siitä miten hyvin tahansa – ryhdyin välinpitämättömäksi. Ikenet olivat kipeät ja hampaita vihloi. Hampaat olivat rumat ja minua haukuttiin. Hammaslääkärikertoja kertyi parikymmentä vuodessa. Ainoa mitä toivoin, oli päästä eroon kiusallisista hampaistani. Kun hammaslääkärit uhkasivat minun menettävän hampaani huolimattomuuteni takia odotin vain tuota päivää.

Sairastamme pojan kanssa samaa perussairautta. Joka kolmas viikko limakalvot, useimmiten suu, tulehtuu. Lääkitys aloitettiin, kun olin 14-vuotias. Hampaita  se ei enää pelastanut. Menetin suurimman osan ylähampaista 18-vuotiaana ja loput 25-vuotiaana.

Kun minulle 30-vuotiaana suunniteltiin uutta yläleukaa, projekti keskeytyi huonon hammashygieniani tähden. Näin minulle sanottiin. Jouduin puolen vuoden aikana todistamaan kykyni pestä hampaita. Kymmenen minuuttia aamulla ja kymmenen minuuttia illalla, neuvottiin. Pääsin proteesistani lopulta eroon ja sain kahdeksan implanttia ja säkenöivän hammassillan.

Olen siirtänyt tiukat hammaspesuvaatimukset lapseeni, niinkuin vanhemmat nyt vain joitain traumojaan lapsiinsa siirtävät. Kuitenkin uskon, että lapseni ilmeinen motivaatio taistella kauniin ja kestävän hymynsä puolesta on vahvasti peräisin myös lasten ja nuorten sairaalan viisaalta ja empaattiselta hammashoidon henkilökunnalta.

Olen täysin riippuvainen ja haluan olla riippuvainen erikoishammashoidosta.  Se on kuitenkin minulle paikka, joka on saanut syvimmin tuntemaan huonommuutta, ja jossa olen joutunut taistelemaan lukuisten nöyrtymisen ja nöyryytyksen tunteiden kanssa. Se on paikka, jonne menen todistamaan kelvollisen kansalaisuuteni.

Samalla tavalla työttömät nuoret tai aikuiset menevät työkkäriin tai sossuun arvioituttamaan kelpoisuutensa. Monet nuoret aistivat herkästi, mitä ympäröivä yhteiskunta heistä ajattelee. He eivät itsekään tohdi uskoa itseensä. Uhkailu ja kiristys hyvin harvoin innostavat syrjään joutunutta nuorta tavoittelemaan parempaa elämää. Elämän mieli löytyy, kun nuori tunnistaa toiveensa ja kulkee niitä kohti. Siinä hän tarvitsee usein apua.  Nuoren tukiverkon, myös kunnallisen sosiaalityön, tehtävä olisi kulkea rinnalla, kannustaa ja tsempata häntä uskomaan, toivomaan ja tavoittelemaan.

Luottakaamme nuoriin

Minun piti haastatella vain Joonasta, mutta Hannu tuli Joonaksen kaveriksi. Hannu vakuutteli olevansa hiljaa, mutta jaksoi lukea iltapäivälehteä minuutin silloin toisen tällöin ja liittyi jälleen keskusteluun. Haastattelusta tulikin rento jutustelutuokio ja hyvä niin.

Hyvä siksi, että tutkijana olin mitä parhaimmassa asemassa. Olin paljon hiljaa, ynähdin välillä, välillä intouduin itsekin pomppoilevaan keskusteluun pompahtelevilla ajatuksillani. Mutta ennen kaikkea jutustelu oli hyvä siksi, että sain mielettömän paljon tietoa nuorten elämän ja sosiaaliturvan yhteensovittamisesta.

Seuraavat lyhyt keskustelu on pelkistys eräästä pätkästä polveilevaa jutusteluamme:

Minä: Onks sulla jotain tavoitteita, haaveita?

Joonas: Että pääsis taas ulkomaille. Säästän rahaa, että pääsen Laosiin. Keikkatyöt olen ajatellut lopettaa. Ei siitä tule mitään, että sossu eka ottaa 80 prossaa palkasta pois ja sitten työkkärikin ottaa rahaa siitä pois. Käteen jää vaan jotain 50 kuussa.

(Minä mielessäni: “ottaa 80 prosenttia pois” – wtf?)

Minä: Meet töihin sitten Laosissa vai miten?

Joonas: Allekirjoitan valmiiksi paperit ja kaveri vie ne sitten sinne kolmen kuukauden välein. (Puhuu toimeentulotukihakemuksista.)

(Minä mielessäni: Miten sanoa fiksusti, että me kaikki, yhteiskunta maksamme veroista ne toimeentulotuet. Voinko edes sanoa niin? Yritänkö mä nyt olla sossu vaikka mä oonkin tutkija)

Hannu: Mut eiks sua yhtään häiritse elää muiden kustannuksella?

Joonas: Ei.

Hannu: Kyllä mulle ainakin on tärkeetä, että teen oman osani. Pääsen oppisopimukseen. Mulle on tärkeetä sekin, että olen mun mimmin lapselle tärkeä ihminen, esimerkki. Mä olin muuten tossa talossa hetken töissä (osoittaa sormella) silloin kun asuin asuntolassa.

Joonas: Mä inhoan lapsia. Ei mua häiritse elää niillä rahoilla. Mut mä haluaisin löytää jonkun päämäärän. Niinku mennä pilkkomaan puita kansallispuistoon. Olin viime kesänä Lapissa kuukauden.

Hannu: Niin. Semmoisen jutun, minkä osaa ja missä kokee onnistuvansa.

Minä: Saiksä Joonas palkkaa?

Joonas: Luontaisetuja. Ruokaa ja työmarkkinatuen. Mut se oli kivaa. Semmoista voisin tehdä taas. Se on mulle tärkeetä. Voisin opiskella diploma-insinööriksi, mutta en mä sit sitäkään halua.

Hannu: Mulle on noi korkeakoulujutut ihan outoja. Mä oon ihan peruskoulupohjalta kauppakoulussa.

Pojilla oli sosiaalislangi täysin hakusessa, mutta luoviminen sosiaaliturvan sokkeloissa hallinnassa.

Kahdenlaista työtä

Keikkatyötä tekevä Joonas puhui meille kaikille tutussa kannustinloukkudiskurssissa. “Sossu ottaa pois 80 prosenttia palkasta”, tarkoitti etuoikeutettua työtuloa, sitä 20 prosenttia, jota toimeentulotuessa ei lasketa tuloksi.

Joonas kertoi myös mielekkäistä jutuista, palkattomista kansallispuistotöistään viime kesältä. Palkattomuus ei kuitenkaan ollut niin suuri ongelma, että Joonas olisi sitä itse tuonut esiin.

Joonaksen keikkatyö näyttäytyy kaksoistaakkana. Ensinnäkin keikkatyö edustaa yhteiskunnan odotuksia jäseniään kohtaan. Toisekseen vielä sossuntyperys rankaisee tästä “pakkotyöstä”. 20 prosentin etuoikeutettu työtulo kääntyy päälaelleen. Se onkin Joonaksen puheessa 80 prosentin rankaisu epäsäännöllisestä keikkatyöstä, jota pitää tehdä, koska yhteiskunta sanoo niin.

Näillä kahdenlaisella työllä on vissi ero: palkallinen keikkatyö aiheuttaa paperityötä ja harmia, kansallispuistotyö tukee Joonaksen elämää. Tukisi varmasti vielä enemmän, jos tehdystä työstä saisi korvauksen.

 

 Kun löytyisi elämälle päämäärä

Joonaksen lyhyen aikavälin tavoitteet olivat selkeät: kun löytyisi jokin päämäärä.

Yhteiskuntamme kertoo tätä nykyä yksilöille päämäärät  milloin hyvinvointivaltion milloin kilpailukyvyn nimissä. Mutta mielestäni meidän pitäisikin sosiaalipolitiikassa keskittyä entistä enemmän siihen, mitä yksilöt haluavat elämältään. Sillä jos yksilö ei ole löytänyt tavoitettaan, yhteiskunnan tarjoama päämäärä tuntuu kahleelta, ei-mielekkäältä asialta, ulkoapäin ohjaavalta voimalta. Voisiko tässä olla sosiaalipolitiikan tai hyvinvointivaltion uutta paradigmaa?

Uskon, että yksilön tavoitteet ennen pitkää ja useimmissa tapauksissa kohtaavat hyvinvointivaltion jäsenilleen tarjoamat tavoitteet. Viime kädessä kyse on luottamuksesta. Onko meillä varaa olla luottamatta yhteiskuntamme jäseniin?

Kun Joonas haluaa kansallispuistohommiin – miksi hyvinvointivaltio ei auttaisi ja luottaisi, että omaehtoista väylää kulkien Joonas kiinnittyisi juuri sopivasti yhteiskuntaan ja löytäisi lopulta paikkansa työmarkkinoilla?

 

Epävirallistettais tätä systeemiä, jookos? 

Sosiaaliturvaamme on rakenteistuneet valtavahkot sosiaaliset etäisyydet asiakkaan ja viranomaisen välille.  Vaikka viranomaiset eivät haluaisikaan nöyryyttää tai häpäistä asiakastaan, asiakkaat  kuitenkin helposti tuovat viranomaissuhteisiin näitä tunteita.

Joskus sosiaalisten etäisyyksien ylläpitoa kutsutaan ammatillisuudeksi, mielestäni aivan suotta. Jos sosiaalipolitiikassamme ja sosiaalityössämme lähtisimme yksilön tavoitteista, kuten yllä esitin, sosiaalisista etäisyyksistä pitäisi luopua, ainakin joustaa.

Jutustelu Hannun ja Joonaksen kanssa oli minulle hyvin havainnollistava esimerkki siitä, että sosiaalityötä kannattaisi viedä yhä enemmän epävirallisiin tiloihin ja hyödyntää vertaisuutta. Vaikka olin tutkija, peilasin tilannetta myös sosiaalityön kokemukseen.

Nämä mainiot nuoret miehet, Joonas ja Hannu eivät ehkä kahdestaan keskustelisi suhteestaan yhteiskuntaan, ainakaan niin paljoa kuin nyt, kun pöydässä oli kolmas pyörä,  reilusti vanhempi nainen. Uskon myös, että sossun kanssa kahdestaan he eivät olisi päässeet niin syvälle keskusteluissaan kuin nyt. Sossu olisi esittänyt ikäviä kysymyksiä, jotka eivät nyt olleet ollenkaan niin ikäviä, kun ne tulivat vertaisen suusta.  Sossun varatulla ajalla he olisivat navigoineet kirjoittamattoman käsikirjoituksen mukaan: täti kyselee tiettyjä asioita, nuorimies vastaa kuin ajattelee häneltä odotettavan. Näytelmä päättyy ja toistuu vuoden kuluttua  sosiaalityön“määräaikaistarkastuksessa”.

Meidän jutustelumme ravintolassa päättyi poikien kiitoksiin ja Hannun lujaan kädenpuristukseen. Hän kiitti siitä, että sai eka kerran elämässään syödä nepalilaista ruokaa ravintolassa. Minä en tajunnut kiittää poikia siitä, että he antoivat minulle ainutlaatuisen oivallusten hetken. Heidänkaltaisiaan meidän tulisi enemmän kuunnella. Kiitos Joonas ja Hannu!

Kysyin pojilta jutustelun loppupuolella, mistä asioista he ovat saaneet potkua elämäänsä: Hannu kertoi hyvästä sossusta, lakimuutoksesta (liittyi jotenkin nuorisorikollisuuteen ja siihen, ettei hän joutunutkaan vankilaan), asunnottomuuden päättymisestä, mimmin löytymisestä ja ensi viikolla alkavasta oppisopimuksesta. Joonas komppasi Hannua ja kertoi kuukauden vapaaehtoispestin Metsähallituksessa olleen tärkeä juttu. Joonas oli myös tyytyväinen myönteiseen terapiapäätökseen. Sossu maksaa omavastuuosuudet.

Kysyin Joonakselta lupaa tämän blogin kirjoittamiseen. Hän halusi esiintyä omalla nimellään. Hannun nimi on vaihdettu. Pojat ovat vähän yli kaksikymppisiä.

Käsittelen vertaisuusjuttuja alkuvuonna julkaistavassa Terveys ja sosiaalityö -kirjan (Metteri & Valokivi & Ylinen) artikkelissa.