aleksanteri

Aleksanteri-listalla käytiin vilkasta keskustelua venäjän kielen ja yleensä naapurimaiden kielten osaamisen tarpeellisuudesta Suomessa.

Keskustelu kytkeytyi myös ruotsin kielen asemaan ja opetukseen. Keskustelu on käänteisessä järjestyksessä. Viimeisimmät kannanotot ovat ensin.

………………..

Päiväys: 31 Mar 2006 09:57:00

Lähettäjä: Rajala Ratna

Tervehdys listalaiset!

Olen seurannut mielenkiinnolla käytyä keskustelua venäjän kielen opiskelusta – kahdessa roolissa, venäjän kielen ammattilaisena ja kahden kouluikäisen lapsen äitinä. Ensimmäisessä roolissa sanon vain, että monelle minun kanssani samoihin aikoihin venäjää opiskelleelle ja siitä itselleen ammattia haaveilleelle tuli aikoinaan täysin seinä vastaan. Töitä ei ollut, ei opettajille eikä muille kielen ammattilaisille. Tilanne on ehkä kohentunut jonkin verran, mutta suurta avoimien työpaikkojen määrää ei kuitenkaan ole ollut näkyvissä missään.

Sitten kommentit äitinä. Jonkin muun kielen kuin englannin valitseminen ensimmäiseksi eli A-kieleksi on todellinen mahdollisuus vain pienelle osalle koululaisten ikäluokasta. Se on tilanne suurimmassa osassa Suomea ja se tuskin muuksi muuttuu, kun nykyisessä kuntien rahatilanteessa ei kai missään ole näkyvissä suurta lisäsatsausta koulujen resursseihin.

Ensimmäinen varsinainen kieliä koskeva valintatilanne koululaisilla (siis heidän vanhemmillaan) on edessään, kun A2-kielen valinta tulee eteen. En tunne koko maan tilannetta asiassa, mutta ainakin meillä tarjolla oli vain yksi kieli (saksa) ja valinta siis ota tai jätä. Uudessa opetussuunnitelmassa A2-kielen tuntimäärää on lisätty yhdellä viikkotunnilla ja osa kunnista on siksi ilmeisesti siirtänyt opetuksen aloittamisen neljännelle luokalle. Esimerkiksi meillä tilanne olisi kuitenkin ollut se, että opetus olisi alkanut entiseen tapaan viidennellä luokalla ja tunteja olisi ollut viikossa kolme. Sanon olisi, koska ryhmää ei tullut. Se on mielestäni vain hyvä, koska nyt on toivoa, että yläasteella olisi mahdollisuus oikeasti valita jokin kieli. A2-kieli on nimittäin näivettänyt yläasteen valinnaista kielenopiskelua toden teolla. Ja kun valinnat ovat vielä hajonneet saksan ja ranskan välillä, on saattanut käydä, ettei kummastakaan ole tullut ryhmää ja oppilas, joka ei ole valinnut A2-kieltä, on jäänyt opiskelemaan pelkkää englantia ja ruotsia lukioon asti. Venäjää ei ole tähän asti ollut tarjolla lainkaan. Muutamia vuosia sitten sitä oli. En osaa sanoa kumpi oli syy ja kumpi seuraus, niukat valinnat vai opetuksen järjestämisen vaikeudet. Kun tunteja on vähän, on pätevää opetusta vaikea saada järjestettyä. Nyt valoa taas näkyy, sillä kouluun on saatu toiseen oppiaineeseen opettaja, joka voi ryhmän syntyessä opettaa venäjää. Niinpä toivon, että tyttäreni pääsee kahden vuoden päästä valitsemaan venäjää.

Joku jo sanoikin, että juuri yläasteen kielivalintojen monipuolistamiseen tulisi panostaa. Olen samaa mieltä. Silloin on jo näkyvissä, onko nuorella kykyä ja halua itsenäiseenkin kielenopiskeluun. Niitä nimittäin tarvitaan, jos valitsee ns. harvinaisempia kieliä ja venäjää tämä koskee erityisesti. Jos vanhemmat eivät osaa vaikkapa ranskaa tai saksaa, he voivat ainakin kysellä lapseltaan sanastoläksyä kirjan avulla, mutta sekään ei onnistu venäjää taitamattomalta vanhemmalta. Useissakin kommenteissa on todettu, että englantia oppii nykyisin lähes itsestään, kun sitä tulee joka tuutista. Uskallan olla eri mieltä. Sen verran monta kertaa olen lapseni kanssa englantia opiskellut. Ja samaa kertovat monet muutkin vanhemmat.

Mielestäni vanhempia ja lapsia tulisi kouluissa rohkaista tekemään kielivalintoja, mutta sitten myös sitoutumaan niihin. Kielen opiskelu avaa monia ovia ja mahdollisuuksia, mutta vaatii myös työtä eikä siksi ole aina pelkästään hauskaa.

Ratna Rajala

Kielenkääntäjä

………………..

Päiväys: Thu, 30 Mar 2006 17:26:29

Lähettäjä: Mustaparta Anna-Kaisa

Re: Olen eri mieltä,

Hiukan kokemuksia kysynnän ja tarjonnan keskinäisestä yhteydestä kielten opetuksessa:

Kokemus 1: Opetushallitus toteutti 90-luvun lopulla mittavan kielten opetuksen monipuolistamis- ja kehittämishankkeen. Vuonna 1997 kerättiin tiedot mukana olevien kuntien A2-kielen (vapaaehtoinen pitkä kieli) tarjonnasta ja valintojen TOTEUTUMISESTA. Emme siis pyytäneet kirjaamaan sitä, mitä kukin olisi halunnut vaan sen, mitä kukin sai. Tulos oli sellainen, että 55 koulusta venäjää tarjosi 13. Näistä YHDESSÄ (lue: yhdessä) venäjän opetus toteutui. Venäjää A2-kielenä tarjoavista kouluista kolme tarjosi venäjän lisäksi 4 muuta A2-kieltä, seitsemän tarjosi lisäksi 3 muuta kieltä, kaksi tarjosi lisäksi 2 muuta kieltä, ja vain yksi luotti pelkän venäjän vetovoimaan A2-kielenä. Arvatkaapa, missä venäjän opetus toteutui? Tämä oli yksi opettavainen tarina monipuolisen tarjonnan ja monipuolisen kieltenopiskelun keskinäisestä yhteydestä.

Kokemus 2: Eräässä suurehkossa kaupungissa (n. 130 000 asukasta) päätettiin eräänä vuonna käynnistää venäjän opiskelu A1-kielenä (ensimmäinen vieras kieli, alkaa yleensä 3. luokalla). A1-venäjä pantiin tarjolle kaikkiin paikkakunnan kouluihin. Valitsijoita oli yli 50, mutta kaikki kuin haulikolla ammuttuna pitkin pitäjää (anteeksi kaupunkia). Vanhempia yritettiin suostutella siirtämään lapsosensa toiseen kouluun, jotta ryhmä saataisiin aikaan. Lopputulos: vanhemmat valitsivat jonkin muun kielen ja venäjän opiskelu ei alkanut missään. Tämäkin oli tavallinen tarina.

Johtopäätöksiä:

• Venäjän valinta jää paljon useammin toteutumatta kuin toteutuu.
• Jos venäjää todella halutaan opiskeltavan, on se pantava tarjolle hyvään keskustan kouluun, jossa on myös muita houkutuksia (ei kauheasti muita kieliä kuitenkaan) ja johon on hyvät kulkuyhteydet. Asiaa on edistettävä kunnan tasolla määrätietoisesti ja kärsivällisesti. Vanhempia on houkuteltava ja maaniteltava eri tavoin. Homman tueksi tarvitaan vapaata kansalaistoimintaa, kuten esim. Turussa ja Lahdessa. Sinnikkäällä ja pitkäaikaisella työllä voidaan onnistua.

Anna-Kaisa Mustaparta

opetusneuvos

Opetushallitus

……………….

Päiväys: Thu, 30 Mar 2006 08:54:09

Lähettäjä: Mustaparta Anna-Kaisa

Otsikko: venäjänkielisistä

Vielä eräs tieto venäjänkielisten oppilaiden venäjän opetuksesta.

Tilastojen mukaan Suomessa oli vuonna 2004 yhteensä 4777 peruskouluikäistä lasta, joiden äidinkieleksi on ilmoitettu venäjä. Olen ottanut tähän lukuun mukaan kaikki 7 – 16 -vuotiaat, vaikka peruskoulu usein päättyy vuotta aiemmin, mikä johtuu siitä, että suoraan ulkomailta suomalaiseen peruskouluun tulevat sijoitetaan usein vuotta alemmalle luokalle kuin ikä edellyttäisi. Samana vuonna venäjä äidinkielenä -opetusta annettiin valtionavun turvin noin 3000:lle oppilaalle. Lisäksi osa venäjänkielisistä (tai kaksikielisistä) oppilaista on tavallisissa venäjä vieraana kielenä -opetusryhmissä. Arviolta 2 kolmesta venäjänkielisestä siis saa oman äidinkielensä opetusta. Tietenkään tämä ei ole riittävää, koska valtionapu lasketaan kahden viikkotunnin mukaan, ja asiaan sisältyy paljon muitakin ongelmia. Kansainvälisesti katsoen Suomen oman äidinkielen opetusmahdollisuus ja -järjestelyt lienevät kuitenkin omaa luokkaansa.

Anna-Kaisa Mustaparta opetusneuvos

Opetushallitus

………………….

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 21:48:01

Lähettäjä: Tarja Alamaki

Otsikko: Re: Olen eri mieltä,

Hyvät listalaiset,

Kaakkuriniemen kokemukset suomalaisen pikkukaupungin koulun kielivalikoimasta vastaavat omia kokemuksiani. Muualla kuin suurissa kaupungeissa kielivalikoima on hyvin vaatimaton. Venäjän opiskelukaan ei voi olla muutaman kielikoulun varassa. Itse olen toiminut historian opettajana (ja ohessa vetänyt silloin tällöin venäjän alkeiskursseja) erinäisillä suomalaisilla “pikkupaikkakunnilla”. Tosin viime vuodet olen työskennellyt suomalais-venäläisissä kouluissa. Tässä OPETTAJA-pohjalta muutama miete:

1) OLISIKO AIKA PALAUTTAA 8. LUOKALTA/ LUKIOSTA ALKAVA KIELI KUNNIAAN?

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen ollut hämmästynyt ilmiöstä, että 8. luokalta alkava kieli näyttää kuolleen pois. Trendi, jossa pyrittiin lisäämään toisen vieraan kielen (englannin oheen) aloitusta alaluokilta, näyttää johtaneen siihen, että uutta kieltä ei enää valita yläluokilla. Alaluokkien valinnat eivät puolestaan ole olleet kovinkaan kestäviä – moni on kyllästynyt ja lopettanut toisen pitkän kielen opiskelun viimeistään lukion alkaessa. Olisiko syytä panostaa vahvemmin monipuoliseen lyhyiden kielten tarjontaan 8. luokalla ja lukiossa? Noin 15-vuotias valitsee kielen jo varsin pitkälle taipumustensa ja kiinnostustensa pohjalta. Motivoituneena hän ehtii saavuttamaan mainion pohjan jatko-opinnoille.

2)RYSSÄ- JA HURRIVIHASTA SEKÄ ARJEN TARPEISTA

Itse omaan vahvan pohjoismaisen identiteetin ja rakastan “skånskaksi” kerrottuja vitsejä, mutta opettajakokemukseni on saanut minut epäilemään ruotsin kielen pakollisuutta peruskoulussa. Työskenneltyäni niin Pohjois-Savossa kuin Etelä-Karjalassa ymmärrän hyvin “Sveitsin mallin”. Tavalliselle peruskoululaiselle ruotsi on eksoottinen kieli, johon ei arjessa törmää – sen sijaan koti-Prisman parkkipaikka on täynnä venäläisiä autoja. Voisiko meillä tarjota “omassa arjessa hyödyllistä kieltä” toiseksi pakolliseksi kieleksi peruskoulussa? Ehkä vasta lukiosivistykseen kuuluisi pakollinen, riittävän laaja annos kumpaakin kotimaista.

Nykyisin ruotsin pakollisuus peruskoulussa näyttää lisäävän ennakkoluuloja Suomen ruotsinkielistä kulttuuria, Ruotsia ja pohjoismaisuutta kohtaan ainakin monessa itäsuomalaisessa “moponrassaajapojassa”. Jos hän saisi valita ruotsin tai muun, asenteet voisivat olla jo hieman lievemmät. Venäjää olen opettanut savolaisille maatalonpojille, jotka aikoivat jatkaa vanhempiensa karjatilan pitoa. Asenteet venäläisiä kohtaan tuntuivat ainakin jossain määrin muuttuvan. Olisiko tässä keino suvaitsevaisuuskasvatukselle? Kurkistus toisenlaiseen kieleen voisi rohkaista kommunikoimaan “niiden toisten” kanssa – jopa ryssävihan muurien yli… Kielten ja kulttuurien opiskelun parasta toivoen,

Tarja Alamäki

historian ja yhteiskuntaopin lehtori

Suomalais-venäläinen koulu Helsinki

……………………………

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 18:31:09

Lähettäjä: Sari Pöyhönen

Otsikko: Vs: Olen eri mieltä,

Entä mitä olette mieltä siitä, että joissakin kunnissa vanhempia kannustetaan olemaan valitsematta “erikoisia” vieraita kieliä – espanjaa, ranskaa, saksaa tai venäjää ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi? Kysymys ei toden totta ole kunnan koosta, kuten Tapani jo toi esille – esim. Vantaa on hyvä esimerkki yhden kielen linjastaan. Joka tapauksessa meidän tulisi ajatella asiaa uusista lähtökohdista, jättää valitukset sikseen ja miettiä, miten kielet saataisiin houkutteleviksi – mukaan lukien äidinkielen taito, joka näissä keskusteluissa on jäänyt orpopojan asemaan.

Sari Pöyhönen

Erikoistutkija, FT

Soveltavan kielentutkimuksen keskus

Jyväskylän yliopisto

………………………………

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 17:30:27

Lähettäjä: Jussi Lassila

Otsikko: Re: Olen eri mieltä,

Tervehdys vielä kaikille.

Hyvä, että keskustelu jatkuu.

Venäjän oppiaineessa ns. jälkikätisesti pedagogiset opinnot suorittaneena (lv 2004-2005) ja silloin ohjaavilta opettajilta kommentteja tästä aiheesta saaneena, olen samoilla linjoilla Tapani Kaakkuriniemen kanssa. Voisi todeta, että kysynnän ja tarjonnan lait, jotka strukturoivat liike-elämän toimintamalleja varmaan erittäin hyvin, eivät välttämättä toimi koulutuspuolella. Ei ainakaan venäjän oppiaineessa sillä tavoin, että luotetaan siihen, että kysyntä kasvaa. “Kasvu” on ainoastaan mahdollista, mikäli on tarjolla opetusta, ellei, niin mitään potentiaalista kasvua ei edes pääse syntymään. Eli tilanne johtaa pikemminkin vähenemisen kierteeseen, jota tiukka tulosvastuuajattelu tuntuu tukevan: potentiaalinen venäjän opiskelija(lapsi) ei aloita opiskelua, koska oppiaineen jatko ryhmäkokopaineessa näyttää epävarmalta. Koulutuksen järjestäjien kannalta taas ei ole hirveästi ryhmäkokopaineessa edellytyksiä satsata “kuoleviin kieliin”, koska se, että alettaisiin opiskella kyseistä kieltä, vaikuttaa kokemuksen valossa epävarmalta. Seuraus: Venäjän (ym. pienten kielten) ryhmää ei synny ja se loppuu, jolloin on vanhempien hyvin helppo todeta, että eipä valitse meidän mukula venäjää. Ja opetusryhmän uudelleenperustaminen ei ole kovin helppoa, ellei tulosvastuullisesti olla 100% varmoja, että opiskelijoita myös riittää. Venäjästähän kun ei koskaan tiedä.

Terveisin

Jussi Lassila,

Reseacher M.A. Aleksanteri Institute

(University of Joensuu/Foreign Languages Department/Russian)

Kirjoituksessa kommentointiin Tapani Kaakkuriniemen puheenvuoroa.

………………………………

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 16:46:02

Lähettäjä: Tapani Kaakkuriniemi

Otsikko: Re: Olen eri mieltä,

Viiveellä tartun Sutelan Pekan viestin yhteen kohtaan ja kommentoin.

“Yksi valitsi venäjän, toinen saksan, kolmas ranskan. Kaikki ovat useimmilla vähänkään suuremmilla paikkakunnilla saatavissa. Ongelma on kysynnän puute.”

Meidän muksut kävivät koulunsa 35.000 asukkaan kunnassa Keski-Suomessa. Vanhin ehti jo yläasteelle, kun A2-kielipäätös tehtiin. Toinen yritti venäjää. Ei tullut ryhmää. Koko kunnan kolmelta yläasteelta olisi teoriassa saatu kerätyksi yksi venäjä-ryhmä, mutta käytännössä se ei ollut mahdollista. Pitkät etäisyydet, kuljetukset ym. syyt estivät. Niinpä poika valitsi saksan A2-kielenä. Kolmannen kohdalla toistui seuraavana vuonna sama, paitsi että silloin ei olisi tullut sitä yhtäkään teoreettista venäjän aloittajaryhmää.

Mitä me tästä opimme?

1) Ei paikkakunnan suuruus an sich (saksaa, tarkoittaa ‘sinänsä’) mahdollista venäjän, saksan ja ranskan yhtäaikaista saatavuutta. Tätä suurempia kuntia Suomessa on 25 tai 26. Olisiko tusinan verran kuntia tässä maassa, jotka pystyvät tarjoamaan nämä kielet? – Eivätkä nämä tekeillä olevat kuntaliitokset vaikuta kieliopetuksen saatavuuteen yhtään mitään.

2) Vanhemmathan ne ala-asteen kielivalinnat käytännössä tekevät. Jos he pelkäävät tehdä “erilaisia” valintoja, niin takuulla ei ole tarjontaakaan. Jos he tekevät “erilaisia” valintoja, voi olla, ettei sittenkään ole tarjontaa, ja niin joudutaan päätymään englantiin. Toisaalta se koetaan myös helpotuksena: ei tule oppilasryhmien tai koulujen vaihtoja, ei joudu eri seuraan jne. Ja vanhempien kannalta ratkaisu on helppo, koska se myötäilee sitä, mitä lööppilehtien lööpit ruokakaupan kassalla päivittäin opettavat. Se myötäilee myös asiallisemman median (onko sitä?) idänvastaista missiota.

3) Jos on kysyntää muttei tarjontaa, niin tarjonnan puutetta perustellaan myös sillä, ettei ole päteviä opettajia. Tai ettei ole tarpeeksi opettajia. Tai ettei ole opettajanvirkoja, kun kunnan on pitänyt supistaa sivistystoimen menoja valtiovallan asettamien pakkojen edessä.

4) Ainahan meillä on takataskussa vanha keino: barrikadeille siitä, lasten vanhemmat! Vaatimaan kunnalta laajempaa kielivalikoimaa.

Niin, sen kun näkisi, että joku vaivautuisi tällaisen asian vuoksi. Nyt on ajauduttu siihen poliittisin päätöksin aikaansaatuun tilanteeseen, että kuntien toimintaehdot ovat niin rajatut, että on paljon muita epäkohtia, joiden puolesta hra ja rva Meikäläinen lähtisivät barrikadeille: terveydenhoito, vanhusten hoito, työttömyyttä aiheuttavat ratkaisut jne. Niinpä on helpointa kun kääntää selkänsä kaikille epäkohdille ja antaa asian olla.

Have a nice day, man.

Tapani Kaakkuriniemi

Lievä pessimisti

Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

……………………….

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 15:27:03

Lähettäjä: Anne Lindholm

Otsikko: Turussakin venäjän opetusta

Terveisiä sorvin äärestä! Tulen juuri valvomasta lyhyen kielen yo-kirjoituksia. Yksi yo-kokelas kirjoitti lyhyen venäjän.

Olen turkulainen englannin ja venäjän opettaja sekä venäjän opettajien valtakunnallisen virtuaalikouluhankkeen Setkan (http://setka.tkukoulu.fi) projektipäällikkö.

Ensin pieni tarkennus venäjän opetuksesta Turussa, sitten varsinainen asiani. Kimmo Elo siteerasi Turun sanomien eilisestä jutusta venäjän opetuksen tilastoja. Niissä Turun tilanne näyttää venäjän opetuksen osalta perin surkealta. Todellisuus on onneksi vähäsen valoisampi. Turussa luetaan venäjää A-kielenä Puolalan koulun suomalais-venäläisillä kieliluokilla ensimmäiseltä luokalta lähtien. Näitä kieliluokkien oppilaita ei oltu jostakin syystä otettu tilastoon mukaan! Vuosittainen oppilasmäärä vaihtelee n. 8-15 oppilaan välillä. Osa heistä on äidinkieleltään suomalaisia, osa venäläisiä. Nämä oppilaat jatkavat venäjän kielen ja kulttuurin opintoja Puolalanmäen koulussa.

Puolalanmäen lukio on Turun ainoa päivälukio, joka tarjoaa mahdollisuuden pitkän ja lyhyen venäjän lukio-opiskeluun. Meille tulee oppilaita Turun eri lukioista ja pyrimme tarjoamaan heille joustavia opiskeluratkaisuja, jotta venäjän opinnot sujuisivat. Huolehdimme myös meille tulevista venäjää äidinkielenä puhuvista oppilaista. He opiskelevat samoissa ryhmissä pitkän venäjän lukijoiden kanssa, mutta opetus pyritään eriyttämään heille sopivaksi. Koulussamme on heitä varten yksi natiiviopettaja. Valitettavasti vain monet venäjää äidinkielenä puhuvat eivät katso tarpeelliseksi opiskella venäjää. Monet maahanmuuttajaperheet pitävät lasten venäjän kielen taitoa itsestäänselvyytenä eikä siihen haluta/osata panostaa. Ja sitten iloista asiaa: lukion lyhyen venäjän opiskelijamäärät ovat olleet hienoisessa kasvussa parina viime vuonna. Lyhyen venäjän opinnot aloittaa vuosittain n. 20 opiskelijaa. Tosin osa heistä suorittaa vain muutaman kurssin.

Vasta nyt on varsinaisen kommenttini vuoro. Minusta on hienoa, että venäjän ja harvemmin opiskeltujen kielten asemasta on virinnyt keskustelua. Jotain pitäisi tehdä, jotta suomalaisten monipuolinen kielitaito ei olisi kohta pelkkää legendaa. Kokonaisuus on monimutkainen ja vaikeasti säädeltävissä. Kielivalintoihin vaikuttavat toki asenteet ja mielikuvat sekä kulloisetkin kaupalliset suhdanteet, mutta myös paljolti tarjonnan mukanaan tuomat realiteetit. Tarjonta uhkaa säästösyistä kaventua ja siihen pitäisi pystyä puuttumaan. Harvemmin opiskeltuja kieliä ei ole tarjolla A-kielinä monessakaan koulussa. Turunkin kokoisessa kaupungissa vain yksi keskustakoulu tarjoaa laajaa kielivalikoimaa. Kuinka moni vanhempi haluaa alakouluikäisen vaihtavan koulua kielivalinnan takia? Pienen koululaisen siirtyminen lähikoulusta muualle ei ole ihan yksinkertainen asia. Siispä useimmat opiskelevat sitä A1-kieltä (=englantia), jota lähikoulu tarjoaa.

Opetussuunnitelmilla on oma ohjaava vaikutuksensa. Nyt on nähtävissä, että kahden A-kielen tarjoaminen on syönyt pois 8. luokalta alkavan venäjän (myös saksan ja ranskan) monella paikkakunnalla. Uusissa opetussuunnitelmissa A2-kieltä aletaan opiskella jo 4. luokalta. Aiemmin se alkoi 5. luokalta. Lingvistinä ymmärrän, että kieliä halutaan opiskeltavan mahdollisimman varhain. Onhan silloin sopiva herkkyyskausi paremman ääntämisen oppimiseen. Miten tämä uudistus vaikuttaa tuleviin kielivalintoihin? Vanhempien pitää päättää entistä aikaisemmin ottaako lapsi toisen pitkän kielen. Valinta tehdään siinä vaiheessa kun lapsi on ehtinyt opiskella ensimmäistä vierasta kieltään vasta reilut puoli vuotta. Mitä silloin voi vielä päätellä lapsen taipumuksista kielen oppimiseen? Mitä vaikeammalta kieli vaikuttaa (=venäjä, ranska), sitä uskaliaampaa sitä on lapselle valita. Lapselle pitää tarjota mahdollisuuksia, mutta kukapa vanhempi haluaa lapsensa koulunkäyntiä tahallisesti vaikeuttaa? Pahaa pelkään, että jatkossa A2-kieleksi valitaan entistäkin vähemmän ranskaa ja venäjää. Toivottavasti olen väärässä.

Vielä äiti-näkökulmaa: yhden lapsen osalta valinnat voi tehdä vain kerran ja valinnoilla on ohjaava vaikutus pitkälle tulevaisuuteen. Vanhemmat eivät voi kielivalintoja tehdessään ennustaa tuleeko tenavasta idänkaupan ihmenainen, EU-diplomaatti, kampaaja vai valtion virkamies. Siispä monen mielestä järkevää on valita varman päälle. Englantia tarvitsevat kaikki. Vaikea olisi vastuullisen vanhemman tässä maassa jättää ruotsi valitsematta, vaikka se ei pakollinen olisikaan. Kuten jo todettiin ruotsin taidon puute rajoittaa pääsyä tiettyihin ammatteihin.

Mitä yritän sanoa? Mustajoen ehdotus on hyvä herättämään keskustelua, mutta toisiko uudistus suurta muutosta nykytilanteeseen? Minusta olisi järkevää panostaa harvemmin opiskeltujen kielten osalta hieman myöhempään vaiheeseen, jolloin lapsen taipumuksista ja kiinnostuksen kohteista on jo tietoa. Onkohan mitään keinoa pelastaa 8. luokalta alkava vieras kieli? Siinä voisi olla venäjälle uuden tulemisen paikka? Sitä en hetkeäkään epäile etteikö venäjää tarvittaisi, jos halutaan tehdä yhteistyötä venäläisten kanssa.

Terveisin

Anne Lindholm

Puolalanmäen koulu ja lukio, Turku Turun suomenkielinen työväenopisto

……………….

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 14:38:50

Lähettäjä: Arto Mustajoki

Otsikko: Väliyhtenveto naapurinkielikeskustelusta

Venäjää vai englantia Idänkaupassa?Ehdotukseni siirtymisestä pakkoruotsista naapurin kieleen on kirvoittanut runsaasti kannanottoja. Yritän seuraavassa tehdä jonkinlaisen subjektiivisen väliyhteenvedon asiasta pyrkien samalla selkeyttämään joitakin osakysymyksiä.

EU:N VIERAIDEN KIELTEN POLITIIKKA. Ehdotus yhden pakollisen maailmankielen (englanti, saksa, ranska, espanja, kiina .) ja yhden pakollisen naapurin kielen (ruotsi, venäjä, viro, norja) opiskelusta sopii erinomaisesti EU:n suosituksiin. Naapurin kielen käsitteeseen pitää kuitenkin lisätä vähemmistökielet, ennen kaikkea saame.

RUOTSIN KIELEN ASEMA. Ruotsin kieli ei ole vaan naapurin kieli, vaan Suomen virallinen kieli. Ehdotus ei pyri muuttamaan tätä tosiasiaa. Siitä että jokin kieli on virallinen, ei seuraa, että se on kaikille pakollinen oppiaine koulussa. Valinnaisuus toisi ruotsin kielelle uuden ilmeen. Kokonaisuudessaan saattaisi käydä niin, että ruotsin kielen osaamisen taso Suomessa nousisi.

VALINNAN VAPAUS. Maailmalla (ja myös meillä) on paljon esimerkkejä siitä, että vierasta kieltä ei voi oppia pakolla. Tarvitaan motivaatiota. Jos ei sitä ole, sekä oppilaiden aika että yhteiskunnan resurssit menevät hukkaan.

ALUEELLINEN PERIAATE. Helsingistä katsottuna Suomi näyttää yhtenäiseltä alueelta. Näin ei ole. Kielikysymyskin näyttää kovin erilaiselta Maarianhaminasta, Lappeenrannasta ja Utsjoelta katsottuna. Meillä ihaillaan usein Sveitsin kielipolitiikkaan. Siellä kullakin kantonilla on omat viralliset kielensä ja myös koulujen kielivalikoima on eri puolilla Sveitsiä täysin eri.

KIELTENOPETUS. Modernin kieltenopetuksen tavoitteena on kommunikatiivinen kompetenssi, joka koostuu kolmesta osa-alueesta: 1) kielen sanaston ja rakenteiden hallinta; 2) viestintätilanteiden hallinta (pragmaattinen kompetenssi); 3) kyseisen maan kulttuurin tuntemus. Venäjän kielen taito ei siis ole aspektien käytön osaamista vaan kykyä selviytyä viestintätilanteista venäläisten kanssa.

VENÄJÄ-OSAAMINEN. Kielitaito ei Venäjällä (kuten ei missään muuallakaan) riitä. Tarvitaan sisältöosaamista. Juuri siksi olisi tärkeää aloittaa venäjän kielen (ja kulttuurin) opiskelu mahdollisimman aikaisin eli koulussa. Näin yliopistoissa tai muissa korkeakouluissa voidaan hankkia muuta osaamista.

SUOMEN VENÄLÄISET. On tärkeää, että Suomessa asuvien venäläisten äidinkielen opiskelu järjestettäisiin tehokkaasti. Suomen 30 000:n venäläisten varaan ei voida kuitenkaan rakentaa suomalaista venäjän ja Venäjän osaamista. Yhtä vähän kuin 300 000 suomenruotsalaista voivat vastata Suomen ruotsin taidosta.

On ollut mielenkiintoista havaita, että Venäjä-tutkijoiden joukosta on tullut epäilyjä venäjän kielen ja kulttuurin taidon tarpeellisuudesta. Suomen poliittinen ja taloudellinen johto uskoo kuitenkin vahvasti siihen, että venäjän kielen taitoon ja Venäjä-osaamiseen tulisi panostaa voimakkaasti. Tahtoa siis on, mutta keinoja ei. Esitetty naapurin kielen idea toisi lähes ilmaisen osittaisratkaisun ongelmaan.

Keskustelussa on kulkenut myös toinen linja koskien englannin kielen valta-asemaa muun muassa tieteen kielenä. Olen itse törmännyt tähän kysymykseen ESF:n työryhmässä, jonka tavoitteena on laatia luokiteltu lista tieteellisistä aikakauslehdistä. Tieteellisten julkaisujen kieli on iso asia, johon jokainen tutkija törmää omassa arjessaan ja jolla on myös ulottuvuuksia tutkimuksen arviointiin, virantäyttöihin ja moniin muihin kysymyksiin. En kuitenkaan käy pohtimaan sitä asiaa tässä yhteydessä.

Arto Mustajoki

………………….

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 12:50:24

Lähettäjä: Jukka Pietiläinen

Otsikko: Suomalainen ja ulkomaalainen julkaiseminen

Kimmo Elo kirjoitti:

“Toisaalta Pamin argumentti on tietynlainen muna-kana-ongelma. Yhtäältä, jos tulkitsen hänen argumenttiaan oikein, kohdistuu sen kärki suomalaisten journaalien referee-lukijoihin, jotka näyttävät siis päästävän läpi artikkeleja, jotka “kansainvälisissä journaaleissa” – joiden “läpäisykynnys” on myös vahvasti sidoksissa siihen, millaisen arvion artikkeliehdokas refereiltä saa – eivät läpi pääsisi.”

On varmasti totta että kun journaalilla on valinnan varaa siinä julkaistavat artikkelit ovat keskimäärin parempia. Toisaalta kun tietty raja tässä on ylitetty (olisiko se jossain 75-90% julkaistavan välillä), julkaisemispäätös perustunee enemmän sattumaan, suhteisiin, aiheeseen, toimituksen kiinnostukseen jne. kuin laatuun. Parhaimmat suomalaiset ja venäläiset journaalit pääsevät ainakin yhteiskuntatieteissä keskimääräisten englanninkielisten tasolle.

Minusta englanninkielisyyden taso on ainakin oman kokemukseni perusteella osaksi myytti. Tiedän kansainvälisiä, arvostettujakin journaaleita, joihin artikkelin voi saada helposti, jos sattuu tuntemaan päätoimittajan. Tiedän myös tapauksia, että kansainvälisiin journaaleihin on pyydetty artikkeleita kirjoittajilta, eli tietyn minimitason ylittäessään julkaiseminen on tällöin lähes automaattista.

Totta kai on hienoa kun artikkelinsa saa journaaliin, silloin kun siitä ei ole etukäteen sovittu, mutta ei se ole mikään korkean laadun tae. Vihjeenä kaikille yrittäjille, jos hylkäyspäätös tulee yhdestä lehdestä, voi saman artikkelin saada toiseen, yhtä arvostettuun ilman mitään muutoksia.

Se, että ns. laadun arviointi jätetään journaalien toimittajille on mielestäni osoitus siitä, etteivät tutkimuksen arvioijat ehdi tai kykene arvioimaan artikkelien tasoa niitä lukemalla. Se, että julkaisuprosentti on korkeampi, ei välttämättä kerro siitä, että julkaistava aines on huonoa. Kyllä useimmilta tutkijoilta sen verran itsekriitiikkiä löytyy ettemme anna suomalaisten kollegoidemme silmiin sellaista, mikä ei olisi riittävän laadukasta. Ainakin itselleni julkaisukynnys monissa suomalaisissa journaaleissa on kovempi kuin joissain vähemmän tutnnetuissa englanninkielisissä, juuri siitä syystä että, jos artikkeli on huono, siitä kuulee paljon todennäköisemmin.

Lopuksi voisin soveltaa Ludwik Zamenhofin lähes 120 vuotta sitten esittämää ajatusta: Jotta tutkimus olisi kansainvälistä, ei riitä, että sitä kutsutaan sellaiseksi. Ja kansainvälinen ei tässä tarkoita englanninkielistä.

terveisin

Jukka Pietiläinen

Tutkija Tampereen yliopisto

…………….

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 11:55:11

Lähettäjä: Timo Vihavainen

Otsikko: Re:Venäjää vai englantia Idänkaupassa… ja muussakin toiminnassa?

Mustajärven kannanottoon

Vielä muuan pointti: venäläisillä on erikoinen taipumus mennä suoraan asiaan ja keskustella tyyliin “sielu sielulle” aiheesta “elämä ja kuolema”. Anglosaksisessa kulttuurissa tämä on vastoin kaikkia sääntöjä. Meitä suomalaisia on syytetty siitä, ettemme hallitse small talkia, vaan hairahdumme helposti puhumaan asiaa, kuten venäläisetkin. Tässä voi piillä vahvuutemme. Ehkäpä se on muuan merkittävä ulottuvuus, joka yhdistää suomalaisia ja venäläisiä -ainakin noin 200 gramman jälkeen. Suotta meidän on molemmin puolin yrittää kouluttautua kursseilla p:n jauhajiksi (muuan small talkin suomennos, peräisin Brysselin huippupaikoilta). Voin erehtyä, mutta ehkäpä meillä tässä on tietty kansallinen etu Venäjän kanssa kehitettävää kumppanuutta ajatellen. Muista ks. SITRA:n raportti, josta keskustelijat ovat jostakin syytä vaienneet.

………………………………………………..

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 11:28:27

Lähettäjä: Mustajärvi Mikko KR Mikko.Mustajarvi-at-raja.fi

Otsikko: Venäjää vai englantia Idänkaupassa… ja muussakin toiminnassa?

Hyvät listalaiset,

Olen Riitta Kososen kanssa yhtä mieltä siitä, että tärkeintä on saada viestinsä ymmärretyllä tavalla läpi oli kieli sitten mikä tahansa. Monesti nykymaailmassa se on tuo maailman puhutuin kieli “huono englanti”, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Kielten opiskelussa en kuitenkaan pitäisi ainoana tärkeänä asiana sitä, että kykenee kommunikoimaan kyseisellä kielellä. Kieli, varsinkin kunkin ihmisen ensimmäinen sellainen, eli äidinkieli määrittelee tahtomattaankin hyvin paljon sitä miten me näemme ja ymmärrämme ympäröivää maailmaa ja tulkitsemme ympäristön ilmiöitä. Kaikki meistä saavat päivittäisen informaatioannoksemme ja suurin osa siitä tulee väsitämättä sillä kielellä, jota ympäristössämme puhutaan. Useimmille tämä on äidinkieli. Näin ollen, halusimme sitä tai emme, kunkin äidinkielen sanontatavat, rakenteet ja ilmaisut muokkaavat huomaamattamme meidän maailmankuvaamme ja suurin osa meistä on ajattelussaan oman “äidinkielensä vanki”.

Kieli on tärkeä osa kulttuuria ja ihmisen identiteettiä. Kahden äidinkielenään jotain muuta kieltä käyttävän henkilön keskustelussa englanti viljelee siten anglosaksisia kielikuvia, rakenteita ja ajattelumalleja ja jos nämä (osapuolten omien äidinkielien malleista puhumattakaan) taas eivät ole molemmille “huonon englannin” puhujille selvillä, niin väärinkäsitykset puolin ja toisin ovat väistämättömiä. Ainoastaan vieraan kielen opiskeleminen raottaa todellisuudessa ovea siihen, mitä toisen ihmisen päässä saattaisi liikkua ja miten hän saattaisi asiat käsittää. Kielellisestä ja kulttuurillisesta hegemoniastaan huolimatta myös nykyaikaisen “tehokkuusajattelun” kehto Yhdysvallat on herännyt samaan ongelmaan aivan viime aikoina. Pitkään heilläkin oletettiin, että maailman ongelmat ratkeavat sillä, että kaikki muut puhuvat kuitenkin englantia. Nyt viimevuosina USA:n valtionhallinnossa useat tahot ulkoministeriötä myöten ovat heränneet siihen ongelmaan, että vaikka kaikki neuvottelut käydään joko suoraan tai tulkkien välityksellä heidän äidinkielellään englannilla, ei virkamieheillä usein ole harmainta aavistustakaan siitä mitä vastapuoli todellisuudessa yrittää viestiä. Niinpä ulkoministeriössä on aloitettu massiivinen uudelleenorganisointi ja siihen liittyvä kielten koulutusohjelma. Saman aikaisesti esimerkiksi puolustushallinto on valmis maksamaan valtavia bonuksia siitä, että kielitaitoiset ihmiset pysyisivät heillä töissä sopimuskautensa päätyttyä.

Nuorten kielivalinnoista voisin sanoa sen verran, että kunkin alueen ja koulun asenneympäristö vaikuttaa asiaan melkoisesti. Niin tietysti vaikutaa myös median anatma kuva ja -nykyisin- mitä useammin myös internetin kautta levinnyt käsitys siitä, että “kaikki tieto” on saatavilla englanniksi. Itse olen opiskellut ruotsin ja englannin lisäksi saksaa (lukiossa) ja venäjää (kadettikoulusta alkaen). Kaikista on ollut hyötyä. Eniten hyötyä on ollut englannista, sitten venäjästä ja saksasta. Ruotsia en ole joutunut moneenkaan otteeseen käyttämään ja silloinkin vastapuolella olleet äidinkielenään ruotsia puhuneet henkilöt ovat jo puhekielisen sanastonsa puolesta puhuneet sen verran erilaista kieltä, kuin minulle opetettu “kouluruotsi” oli, että olen alkanut tosissani ihmettelemään opetettiinko minulle koulussa lainkaan samaa kieltä?

Lopuksi mainitsen venäjän opiskeluun liittyen vielä yhden erityisen tekijän: vaikka kaupan alalla ja monessa muussakin yhteydessä nykyinen venäläinen “eliitti” puhuukin hyvää englantia ja on sitä myöten sisäistänyt anglosaksisen ajattelutavan perusteet, niin tavallisten kaduntallaajien osalta tuo “huono englantikin” on usein täysin tuntematon. Paljon useammin olen venäjän sanastoni loppuessa joutunut “tukikielenä” käyttämään saksaa. Onneksi venäjän opiskelu ei aikuisiälläkään ole mahdotonta, josta todisteena on esimerkiksi se, että täällä kainuussa on jo useiden vuosien ajan pyritty kannustamaan rajavartioita venäjän kielen opiskeluun. Ja vieläpä kohtalaisella menestyksellä, sillä tälläkin hetkellä opiskelijoita lienee rajavartiostossa useita kymmeniä, eli (ehkä hiukan liioitellen) kohtapuoleen enemmän kuin kainuun alueen kaikissa peruskouluissa yhteensä. Hyvä niin, sillä kun Vartiuksessa passintarkastajat törmäävät satoja kertoja päivässä “umpivenäläiseen” asiakkaaseen, niin vartioston tulkkien (ja aputulkkien) aika loppuisi muuten varmasti kesken.

Kapteeni Mikko Mustajärvi

Rajatoimisto / KRE

………………………………………………………

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 10:28:14

Lähettäjä: Kosonen Riitta Riitta.Kosonen-at-hse.fi

Otsikko: Venäjää vai englantia Idänkaupassa?

Hyvät listalaiset,

Mustajoen kieliehdotuksesta käynnistynyt keskustelu on ollut harvinaisen värikästä ja näköjään keskittynyt arvostelemaan pakkoruotsia, englanninkielen hegemoniaa ja venäjän kielen aliarvostettua asemaa. Kommentoijat ovat olleet huolissaan koululaisten kielivalinnoista, liike-elämän osaajien kulttuurintuntemuksesta sekä akateemisen maailman kielellisistä painotuksista. On myös keskusteltu siitä, pitäisikö panostaa tarjontaan vai kysyntään. Listalla on keskusteltu paljon kielen ja kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta. Heitän sekaan muutaman hajanaisen kommentin liike-elämän ja liiketaloustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Liiketalouden puolella keskeisiksi nousevat tarve tarkastella Venäjää ja muita naapurimaita osana laajempaa maailmantalouden kokonaisuutta sekä tarve arvioida tarkemmin, mihin kieltä itse asiassa tarvitaan ja miten viesti saadaan perille. Kysyntä ja tarjonta syntyvät tältä pohjalta ja pikku hiljaa – nyt on menossa murroskausi.

Kansainvälisessä liiketoiminnassa koko kielikysymys muuttuu suhteelliseksi. On kyseessä mikä vieras kieli tahansa, kielivalintaa olennaisempaa on kehittää kansainvälisen vuorovaikutuksen osaamista. Esim. edustamani Helsingin kauppakorkeakoulu vilisee opiskelijoita, joiden englanninkieli on suhteellisen moitteetonta, mutta heillä on jatkuvasti vaikeuksia saada viestinsä läpi kansainvälisessä yhteistyössä. Heidän English Lingua Francansa ei riitä. Samaa pätee muihin kieliin. Venäjän kielen osalta ongelmat ovat samat ja niitä on vauhdittanut Venäjän sosio-ekonominen ja poliittinen murros, jonka seassa venäläiset eivät aina ole itsekään tienneet, missä ollaan menossa. Kielivalinta-kysymyksen suhteellisuutta lisää myös se, että itse asiassa suomalaiset yritykset ovat viime vuosina epäonnistuneet “tutuilla” ja kielellisesti “helpoilla” markkinoilla, kuten USA:ssa ja Pohjoismaissa.

Mikä on venäjän kielen asema liike-elämässä? Venäjää “kauppislaiset” ovat aina valinneet nihkeästi. Syitä ei sen kummemmin ole tutkittu, mutta Suomi-Venäjä- taloushistoria puhuu puolestaan: 1917 rajat kiinni, sitten sota, sen jälkeen poliittisesti värittynyt suppean piirin clearing-kauppa, jota puolestaan seurasi Neuvostoliiton romahtaminen ja talouskriisien kärrynpyörä. Ei hirveästi ihmetytä, että nuoret liikemiehen alut ovat kääntäneet joka vaiheessa katseensa muille markkinoille. Kuitenkin, kriisit huomioon ottaen suomalaiset yritykset ovat oikeastaan tälläkin vähäisellä venäjänkielen osaamisella aika nopeasti kasvattaneet Venäjä-toimintojaan (tärkein kauppakumppani). Vuorineuvosten aikakauden jälkeen Venäjän-kaupan tehtäviin rekrytoitiin kielenkääntäjiä, jotka oppivat bisneksen työtä tehdessään. Nyt on äänekkäästi alettu kaivata (esim. Talouselämä) venäjää taitavia bisnes-osaajia. Muutenkin peräänkuulutetaan Venäjän talouden opetusta. No, molempia on ollut koko ajan tarjolla, mutta huolestuneet vaatijat eivät sitä muista, koska ovat osittain itse niitä, jotka opiskellessaan valitsivat huolellisesti kaikkea muuta paitsi Venäjään liittyviä teemoja. Mutta sinänsä hyvä että on herätty. Venäjää osaaville teknis-kaupallisille taitajille kuulemma maksetaankin huomattavasti muita enemmän. Luulisi siinä olevan yksi porkkana, joka kasvattaa kielen kysyntää.

Mihin Venäjän kieltä tarvitaan bisneksessä? Esimerkiksi tutkimuksia varten tehdyissä yrityshaastatteluissa venäläiset haastateltavat vastaavat nykyään mielellään englanniksi, etenkin jos edustavat kansainvälistä yritystä. Venäjääkin tarjoamme haastattelukieleksi, mutta ilmeisesti imago-syistä kieli on englanti. Lisäksi suomalaiset näyttävät yhä useammin palkkaavan Venäjällä investointeja ja markkinointia hoitamaan paikallisia venäläisiä toimijoita. Syitä on monia: vanhojen syiden lisäksi (Venäjä-toiminnot ovat osa laajempia Itä-Eurooppa- toimintoja, ja suomalaiset eivät ole halunneet muuttaa Venäjälle “kun junallakin pääsee”), yhä useammin halutaan käyttöön nimenomaan paikallisen toimijan näkökulma, suhdeverkko ja “skill of social bargaining”. Venäjän- toimintojen suomalainen kontrolleri voi hyvinkin osata venäjää ja silti delegoida julkisen sektorin kanssa asioimisen (syy: lobbauksen tarve), henkilöstökysymykset (syy: paternalismi-paineet) ja paikallisen yrityskontakti-verkon rakentamisen (syy: ongelmat yrityspopulaation läpinäkyvyydessä) paikalliselle toimijoille. Tästä huolimatta suomalainen Venäjä-asioihin paneutunut kontrolleri toteaa usein olevansa “melko yksin” emoyhtiössä, jossa Venäjä-toimintojen kommervenkkeja ei ymmärretä. Globalisoituvassa maailmantaloudessa, jossa alihankinta ym. hajautetaan moniin eri maihin, tämä lienee kuitenkin trendi ja asia johon totutaan. Tehtävät ja alueet delegoidaan ja kaikki eivät voi olla kaikkien alojen ja alueiden erityisasiantuntijoita. Mihin raja emoyhtiössä vedetään: englannin lisäksi ilman muuta venäjää, kiinaa, viroa, hindiä… Muuten ei suomalaisyritys ole reilusti kansainvälinen?

Kasvaako venäjän kielen tarve bisneksessä? Missä määrin venäjän kieltä tarvitaan jatkossa itse liiketoiminnassa ja missä määrin niitä tukevana kulttuuri-elementtinä? Nyt näyttäisi siltä, että elämme jonkinlaisessa käymisvaiheessa, jossa on paineita eri suuntiin. Venäjän-kauppa kasvaa nopeasti ja kysyntä kielen ja bisneksen yhdistävistä osaajista näyttäisi kasvavan. Monet Venäjällä toimivat ummikot palaavat äkkiä täydennysopiskelijoiksi lukemaan venäjää. Toisaalta Venäjällä markkinatalouden nousu, uusien yritysten synty, ulkomaisten investointien lisääntyminen ja uusien toimialojen (esim. IT) esiinmarssi ovat vääjäämättä kasvattaneet maailmankielistä juuri englannin asemaa. Mietitään vaikka Nordeaa, jossa suomen tai ruotsin sijaan kommunikoidaankin englanniksi. Käytännöllisyys tai kompromissi ratkaisevat. Toistaiseksi venäläiset eivät juuri ole tätä kehitystä vastustaneet, mutta talouskasvun ja “identiteetin” myötä voi syntyä myös muunlaisia ajatuksia. Venäjällä ei ole Intian tapaan englanninkielistä historiaa ja nykypäivää pönkittämässä englannin merkitystä. Kielen osaaminen korostunee myös siinä vaiheessa, kun Venäjän mittavaa potentiaalia aletaan hyödyntää nykyistä tehokkaammin ja laajemmin. “Taka-Venäjän markkinoihin” verrattuna Moskova ja Pietari ovat kansainvälisimpiä keskuksia ja se näkyy vuorovaikutuksen helppoudessa.

Lopuksi, miltä “englanninkielen hegemonia” näyttää liiketaloustieteen puolella? Aika käytännölliseltä. Tieteen traditiot ja kansainvälinen tiedeyhteisö toimivat edes yhdellä yhteisellä kielellä. “Anglo-lehdet” houkuttelevat, jos halutaan a) julkaista kilpaillussa sarjassa ja b) saavuttaa laaja lukijakunta. Anglo-julkaisujen välinen kilpailu ja referee-käytännöt toimivat laadun takeena ja niissä julkaistut artikkelit leviävät hyvin. Julkaiseminen suomeksi on terapeuttista ja auttaa kehittämään ajatuksia, mutta julkaisut jäävät suppean lukijapiirin pariin. Venäjäksi julkaiseminen houkuttelee, mutta kokemukset venäläisten julkaisujen referee-prosesseista eivät vakuuta kovasta kilpailusta. Lukijoita tosin löytyisi suuresta maasta.

Ajatus naapurikielen & maailmankielen valitsemisesta on virkistävä ja kiinnostava, muttei yksiselitteinen, sillä “naapuruus” ja “maailma” eivät enää kaikilla aloilla ole eri asioita. Näkisin, että vaikka tarjonta ei näytä luovan kysyntää (esim. venäjänkielen ryhmiä ei kouluissa saada vähäisen kysynnän vuoksi käyntiin), niin aika tekee tehtävänsä ja kysyntä luo tarjontaa, kunhan potentiaali ja porkkanat on sisäistetty. Uskoisin tässä evoluutioon enkä huolestuisi tästä hetkestä. Onhan meillä ollut pakkoruotsin rinnalla pakkovenäjäkin sekä ennen sotia erityisesti vahva saksan osaaminen. Nyt on meneillään englanti-vaihe, joka varmaan jatkuukin, mutta saanee rinnalleen myös muita kieliä. Pääasia, että lapset ja nuoret opiskelevat kieliä ja kehittävät kansainvälisiä valmiuksiaan. Uusiin kieliin ja kulttuureihin voi alkaa tutustua milloin vaan.

Dr. Riitta Kosonen

Director, Helsinki School of Economics/CEMAT

Professor, University of Joensuu / Karelian Institut

…………………………………………………………………..

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 10:10:50

Lähettäjä: Mirja Kalasniemi mirja.kalasniemi-at-joensuu.fi

Otsikko: Venäjän kielestä ja kielten (ja mielten ) moninaisuudesta

Pitääkö jokainen ”tupajumi ja torakka säästää”? Metsien ja metsien alustojen (kasvien ja eläinten) monimuotoisuus ja hyvinvointi on Suomessa herättänyt ansaittua keskustelua. Lähdin liikkeelle erään ministerimme ja myöhemmin presidenttiehdokkaammekin tokaisusta tuon keskustelun käydessä kuumana muutamia vuosia sitten. Näkökulmasta riippuen tuon tokaisun voi esittää myös suhteessa kieliin. Täytyykö todella englannin lisäksi maailmassa olla muitakin kieliä, jolla voidaan välittää kaikkea tietoa ihmiseltä toiselle? Korostan kaikkea tietoa?

Taas näkökulmasta riippuen metrien, eurojen ja muttereiden ja makkaroiden laskijat voinevat tyytyä yhteenkin globaaliin kieleen. Mutta kun harrastetaan ihmistieteitä (ilmeisesti vielä jonkin aikaa?), niin soisi sen variaation säilyvän myös tieteen tekemisen kielenä, jolla ihan oikeasti nämä vielä toistaiseksi erilaiset kulttuuriset ryhmät toimivat. Sitten kun meidän kaikenlaisen ajattelumme, toimintamme kuvauksen, maailman tulkitsemisemme ja tunteidemme välittämisen kieleksi on käynyt englanti, tämä tarve tietenkin poistuu ihan itsestään. Mutta nyt siitä voimme vielä kiistellä.

Elämme vallankumouksellista aikaa. Talous globaalistuu ja valtaa alaa, koska siitä on tullut kakkikattavan vallankäytön väline. Jos saamme vielä ison yhteisen kielen, vallankäyttö ja ideologinen muutos on yhä helpompi. Jo nyt kaikesta toiminnastamme on tehty tehdasmaista. Vanhuksia hoidetaan kuin makkaroita, lapsia koulutetaan, maistereita ja tohtoreita leivotaan kuin makkaroita. Yliopistotkin ovat tuotantolaitoksia, eikä ajattelun ja uuden luomisen tyyssijoja. Kaikki se, mikä entisessä Neuvostoliitossa oli huonoa ja pahaa on kääntynyt hyväksi, kun se toteutetaan toisenmerkkisenä maailman vallankumouksena. Kasvun ideologia ei ole mitään uutta, mutta nyt se on saanut sen herruuden, johon se on aina pyrkinytkin.

Onneksi toisinajattelijoita on aina ollut ja tulee olemaan. Kaikki eivät ehkä haluakaan toteuttaa samaa kaavaa. Aina löytyy niitä, jotka ovat myös venäläisyydestä kiinnostuneita, tai pahimmoillaan jopa hurahtavatkin siihen. On ihmisiä. jotka tuntevat vetoa itään, löytävät itsensä ja aidon ihmisensä juuri sieltä. Hullaantuvat siitä ihanasta outoudesta, jonka siellä kohtaavat. Tämä heille käy isoista ja pienistä vihoista jopa Talvisodasta (Suuresta Isänmaallisesta Sodastamme!) huolimatta. Ja miksi ei kävisi: puhutaanhan englantiakin Afganistanista ja Irakista huolimatta!

Vielä toistaiseksi täällä yliopistojenkin käytävillä kulkee muutama tällainen uskalikko, syntyperäinen suomalainen venäjän opiskelija, muutaman syntyperäisen venäläisen opiskelijan kanssa. Ja me yhä hupenevin opettajavoimin koetamme selvitä näistä pienuutemmekin päivistä, koska vuoren varmasti uskomme siihen, että kaikki kulttuurit eivät yhdenny. Aina niistä joku panee vastaan. Venäläinen kulttuuri on varmasti yksi niistä, miellytti se meitä suomalaisia tai ei. Mutta mitä olisi tehtävä?

Olen joskus opiskelijoilleni sanonut, että negatiiviseen voisi yrittää vastata positiivisella. Kaikki, jotka Venäjässä ja venäläisissä näkevät positiivista – nouskaa kirjoittamaan yleisönosastot täyteen tämän ”naapurikielen ja kulttuurin” viekoittelevasta outoudesta. Kuva murretaan vain toisella kuvalla! Matka on taas pitkä, mutta sen voimme alkaa jo tänään.

Ehdotus venäjästäkin naapurin kielenä on ihan hyvä. Tällä naapuruudella vain on tällä hetkellä sellaiset kasvot, että sen vetovoimaan koululaisten ja heidän vanhempiensa keskuudessa ei ihan heti voi luottaa. Venäjä taas itse varmasti olisi meidänkin kielitarjonnassamme edustamassa mieluummin “maailmankieltä” (joka nimityksenä eittämättä arvottaa kieltä myös merkittäväksi!) , mutta minkäs sille taas voi, että Venäjäkään ei pääse naapuruudestamme mihinkään.

Mirja Kalasniemi

professori, venäjän kieli

Kansainvälisen viestinnän laitos, Joensuun yliopisto

……………………………………………………………….

Päiväys: Wed, 29 Mar 2006 09:27:48

Lähettäjä: Katriina Kajannes Katkajan-at-campus.jyu.fi

Otsikko: Vs: venaja /kielikysymys

Hyvää monikielisyyden päivää kaikille!

Turun Sanomissa on tänään kieliasiaa.

Nettilehden tietojen mukaan tämä on pääkirjoitus, mutta www-tiedoissa näkyy sana “mielipiteet”:

Turun Sanomissa on tänään kieliasiaa.

Nettilehden tietojen mukaan tämä on pääkirjoitus, mutta www-tiedoissa näkyy sana “mielipiteet”:

Vanhempien tulisi teroittaa lapsille kielitaidon merkitystä, 29.3.2006 http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0 ,4:8:0:1:2006-03-29;4:9:0:0:0;4:139:0:0:0;4:140:0:0:0;6 :1:0:0:0,104:8:368572,1:0:0:0:0:0:

…………………………………………..

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 19:34:36

Lähettäjä: Kimmo Elo kimmo.elo-at-utu.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Hei vielä,

jotta eivät menisi “puurot ja vellit” sekaisin, täydentäisin omaa kontribuutiota Pamin asiallisia huomioita kommentoimalla:

ma, 2006-03-27 kello 16:39 +0300, Pami Aalto kirjoitti:

”Omasta puolestani lisäyksenä keskusteluun Kimmo Elon sinänsä hyvään kommenttiin: Tämän näkyy myös sellaisena absurdiuutena, että amerikkalaisen tutkijan englanniksi kirjoittama artikkeli amerikkalaisessa journaalissa luokitellaan “kansainväliseksi tieteelliseksi artikkeliksi”, mutta samalla suomalaisen tutkijan suomalaisessa lehdessä kirjoittama artikkeli kuuluu kategoriaan “kotimainen tieteellinen artikkeli”. Lisäksi on vaikea ymmärtää mm. Suomen Akatemian ylläpitämää kausaaliyhteyttä kielen ja laadun välillä: amerikkalaisen tutkijan amerikkalaisessa journaalissa englanniksi julkaisema artikkeli on lähtökohtaisesti “laadukkaampi” kuin suomalaisen tutkijan suomalaisessa journaalissa suomeksi julkaisema.”

”Kimmon argumentti on terävä, mutta toisista lähtökohdista käsin itse kannatan suomalaisen idäntutkimuskunnan siirtymistä julkaisemaan joukolla anglohegemonian ylläpitämissä lehdissä kotimaisen agendan ohella. Syitä on ainakin kolme. Ensinnä, käytännössä ainakin omalla alallani eli kansainvälisen politiikan tutkimuksessa suomalaisten journaalien taso eli läpäisykynnys ei ole yhtä korkea kuin useimmissa anglojournaaleissa. Kilpailu ei siis huolehdi huonompien artikkelien karsiutumisesta riittävän tehokkaasti Suomessa.”

Hmm, mielestäni Pamin esille ottama “laadullinen ongelma” ei ole kielellinen vaan tieteellinen. Ja käänteistä logiikkaa noudattaen mielestäni (vaarallisen) lähellä Akatemiankin ajatusmallia, että tuomalla Suomeen ulkomaalaisia tutkijoita (ja tarjoamalla heille suomalaiskollegoihin verrattuna huomattavasti paremmat edut) suomalaisen tieteen taso nousisi: siis jos suomalaiset julkaisisivat anglojournaaleissa, heidän tekstiensä laatu paranisi.

Toisaalta Pamin argumentti on tietynlainen muna-kana-ongelma. Yhtäältä, jos tulkitsen hänen argumenttiaan oikein, kohdistuu sen kärki suomalaisten journaalien referee-lukijoihin, jotka näyttävät siis päästävän läpi artikkeleja, jotka “kansainvälisissä journaaleissa” – joiden “läpäisykynnys” on myös vahvasti sidoksissa siihen, millaisen arvion artikkeliehdokas refereiltä saa – eivät läpi pääsisi.

Toisaalta ongelma voidaan nähdä myös kielivaikutteisena noidankehänä: suomalaiset journaalit saavat “akanat” (anteeksi muotoilu), koska “jyvät” menevät “kansainvälisiin” journaaleihin. Tämä vähentää tarjontaa ja madaltaa läpäisykynnystä (tiedän itsekin kotim. journaaleja, joiden läpäisykynnys on – vähäisestä tarjonnasta johtuen – 100%).

”Jos korkeampi laatukriteeri väitetään ylitettävän kotimaisessa julkaisussa, herää kysymys, miksi tätä ei demonstroida julkaisemalla alan kärkilehdissä?”

Ehkäpä tässä olisi myös kielipoliittisen itsetutkiskelun paikka: miksi emme julkaisisi _myös_ kotimaassa sellaisia ajatuksia, jotka menevät myös kansainvälisesti “läpi”? Tai kärkevämmin muotoiltuna: miksi suomalainen tutkija ei ylläpidä “kansainvälistä tasoa” kotimaisissa teksteissään?!?!

”Kolmanneksi, usein kotimaiset tutkijat tyytyvät siirtämään kansainvälisestä keskustelusta teorioita ja käsitteistöä kotimaiseen keskusteluun, ilman että toisivat uusia eväitä kansainväliseen keskusteluun. Ei tieteenala kokonaisuudessaan näin kehity, vaan tietovirtaa ainoastaan siirtyy keskuksesta periferiaan. Näin kotimainen tutkimus usein jää heikommaksi kuin kansainvälinen verrokkinsa.”

Mutta tämä tuskin on kielipoliittinen ongelma, anteeksi vain!! Jos tämä väite oletetaan paikkansa pitäväksi – itse olen Pamin väitteen oman tieteenalani piirissä saadun kokemuksen piirissä pitkälti valmis allekirjoittamaan – kyse on pikemminkin joko tutkijoiden kompetenssiin tai tieteenteon perusedellytyksiin kuin tutkimuskieleen liittyvästä ongelmasta. Mutta tämä lienee aivan uusi (joskin tärkeä) haara keskusteluun ja vain rajallisesti liitettävissä Arto Mustajoen aloitteeseen…

Ystävällisesti

Kimmo Elo

……………………………………………

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 19:32:41

Lähettäjä: Kimmo Elo kimmo.elo-at-utu.fi

Otsikko: Re: Olen eri mieltä,

Hei,

viitaten Anna-Kaisa Mustaparran esille ottamaan koulujen kielenopetukseen, niin tämän päivän (28.3.) Turun Sanomissa oli asiasta isohko juttu (s. 7) otsikolla: “Englannin valta-asema kaventaa suomalaisten kielitaitoa: Yhä harvempi alakoululainen opiskelee useita kieliä”. Teksti oli oikeastaan paljolti sitä, mitä tässäkin listakeskustelussa on puitu.

Pari poimintaa artikkelista:

• Turun koulujen 3.-6. luokilla vuosina 2005-2006 kielivalinnan jakaantuivat seuraavasti: englanti (A1-kieli: 98,8 [!!]/A2-kieli: 2,3), ruotsi (0,7/72,0), ranska (0,2/9,5), saksa (0,3/16,2), venäjä (-/-).
• KOKO Suomen 5-luokkalaisten kielivalinnan vuonna 2004 jakaantuivat seuraavasti: englanti (89,3/8,6), ruotsi (1,6/8,0), suomi (5,4/0,7), ranska (1,0/2,8), saksa (1,8/9,5) ja venäjä (0,2/0,2).
• emeritusprofessori Kari Sajavaara (JY) toteaa: “Saksan ja ranskan osaajia riittää vielä, mutta venäjän aloittaa pitkänä kielenä vuosittain vain sata [!] oppilasta [koko maassa, K.E.]“.

Jatketaan keskustelua

Kimmo Elo

………………………………………………………

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 19:25:57

Lähettäjä: Simo Matias Mikkonen Simo.Mikkonen-at-campus.jyu.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Arvoisat venäjän ystävät ja tutkijat,

tässä on nyt puhuttu naapurikielistä ja maailmankielistä. Ja sitten otettu esille, ettei Ruotsi ole naapurikieli, vaan ihan kotimainen kieli. Paljon hyvää asiaa.

Ruotsin kielen asema on vahvistettu lainsäädännöllä, jolle löytyy historiallinen tausta ja on siksi “toinen kotimainen”. Mikään ei silti estä tämän tilanteen muuttamista tai muuttumista. Käytännössähän tilanne on muuttunut jo pitkään, ruotsin kielen pakollisuutta on purettu jne.

Lisäisinkin tähän Itä- ja Keski-Suomessa pitkään asuneen näkökulman: alueella kuulee käytännössä päivittäin venäjää ja viroa, ruotsia tuskin koskaan. Monet venäjää ja viroa puhuvista ovat toki turisteja, mutta paljon on myös suomen kansalaisia. Yhtä lailla näiden äidinkielenä on venäjä tai viro, siinä missä monilla rannikolla asustavilla ruotsi. Ero löytyy vain lainsäädännöstä, joka on taannut ruotsin kielelle sen aseman, mitä venäjällä tai virolla ei ole.

Suurimmassa osassa suomea ruotsinkielen opiskelun ongelma on ollut juuri siinä, että opiskelijat ovat kokeneet sen turhaksi, kun satojen kilometrien säteeltä ei löydy yhtään ruotsia äidinkielenään puhuvaa. Motivaation puuttuessa opiskelu menee pitkälti hukkaan ja aiheuttaa lähinnä antipatioita ruotsia ja suomenruotsalaisia kohtaan.

Venäjälle sen sijaan olisi tilausta, mutta kun yhteiskunta patistaa matemaattisiin aineisiin, niin käytännössä kielet joita opiskellaan ovat englanti ja ruotsi. Joustolle voisikin olla sijaa.

Ruotsilla toki on lainsäädännöllinen asemansa, mutta nähdäkseni olisi fiksumpaa ajatella myös tätä kieliasiaa alueellisesti. Eri alueilla on selkeästi erilaisia tarpeita. Jos rannikolla ruotsia paikoittain kuuleekin, niin muualla suomessa tarpeet voivat olla toiset. Suomessa voi (toistaiseksi) elää ja työskennellä sisämaassakin.

Näkökulma on varmasti hyvin toinen ruotsinkielisiltä alueilta tai pääkaupunkiseudulta katsottuna. Mutta Suomea löytyy muualtakin.

Ylipäätään kielten lukemiseen ja opettamiseen olisi syytä panostaa nykyistä enemmän ja ennen kaikkea monipuolisemmin. Kaikkinaiset pakot ovat yleensä se kaikkein tehokkain tapa kiinnostuksen tappamiseen.

Researcher Simo Mikkonen

University of Jyväskylä

Dpt. for History and Ethnology

……………………………………

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 18:52:58 +0300

Lähettäjä: Mustaparta Anna-Kaisa Anna-Kaisa.Mustaparta-at-oph.fi

Otsikko: VS: Olen eri mieltä,

Eri mieltä olen minäkin – nimittäin Pekka Sutelan kanssa eräistä asioista. Otan tässä kantaa vain asioihin, joista katson jotain tietäväni eli siihen, mitä tapahtuu tai ei tapahdu koulussa. Tästä tulee nyt valitettavasti aika pitkä juttu, mutta vähemmällä en pysty kantaani perustelemaan.

Venäjää päätettiin noin kymmenen vuotta sitten ryhtyä edistämään kouluissa. Melko pian keksittiin sama idea, jota Pekka Sutela tässä esittää: edistetään yleisesti monipuolista kielitaitoa. Keinoksi oli valittu kahden A-kielen opiskelemisen mahdollisuus (huomautan heti, että tämä oli poliittisen ministeriryhmän päätös). Saldo on nyt kymmenen vuoden kuluttua sellainen, että ainoastaan ruotsi hyötyi pitemmällä tähtäimellä, koska pitkän ruotsin lukijoiden määrä kasvoi runsaat 50 % (v. 1994 yhteensä 21 238 ja v. 2004 yhteensä 33 692 opiskelijaa peruskoulussa). Koska ruotsi on kaikille pakollinen, ei pitkän oppimäärän kasvu syönyt muuta ruotsin opetusta.

Sekä saksan, ranskan että venäjän opiskeluluvut nousivat jonkin aikaa – kunnes oltiin siinä pisteessä, että lyhyen kielen ryhmiin ei enää riittänyt valitsijoita; monella oli jo kaksi pitkää kieltä plus keskipitkä ruotsi. Kielten opiskelu monipuolistui siis hyvin vähän (saksan eripituisia oppimääriä opiskeli peruskoulussa vuonna 1994 yhteensä 49 334 oppilasta ja vuonna 2004 yhteensä 51 673 oppilasta, ranskan vastaavat luvut olivat 16 192 ja 22 227 ja venäjän 2 274 ja 2 987). Vielä huonommin kävi lukiossa, sillä lyhyiden kielten opiskelijamäärät alkoivat laskea. Kattavaa selvitystä siitä, mistä tämä johtui, ei ole tehty, mutta joitakin syitä on tiedossa. Eräs selittäjä on se, että kieliä pantiin tarjolle enemmän kuin oli mahdollista tolkullisesti käynnistää ryhmiä. Pienet ryhmät käyvät kalliiksi, joten kuntien talouden heikentyessä ryhmäkokorajoja nostettiin ja kielivalintamahdollisuuksia karsittiin. Monet kunnat lopettivat A2-kielen tarjonnan kokonaan.

Venäjän tilannetta voidaan tarkastella vielä erikseen. Vaikka niiden koulujen ja kuntien lukumäärä, joissa opiskellaan pitkää venäjää, on vähenemistään vähentynyt, selittyy venäjää opiskelevien kokonaismäärän pieni kasvu pelkästään pitkän oppimäärän kasvulla (v. 1994 pitkää oppimäärä opiskeli 1129 ja v. 2004 2095 oppilasta). Lyhyen oppimäärän opiskelu puolestaan tuplaantui ensin (v. 1994 1145 oppilasta, v. 1998 2204 oppilasta), mutta romahti sitten (v. 2004 892 oppilasta). Pitkän oppimäärän kasvu puolestaa selittyy lähes kokonaan muutaman koulun ja kunnan oppilasmäärän kasvuna. Niiden takana taas on määrätietoista toimintaa venäjän opiskelun edistämiseksi: siis nimenomaan venäjän eikä kielten yleensä. Suurimmat kasvuluvut keskittyvät Itä-Suomen suomalais-venäläiseen kouluun ja Kotkan kaupunkiin. Myös Helsingissä toimivan Suomalais-venäläisen koulun oppilasmäärä on jonkin verran kasvanut viime vuosina, samoin Suomalaisen yhteiskoulun. Erityisen mielenkiintoinen tapaus on Kotka, jossa tehtiin selkeä päätös: Kotkassa pidettiin venäjän taitoa niin tärkeänä, että valinnaisena A-kielenä tarjotaan ainoastaan venäjää.

Tällä kaikella haluan sanoa, että jos venäjää halutaan opiskeltavan, on edistettävä venäjän opiskelua eikä jonkin muun. Venäjän laariin ei valitettavasti ole herunut mitään niistä komeista ja monipuolisista kieliohjelmista, joita minäkin olen kylläkseni nähnyt. Lisäksi on selvitettävä ja päätettävä, millaista kielitaitoa tulevaisuudessa kunnassa/alueella/seutukunnassa tarvitaan ja toimittava sitten niin, että saadaan sitä, mitä halutaan. Samalla on pidettävä mielessä, että aina kun kuntien taloudellinen tilanne kiristyy, pienennetään opetuksessa valinnaisuutta ja suurennetaan ryhmäkokoja.

Tämä tästä tällä kertaa.

Anna-Kaisa Mustaparta

Opetusneuvos

Opetushallitus

…………………………………………….

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 15:17:12

Lähettäjä: Pentti Stranius pentti.stranius-at-telemail.fi

Otsikko: venäjä / kielikysymys

Kaikella kunnioituksella, Pekka Sutela & muut keskustelijat!

Kun Venäjä-tutkijat, venäjä-osaajat ja harrastajat keskustelevat Aleksanteri-listalla kielikysymyksistä, on aika ymmärrettävää, että nimenomaan venäjän kielen edistäminen / opettaminen kouluissa / osaaminen tieteessäkin saattavat nousta etusijalle…

Kuitenkin erittäin monessa venäjä/kielikysymys-Aleksanteri-puheenvuorossa on korostettu nimenomaisesti myös muiden kielten, erityisesti naapurikielten oppimisen välttämättömyyttä ja hyötyä, ei vain bisneksen, vaan mm. suomalaisten kielipääoma-kulttuuritietoisuuden-suvaitsevaisuuden lisäämiseksi ja ryssäkammon (olisiko parempi sana kuin “ryssäviha”) sekä muidenkin Itä-Eurooppa-ennakkoluulojen – tai pienten kielialueiden halveksunnan – vähentämiseksi. Arto Mustajoen esitys yhden naapurikielen (ruotsi-venäjä-viro-norja) “pakollisuudesta” plus yhden ns. maailmankielen (englanti, saksa, ranska, espanja, kiina…) “pakollisuudesta” kouluissa on saanut erittäin paljon kannatusta.

Muutama kommentti Sutelalle “tosiasioista”:

Tosiasia yksi:

Puheenvuoroissa keskeineisenä ongelmana ei ole nähty niinkään Sutelan mainitsemaa “pakkoruotsia”, vaan “englannin hegemonia”. Mustajoen mallissa pakkoruotsin rinnalle nousee muita valinnaisia pakkoja, mikä ei mielestäni taatusti ole uhka ruotsin kielelle, Suomen ruotsinkielisille tai heidän kulttuurilleen. Tiettyjä “pakkoja” kielivalintojenkin suhteen, jopa valtion toimin (joskus viisain, joskus tyhmin toimenpitein) , on useinkin muutettu ympäri maailmaa…ja tullaan edelleen muuttamaan. Tämä keskustelukin on mahdollista, ei suinkaan mahdotonta (esimerkiksi sensuroitua!).

Tosiasia kaksi:

Kauppaa on aina käyty myös ilman kielitaitoa, usein myös tulkkien välityksellä – ja nyt Venäjän kauppaa myös englanniksi. Mikäpä siinä, ei kukaan ole sitä vastaan. Mutta on aika luonnollista ja oletettavissa, että hyvin alalleen koulutettu ammattimies (diplomatiassa, kansainvälisessä kaupassa, EU-politiikassa, Suomi-Venäjä-yhteisyrityksessä, kv-tiedeprojektissa…) saattaa pärjätä kielitaitoisena entistä paremmin… Siksi on outoa että toisen ison rajanaapurimme kieli, venäjä ei ole ollenkaan arvossaan…eikä sitä edes vaadita osattavaksi kunnolla selkeästi Venäjään liittyvissä töissä. Voisihan olettaa että tällaisesta osaamisesta olisi pitkällä tähtäimellä myös taloudellista hyötyä koko Suomen bisnesten näkökulmasta – nyt kun tuo itäinen kauppakumppani on taas entistä tärkeämpi… . En ota kantaa pitäisikö vaihtaa johtajat vai kansa, mutta suomalaisten asenteissa olen tähän ikään mennessä havainnut paljon parantamisen varaa niin Pohjanmaalla, Helsingissä kuin P-Karjalassakin. On myös kovin HKI-keskeistä ajatella, että suomalaisilla / lapsilla / nuorilla – tai heidän vanhemmillaan – olisi yhtä hyvät mahdollisuudet ja vapaudet eri kielivalintoihin joka puolella maata, edes suurissa kaupungeissa, mm . venäjän suhteen.

Tosiasia kolme:

Samaa mieltä…ja ymmärrän kyllä minäkin oikein hyvin ukrainalaisia, puolalaisia ja virolaisia, jotka puhuvat 2000-luvun alussa mieluummin englantia, vaikka saattavat (siis vähän vanhemmat tutkijat esim.) osata paljon paremmin venäjää. Toisaalta, on ollut erittäin mukava puhua monen afrikkalaisen, kurdin, tsetseenin, kirgiisin, vietnamilaisen tai chileläisen kanssa venäjää kun en heidän kotikieliään hallitse eivätkä he satu osaamaan muuta vierasta kieltä kuin venäjää… . Mutta Weber saksaksi…ja vaikka sitten Anna Ahmatovan tai Sergei Jeseninin kanssa sänkyyn venäjäksi…

Tosiasia neljä:

Kielitaito-ongelma ei koske tosiaankaan vain venäjää…ja siksi Suomessa pitääkin tehdä kaikki mahdollinen, myös valtion / opetusviranomaisten toimin kuten asennekasvatuksenkin keinoin perheissä, jotta esim. juuri saksa, ranska ja venäjä eivät näivettyisi ja poistuisi yhä useamman koulun kieliohjelmistosta. Nuo kielet eivät todellakaan ole kaikkien saatavilla, ei välttämättä edes suurilla paikkakunnilla! Näkisin mieluusti myös, että Suomessa osattaisiin pienten Baltian kielten ohella esimerkiksi puolaa…

Tosiasia viisi:

Juuri niin, englannin hegemonia on niin valtava, että Suomessa jopa “äärimmäinen peräkammarin poika tai tyystin kielitaipumaton” (=Sutelan ilmaisuja) – kuten minäkin Pohjanmaan peräkyliltä – oppii vanhemmiten tankeroimaan jamaikan inglishiä auttavasti. Uuskieli senkun kehittyy kännykän näytöllä eli OMG! ja LOL! – vaan kaikille! No, vakavasti puhuen:

on hieno asia, että englantia osataan ! Vielä hienompi asia, että opetellaan muitakin kieliä – ja hieman siihen valtionkin taholta panostetaan / plus ohjaillaan ja resurssoidaan mahdollisuuksia! Jos ja kun myös vanhemmat jo pakottavat lapsensa johonkin saksa-ranska-venäjä-kielivalintaan tai… sitten vaikka musiikkilukioon ja hammaslääkäriopintoihin, näitä ammatteja yhtään väheksymättä…

Tosiasia kuusi:

”…maailmaa on muuallakin kuin Venäjällä.” Olen täysin samaa mieltä! venäjää siis edistettäköön mielellään yhdessä muiden Suomessa nyt kuihtuvien kielten kanssa. Tämä on hyvä lähtökohta myös kansalaistoiminnassa, SVS-seurassa!

Ja lopuksi:

Sutela kirjoittaa: ”Vaikka kuuliaisia snellmanilaisia valtiokansalaisia olemmekin, ei nyt ihan aina kuitenkaan huudeta valtiota apuun. Valtio hoitakoon tarjonnan olemassaolon, älköön pakottako kysyntää. Se on perheiden asia. Vanhemmat voivat pakottaa lapsia!”

”Ongelma on kysynnän puute…”

Kyllä markkinatalous ja maailmankauppa mainoskampanjoineen – kuten tietysti markkinamekanismeihin alistetut valtiot ja erityisesti suurvallat ohjailevat globaalisti aika tavalla tarjonnan ohella kaikenlaista kysyntääkin. Miksi ne eivät voisi ohjailla entistä tehokkaammin myös kieli- ja kulttuurikysyntää siihen suuntaan, joka olisi kenties jopa Suomen valtion ja suomalaisen kansalaisyhteiskunnan vapaiden kansalaisten kannalta järkevää, taloudellista, hyödyllistä ja inhimillistä…

Pentti Stranius

Venäjä-tutkija, Projektipäällikkö (Koulutus ja rajayhteistyö-hanke)

Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos

……………………………………………………………..

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 12:42:21

Lähettäjä: Pami Aalto pami.aalto-at-helsinki.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Hei!

Alla lyhyt kommentti julkaisupolitiikkaan kääntyneeseen keskustelun sivuhaaraan:

”Kimmon argumentti on terävä, mutta toisista lähtökohdista käsin itse kannatan suomalaisen idäntutkimuskunnan siirtymistä julkaisemaan joukolla anglohegemonian ylläpitämissä lehdissä kotimaisen agendan ohella.

Vaihtoehdot vain eivät usein ole pelkästään nuo kaksi. Esimerkki omasta kokemuksestani: reilu vuosi sitten minua pyydettiin Tarttoon konferenssiin, johon en kuitenkaan mennyt, mutta kirjoitin jotain ja lähetin sinne. No, myöhemmin huomasin että esperantonkielinen artikkelini oli julkaistu (eikä minulle tarjottu edes mahdollisuutta editoida tekstiä). Syksyllä kirjoitin samalta pohjalta suomeksi paljon paremman artikkelin, joka on nyt arvioitavana. Vallitsevan logiikan mukaan ensimmäinen artikkeli on kansainvälinen ja siten melkeinpä automaattisesti parempi, vaikka sen lukijapiiri on todennäköisesti paljon pienempi (edellyttäen että suomenkielinen juttuni julkaistaan).”

Näin ei välttämättä ole Akatemian mielestä eikä minunkaan. Mikäli tässä esimerkkitapauksessa Tarton paperi ei ole referoidussa sarjassa ilmestynyt — mistä kielisi se, että kirjoittajaan olisi otettu yhteyttä kommenttien ja korjausehdotuksien kera, mikä ei ilmeisesti tässä tapahtunut — ei sillä ole juuri sen enempää arvoa kuin suomalaisella ei-referoidussa laitossarjassa ilmestyneellä kirjoituksella. Molemmat sijoittuvat sarjaan ‘muut julkaisut’. Oleellista on siis julkaiseminen laatukontrollin läpäisevissä sarjoissa, ja näistä useimmiten on minusta painavimpana pidettävä anglosarjoja, joissa useimpien yhteiskuntatieteellisten tieteenalojen debatit, oppikirjat, yms. keskeisesti määritellään.

”Kun venäjäntutkimuksesta on kyse niin suomalaistenkin olisi hyvä julkaista myös venäjäksi ja osallistua venäjänkieliseen tieteelliseen keskusteluun.”

Tottakai, mutta minusta julkaiseminen ei saisi jäädä siihen. Esimerkiksi venäläisten yliopistopainojen konferenssijulkaisuissa tai muissa sarjoissa julkaiseminen ei useinkaan vaadi kummoistakaan julkaisukynnystä, ja refereiden nimet ovat liian usein kirjan etusisäsivulla vain koristeena.

Terveisin,

Pami Aalto

Research Fellow, Aleksanteri Institute/

University Lecturer, Department of Political Science

……………………………………………………………..

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 11:46:34

Lähettäjä: Pekka.Sutela-at-bof.fi

Otsikko: Olen eri mieltä,

kaikella kunnioituksella,

kaikkien niiden kielikeskustelijoiden kanssa, joiden mielestä ensisijainen kysymys on venäjän kielen edistäminen, ja keskeinen ongelma on pakkoruotsi. Ajatellaan tätä nyt vaikkapa bisneksen kannalta. Muitakin näkökulmia on, mutta ne eivät ymmärtääkseni johda toiseen kuin jäljempänä esittämääni tulokseen.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Minä tiedän, mitä ne ovat. Ainakin olen miettinyt näitä, sekä yksityisesti että yleisesti.

Tosiasia yksi. Vakava keskustelukin pakkoruotsin poistamisesta on mahdoton ja epätoivottava. Piste.

Tosiasia kaksi. Ainakin joidenkin suomalaisyritysten nyt tunnistama pahin taannoinen virhe Venäjällä oli, että sinne lähetettiin työntekijöitä, joiden ammattitaito koostui kielitaidosta. Jotkut menevät niin pitkälle, etteivät laisinkaan pidä venäjän taitoa tarvittavana, kun tekevät kauppaa muissakin maissa ilman niiden kielen osaamista. Kyllä, se on mahdollista myös Ranskassa, puhumattakaan Espanjasta, Kiinasta tai Japanista. Venäjän-bisnes on vain kuulemma helpompaa kuin näissä maissa.

Tosiasia kolme. Kuitenkin kielitaidosta on hyötyä. Se ainakin osoittaa vastapuolelle, että ollaan vakavasti liikkeellä. Se tekee helpommaksi kaupungeissa liikkumisen. Kulttuurin tuntemus voi olla hyödyllistä: jotkut kauppamiehet panevat sille arvoa, toiset eivät. Ja voi tulla tilanne, jossa venäjäksi vedetty Moskovan illat tai härkätaistelutradition tunteminen auttaa. Voi tulla, ei välttämättä tule. Kattavaa kartoitusta ei taida olla, mutta useimmat idänkauppiaat eivät koskaan osanneet venäjää. Ja entistä useampi venäläinen puhuu nyt englantia. Itse asiassa, suurin osa niin ruotsalaisista kuin venäläisistäkin ystävistäni haluaa puhua kanssani englantia. Monet saksalaisetkin. Tyhmyyttäni en ole koskaan huomannut, että siitä olisi haittaa. Monesti on jopa hyödyllistä, että molemmat osapuolet ovat tasaisella alustalla. Mutta siitä, että tarvittaessa puhun sujuvasti vastapuolten kieliä, on eittämättä hyötyä. Ja eihän kukaan halua lukea Weberiään muulla kielellä kuin saksaksi.

Tosiasia neljä. Muutama vuosi sitten päätettiin, että valitsemalla kaksi A-kieltä koulukas välttää myöhemmin lyhyen kielen opiskelemisen – sen, joka tarvittaisiin Moskovan iltoihin. Lopputulos on, että opiskellaan vain englantia ja ruotsia. Niin saksan, ranskan kuin venäjänkin opiskeleminen vähenee. Kielitaito-ongelma ei siis koske vain venäjää.

Tosiasia viisi. Täytyy olla äärimmäinen peräkammarin poika tai tyystin kielitaipumaton, ettei oppisi maailman eniten puhuttua kieltä, huonoa englantia. Se tulee musiikista, telkkarista, elokuvista, tietokoneista, pleikkareista – kaikkialta. Jossain vaiheessa kannattaa kuitenkin opetella vähän kielioppia, että puhuu englantia paremmin kuin useimmat sen puhujat. Tämä ei ole muiden kielten asema.

Mikä siis johtopäätökseksi?

Vaikka kuuliaisia snellmanilaisia valtiokansalaisia olemmekin, ei nyt ihan aina kuitenkaan huudeta valtiota apuun. Valtio hoitakoon tarjonnan olemassaolon, älköön pakottako kysyntää. Se on perheiden asia.

Vanhemmat voivat pakottaa lapsia! Meidän perheessä asetettiin lapsille yksi ainoa ensimmäisen kielen valinnan ehto: se ei saa olla englanti. Yksi valitsi venäjän, toinen saksan, kolmas ranskan. Kaikki ovat useimmilla vähänkään suuremmilla paikkakunnilla saatavissa. Ongelma on kysynnän puute.

Nyt lapsukaisemme osaavat ensimmäistä kieltään. Mutta kaikki puhuvat englantia paremmin, yllä esille tulleista syistä. Ja oppivat myös ruotsinsa. Eivät kai Sinun lapsesi ole vähälahjaisempia? Ei sitä perheessä ainakaan lähtökohdaksi kannattaisi ottaa.

Olen muun muassa Venäjä-seuran hallituksessa edustanut kantaa, ettei tavoitteen kannata olla venäjän osaamisen edistäminen. Tavoitteen pitää olla monipuolinen kielitaito. Ja sen edistäminen yhdessä muiden kielten ystävien kanssa. Vain osa monipuolisesta kielitaidosta tulisi venäjän laariin, mutta osa kuitenkin tulisi. Suurempi määrä, kuin vain haikailtaessa venäjän edistämisen suuntaan. Ja joka tapauksessa maailmaa on muuallakin kuin Venäjällä. Tässä on tosiasia kuusi.

Pekka Sutela

BOFIT

……………………………………………………………….

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 11:45:19

Lähettäjä: Olga Davydova olga.davydova-at-joensuu.fi

Otsikko: venäjä/kielikysymys

Tervehdys kaikille keskusteluun osallistujille ja “penkkiurheilijoille”!

Kaikkien tärkeiden keskustelussa esiin tulleiden näkökohtien lisäksi haluaisin korostaa Anna Leskisen esittämän ajatuksen maahanmuuttajaperäisten lasten venäjän kielen opetuksen tukemisen tärkeydestä.

Sanna Iskaniuksen väitöstutkimuksessa (väittelee Jyväskylän yliopistossa 21.4.) toisen asteen koulutuksessa olevat venäjänkieliset nuoret ovat opiskelleet keskimäärin 7 vuotta (muistaakseni) Venäjällä peruskoulussa, ja heidän venäläinen kieli-identiteettinsä on pääasiallisesti vahva, samoin venäläinen etninen identiteettinsäkin – syntyperästä riippumatta. Mikä sitten on täällä syntyneiden tai tänne pikkulapsina muuttaneiden lähtökohtaisesti venäjänkielisten lasten kielitilanne En ole varsinaisesti tutkinut asiaa enkä perehtynyt siihen varta vasten, mutta tututtavapiirini lasten kielitaidon perusteella voin sanoa, että 1990-luvun alussa tänne muuttaneista lapsista on kasvanut pääosin suomenkielisiä nuoria, ja venäjää osataan pikemmin ymmärtämisen tai arkipuheen tasolla. En väitä, että kaikkien kielitaito olisi ollut tätä tasoa, mutta yllättävän monen. Näistä ihmisistä olisi voinut kasvaa niitä luontevia kieli/kulttuuriosaajia, joita väitetään tarvittavan. On ilmeistä, ettei koulu (siis yhteiskunnan ja lasten ensisijainen kosketuspinta) eivätkä heidän omat vanhempansakaan osanneet antaa riittävästi tukea venäjänkielisyydelle – eivätkä nähneet asiaa tärkeänä. Lapset reagoivat herkästi ympäristöönsä – heidän suomenkielistymisensä viestii Suomessa vallitsevasta kansallisuusideaalista ja kulttuurisesta keskuksesta.

Jos venäjän kielen opiskelun intoa halutaan lisätä, tilannetta on todellakin tarkasteltava kokonaisvaltaisesti ja pidettävä Venäjään, venäläisiin ja venäjänkielisiin kohdistuvat mielikuvat jatkuvan tarkastelun ja kritiikin alla. Tämä vaatinee katseen kääntämistä Venäjästä Suomeen.

Olga Davydova

tutkija

Karjalan tutkimuslaitos

Joensuun yliopisto

……………………………………………………………

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 11:04:56

Lähettäjä: Mannila Simo Simo.Mannila-at-stakes.fi

Otsikko: VS: venaja /kielikysymys

Tervehdys kaikille

Onko muuten kukaan tutkinut projektitöiden kieltä, mitä puhutaan tai käytetään missäkin tilanteessa ja mitä tässä tehdyt ratkaisut vaikuttavat – tässä olisi hyvä aihe jollekin todelliselle keskusteluanalyytikolle… Joku voisi VIEPÄssä ottaa aiheen viemisen eteenpäin?

Simo Mannila

Senior Expert PhD

IDC at STAKES

…………………………………………………………….

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 10:40:34

Lähettäjä: Virve Obolgogiani Mimino Oy vo-at-mimino.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Dobryj denj vsem!

Mielenkiintoinen aihe ja runsaasti mielenkiintoisia mielipiteitä! Vastauksestani tulisi turhan pitkä, jos kaikkia kommentoisin (varsinkin, kun olen monien kanssa samaa mieltä), joten lisään vain sen, mikä mielestäni tuo vähän uutta.

Olen aiemminkin seurannut mediassa käytyä keskustelua siitä, miten kouluissa englannin kieli on saavuttanut valta-aseman ja muiden kielten opetus (peruskoulussa) näivettyy, kun ryhmiä ei saada kasaan. Itse aloitin venäjän opiskelun vasta lukiossa, joten en pidä “myöhäistä” alkua niin pahana. Mielestäni ei ole ongelma, vaikka oppilaat eivät ensimmäisenä kielenään valitsisi muuta kuin englannin. Vaikka englannin saavuttamaa valta-asemaa voidaan pitää valitettavana, se on myös yksi nykymaailman realiteeteista. Ilman englannin kielen taitoa menettää paljon mahdollisuuksia kommunikoida, hankkia tietoa jne. Mutta englanti pelkästään ei riitä, jos aikoo olla kansainvälisissä tehtävissä. Koska uuden kielen opiskelu aikuisiällä on vaikeampaa kuin lapsena ja nuorena, niin koulussa pitää olla mahdollisuuksia valita lisää kieliä. Arto Mustajoen ajatus pakkoruotsin korvaamisesta muilla vaihtoehdoilla voisi olla yksi ratkaisu. Mielestäni myös mahdollisuus opiskella kolmatta kieltä peruskoulussa (ja lukiossa) turvaa hyvän kielitaidon perustan, jota itse kukin voi omien tarpeidensa mukaan kehittää jatko-opiskeluissaan.

Oma kokemukseni venäjästä ja venäläisistä on käytännön työstä, mm työskentelystä Moskovassa ja olen vakuuttunut siitä, etten olisi tehtävistäni yhtä hyvin selviytynyt ilman venäjän kielen taitoa (ja sen mukanaan tuomaa kulttuuri – ym tapojen tuntemusta). Venäjän osaaminen on siis tärkeää kaikille, jotka pyrkivät Venäjällä tai venäläisten kanssa asioidessaan laadukkaampaan työn tulokseen. Englannillakin pärjää, jos asettaa vaatimuksensa matalammalle.

Menestystä kaikille haasteellisissa Venäjään liittyvissä toimissanne!

Virve Obolgogiani

Mimino Oy

………………………………………………………………

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 10:38:15

Lähettäjä: Tapani Kaakkuriniemi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Pentti Straniuksen ehdotus on mainio.

Tietysti keskustelu on käytävä englanniksi, mutta siihenhän lienemme valmiit.

Predlozhenie P. Straniusa prekrasno. Deistvitel’no nam nado besedovat’ po-anglijski, a my razve gotovy tak delat’.

Tapani Kaakkuriniemi

Aleksanteri-instituutti

Helsingin yliopisto

………………………………………………………………

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 09:44:04

Lähettäjä: Jukka Pietilainen Jukka.Pietilainen-at-uta.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Quoting Pami Aalto
:

”Kimmon argumentti on terävä, mutta toisista lähtökohdista käsin itse kannatan suomalaisen idäntutkimuskunnan siirtymistä julkaisemaan joukolla anglohegemonian ylläpitämissä lehdissä kotimaisen agendan ohella.”

Vaihtoehdot vain eivät usein ole pelkästään nuo kaksi. Esimerkki omasta kokemuksestani: reilu vuosi sitten minua pyydettiin Tarttoon konferenssiin, johon en kuitenkaan mennyt, mutta kirjoitin jotain ja lähetin sinne. No, myöhemmin huomasin että esperantonkielinen artikkelini oli julkaistu (eikä minulle tarjottu edes mahdollisuutta editoida tekstiä). Syksyllä kirjoitin samalta pohjalta suomeksi paljon paremman artikkelin, joka on nyt arvioitavana.

Vallitsevan logiikan mukaan ensimmäinen artikkeli on kansainvälinen ja siten melkeinpä automaattisesti parempi, vaikka sen lukijapiiri on todennäköisesti paljon pienempi (edellyttäen että suomenkielinen juttuni julkaistaan).

Kun venäjäntutkimuksesta on kyse niin suomalaistenkin olisi hyvä julkaista myös venäjäksi ja osallistua venäjänkieliseen tieteelliseen keskusteluun.

terveisin

Jukka Pietiläinen

Tutkija

Tampereen yliopisto

……………………………………………………………..

Päiväys: Tue, 28 Mar 2006 07:49:36

Lähettäjä: Mustaparta Anna-Kaisa Anna-Kaisa.Mustaparta-at-oph.fi

Otsikko: venaja /kielikysymys

Onpa kiihdyttävä keskustelun aihe

• niin kiihdyttävä, että tähän soppaan on pakko työntää lusikkansa.

Katselen luultavasti asiaa hiukan eri suunnasta kuin useimmat tällä listalla: Opetushallituksen näkökulmasta ja sitä kautta yleensäkin koulun näkökulmasta. Ihan ensiksi haluan muistuttaa, että EU/EN linjasi jo vuosia sitten näkemyksiään kielistä, joita olisi hyvä opiskella/opettaa oppivelvollisuuskoulussa. Linja oli sellainen, että jokaisen on hyvä opiskella äidinkielensä lisäksi kahta muuta kieltä, joista toinen voisi olla jokin kansainvälisessä kommunikaatiossa laajasti käytetty kieli ja toinen maassa puhuttu (vähemmistö)kieli tai naapurikieli.

En malta olla tökkäämättä tikkua myöskään tähän “onko venäjä tarpeellinen kieli” -muurahaispesään. Meillä Suomessahan vallitsee julkisesti suorastaan liikuttava yksimielisyys siitä, että venäjää tarvitaan ja venäjän vähäinen osaaminen on huolestuttavaa. Tästä asiasta ilmaisevat arvossa pidetyt kansalaiset ja instituutioiden edustajat säännöllisin väliajoin syvän huolensa. Mutta sitten, kun pitäisi tehdä venäjää suosivia valintoja, tulee kiire takavasemmalle.

Huoltajan perustelun takavasemmalle kiirehtimiseen voisi kiteyttää näin: “Tietysti venäjää pitää opiskella, mutta opiskelkoon jonkun muun lapsi, ei minun… Venäjällähän voi olla vaarallista…” Tähän pulmaan ei auta muu kuin tiedon lisääminen siitä, mitä Venäjä on. Olen vilpittömästi vakuuttunut siitä, että suomalaisten suurella enemmistöllä ei ole Nyky-Venäjästä mitään käsitystä. Mutta miten asiaan voitaisiin vaikuttaa – en rehellisesti sanoen tiedä. Viranomaisten mahdollisuudet ovat aika rajalliset.

Ja tämä on työnantajan perustelu: “Kyllähän me ottaisimme töihin venäjäntaitoisen, mutta kun niitä on niin vähän, että emme pääse kuorimaan hakijoiden kuohukermaa, jos venäjän taito asetetaan kynnyskysymykseksi…” Tämä onkin aika jännä juttu. Vielä 70-luvulla ja jopa 80-luvulla arvostettiin kielitaitoa ja maan tuntemusta siinä määrin, että neukkulaan lähetettiin töihin porukkaa, jolla oli kielitaito, mutta ei välttämättä esim. kaupallista koulutusta. Kielitaitoa ja kulttuurin tuntemusta pidettiin siis ensisijaisena, ja katsottiin, että muu tarvittava taito voidaan hankkia itse työssä. Tämä asia näyttäisi nyt keikahtaneen päinvastaiseksi. Johtuuko se siitä, että kuvitellaan venäläisten nykyisin osaavan riittävästi englantia vai englannin ylivallan yleisestä kasvusta vai jostakin muusta, esim. oman näkemyksemme kapeutumisesta?

Nämä kaksi asennetta yhteenlaskettuna näyttävät tuottavan sellaisen lopputuloksen, että venäjää ei opiskella ja jos joku sitä opiskeleekin, eivät työnantajat välttämättä arvosta sen taitoa, vaikka puhuvat muuta. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään? Varmaan tähän löytyy useitakin syitä, mutta luulisin, että yhtenä selittävänä tekijänä on jonkinlainen sokeutuminen maailman todelliselle monaisuudelle. Jos joka maasta on englanninkielisiä nettisivuja, minne tahansa pääsee muutamassa tunnissa ja joka nurkalla on MacDonaldseja, niin voi ruveta näyttämään siltä, että kaikkialla pärjää, kun osaa lukea lentoaikatauluja ja lausua muutaman kohteliaisuusfraasin. Ehkäpä pärjääkin, mutta miten?

Väitän, että ei voi yksioikoisesti sanoa, tarvitaanko kielitaitoa vai eikö tarvita, vaan kysymys on asetettava toisin: millaista kielitaitoa kulloinkin tarvitaan? Lisäksi en haluaisi puhua kielitaidosta per se, ts. jonkinlaisesta lingvistisen koodin oppimisesta, vaan kieli- ja kulttuuritaidosta, tai mitä termiä nyt kukin haluaa käyttää. Ei pelkällä kielitaidolla vielä paljon mällätä. Tulisikin siis pohtia, mitä ko. taidolla halutaan saada. Jos halutaan vain käväistä rannalla ruskettumassa ja syödä hampurilaisia, englannilla pärjää oikein hyvin. Jopa ilman englantia selviää, jos on tarpeeksi hyvä mimiikka. Mutta jos halutaan pystyä seuraamaan jostakin asiasta kaikkia oleellisia viestejä eikä vain niitä, jotka sattuvat olemaan saatavilla englanniksi, on osattava paikallista kieltä; ennen kaikkea on oltava hyvä luetun ja kuullun ymmärtämistaito. Aika vaikea on kuvitella, miten tehdään esim. uskottavaa historiantutkimusta, jos on rajoittuttava englanninkielisiin dokumentteihin. En nyt lähde tätä tämän pitemmälle erittelemään, idea sinänsä lienee selvä.

Pari sanaa kielestä ja kulttuurista vielä. Koska olen viranomainen, siteeraan pari lausetta viranomaisasiakirjasta eli perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista. Vieraiden kielten perusteita koskevassa ingressissä (koskee kaikkien vieraiden kielten opetusta) sanotaan mm. näin: “Vieraan kielen opetuksen… tehtävänä on totuttaa oppilas käyttämään kielitaitoaan ja KASVATTAA HÄNET YMMÄRTÄMÄÄN JA ARVOSTAMAAN MYÖS MUIDEN KULTTUUREIDEN ELÄMÄNMUOTOA. … Vieras kieli oppiaineena on TAITO- JA KULTTUURIAINE.”

Opettamalla kieliä koulussa luodaan tietenkin kansallista kielitaitovarantoa. Mutta siinä ei ole kaikki. Kielihän on monipuolinen väline. Kielen avulla voidaan tietysti myydä ja ostaa tai tehdä tutkimusta. Mutta kielen avulla voidaan myös saada tietoa ihmisten elämästä muissa maissa. Samalla se antaa meille mahdollisuuden tunnistaa omat piirteemme maailman kansojen joukossa ja verrata itseämme muihin. Se antaa meille mahdollisuuden peilata sitä, mikä on arvokasta meille ja mikä on arvokasta muille ja pohtia, josko meillä olisi jotain opittavaa tai annettavaa. Paikallinen kieli avaa meille ihmisten arkipäivän, siihen liittyvät tuntemukset ja monipuolisten ihmissuhteiden mahdollisuuden. Se on aivan kuin avain siihen oveen, josta meillä muuten on mahdollisuus tiirailla vierasta kulttuuria vain avaimenreiästä. Tämä on mielestäni kaikkein tärkeintä.

Anna-Kaisa Mustaparta

Opetusneuvos

Opetushallitus

……………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 20:24:14

Lähettäjä: Anna Leskinen anna.leskinen-at-welho.com

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Hyvät laajemmin Suomessa venäjän kielen opetuksen kannattajat!

Suomen venäjänkielisten yhdistysten Liiton (SVYL/FARO ry) toiminnanjohtajana haluaisin tuoda esiin tärkeän seikan ruotsin kielen opetuksen vaihtamisesta muihin kieliin peruskouluissa ja lukioissa.

Maahanmuuttajat ovat jo törmänneet seurauksiin. Silloin kun aikuiset ja jopa tietyissä tapauksissa nuoret eivät osaa Suomessa ruotsia, heidän mahdollisuudet saada kunnan tai valtion virkaa Suomessa ovat olemattomia kielilain takia. SVYL on jo ehdottanut ottamaan rohkeammin käytäntöön kielilain pykälää, joka sisältää poikkeuksia ruotsin osaamisen pakollisesta edellytyksestä. Toisaalta kokemuksemme mukaan venäjän, viron ja muiden maahanmuuttajien kielen osaaminen ja käyttäminen työssä ei oteta huomioon palkkaamisessa jopa silloin, kun sitä mainitaan edellytyksenä työpaikkailmoituksessa.

Mielestäni näitä faktoja on myös otettava huomioon kun käsitellään Arto Mustajoen ehdotusta seurauksineen vaikka siinä tarkoitetaan pelkästään supisuomalaisia opiskelijoita.

Ja lisäksi sadoille maahanmuuttajien lapsille venäjää äidinkielenä opetuksen kehittäminen käsityksemme mukaan tukisi samaa päämäärää kuin ko. ehdotuksessa.

Ystävällisin terveisin,

Anna Leskinen

…………………………………………………………………

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 19:25:41

Lähettäjä: Pentti Stranius pentti.stranius-at-joensuu.fi

Otsikko: venaja /kielikysymys

Ehdotus, kun Katriina Kajannes JKL:stä kyseli eräässä viestissä foorumia tälle venäjä-englanti kieli”poliittiselle” yms. kieli- ja tiedekeskustelulle, minusta yksi foorumi, jossa asiaa voitaisiin sivuta tuoreeltaan – ainakin Venäjä-tutkijoiden toimesta – olisi Lapin yliopistossa Rovaniemellä 30. – 31. 3. järjestettävä Symposium for Russian and East European Studies, VIEPÄ 2006

Pentti Stranius

……………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 17:47:53

Lähettäjä: Kimmo Elo kimmo.elo-at-utu.fi

Otsikko: venaja /kielikysymys

Hei vielä,

jotta eivät menisi “puurot ja vellit” sekaisin, täydentäisin omaa kontribuutiota Pamin asiallisia huomioita kommentoimalla:

ma, 2006-03-27 kello 16:39 +0300, Pami Aalto kirjoitti:

”Omasta puolestani lisäyksenä keskusteluun Kimmo Elon sinänsä hyvään kommenttiin: Tämän näkyy myös sellaisena absurdiuutena, että amerikkalaisen tutkijan englanniksi kirjoittama artikkeli amerikkalaisessa journaalissa luokitellaan “kansainväliseksi tieteelliseksi artikkeliksi”, mutta samalla suomalaisen tutkijan suomalaisessa lehdessä kirjoittama artikkeli kuuluu kategoriaan “kotimainen tieteellinen artikkeli”. Lisäksi on vaikea ymmärtää mm. Suomen Akatemian ylläpitämää kausaaliyhteyttä kielen ja laadun välillä: amerikkalaisen tutkijan amerikkalaisessa journaalissa englanniksi julkaisema artikkeli on lähtökohtaisesti “laadukkaampi” kuin suomalaisen tutkijan suomalaisessa journaalissa suomeksi julkaisema.”

”Kimmon argumentti on terävä, mutta toisista lähtökohdista käsin itse kannatan suomalaisen idäntutkimuskunnan siirtymistä julkaisemaan joukolla anglohegemonian ylläpitämissä lehdissä kotimaisen agendan ohella. Syitä on ainakin kolme. Ensinnä, käytännössä ainakin omalla alallani eli kansainvälisen politiikan tutkimuksessa suomalaisten journaalien taso eli läpäisykynnys ei ole yhtä korkea kuin useimmissa anglojournaaleissa. Kilpailu ei siis huolehdi huonompien artikkelien karsiutumisesta riittävän tehokkaasti Suomessa.”

Hmm, mielestäni Pamin esille ottama “laadullinen ongelma” ei ole kielellinen vaan tieteellinen. Ja käänteistä logiikkaa noudattaen mielestäni (vaarallisen) lähellä Akatemiankin ajatusmallia, että tuomalla Suomeen ulkomaalaisia tutkijoita (ja tarjoamalla heille suomalaiskollegoihin verrattuna huomattavasti paremmat edut) suomalaisen tieteen taso nousisi: siis jos suomalaiset julkaisisivat anglojournaaleissa, heidän tekstiensä laatu paranisi.

Toisaalta Pamin argumentti on tietynlainen muna-kana-ongelma. Yhtäältä, jos tulkitsen hänen argumenttiaan oikein, kohdistuu sen kärki suomalaisten journaalien referee-lukijoihin, jotka näyttävät siis päästävän läpi artikkeleja, jotka “kansainvälisissä journaaleissa” – joiden “läpäisykynnys” on myös vahvasti sidoksissa siihen, millaisen arvion artikkeliehdokas refereiltä saa – eivät läpi pääsisi.

Toisaalta ongelma voidaan nähdä myös kielivaikutteisena noidankehänä:

suomalaiset journaalit saavat “akanat” (anteeksi muotoilu), koska “jyvät” menevät “kansainvälisiin” journaaleihin. Tämä vähentää tarjontaa ja madaltaa läpäisykynnystä (tiedän itsekin kotim. journaaleja, joiden läpäisykynnys on – vähäisestä tarjonnasta johtuen – 100%).

”Jos korkeampi laatukriteeri väitetään ylitettävän kotimaisessa julkaisussa, herää kysymys, miksi tätä ei demonstroida julkaisemalla alan kärkilehdissä?”

Ehkäpä tässä olisi myös kielipoliittisen itsetutkiskelun paikka: miksi emme julkaisisi _myös_ kotimaassa sellaisia ajatuksia, jotka menevät myös kansainvälisesti “läpi”? Tai kärkevämmin muotoiltuna: miksi suomalainen tutkija ei ylläpidä “kansainvälistä tasoa” kotimaisissa teksteissään?!?!

”Kolmanneksi, usein kotimaiset tutkijat tyytyvät siirtämään kansainvälisestä keskustelusta teorioita ja käsitteistöä kotimaiseen keskusteluun, ilman että toisivat uusia eväitä kansainväliseen keskusteluun. Ei tieteenala kokonaisuudessaan näin kehity, vaan tietovirtaa ainoastaan siirtyy keskuksesta periferiaan. Näin kotimainen tutkimus usein jää heikommaksi kuin kansainvälinen verrokkinsa. ”

Mutta tämä tuskin on kielipoliittinen ongelma, anteeksi vain!! Jos tämä väite oletetaan paikkansa pitäväksi – itse olen Pamin väitteen oman tieteenalani piirissä saadun kokemuksen piirissä pitkälti valmis allekirjoittamaan – kyse on pikemminkin joko tutkijoiden kompetenssiin tai tieteenteon perusedellytyksiin kuin tutkimuskieleen liittyvästä ongelmasta. Mutta tämä lienee aivan uusi (joskin tärkeä) haara keskusteluun ja vain rajallisesti liitettävissä Arto Mustajoen aloitteeseen…

Ystävällisesti

Kimmo Elo

……………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 17:05:39

Lähettäjä: Irmeli Kornienko irmeli.kornienko-at-kolumbus.fi

Otsikko: re: kielikysymys

Parikymmentä vuotta “idänkaupassa” toimineena

ja vasta nyt enemmän tai vähemmän venäjän kielen ja kulttuurin tutkimukseen siirtyneenä haluan osallistua tähän mielenkiintoiseen ja mielestäni tärkeään diskurssiin.

Olen samaa mieltä mm. Ahlqvistin kanssa useimmista hänen esittämistään seikoista. Kuitenkin, käsitys siitä että “venäläinen myy venäläiselle” ei mielestäni pidä täysin paikkaansa. Kun neuvostoliittolaisuus suuressa määrin v. 1917 jälkeen syrjäytti venäläisyyden, siitä syntyi myös tietty epäluottamuksen ongelma kansalaisten keskuudessa, kuten jokainen neuvostohistoriaan perehtynyt tietää.

Se näkyy tänäkin päivänä mm. siinä, että melko usein venäläinen osapuoli (asiakas tms.) haluaa ehdottomasti suomalaisen tulkin keskusteluihin, koska pitää tätä syystä tai toisesta “varmempana”. Sama ilmiö näkyy myös esim. suomalaisten turistien (ja jopa diplomaattipiirien) ja venäläisten turistien käyttäytymisessä lähipiirin ulkopuolella. Jos “tavallinen” suomalainen kuulee jossakin, esim. ulkomailla ollessaan, puhuttavan suomea, hän menee kovin mielellään tuohon porukkaan – mieluummin kuin ulkomaalaisten joukkoon. Venäläiset taas menevät mahdollisimman kauaksi muista venäläisistä, joita eivät tunne hyvin.

Ajat tietenkin muuttuvat ja ihmiset siinä mukana. Sopii vain toivoa, että venäjän kieltä osaavien (olivatpa he suomalais- tai venäläissyntyisiä) arvostus nousisi Suomessa jossakin vaiheessa “ihan oikeesti”.

Irmeli Kornienko,

HuK Jyväskylästä

……………………………………………………………..

Päiväys: 27 Mar 2006 16:48:00

Lähettäjä: Skog Irene Irene.Skog-at-stat.fi

Otsikko: [aleksanteri-lista] RE; Venäjä-kielikysymys

Tervehdys edelleen ja hauskaa, että asiasta puhutaan.

Olen Jussi Lassilan kanssa aika tavalla samaa mieltä ja lähetinkin jo hänelle vahingossa suoraan viestiä. Samoin olen samaa mieltä niiden kanssa, joilla liike-elämästä on kokemuksia ja joiden pääammatti on ollut kieli, kokemukset ovat varmaankin hyvin samanlaisia. Venäjää pääaineena opiskelleena lisäisin keskusteluun, että ainakaan minä en menestynyt kielitaidoillani insinöörimaailmassa/yritysmaailmassa osaksi a) koska insinöörit ja business inhosivat koko Venäjää, b) heillä ei ollut mitään käsitystä siitä mitä kieli on. Lisäksi olento, joka osasi venäjää oli vähintäänkin puoliksi KGB:n agentti. Suoraan sanottuna minua on kohdeltu omituisena olentona venäjän kielen taitoni takia koko ammattiurani ajan.

Terveisin Irene Skog

Tilastokeskus

……………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 16:39:07

Lähettäjä: Pami Aalto pami.aalto-at-helsinki.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Omasta puolestani lisäyksenä keskusteluun Kimmo Elon sinänsä hyvään kommenttiin:

”Tämän näkyy myös sellaisena absurdiuutena, että amerikkalaisen tutkijan englanniksi kirjoittama artikkeli amerikkalaisessa journaalissa luokitellaan “kansainväliseksi tieteelliseksi artikkeliksi”, mutta samalla suomalaisen tutkijan suomalaisessa lehdessä kirjoittama artikkeli kuuluu kategoriaan “kotimainen tieteellinen artikkeli”. Lisäksi on vaikea ymmärtää mm. Suomen Akatemian ylläpitämää kausaaliyhteyttä kielen ja laadun välillä: amerikkalaisen tutkijan amerikkalaisessa journaalissa englanniksi julkaisema artikkeli on lähtökohtaisesti “laadukkaampi” kuin suomalaisen tutkijan suomalaisessa journaalissa suomeksi julkaisema.”

Kimmon argumentti on terävä, mutta toisista lähtökohdista käsin itse kannatan suomalaisen idäntutkimuskunnan siirtymistä julkaisemaan joukolla anglohegemonian ylläpitämissä lehdissä kotimaisen agendan ohella. Syitä on ainakin kolme.

Ensinnä, käytännössä ainakin omalla alallani eli kansainvälisen politiikan tutkimuksessa suomalaisten journaalien taso eli läpäisykynnys ei ole yhtä korkea kuin useimmissa anglojournaaleissa. Kilpailu ei siis huolehdi huonompien artikkelien karsiutumisesta riittävän tehokkaasti Suomessa. Jos korkeampi laatukriteeri väitetään ylitettävän kotimaisessa julkaisussa, herää kysymys, miksi tätä ei demonstroida julkaisemalla alan kärkilehdissä?

Toiseksi kannatan anglojournaalien parempana pitämistä niiden suuremman vaikutuksen takia: saavutettava yleisöon suurempi, joten potentiaalinen vaikutus tieteenalaan on suurempi sekin.

Kolmanneksi, usein kotimaiset tutkijat tyytyvät siirtämään kansainvälisestä keskustelusta teorioita ja käsitteistöä kotimaiseen keskusteluun, ilman että toisivat uusia eväitä kansainväliseen keskusteluun. Ei tieteenala kokonaisuudessaan näin kehity, vaan tietovirtaa ainoastaan siirtyy keskuksesta periferiaan. Näin kotimainen tutkimus usein jää heikommaksi kuin kansainvälinen verrokkinsa.

Terveisin, Pami Aalto

Research Fellow,

Aleksanteri Institute

……………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 16:03:19

Lähettäjä: Sari Pöyhönen spoyhone-at-campus.jyu.fi

Otsikko: Vs: venaja /kielikysymys

Hei,

Katriina Kajannes kyseli, mistä saataisiin näkyvä foorumi eri näkökohdille kielten asemasta/käytöstä/kielivalinnoista. Sellainen löytyy esim. Opetusministeriön rahoittamasta kielikoulutuspoliittisesta projektista, jossa pohditaan mm. kielivalintoja, työelämän kielitaitotarpeita, tieteen kieltä ym. Projektista valmistuu loppuraportti tulevan hallituksen mietittäväksi keväällä 2007. Aleksanteri-listalla keskustelun aloittanut Arto Mustajoki on tässä projektissa mukana – samoin minä sihteeri/koordinaattorina. Projektia vetää emeritusprofessori Kari Sajavaara. Projekti aloitti toimintansa viime joulukuussa ja nyt olemme siinä vaiheessa, että järjestämme teemaseminaareja ym. keskusteluja eri alueiden asiantuntijoille. Toukokuussa on seminaari työelämän kielitaitotarpeista ja kielikoulutuksesta – venäjän kielen asema tulee sielläkin esille.

Olen välittänyt keskustelua Kielikoulutuspoliittiselle projektille ja nämä kaikki kysymykset ovat pohdinnan alla – pääkysymys lienee, miten Suomen kielikoulutuspolitiikkaa tulisi edistää yksilön ja yhteiskunnan monikielisyyden näkökulmasta.

Sari Pöyhönen

Erikoistutkija

Soveltavan kielentutkimuksen keskus

Jyväskylän yliopisto

……………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 15:35:59

Lähettäjä: Katriina Kajannes katkajan-at-campus.jyu.fi

Otsikko: Vs:venaja /kielikysymys

Kiitos tärkeästä keskustelusta!

Esitetyt näkökohdat, myös Kimmo Elon esittämät, ovat varteenotettavia. Keskustelulle olisi hyvä saada näkyvyyttä. Mistä foorumi?

Katriina Kajannes, JY

……………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 15:31:48

Lähettäjä: Kimmo Elo kimmo.elo-at-utu.fi

Otsikko: Re: [aleksanteri-lista] venaja /kielikysymys

Hei omastakin puolestani,

ma, 2006-03-27 kello 14:32 +0300, Jukka Pietiläinen kirjoitti:

”Olen joskus esittänyt englannin roolista sellaista “tymää kysymystä” kuin “Miksi kutustaan tieteellistä artikkelia joka on kirjoitettu samalla kielellä kuin kaikki lähdekirjallisuus jota siinä on käytetty?” Vastaus on tietysti “Kansainvälinen tieteellinen artikkeli”, tosin tällöin kieli täytyy valita sopivasti.”

Tämän näkyy myös sellaisena absurdiuutena, että amerikkalaisen tutkijan englanniksi kirjoittama artikkeli amerikkalaisessa journaalissa luokitellaan “kansainväliseksi tieteelliseksi artikkeliksi”, mutta samalla suomalaisen tutkijan suomalaisessa lehdessä kirjoittama artikkeli kuuluu kategoriaan “kotimainen tieteellinen artikkeli”.

Lisäksi on vaikea ymmärtää mm. Suomen Akatemian ylläpitämää kausaaliyhteyttä kielen ja laadun välillä: amerikkalaisen tutkijanamerikkalaisessa journaalissa englanniksi julkaisema artikkeli on lähtökohtaisesti “laadukkaampi” kuin suomalaisen tutkijan suomalaisessa journaalissa suomeksi julkaisema.

”Minusta “kansainväliseksi” ei tulisi kutsua artikkelia, jossa siteerattu keskustelu on samalla kielellä jolla artikkeli on kirjoitettu tai kirjoittajan äidinkielellä. Näin esimerkiksi suomalaisen kirjoittajan saksaksi kirjoittama artikkeli jossa on käytetty vain suomen- ja saksankielisiä lähteitä ei olisikaan “kansainvälinen”…. Jos tällaista käytäntöä alettaisiin noudattaa niin jo pelkästään se antaisi enemmän tilaa muille kielille kuin englannille. Itse olen pyrkinyt käyttämään vähintään kolmella kielellä kirjoitettua aineistoa kansainvälisiksi tarkoittamissani julkaisuissa.”

Seuraus taitaisi olla melkoinen kato julkaisumarkkinoilla Tosin jos seuraus olisi “substanssin paluu”, en pitäisi kehitystä lainkaan huonona…

Ystävällisesti

Kimmo Elo

……………………………………………………………….

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 15:26:23

Lähettäjä: Timo.Harell-at-bof.fi

Otsikko: VS: venaja /kielikysymys

Kannatan lämpimästi Arto Mustajoen aloitetta.

Omassa nuoruudessanikaan ei ollut venäjän opiskelumahdollisuuksia kovasti tarjolla, mutta kysyntää venäjän-taidoilleni on kuitenkin myöhemmin ollut kiitettävästi. Eli: Venäjän kielen opiskelumahdollisuuksien vähyys Suomessa ei poista kielen osaamisen tarvetta.

Ehdotan myös, että politiikkaa ei tähän sotketa.

Terveisin

Timo Harell

………………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 14:32:29

Lähettäjä: Jukka Pietiläinen jukka.pietilainen-at-uta.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Vesa Oittinen

”Mutta miksi ruotsi on pantu “naapurikieleksi”? Kyllä se on aivan kotimainen kieli, jota puhutaan myös Suomessa. Eikä se ole vain jonkun rannikolla asuvan kielivähemmistön kieli, vaan meidän kaikkien suomalaisten kotimainen kieli — joillekin ensimmäinen, useimmille toinen, mutta kotimainen joka tapauksessa.”

Minusta alkuperäistä ehdotusta voisi täsmentää niin että “maailmankielen” ohella olisi opiskeltava naapurimaan tai kotimaisen vähemmistön kieltä, jolloin saamen voisi lisätä myös luetteloon.

Olen joskus esittänyt englannin roolista sellaista “tymää kysymystä” kuin

“Miksi kutustaan tieteellistä artikkelia joka on kirjoitettu samalla kielellä kuin kaikki lähdekirjallisuus jota siinä on käytetty?”

Vastaus on tietysti “Kansainvälinen tieteellinen artikkeli”, tosin tällöin kieli täytyy valita sopivasti.

Minusta “kansainväliseksi” ei tulisi kutsua artikkelia, jossa siteerattu keskustelu on samalla kielellä jolla artikkeli on kirjoitettu tai kirjoittajan äidinkielellä. Näin esimerkiksi suomalaisen kirjoittajan saksaksi kirjoittama artikkeli jossa on käytetty vain suomen- ja saksankielisiä lähteitä ei olisikaan “kansainvälinen”…. Jos tällaista käytäntöä alettaisiin noudattaa niin jo pelkästään se antaisi enemmän tilaa muille kielille kuin englannille.

Itse olen pyrkinyt käyttämään vähintään kolmella kielellä kirjoitettua aineistoa kansainvälisiksi tarkoittamissani julkaisuissa.

terveisin

Jukka Pietiläinen

Tampereen yliopisto

………………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 14:11:04

Lähettäjä: annette ahlqvist annette.ahlqvist-at-banmark.fi

Otsikko: VS: venaja /kielikysymys

Kiitos kommentista,

tuli turhaan yleistettyä. Kuitenkin omalla alallani ja venäjän kaupan piirissä toimivien ystävieni alalla on todettu parempia tuloksia “venäläinen myy venäläiselle” -menetelmällä, jolloin he käyttävät menestyksekkäästi hyväkseen omia laajoja verkostojaan. On tietysti selvää, että tulos riippuu alasta ja henkilöistä.

Terveisin

Annette Ahqvist

………………………………………………………………….

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 13:43:45

Lähettäjä: Tapani Kaakkuriniemi tapani.kaakkuriniemi-at-helsinki.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Dorogie druzja!

Sattuipa pöytälaatikon eilinen vuosisiivous sopivaan aikaan: olin yli kaksi vuotta sitten leikannut Hesarin yleisönosastolta talteen venäjän osaamista koskevan kirjoituksen. Kirjoittajaa en tunne, mutta luulen, ettei hän suutu, jos laitan kirjoituksen tälle listalle. Ja sanottakoon selvyyden vuoksi, etten itse jaa tämän kirjoittajan suurenmoista pessimismiä, vaan minusta näyttää, että Suomessa on vuosittain tarjolla ainakin muutamia kymmeniä työpaikkoja venäjä-osaajille.

Terv.

Tapani Kaakkuriniemi

• ————————–

HS marraskuu 2003, yleisönosasto:

VENÄJÄN TAITAJISTA EI OLE EIKÄ TULE PULAA

Aika ajoin idänkauppaa sivuavien tai puhtaasti poliittisten tapaamisten yhteydessä, seminaareissa tai paremman tekemisen puutteessa putkahtaa esiin huoli venäjän taitajien määrän hupenemisesta.

Poliittiset lausunnot ja juhlapuheet ymmärretään toki aina osana kulloisenkin tilaisuuden vaatimaa liturgiaa, mutta kun maan johtava päivälehti erehtyy peesaamaan ja toteamaan pääkirjoituksessaan (HS 31.10.) lakonisesti, että Suomessa on huutava pula venäjää taitavista ja Venäjää tuntevista työntekijöistä, niin lienee jo korkea aika puhkaista pinttynyt kupla.

Pitkin 90-lukua, mutta erityisesti vuoden 1998 elokuun jälkeen suuri joukko venäjää taitavia ja vuosikausia idänkaupassa puurtaneita, todellisia osaajia on joutunut siirtymään muihin tehtäviin, ulkomaille tai suoraan työttömyyskortistoon.

Suomalais-venäläisen kauppakamarin johto, jolla on todellisempi tuntuma käytännön työhön, on asiasta perustellusti huolissaan (IS 30.10.). Tätä asiantuntemusta ollaan vuosien saatossa menettämässä.

Poistuma koskee koko rintamaa aina vientiassistenteista suurten yritysten itäviennin johtajiin asti. Pannaan päälle vielä monet kymmenet Venäjältä Suomeen kotiutetut edustustojen päälliköt ja toimihenkilöt. Noin puolitoista vuotta sitten yksi keskisuuri yritys etsi itselleen vientipäällikköä Venäjälle. Päteviä hakijoita oli lähes sata.

Ennusteitaan ja suunnitteluaan varten ministeriöt ja eri hallinnonalat aina silloin tällöin pommittavat yritysjohtajia kyselyillä. Mitä luulette yrityksen johdon vastaavan kysymykseen: “Oletatteko palkkaavanne lisäähenkilökuntaa Venäjän-kauppaan lähimmän viiden vuoden aikana?”

Näistä vastauksista saadaan kokoon vinoja ja ylioptimistisia tilastoja, joiden mukaan idänkauppa ponnahtaa huimaan nousuun tuota pikaa. Realistit ja varsinaista kenttätyötä tekevät tietävät, että EU-aikana emme enää koskaan pääse lähellekään entistä clearing-taivasta.

Eri puolilla Venäjää kulkiessa jo yli kymmenen vuoden ajan on saanut kuulla hokemaa, että “juuri nyt on oikea aika investoida Venäjälle”. Suomessa vastaavanlainen, yhtä hellien ylläpidetty ja itseään ruokkiva mantra on se, että meillä on ja on oleva puutetta Venäjä-osaajista. Kuitenkin nähdäkseni kaikki sektorit – kauppa, tutkimus ja kulttuuri – pyörivät ongelmitta. Nykyinen venäjänkielisten osaajien koulutus on täysin riittävää, ehkä jopa ylimitoitettua.

Huutava pula! Kylläpä huudetaan hiljaa ja kaukaa, kun kukaan asianosainen ei kuule.

Heikki Suosalo

Markkinointipäällikkö

Espoo

…………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 13:06:17

Lähettäjä: Hannakaisa Alaluusua hanalal-at-ee.oulu.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Hei listalaiset,

Kiinnostus kielten opiskeluun ja kulttuurien ymmärtämiseen ei valitettavasti siirry äidinmaidossa. Jos siirtyisi, niin maailma olisi varmasti kaikin puolin parempi paikka.

Aloin lukemaan venäjää vasta yliopistossa. Sain niin hyvää opetusta (kiitos Margarita, JY), että jatkoin opiskelua aineopintoihin asti. Vaihtovuosi Pietarissa avasi silmäni venäläiselle kulttuurille ja AI:n maisterikoulu viimeisteli minusta Venäjä-osaajan. Eli loistavaa koulutusta ja väyliä Suomesta löytyy kyllä.

Asenteet sen sijaan ovat sitkeässä. Minusta on käsittämätöntä, että osa omasta sukupolvestani toistaa ajattelussaan isovanhempiensa sotakokemuksistajohtuvaa kielteistä kuvaa ja pelkää matkustaa Venäjälle. Täytyy siis vaikuttaa kasvattamalla omia ja muiden lapsia tekemään selvä ero sotahistorian ja nykypäivän välillä.

On totta, että nykyisin yritykset listaavat Venäjä-osaamisen jopa yhdeksi viidestä kriittisestä menestystekijästään tulevaisuudessa (Talouselämä X/2005). Siinäpä oiva motivaatiotekijä nuorille.

Täällä insinööripainotteisella Oulun seudullakin Venäjä-osaamista löytyy ja tarvitaan, mutta jos vastakkain ovat tekninen osaaminen ja kielitaito, ensimmäinen tuntuu voittavan. Kielitaito ei yksin riitä, ellei sitten halua toimia tulkkina tai opetustehtävissä. Kaupankäynnissä luotetaan edelleen uskomattoman paljon tulkkien tai konsulttien ammattitaitoon kulttuurivälittäjinä.

Nuorille kannattaisikin mainostaa teknisen/kaupallisen osaamisen ja venäjänkielen taidon yhdistämistä ihan puhtaasti hyöty- ja työllistymisnäkökulmasta. Kulttuuritietoisuus tarttuu sitten matkan varrella.

Terveisin

Hannakaisa Alaluusua

insinööriajatteluun usein törmännyt YTM

…………………………………………………………….

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 12:35:09

Lähettäjä: Jussi Lassila jussi.lassila-at-joensuu.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Tervehdys kaikille ja kiitokset erinomaisista puheenvuoroista. Annette Ahlqvist tuo esille tärkeän huomion joka liittyy elimillisesti jo Pentti Straniuksen, Vesa Oittisen (ja Kari Väyrysen) esittämiin huomioihin kielen, kulttuurin ja asenteiden vuorovaikutuksesta, sekä nykyään vallalla olevasta eräänlaisesta “insinöörimäis-teknisestä” kielikäsityksestä. Tuntuu siltä, että tällaisessa globalisaatioenglannin konstruoimassa maailmassa kieli nähdään neutraalina ja vapaasti siirrettävänä koodina. Jos koodin osaajia ei ole tarpeeksi (kuten tällä hetkellä venäjän tapauksessa), tai jos kyseinen koodi eli könkköenglanti soveltuisi myös yhä enemmän Venäjä-”ohjelmointiin”, niin mihinkäs me nyt sitten jotain venäjää tarvittaisiin.

Kuitenkin tällainen kielen merkitysten formalisointi ja depolitisointi aiheuttaa sen, että lukematon määrä kohdekielen kulttuurin merkityksiä ei avaudu “koodi-englannin” avulla, vaan johtaa pikemmin väärinkäsityksiin ja pahimmillaan tahattomaan kulttuuri-imperialismiin, joka on suoraan sanottuna nykyään käytetyn englannin rasite. Tulisi myös tästä syystä teroittaa päättäjille ym. tahoille kohdekielen hallinnan tärkeyttä, sillä englannin “ikonisuus” ja konnotaatiot esimerkiksi Venäjällä eivät ole samanlaista kuin Suomessa. On tietenkin tärkeää, että on tarvittaessa yhteinen globaali-kommunikaatioväline, joka jo on, eli englanti (uusia esperantoja tuskin tarvitsemme), mutta yhtä tärkeää olisi korostaa kielen kokonaisvaltaisempaa merkitystä kussakin kulttuurissa instrumentaalisuutensa ohella.

Keväterveisin

Jussi Lassila, Reseacher

Aleksanteri Institute

(University of Joensuu/Foreign Languages Department/Russian)

……………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 12:20:31

Lähettäjä: Vesa Oittinen vesa.oittinen-at-helsinki.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Hyvät kollegat,

kiitän Arto Mustajokea täsmennyksestä. On tietenkin realistista lähestyä kielikysmystä tekemällä ero isoihin maailmankieliin ja sitten naapurimaiden pienempiin kieliin (tosin venäjä sopisi oikeastaan molempiin kategorioihin). Tästä en ole eri mieltä, lähestymistapa on hyvä, koska näin saadaan myös mm. viron opetuksen lisäämisen tarve esille.Mutta miksi ruotsi on pantu “naapurikieleksi”? Kyllä se on aivan kotimainen kieli, jota puhutaan myös Suomessa. Eikä se ole vain jonkun rannikolla asuvan kielivähemmistön kieli, vaan meidän kaikkien suomalaisten kotimainen kieli — joillekin ensimmäinen, useimmille toinen, mutta kotimainen joka tapauksessa.

Oli miten oli, kannatan tätä ja kaikkia muitakin yrityksiä venäjän (ja muidenkin maailmankielien kuin englannin) aseman parantamiseksi Suomessa.

Ystävällisesti

Vesa Oittinen

Ph. D., Docent,

Researcher of the Finnish Academy

Aleksanteri Institute

……………………………………………………………….

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 11:27:07

Lähettäjä: Arto Mustajoki arto.mustajoki-at-helsinki.fi

Otsikko: Re: venaja /kielikysymys

Keskusteluun venäjän kielen opetuksesta on kytketty englannin kielen valta-asema tieteessä ja muutenkin. Siitäkin on hyvä keskustella. Mutta tekemässäni ehdotuksessa englanti ja venäjä sijoittuvat eri kategorioihin.

Idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on siis:

koulussa luetaan pakollisena:

• yhtä naapurn kieltä (ruotsi, venäjä, viro, norja) ja
• yhtä maailmankieltä (englanti, saksa, ranska, espanja, kiina…)

Sekä naapurin kielen että maailmankielen oppilas valitsee tarjolla olevista.

Arto Mustajoki

…………………………………………………………………

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 11:24:25

Lähettäjä: annette ahlqvist annette.ahlqvist-at-banmark.fi

Otsikko: VS: [aleksanteri-lista] venaja /kielikysymys

Keskustelua lisää:

Mielestäni ongelman ydin on suomalaisessa yritysmaailmassa, jossa ei tarpeeksi arvosteta Venäjän kielen taitoa. Kuten on jo tullut esille, monessa työpaikassa, jossa olisi tärkeää osata venäjän kieltä ja ymmärtää venäläistä kulttuuria, työpaikkailmoituksissa mainitaan, että venäjän kieli on etu – ei vaatimus. Kuinka monta työpaikkaa on viime vuoden aikana ollut auki, jossa vaatimuksena on venäjän kieli ja kulttuurin tuntemus? Moni suomalainen venäjän kielen taitaja on työttömänä tai tekee töitä, missä ei tarvitse venäjän kieltä.

Suomalaiset yritykset ovat kiinnostuneita etabloitumisesta Venäjälle. Venäjällä tytäryritykseen palkataan tietysti venäläistä henkilökuntaa (venäläinen myy venäläiselle), mutta kuinka monen yrityksen johto pitää tärkeänä, että myös emoyhtiössä osataan Venäjää? Venäjän kaupan koulutuksissa tulee jatkuvasti ilmi venäjän kaupan ongelmia, joista osa todennäköisesti olisi voitu välttää kulttuuria ja venäjän kauppaa tuntevan kielitaitoisen henkilön avulla.

Keväisin terveisin

Annette Ahlqvist

………………………………………………………………..

Päiväys: Mon, 27 Mar 2006 09:52:15

Lähettäjä: Pentti Stranius pentti.stranius-at-joensuu.fi

Otsikko: venaja /kielikysymys

Tervehdys,

mukavaa että Aleksanteri-listakin joskus keskustelee – ja hyvinkin keskeisestä kieli-kysymyksestä.

1) Vesa Oittinen on mielestäni oikeassa siinä, että kysymys on nimenomaan englannin hegemoniasta ja siitä että se syrjäyttää muut ns. maailmankieletkin – ja tuottaa tieteeseen hyvin yksipuoliset, monelta osin atlantintakaiset näkökulmat, teoriat, lähdeaineistot jne… Eikä kysymys ole tietenkään pelkästä tieteestä, vaan myös kielten keskinäisestä arvottamisesta. Myös EU on tässä isossa vastuussa, vaikka siellä nyt sentään yritetään tuottaa pikaisia perustuslaki- ja kurkkudirektiivikäännöksiä kaikelle kansalle suomea hieman muistuttavalla uuseurostokielellä. Noh, minusta EUssa on toki töissä loistavia kääntäjiä ja tulkkeja kasapäin ja hyvä niin.

2) Arto Mustajoen NAAPURIN KIELI -ehdotus on silti kannatettava – kun painotetaan tasapuolisesti ja vapaaehtoisesti juuri naapuri-lähtökohtaa. Poistetaan “pakko” – niin ruotsin kuin venäjän kohdalta ja aletaan tosissaan myös ajaa / suunnitella naapurin kielten opetusta, mahdollisuuksia, resursseja – ja esim. maantieteellistä näkökulmaa (mahdollisesti juuri idässä venäjä-, lännessä ruotsi-painotus) jne. Siinä mielessä kysymystä voisi laajentaa vironkin kielen lisäksi kaikkia Baltian naapurimaitamme ja kieliä koskevaksi – puolaa unohtamatta… En usko, että ruotsin osaaminen siten minnekään tästä maasta häviäisi, on sillä kielellä niin vahvat kulttuurijuuret ja pstapuhujansa!

3) Mutta venäjä on altavastaaja, myös yo-maailmassa: Joensuustakin kuuluu sen verran huolestuttavia uutisia, että yliopiston hallinto on venäjän oppiaineen kanssa suuremmin neuvottelematta vetänyt henkselit venäjän professuurin ja yhden lehtoraatin yli. Venäjän kieltä ja kulttuuria opettavia on siis yliopistossamme liikaa (?). Kuitenkin JOYn eräs painopistealue pitäisi olla muistaakseni kaikenlainen Venäjä ja venäjä-osaaminen (?) PS….sen sijaan olen pannut ilolla merkille, että esim. Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksessa, aikuisopiskelijoiden / tutkijoiden parissa on ollut huomattavaa intoa täydentää venäjän opintoja. Myös aikuisopiskelu – kaikissa kielissä – on erittäin tärkeää ja motivoi kummasti laajentamaan maailmankuvaa, lukemaan lähteitä ja kaunokirjallisuutta alkukielillä.

Öisinajattelija

……………………………………………………………..

Päiväys: Sun, 26 Mar 2006 19:35:15

Lähettäjä: Mika Lähteenmäki mika.lahteenmaki-at-campus.jyu.fi

Otsikko: Vs: Mustajoen ehdotuksesta

Hyvät kollegat,

Pistänpä minäkin lusikkani soppaan, kun keskustelu on kerran alkanut.

Mielestäni Arto Mustajoen ehdotus venäjän opetuksen lisääminen on mielenkiintoinen ja rohkeakin, sillä se ottaa kantaa poliittisesti arkaan pakkoruotsin asemaan. Uskon, että Mustajoen ehdotuksen taustalla on ainakin osaksi rationaalinen ajatus siitä, että oppimistulosten ja kielitaidon myöhemmän hyödyntämisen (ja siis veronmaksajien rahojen käytön) näkökulmasta on järkevämpää, että oppilaat opiskelevat kieltä, jonka opiskeluun he ovat motivoituneita, eivätkä mitään “pakkokieltä”. Olennaista kai on, että vieraita kieliä opiskellaan motivoituneesti ja niitä osataan käyttää.

Vaikka olen Vesa Oittisen kanssa pitkälti samaa siitä, että englannin valta-asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja yliopistomaailmassa on saamassa jopa huvittavia piirteitä, en silti lähtisi maalailemaan viholliskuvia suuntaan enkä toiseen. Vika tuskin on englannin kielen, jos sen rooli suomalaisessa yliopistomaailmassa on yli korostunut.

Mitä ruotsin asemaan tulee, sitä ei mielestäni voida aidosti perustella vetoamalla sen tärkeyteen “meille suomalaisille jo pohjoismaisen kulttuurisen identiteetin kannalta”. Varmaankin meidän joukostamme löytyy niitä, jotka aidosti identifioituvat pohjoismaisen kulttuurin edustajaksi, mutta asiaa ei voi esittää kaiken kattavana faktana. Kun olemme huolissamme jonkin kielen valta-asemasta ja “pienempien” kielten oikeudesta tulla opiskelluksi, olisi kohteliasta muistaa, että maamme kansalaiset eivät automaattisesti ole etnisesti ja kulttuurisesti suomalaisia. On kai kohtuutonta, että heidän pitäisi opiskella ruotsia ainoastaan siksi, että se on kulttuurisesti tärkeää osalle suomalaisista. Jos meillä olisi Mustajoen ehdottama valinnanvapaus, jokainen voisi opiskella sitä naapurikieltä, jota hän itse pitäisi mielekkäänä ja lähimpänä omaa kielellistä identiteettiään.

Terveisin,

Mika Lähteenmäki

Department of Languages

Russian Language and Culture

University of Jyväskylä

…………………………………………………………….

Lähettäjä: Vesa Oittinen vesa.oittinen-at-helsinki.fi

Otsikko: [aleksanteri-lista] Mustajoen ehdotuksesta

Hyvät kollegat,

Arto Mustajoen artikkeli oli kiinnostava, ja olen — totta kai — samaa mieltä hänen kanssaan venäjän kielen opetuksen lisäämisen tarpeesta.

Koen kuitenkin ongelmalliseksi sen, että venäjän asemaa parannettaisiin “pakkoruotsin” kustannuksella. Ruotsi on meille suomalaisille jo pohjoismaisen kulttuurisen identiteetin kannalta niin tärkeä kieli, että missään nimessä en suostuisi heikentämään sen asemaa, en edes vaikka se tehtäisiin niin hyvässä tarkoituksessa kuin venäjän taidon lisäämiseksi.

Itse asiassa Suomessa nykyisin sovellettavan kielipolitiikan kannalta suurin ongelma on englannin ylikorostunut valta-asema, joka näytetään laajasti hyväksyttävän itsestäänselvyytenä myös yliopisto- ja tutkijamaailman johtoelimissä. Niinpä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja Juha Sihvola julisti äskettäin (Historiallisen Aikakauslehden viimeisimmässä pääkirjoituksessa), että englanti on kaiken kansainvälisen tutkimuksen ehdoton valtakieli ja siihen täytyy vain sopeutua. Sihvolan kaltaisilta tuskin löytyy mitään ymmärrystä venäjän aseman parantamisvaatimuksia kohtaan.

Tilanne vaatisi todella korjausta. Mutta miksi ihmeessä sitä pitäisi korjata juuri ruotsi-paran kustannuksella? Miksei yritetä lohkaista englannin nyt hallussaan pitämästä alueesta edes pientä palaa venäjälle?

Kielipolitiikkaan pätee minusta sama sääntö kuin politiikkaan yleensä: sekä ystävät että etenkin vastustajat on osattava määritellä oikein. Ja kyllä meidän “vastustajamme” tässä tapauksessa on pikemmin englanti kuin ruotsi.

Ystävällisin terveisin,

med vänliga hälsningar

Vesa Oittinen

Researcher of the Finnish

Academy, Docent

Aleksanteri Institute

……………………………………………………………..

TARVITAANKO VENÄJÄÄ

Arto Mustajoen puheenvuoron innoittamana laitan Aleksanteri-listalle Lappeenrannassa 17.3. puhuttuja ajatuksia, jotka nyt (yleisön pyynnöstä) kirjasin ylös. Ao. mietteiden kommentoinnista yms. kiitän erityisesti Aleksanteri-VESA OITTISTA, mutta myös joensuulaistutkijoita / tohtoreita “germaani” Jouko Jokisaloa ja “vepsäläis” Kaija Heikkistä. ps. ajankohtainen tämä puh. vuoro on ainakin siitä syystä,, että Rovaniemen VIEPÄ-Venäjä/Itä-Eurooppa-pv aikana puhutaan taas pelkkää englantia. Minähän en siihen suostu!

Öisinajattelija of skinicity

• ————————

Pentti Stranius

TARVITAANKO SUOMEN JA VENÄJÄN VÄLISISSÄ SUHTEISSA ENÄÄ VENÄJÄÄ?

Täytin maaliskuussa ilmoittautumislomaketta Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuspäiville, jotka pidettiin Rovaniemellä 30.-31.3. 2006. Lomake oli englanninkielinen, kuinkas muuten – eikä noilla päivillä juuri venäjää kuultukaan muuten kuin epävirallisissa iltakeskusteluissa. Kaikki pääesiintyjät, venäläisetkin, käyttivät englantia. Järjestäjien toivomuksesta, tietysti.

Tästä Venäjä-päivien kielikysymyksestä olen puhunut ja kirjoittanut useampaan otteeseen. Esimerkiksi Idäntutkimus-lehdessä, jonka toimitukseen kuulun. Samasta asiasta, englannin kielen ylivallasta suomalaisessa tiede-elämässä , Aleksanteri-instituutin tutkija tohtori Vesa Oittinen on tehnyt ministerikyselyn vuonna 2002. Turhaan, vastausta hän ei siihen saanut… Oittisen mietteisiin palaan esitykseni loppupuolella.

Yhtään parempi ei ole tilanne silloinkaan kun

”…haetaan projektisuunnittelijaa lyhytaikaiseen lähialuemäärärahoilla toteutettavaan hankkeeseen. Toimipaikka on Helsingissä, mutta hankkeen kohdealueena on Luoteis-Venäjä. Toimenkuva sisältää sekä hallinnollisia että sisältöalueisiin liittyviä tehtäviä. Aiempi kokemus hanketyöskentelystä, opetustyöstä sekä kansainvälisestä toiminnasta on eduksi. Peruskielitaidon tulee olla hyvä sekä suomessa että englannissa (koskee sekä suullista että kirjallista taitoa), venäjän kielen taito katsotaan eduksi. Tarvitaan tiimityötaitoja sekä matkustusvalmiutta. Hankkeissa tehdään 3-5 päivän matkoja projektialueille” Tämä ilmoitus oli myös maaliskuussa 2006 sosiaali- ja terveysalan (SosTerv) Venäjä-listalla.

Virallinen vastaus Tarvitaanko venäjää? -otsikon kysymykseen on tätä nykyä Suomessa mahdollisimman selväsanaisesti kielteinen. Venäjää ei tarvita – tai tarvitaan vain apukieleksi. Miten tähän on tultu ja miksi tämä asiantilan annetaan jatkua? Ja miksi samalla ihmetellään kuinka kiinnostus venäjänkieleen hiipuu koulumaailmassa?

Näihin kysymyksiin esitän muutamia näkökantoja. Totean tietysti aluksi, että kysymys on minun, Venäjä-tutkijan subjektiivisista näkemyksistä ja tulkinnoista – jollakulla muulla lienee erilaisia selitysmalleja.

1) Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, suomalaisia häpeämme olla, olkaamme siis 2000-luvulla vaikka ”eurooppalaisia”…

Aloitetaan historiasta. Suomi sijaitsee kahden historiallisen suurvallan välissä, Ruotsin ja Venäjän. Meillä on myös historiallisessa muistissa rankat ajat ja kokemukset erilaisista ja eriasteisista miehityksistä ja valloituksista, ristiretkistä, nuijasodista ja isoista ja pienistä vihoista, venäläistämiskausista sekä talvi- ja jatkosodista. Mutta meistä on kiistatta myös tullut kansakunta kansakuntien joukkoon 1800-luvulla, kun vielä kuuluimme Venäjän valtakuntaan. Voiko historiallinen, ns. kollektiivinen muisti valloittajista vaikuttaa esi-isiltä pojanpojille, yhä uudestaan ja uudestaan? Vai virkistetäänkö tuota muistia aina sopivasti ja keinotekoisesti, sopivissa historian käänteissä. Myös tänään, EU-Euroopassa, EU-Suomessa? Suhtaudutaanko muualla Euroopassa naapurimaiden, myös valloittajien, kieliin ja kielten opiskeluun yhtä kielteisesti kuin Suomessa ruotsin ja erityisesti venäjän opiskeluun?

Väitän että Suomi on harvinaisen nurkkakuntalainen poikkeus, Euroopan sulkeutunut ja sisäsiittoinen itäreuna, missä on aivan turha höpistä eurooppalaisesta identiteetistä muualla kuin Brysselin eliittijuhlissa, Helsingin Aleksin pankkisaleissa ja keskustan paremmissa kuppiloissa. Puhutaan nyt sitten ranskalaisten ylpeydestä ja kielitaidosta tai sen puutteista mitä hyvänsä, Euroopan länsiosien keskinäinen integraatio on aivan toista luokkaa kuin Skandinavia vs. Keski-Eurooppa.

Olen koulutukseltani historioitsija eikä tänä päivänä voi välttyä vaikutelmalta etteikö Suomen kouluissa, yliopistoissa, historianopetuksessa ja tutkimuksessa siis, olisi suurta muotia puuhailla hyvinkin suomalais-nationalististen teemojen kanssa. Jääkäriliikkeestä, talvisodasta, lotta-järjestöstä, asekätkennästä ja mannerheim-ritareista löytyy nykyisin vain suuria sankareita. Roistoja ovat lähihistoriassa paasikivi-kekkoslaiset – ja taistolaiset, jotka lähimain veivät Suomen viidentenä kolonnana perivihollisen liittolaiseksi, joidenkin mielestä 16. neuvostotasavallaksi. Minun sukupolveni muisti on sen verran pitkä, että en muista eläneeni edes 1970-luvun hurjimpina vuosina missään sosialistisessa Suomessa, jonka poliittista elämää ja agentti-Kekkosta olisi johdettu Kremlistä!

Suuri käänne suhteessa venäjän kieleen ja kulttuuriharrastuksiinkin tapahtui itse asiassa vuonna 1991, Neuvostoliiton hajotessa. Se ei tapahtunut heti, vaan pienellä viiveellä, koska läntinen maailma seurasi muutaman vuoden kiinnostuneena

a) mitä kaikkea sieltä suurvallan raunioista ja arkistoista oikein paljastuisi ja

b) mihin suuntaan yhteiskuntakehitys lähtisi neuvostoajan loputtua – loppuisiko koko historia, voittaisiko kansalaisyhteiskunta ja läntinen demokratia, lännen edoin?

Alkuvaiheessa venäjän kieli kiinnosti monia tutkijoita, mutta vain hetken. Venäjän myllerrykset loppuivat, historia ei – eikä lännelle mieluinen demokratiakehitys saanut siipiä alleen. Tosin samalla uudelta Venäjältä ”löydettiin” uudet sukupolvet ja myös tutkimuslaitokset ja instituutiot, joissa yllättäen osattiinkin jo auttavasti englantia. Siihen loppui venäjän kielen buumi. Näistä uuden aallon tutkimuslaitoksista ja – usein länsimaiden itsensä rahoittamista Soros- EU- yms. projekteista tuli vakituisia kumppaneita. Muut kuin englantia osaavat unohtuivat; uudet teoriat ja näkökulmat tuotettiin ja syötettiin Venäjälle lännestä. Vikkeläliikeinen anglo-amerikanismi otti niskavoiton slavofiileistä ja neuvostobyrokraateista. Myös uusi Venäjä vastasi haasteisiin opettelemalla puhumaan englantia, ainakin Moskovan ja Pietarin paremmissa piireissä. Tämä kaikki oli alkusoittoa sille, että tiedeyhteistyössä venäjän kielen käyttö väheni vähenemistään 2000-luvulle tultaessa.

2) Millaiset ovat asenteemme ulkomaalaisiin / venäläisiin 2000-luvun Suomessa?

Suomessa on vain 1-2 prosentin ulkomaalaisväestö. Silti, ja vaikka sitä virallisesti ei ääneen julkituoda, ulkomaalaisväestö on nimenomaan hallinnon ja poliitikkojen riesa. Tätä ulkomaalaisasian hoidon vaikeuttahan niin ulko- kuin sisäpoliittinen johto usein painottaa. Ja kansa ottaa oppia, se oppii suhtautumaan oikein (=lue:kielteisesti!) kaikkiin ulkomaalaisiin, joiden joukossa on enemmistönä muutama kymmenen tuhatta venäjänkielistä. Korostan, että kaikkien ulkomaalaisten, mutta erityisesti venäjänkielisen väestön kohdalla asenne ja esimerkki ovat aina avainkysymys kun pohditaan ennakkoluuloja – tai kiinnostusta johonkin kulttuuriin, johonkin maahan ja vieraaseen kieleen.

Tässä asiassa puhun myös omasta kokemuksesta, niin paljon Venäjällä olen asunut, opiskellut ja matkustellut, niin paljon venäläisiä tunnen ja niin paljon olen venäläisseurassa sekä Helsingissä että Joensuussa liikkunut, myös venäläisen ex-vaimoni kanssa. Pohjois-Karjalassa venäjänkielinen asukki on edelleen ryssä – oli hän sitten turisti, maahanmuuttaja, vaimo tai opiskelija. Hän on – kadunmiehen mielestä – somaleista seuraava päähänpotkittava, sosiaaliturvaa ja hyvinvointi-Suomea hyväksikäyttävä muukalainen, potentiaalinen prostituoitu tai mafiamies. Kun lähimain kaikki afrikkalaiset oli jo 1990-luvun alkupuolella Joensuusta pesäpallomailoin poisajettu, seuraava kiusauskohde muodostui sopivasti Rantakylän kaupunginosan venäläisistä. Onneksi pesäpallomailoja näkee harvemmin, ryssittelyä kyllä Joensuun 700 venäjänkielistä kuulevat harva se päivä, kuten ennenkin.

Pari esimerkkiä:

• On erittäin mielenkiintoista liikkua venäläisseurassa eri kauppaliikkeissä, tuntemattomana ja venäläiseksi itsekin miellettynä. Minulla on kokemusta yllin kyllin, niin Helsingin Stockmannilta kuin Joensuun Anttilasta. Tavaramarkkinoilla saa mainion yleiskuvan siitä, mitä ryssistä todella ajatellaan: – Katso, ettei ne nyt varasta mitään! – Noilla ei varmasti ole rahaa ostaa mitään – Miksi ne tulee aina tuollaisella porukalla! – Katso noita korkoja, vain huorahan tommosilla kävelee!
• Olen myös joskus istunut ravintola Jokelassa, siis Joensuussa, hyvän ystäväni Anatolin kanssa – hän on journalisti-historioitsija Petroskoista. Parikin kertaa viereisestä pöydästä on tultu sanomaan: -Voisitteko muuten puhua suomea – tai ainakin vähän hiljempaa! En ole Jokelassa koskaan kokenut moista kun olen tankeroinut englantia hollantilaisen, kanadalaisen tai saksalaisen tutkijavieraani kanssa, siskoni ranskalaisen miehen kanssa.

Väitän että esimerkiksi Pohjois-Karjalassa epäluulo muualta tulleita kohtaan, ns. ”junantuomia” kohtaan on yllättävän sitkeässä. Tätä ”junantuoma” -termiähän on Joensuussa käytetty jopa kaupungin johdon ja virkamiesten taholta kun on haluttu torjua esimerkiksi ulkopuolisten esittämä kritiikki ympäristö- ja kaava-asioissa. Ja juuri siten muukalaisviha, samalla ryssäviha, on tietoista, hiljaisesti hyväksyttyä, siis rakenteellista. ”Yksi venäläinen kerrallaan”, luki kauppojen ovikylteissä vielä 10 vuotta sitten, Joensuussakin. Kyltit poistuivat kun huomattiin, että venäläisilläkin on rahaa. Myös Joensuun tiedotuslehteä alettiin kääntää venäjäksi – vasta sitten kun venäläiset turistit alkoivat tuoda rahaa kauppaliikkeisiin, Ennen sitä he olivat ei-toivottuja, mahorkalle haisevia hotellivieraita , vain vähän palveluja käyttäviä ja viinaa tai itseään myyviä köyhäilijöitä.

Selitysmalleina tälle pohjoiskarjalaiselle muukalaisvastaiselle asenteelle rajan pinnassa voivat mielestäni olla

1) aina ylikävelty rajaseutu –

2) periferia ja siihen liittyvä sisäsiittoisuus: me-”omat” ja nuo- ”toiset” -henki –

3) perifeerisestä asemasta ja köyhyydestä/ työttömyydestä johtuva alemmuuskompleksi.

Nämä syyt tuottavat kahdenlaista asennetta ulkomaalaisiin / erityisesti venäläisiin:

• rahantuojia ja työllistäjiä , siis superrikkaita venäläisiä usein ihaillaan estoitta, ainakin sanoissa ja kasvotusten (joskin epäillään rahojen alkuperää, mafiaa…)
• tavallisia köyhiä turisteja, opiskelijoita ja aviovaimoja inhotaan ja ryssitellään lähes peittelemättä, koska heistä ei ole maakunnalle mitään hyötyä (päinvastoin, prostituutio ja rikollisuus tulee heidän mukanaan)

Suomi on kaukana yhteiskunnasta, joka edes jotenkin sietäisi monikulttuurisuutta, edes ministeritasolla. Sisäministeri Kari Rajamäki käytti vastikään televisiokeskustelussa termejä ”turvapaikkashoppailu” ja ”ankkurilapset” leimaten pitkälti kaikki maahanmuuttajat. Vihreän liiton puheenjohtaja Tarja Cronberg moittikin aivan aiheellisesti Rajamäkeä huonon esimerkin näyttämisestä (HS, 16.3.2006)

Suomalaisten suhtautumistavan pääpiirteet voi päätellä jo maamme ulkomaalaisten vähäisestä määrästä vs. vaikkapa venäläisväestön saamaan paljoon kielteiseen mediajulkisuuteen. Myös viranomaisten, siinä sivussa koululaitoksen on aika vaikea ”kotouttaa” ulkomaalaisiamme yhteiskuntaan, joka on – ruotsinkielisen kirjailijan Carl-Gustav Liliuksen sanoin – ”…valtiollisilta perustuksiltaan muukalaisvastainen, ulkopuoliset poissulkeva, rasistinen, diskriminoiva, suomenmielinen, luotaantyöntävä, rajansa suljettuna pitävä, militaristinen, alkoholisoiva , väkivaltaisuuteen taipuvainen maa” (HS, Mielipide, 10.3.2006

Kaikkiin näihin adjektiiveihin törmää myös Suomessa asuva venäjänkielinen. Hänestä ja hänen kotimaastaan Suomen medialla on peräti harvoin mitään hyvää sanottavaa. Kun seurasin vuosi sitten, huhtikuussa 2005 Joensuussa pidettyä mediaseminaaria varten, suomalaisten lehtien Venäjä-kirjoittelua muutaman kuukauden ajan, lehtiaineistosta nousi vain kaksi selkeän positiivista aihepiiriä: urheilu ja kulttuuri. Kaikkea muuta käsittelevät lehtijutut olivat pääsääntöisesti kielteisiä, Venäjältä ei paljon mitään hyvää löydetty…

3) Koulutus ja rajayhteistyö-projekti: venäjä Suomessa.

Ennen venäjää pari sanaa karjalan kielestä, jota yritetään elvyttää Venäjän Karjalassa. Tosin eivät rajan takana pääse yksimielisyyteen siitä, otetaanko virallisen karjalan pohjaksi viena vai livvi. Vienahan on yksi levinneimmistä pohjoisen varsinaiskarjalan murteista, livvi taas eteläisempää aunuksenkarjalaa. Mutta, vaikka rajan takana riidellään, siellä myös karjalan murteita vielä pakistaan! Paradoksi onkin siinä, että edes Suuri ja Mahtava NL ei karjalaa poiskitkenyt

Syystäkin voi kysyä ja provosoida karjalan kielestä tai paremminkin murteesta Suomessa – miksi sen osaajat ovat niin vähissä, alle 50-kymppisissä erityisesti. Olen joskus ihmetellytkin: kuinka on mahdollista, että 450 000 evakon jälkeläiset ovat voineet unohtaa murteensa, karjala kielensä niin totaalisesti? Ja silti Karjala-kaiho ja nostalgia elää voimakkaana. Kertoisiko tämäkin tosiasia jotakin suomalaisesta yhteiskunnasta, sen ryssävihasta ja suhteesta muualta tulleisiin?. Totuushan on, että esimerkiksi huomattava osa evakoista palaili jo 1940-50-luvun vaihteessa itärajan tuntumaan, pois Länsi- ja Keski-Suomesta, jossa evakot, tosiasiassa ”maassamuuttajat” kokivat olonsa ryssiksi. Paljon parempi ei ollut tilanne Pohjois-Karjalassakaan, mistä syystä – oletan näin – murrekin joutui niin nopeasti jo lapsilta unholaan sen ajan kovan koulun ”kotouttamisprosessissa”. Mielenkiintoista olisi tietää, miten koulumaailmassa suhtauduttiin tuolloin karjalaa puhuviin kansakoulun aloittajiin?

Ennakkoluuloista tiedän jotakin myös kantapääni kautta. Lapsuuteni kieli oli suomi, mutta koin kyllä ryssävihaa 1950-luvulla Pohjanmaalla – äiti sattui olemaan hyvinkin tumma, vepsäläistä alkujuurta ja isä ruotsalaissyntyinen kommunisti. Ryssäksi leimautuminen, vaikka en sanaakaan venäjää osannut, oli siis kaksinkertaista – geneettistä ja poliittista. Venäjää oli sitä paitsi aivan mahdoton opiskella 1960-luvun oppikoulussa, Pohjanmaalla

Onko tilanne parempi 2000-luvun alun EU-Suomessa (kun Suomi on taas puheenjohtajamaa ja Venäjän uhka ja raja niin keskeinen puheenaihe EU:ssa)? Ei ole, venäjää A ja B -kielenä lukevien määrä näyttää pienenevän vuosi vuodelta? Samaan tahtiin kun ryssästä on tullut uuskirosana, näyttävät myös nuorten asenteet kiristyvän suhteessa itänaapuriin. Joensuun yliopistossakin työskennelleen tohtori Pirjo Jukaraisen rajaseudun nuorten käsityksiä pohtiva vertaileva tutkimus ”Rauhan ja raudan rajoilla ilmestyi viitisen vuotta sitten” (2001). Se on aika tylyä luettavaa ajatellen juuri Itä-Suomen ja esimerkiksi Lappeenrannan seudun nuorten käsityksiä Venäjästä ja venäläisistä. Jukaraisen mukaan Lappeenrannan koululaisista kolmasosa suhtautui kielteisen protektionistisesti jopa rajan toisen puolen, siis venäläisten liikkumiseen rajan yli Suomen puolelle. Joka kolmas nuori Lappeenrannassa halusi itse asiassa “rautaa rajalle” ja haaveili jopa rajantakaisiin ’toisiin’ kohdistuvasta väkivallasta elleivät nämä pysy omalla puolellaan, Venäjällä.

Itä-Suomen lukioiden ja ammattioppilaitosten hiipuvaa venäjä-osaamista tai opiskelua olemme kartoittaneet myös työpaikallani, Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella, mm. johtamassani Koulutus ja rajayhteistyö-projektissa – suunnittelija Tanja Kempin ja tutkija Arto Laanisen kanssa. Tanja Kempin organisoimassa internet-kyselyssä käy ilmi mm. seuraavaa:

Lukiot kokevat, että rajayhteistyön parhainta antia on tutustuminen Venäjän kulttuuriin ja elineloihin sekä kielitaidon kohentaminen. Ammatilliset oppilaitokset puolestaan arvostavat eniten osaamisen, ideoiden ja tietotaitojen siirtymistä sekä kansainvälistymistaitojen kohenemista. Suurimmiksi ongelmiksi yhteistyössä ilmenivät sekä ajan että rahan puute. Varsinkin lukiot kokivat, että aika ei tahdo riittää muuhun kuin lakisääteisten tehtävien hoitamiseen. Ongelmalisiksi koettiin myös sekä oppilaitten että opetushenkilökunnan negatiiviset asenteet Venäjää ja venäjän kieltä kohtaan. Myös kielitaidon puutteen koettiin haittaavan rajayhteistyötä. Varsinkin ammatillisissa oppilaitoksissa ongelmana on se, että omasta henkilökunnasta harva osaa venäjää.

Vastaajilla on vankka luottamus siihen, että rajayhteistyö Venäjän kanssa on jatkossa osa oppilaitoksen arkea. Peräti 94% vastaajista oli sitä mieltä, että yhteistyö joko lisääntyy tai säilyy vähintäänkin ennallaan. Suurin uhkakuva rajayhteistyöhön on kyselyn perusteella rahan ja kielitaidon puute. Lukioilla rahan puute näkyy pitkäjänteisten suunnitelmien puutteena ja rajayhteistyön kehittämisen hitautena. Kielitaidon puute näkyy myös suorassa suhteessa rajayhteistyöhön: jos lukiossa ei lueta venäjää, ei ole kovinkaan todennäköistä, että lukio tekee rajayhteistyötä.

Harvassa ammatillisessa oppilaitoksessa opetetaan venäjää ja niissä joissa venäjää opetetaan kursseja ei ole kuin muutama. Silti ammatilliset oppilaitokset ovat kiinnostuneita Venäjästä. Kiinnostus näkyy varsinkin ammatillisten oppilaitosten johdossa, jossa koetaan Venäjä mielenkiintoiseksi ja antoisaksi kumppaniksi. Ammatillisella puolella opiskelijoiden asenteet Venäjää ja venäjän kieltä kohtaan kuitenkin haittaavat yhteistyötä.

4) Englannin hegemonia ja humanistinen tutkimus

Jos otetaan otetaan koulujen opetustilanteen vertailulähtökohdaksi virallisen Suomen ja myös sen yliopistojen intelligenttien asenne kielikysymykseen, ei tarvitse ihmetellä, että täällä osataan enää vain yhtä kieltä: könkköenglantia.

Professori Juha Sihvola on humanististen tieteiden keskeinen vaikuttajahahmo niin Helsingin yliopistossa kuin Suomen akatemiassa. Hän oli myös Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja vuoden 2005 loppuun saakka – lisäksi arvostettu ja tuottelias historian ja filosofian historian dosentti ja Jyväskylän yliopiston historian professori. Sihvola kirjoittaa toimittamassaan lehdessä:

”Suomenkieltä tieteen ilmaisuvälineenä on vaalittava, mutta kansallistenkin tieteiden on esitettävä tuloksensa myös kansainväliselle tiedeyhteisölle. Englanninkielen vaikeutta ja sen ylivallan ikävyyttä on turha marista. Vaikka asiaa ei ole kukaan valinnut, englanti on humanistisillakin aloilla ainoa aidosti kansainvälinen kieli ja muut provinsiaalisiksi vaipuneita. Euroopan tiedesäätiössä kansainvälisten viittausindeksien tekoon osallistuneena tiedän, että saksalaiset ja jo italialaisetkin hyväksyvät tämän oman kielensä osalta. Ranskassa pitäisi tehdä samoin. Ja tieteessä tarvittavaa englantia oppii kuka tahansa n puhumalla, kirjoittamalla ja matkustamalla. Onneksi historioitsijayhteisö on tässä suhteessa ajanmukaistunut nopeaa tahtia.” (Juha Sihvola, 2005)

Juha Sihvolan ajatukset ovat lähinnä pöyristyttäviä siinä mielessä, että hän allekirjoittaa kritiikittä englannin ylivallan. Juuri englannin kielen hegemonialla on tuhoisin vaikutus muiden kielten syrjäytymiseen peruskoulussa, tiedemaailmassa, politiikassa, talouselämässä ja – nykyisin – yhä enemmän ihmisten välisissä kanssakäymisissäkin.

Onneksi sentään toisenlaisiakin mielipiteitä on. Esimerkiksi Joensuun yliopiston historian professori Jukka Korpela on monessa yhteydessä alleviivannut venäjän ja itäeurooppalaisten pienten kielten osaamisen tärkeyttä Itä-Eurooppa-tutkimuksessa. Samoin edellä mainittu akatemiatutkija, tohtori Vesa Oittinen on jaksanut olla huutavan ääni korvessa venäjän kielen käytön ja osaamisen suhteen. Lainaankin seuraavassa otteessa pitkän pätkän Vesa Oittisen (Hgin yo, Aleksanteri-instituutti) ja toisen tohtorin, dosentti Kari Väyrysen (Oulun yo) yhteisartikkelia ”Englannin hegemoniasta”:

”Englanti on viimeisen vuosikymmenen aikana vallannut yhä enemmän sijaa yliopisto-opetuksessa sekä yliopistojen ja Suomen Akatemian tutkimuspoliittisissa ratkaisuissa. Suomea äidinkielenään puhuvat opettajat yrittävät pitää luentoja englanniksi, virantäytöissä asiantuntijat valitaan enenevästi englanniksi kirjoittavan enemmistön intressien mukaan ja Suomen Akatemia vaatii hakemuslomakkeita täytettäväksi englanniksi, vaikka tutkittaisiin esim. saksalaista filosofiaa tai romaanista kirjallisuutta.

Englanti ei jyrää alleen enää vain pieniä kansalliskieliä, vaan myös muut suuret eurooppalaiset kulttuurikielet, ennen kaikkea saksa ja ranska alkavat olla uhanalaisia. On jo ilmennyt tapauksia, joissa muita kansainvälisiä kongressikieliä käyttäviä tutkijoita on suorastaan syrjitty esimerkiksi professuurien täytöissä. Näin mm. filosofiassa ja kirjallisuustieteessä. Vain englantia osaavat asiantuntijat ovat joutuneet tunnustamaan suoraan, etteivät he ole kyenneet puutteellisen kielitaidon vuoksi arvioimaan kaikkien hakijoiden tuotantoa. Tällaista syrjintää siedettäessä monipuolinen kielitaito ja siihen kytkeytyvä kulttuurintuntemus muodostuu käytännössä dismeriitiksi. Ainakin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla tämä vääristymä johtaa jatkuessaan suuriin intellektuaalisiin menetyksiin.

Pakotetaanko kansainvälistymisen nimissä kaikki tutkijat vähitellen käyttämään englannin kieltä? Jos näin on, kansainvälistyminen ei johda pluralismiin ja erilaisuuden ymmärtämiseen vaan uuteen ylikansalliseen monokulttuuriin. Englannin muuttuessa yleiseksi kommunikaation kieleksi siitä on vaarana tulla kapulakieltä, jossa menetetään englanninkielisenkin kulttuurin vivahteet ja syvärakenteet. Kieli, ajattelutapa ja tuntemistapa liittyvät toisiinsa eikä ole viisasta irrottaa mitään kieltä kulttuurisesta taustastaan. Silloin kulttuuri latistuu populaarikulttuuriksi ja rikas eurooppalainen kulttuuriperinne, joka koostuu nimenomaan vahvoista kansallisista kulttuureista, on vaarassa kadota.

Nokia-Suomessa tunnutaan yleisestikin suhtautuvan kieleen insinöörin näkökulmasta. Ajatellaan, että kieli on pelkkä väline, jota käytetään informaation siirtoon. Kun tämä pragmaattinen ja kielen kulttuuriset ja historialliset aspektit täysin sivuuttava näkemys kerran on omaksuttu, näyttäytyy englannin yksinomainen käyttö jo täysin luontevalta ja rationaaliselta valinnalta. (Juuri tällä samalla argumentilla myös vaaditaan pakkoruotsin poistamista ja siirtymistä kätevämpään englantiin myös pohjoismaisessa kanssakäymisessä.)

Toisin kuin insinöörivetoisessa Suomessa, on muualla Euroopassa kiinnitetty huomiota siihen, että englannin hegemonia-asema ei ole puhtaasti kielellinen ongelma. Tunnettu ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on todennut, että englannin valta on johtanut myös spesifisesti amerikkalaisten ongelmanasetteluiden ja näkemysten maihinnousuun Euroopassa. Kielellisen hegemonian ohella on siis kyse kulttuurisesta ja symbolisesta hegemoniasta…” (Vesa Oittinen & Kari Väyrynen, 2002)

Kulttuuri avautuu kielitaidon kautta

On peräti outoa, mutta markkinatalousaikakaudellemme jotenkin tyypillistä, että Venäjä-suhteemme ja venäjänkielenkin puolestapuhujat löytyvät nykyisin useammin kaupan ja teollisuuden piiristä kuin yliopistojen kampuksilta. Siellähän on taas havahduttu Venäjä-buumiin , Venäjän merkitykseen Suomen kauppakumppanina. Niinpä esimerkiksi Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Kari Jalas vaatii (HS, 7.3. 2006), että seuraavassa hallitusohjelmassa Suomen ja Venäjän suhteet nostetaan ”niiden poliittisen ja taloudellisen merkityksen mukaiseen asemaan”. No, kysymyksessä on suurelta osin tietysti suomalaisen huippuosaamisen yhdistäminen venäläiseen edulliseen kustannustasoon ja raaka-aineisiin, kuten asian on ilmaissut Sitran yliasiamies Esko Aho – eräänlainen Venäjä-ilmiö Kiina-ilmiön rinnalle. Mutta jos Venäjä-buumi laajenee, kielen tarve kasvaa perässä, sehän on selvä. Venäjän kielen asemahan on aina ollut poliittisista tai juuri kaupallisista suhteista hyvin riippuvainen. Aina tällaisina Venäjä-nousukausina on havaittu, että kielen ja kulttuurintuntemus nousee uuteen arvoon – eikä naapurikulttuuria, pitkän linjan suhteita todellakaan voi hoitaa englannin kautta.

Kulttuurit avautuvat kielen kautta – aina ja kaikkialla. Kyllä sellainen Amerikka-tutkija naurettaisiin Suomessakin suohon, joka alkaisi tosissaan paneutua Amerikan ulkopolitiikkaan osaamatta englantia, vaikkapa vain saksankielisten lähteiden valossa, ja Berliinissä. Kukaan ei naureskelisi silti suomalaiselle akatemiatutkijalle, joka selvittäisi vaikkapa neuvostoajan kolhoosilaitosta Lontoosta käsin ja englanninkielisin lähdeaineistoin.

Venäjä ei ole muodissa, vaikka Venäjä- buumi on selvästi alkamassa. Nuorisokulttuurin kieli on ilmiselvästi könkköenglanti ja kun jonkun sanotaan osaavan kieliä, se tarkoittaa englantia. Nuorison suhteen juuri tiedotusvälineet, opetusviranomaiset, koulujen rehtorit ja teollisuusmiehet ovat mielestäni avainasemassa asennemarkkinoilla. Jos he näyttävät esimerkkiä, muut seuraavat perässä. Esimerkki voisi tarkoittaa tässä yhteydessä myös aikuisopiskelua, ihka omaa venäjän opiskelua esimerkin vuoksi.

Tutkija Arto Laaninen, Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymästä esitti 9.3. 2006, Koulutus ja rajayhteistyö-hankkeen tiedotustilaisuudessa Joensuussa, että Itä-Suomessa kielivalinta voisi olla yleisestikin niin, että ns. pakkoruotsin sijalle voisi valita pakkovenäjän. ”Näin kahdesta pahasta valittaessa jokunen rajan pinnan koululainen saattaisi valita jopa venäjän A-kieleksi ruotsin sijaan”, painotti Laaninen. ”Pakkovenäjä”-malliin on siirryttykin jo esimerkiksi Kotkassa. Alan olla pitkälle samaa mieltä, vaikka pakko-sanaa ei tietenkään sellaisena pitäisi käyttää. Ns. Itäsuomalaiset viisaat, Joensuun yliopiston rehtori Perttu Vartiaisen johdolla ovat olleet suunnilleen samaa mieltä kielikysymyksestä. Professori Arto Mustajoki Helsingin yliopistosta on esittänyt puolestaan ns. naapurin kieli–mallia. Siinä koululaiset joutuisivat valitsemaan yhden pakollisen naapurin kielen (esimerkiksi ruotsi-venäjä-norja-viro-akselilta) – ja yhden pakollisen maailmankielen (esimerkiksi englanti, saksa, ranska, kiina…). Mustajoen malli epäilemättä lisäisi jonkin verran venäjän opiskelua jo peruskoulussa, ainakin itäisessä Suomessa. Myös Porvoossa on tehty kovasti töitä venäjän kielen puolesta. Samoin Joensuussa, Savonlinnassa ja Lappeenrannassa vaikuttavan Itä-Suomen koulun seinien sisällä.

Eräs ratkaisumalli olisi sallia myös entistä radikaalisemmat ratkaisut venäjän opiskelussa. Tarkoitan ryhmäkokojen pienentämistä jo peruskoulussa – ja esimerkiksi lukioiden, ammattioppilaitosten ja vaikka kansalaisopistojen kielen opetuksen yhdistämistä. Tämä tarkoittaisi ,että venäjän opiskeluun a) joko satsattaisiin entistä enemmän myös taloudellisia resursseja tai b) yhdisteltäisiin jo valmiina olevia tai hiipuvia verkostoja ja sitä vanhempienkin sukupolvien/opettajien osaamista, joka vielä on olemassa. Tai mietittäisiin konkreettisesti ja eri tasoilla, kuinka asenteita Venäjään ja venäjän kieleen voitaisiin rakentaa askel askeleelta ihmissuhde- ja arkitasolla, koululais- ja opiskelijavaihtoa aktivoimalla. Venäjää opiskelevien ryhmien, koulujen ja luokkien välisiä Suomi-Venäjä- kontakteja luomalla ja syventämällä. Tätähän on pohtinut ansiokkaasti mm. Itä-Suomen koulun verkostokoordinaattori Jonna Kosonen.

Lopuksi suhteellisen tuore uutinen Izvestija-lehdestä (Izvestija 16.3.2006 – ”Russkih zdes ne ljubjat”), jossa siteerattiin Suomen Gallupin syksyllä 2005 tekemää asennetutkimusta ja hämmästeltiin Suomen Venäjä-vastaisuutta, russofobiaa. Uutisen mukaan vain noin 10 % Suomen Venäjä-uutisoinnista on myönteistä, 90 % kielteistä. Uutisointi on nykymaailmassa tietysti lähes pääosin kielteistä ja skandaalitavoitteista, mutta mielenkiintoista on, että tilanne ”kielteisten uutisten Venäjällä” on täsmälleen päinvastoin: vain 7% Suomi-uutisoinnista Venäjällä on kriittistä, 93 % positiivista. Olisikohan suomalaisten aika katsoa peiliin ja miettiä miksi naama on vino, Gogolia lainatakseni.

Pentti Stranius

Venäjä-tutkija, Projektipäällikkö (Koulutus ja rajayhteistyö-hanke)

Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos

…………………………………………………………………………….

Päiväys: Fri, 24 Mar 2006 13:51:22

Lähettäjä: Arto Mustajoki arto.mustajoki-at-helsinki.fi

Otsikko: venäjän kielen taitoa lisää

Suomalaisen Venäjä-tutkimuksen ja Venäjä-osaamisen yhtenä pullonkaulana pidetään venäjän kielen taidon vähyyttä. Kouluissa venäjän lukeminen on tyrehtynyt melkein kokonaan. Oheissa kirjoituksessa on esitetty idea, joka pitkällä täytäyksellä toisi parannusta tilanteeseen. Siinä esitetään, että pakollisen ruotsin kielen sijasta koululaiset lukisivat yhtä naapurin kieltä, joksi he valitsisivat ruotsin, venäjän, viron tai norjan.

Kirjoitusta ja siinä esitettyä ajatusta saa levittää mielin määrin kenelle tahansa.

Arto Mustajoki