Verkkokirjoittamisen treeniä

Kuva: Sirke Pekkilä

On se niin hienoa kun kuulen huippututkijan tai –asiantuntijan kertovan mediassa uudesta tutkimustiedosta ja sen vaikutuksesta elämäämme, maailmaamme ja yhteiskuntaamme. Ilahdun joka kerta kun näen, miten professori ja akateemikko Markku Kulmala havainnollistaa kaikille suomalaisille televisiouutisissa ilmastonmuutoksen hillitsemisestä uuden tutkimustiedon avulla tai kun aivotutkija Minna Huotilainen kertoo yleistajuisissa artikkeleissaan järkevien työskentelytapojen ja levon merkityksestä aivojen hyvinvoinnille. Tarvitsemme kaikki uutta tietoa ja tutkimusta. Se avulla muutamme maailmaa ja itseämme.

Verkkokirjoittaminen on keskeinen nykypäivän keino kommunikoida siitä, mikä on meille tärkeää. Kommunikoimme ja otamme kantaa verkossa asioihin, jotka koemme merkityksellisiksi yhteisössämme ja maailmalla. Tutkijoiden näkyminen ja kuuluminen verkossa kertoo myös yhteiskunnassamme näkyvästä tiedosta ja sivistyksestä.

Nykypäivän media, some ja verkko ovat myös yhä vaativampia haasteita asiantuntijoille ja tutkijoille. Astuessamme arvostetuimpiin kirjakauppoihimme, meitä ei valitettavasti ole vastassa yhteiskuntamme tutkimuksen ja osaamisen terävimmän kärjen opukset, vaan tositeeveen ja viihteen suosikkien elämänkerrat. Tietokirjat saavat taistella olemassaolostaan kirjakauppojen perimmillä hyllyillä.

Se miten aktiivisesti, selkeästi ja kiinnostavasti pystymme tiedosta viestimään, on kiinni meistä itsestämme. Uuden laaja-alaisemman viestinnän, verkkoviestinnän, verkkokirjoittamisen ja -vuorovaikutuksen taidot ovat yhä tärkeämpi osa tulevaisuuden asiantuntijan ja tutkijan kompetensseja. Kiitokset erityisesti Kimmo Svinhufvudille Helsingin yliopistossa laadukkaasta akateemisen verkkokirjoittamisen kurssista, jonka avulla olen päässyt verkkokirjoittamisen äärelle. Kiitos myös monialaiselle tutkija- ja asiantuntijaryhmällemme tosi innostavista ja vireistä keskusteluista.

Asiantuntijoina ja tutkijoina saamme olla kiitollisia akateemisesta koulutuksestamme ja työstämme. Saatuamme hyvän koulutuksen ja työkokemusta, on velvollisuuteemme panna hyvä kiertämään. Tutkijoina ja asiantuntijoina tehtävämme ja eettinen velvollisuuteemme on edistää hyvää elämää, parempaa yhteiskuntaa ja sivistystä.

Tutkijan ja asiantuntijan työ jää puolitiehen, jos tutkimuksesta ja työn tuloksista ei pysty kertomaan myös kansantajuisesti laajalle yleisölle. Oleellinen osa nykypäivän tutkijan ja asiantuntijan työtä on pystyä oman asiantuntijayhteisönsä lisäksi kertomaan työstään, uudesta tutkimuksestaan ja sen vaikutuksista myös laajasti ja yleistajuisesti. Tähän verkkokirjoittaminen ja sosiaalinen media antaa hyviä ja tehokkaita välineitä. Menestyvän tutkijan arvioinnissa ja rahoituksen haussa vaikuttaa myös yhä enemmän, miten tutkija onnistuu sanoittamaan osaamistaan ja edistämään työllään yhteiskunnallista kehitystä ja muutosta. Yliopistotkin ovat havahtuneet panostamaan yhä aktiivisemmin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja vuorovaikutukseen, jota ilman tutkimusyhteisöt jäävät leijumaan omalle saarekkeelleen.

Verkkokirjoittaminen mahdollistaa myös laajemman vuorovaikutuksen ja kommunikoinnin, jossa tutkija voi saada palautetta yleisöltä ja sellaisilta ryhmiltä, joihin hänellä ei muuten ole kontaktia. Samoin esim. yhteisö- ja julkisen taiteen teosten tekijät ovat alkaneet saada kommentteja ja palautetta verkkomedian kautta teostensa vastaanotosta hyvin laajoilta yleisöiltä, kaupunkien ja asuinalueiden asukkailta, miten asukkaat ovat kokeneet uudet taideteokset lähiympäristössään.

Myös tutkijan näkemyksellisyys on merkittävä arvo, joka tekee myös populaarimman kirjoittamisen laajalle yleisölle hyvin tärkeäksi. Tutkija ei ole vain tutkimuksen tuottaja ja tiedon säilyttäjä, vaan pystyy vaikuttamaan arvoihin, yhteiskunnallisen muutokseen ja sen suuntaan. Aktiivisella viestinnällä myös verkossa tutkija pystyy vaikuttamaan ja edistämään ajattelua ja toimintaa kohti parempaa ja toimivampaa yhteiskuntaa. Tutkijoina ja asiantuntijoina olemme parhaimmillamme myös hyvään elämään osallistavia muutosagentteja ja pystymme vaikuttamaan muutokseen niin omassa yhteisössämme kuin omassa elämässämme ja yhteiskunnassa.

 

 

Lääketieteellisenä asiantuntijana verkossa

Kuva: Susanna Paju

Lääkärit ja hammaslääkärit pitävät harvemmin blogeja ja kirjoittavat sosiaalisessa mediassa, meidät on koulutettu hieman erityyppisiin tehtäviin kuten diagnoosin tekoon ja potilaiden hoitamiseen. Sairaiden parantamisen lisäksi lääkärinvala (1) velvoittaa meitä edistämään ja ylläpitämään terveyttä, ja siihen päämäärään sopii hyvin julkinen asiantuntijana esiintyminen. Tavoitteina verkossa toimimiseen ovat väärien ja jopa vahingollisten terveysväittämien oikaiseminen sekä totuudenmukaisen ja terveyttä edistävän tiedon levittäminen. Verkossa voidaan sama asia kertoa kerralla huomattavasti suuremmalle määrälle lukijoita kuin vastaanotolla jokaiselle potilaalle erikseen. Ehkä puolueettoman ja todenmukaisen terveystiedon verkkolevittämisellä voisi olla jopa kansanterveydellisiä vaikutuksia?

Kollegoiden verkkoviestinnän lukijakommentteja katsoessa havaitsee, että lääketieteen tutkijoiden ja kliinikoiden esiin tuoma puolueeton tieto on toivottua. Yleisö ei ole siten pelkästään markkinoiden tai kaupallisten yrittäjien armoilla, ja, toisaalta, erilaisiin terveysväittämiin vastaaminen tutkimusnäyttöön perustuen vähentää väärien uskomusten eli ”huuhaan” leviämistä. Terveyteen ja hyvinvointiin keskittyneessä Antidootti-portaalissa (2) lääketieteen ja ravitsemustieteen ammattilaiset pyrkivät oikomaan julkisuudessa liikkuvia vääriä väitteitä. Antidootin noin 20 kirjoittajaa tuovat selkokielisesti esiin terveyteen ja hyvinvointiin liittyvää tietoa sekä käsittelevät tutkimusten ja erilaisten terveysväitteiden vahvuuksia ja heikkouksia kriittisesti. Heillä on mielestäni kunnioitettava pyrkimys, sillä väärä tieto leviää nykyaikana nopeasti ja some-kohut nousevat äkkiä. Verkossahan kuka tahansa voi esiintyä asiantuntijana ja kertoa terveyteen liittyviä asioita omien intressiensä kannalta. Todenmukaisen ja tieteellisiin tutkimuksiin perustuvan tiedon esittäminen on siksi ensisijaisen tärkeää.

Lääketieteen edustajien verkkoasiantuntijuuden ei kuitenkaan tarvitse olla pelkkää taistelua vääriä uskomuksia vastaan. Se voi olla myös sellaisen tutkimustiedon yleistajuistamista ja levittämistä, mitä tutkitaan hyvin vähän tai vain jossain muualla maailmassa. Kirjallisuuden seuraaminen on osa tutkijan työtä, ja sitä kautta voidaan viimeisimpiä tietoja kertoa potentiaalisten potilaiden lisäksi myös kliinisesti suuntautuneille kollegoille, joilla ei kenties potilastyön tekemisen takia ole mahdollisuuksia perehtyä kaikkiin ajankohtaisiin löydöksiin ja tieteelliseen kirjallisuuteen. Tärkeää verkossa toimimisessa on se, että asioista puhutaan, vääriä luuloja oikaistaan ja oikea tutkimustieto leviää laajempaan, kansalaisten terveyttä hyödyttävään ja edistävään käyttöön.

Lähteet

1. Lääkärinvala https://www.laakariliitto.fi/liitto/etiikka/laakarinvala/ 

2. Antitidootti-portaali www.antidootti.fi

Yhteistyöllä verkkonäkyvyyttä?

Kuva: John VanderHagen (Flickr)

Oman blogin pitäminen on monelle asiantuntijalle antoisaa: blogissa voi käsitellä haluamiaan aiheita, tyylilaji on itse valittavissa ja julkaisukynnys on matala, kun tekstistä on vastuussa vain itselleen. Sen sijaan aikapula ja se, ettei bloggaaminen useinkaan kuulu asiantuntijan työnkuvaan, kasvattaa kynnystä toimia verkossa.

Onko minulla riittävästi sanottavaa, että kannattaa perustaa blogi? Voinko sitoutua säännölliseen kirjoittamiseen? Riittääkö into ja aika?

Yksi vaihtoehto on perustaa yhteisblogi samasta teemasta kiinnostuneiden kanssa tai hakeutua vierailevaksi kirjoittajaksi jo olemassa olevaan verkkolehteen, -portaaliin tai tiedeblogiin. Esimerkkejä tieteentekijöiden yhteisblogeista ovat mm. Perhe, suhteet ja yhteiskunta -blogi, jossa suomalaiset tutkijat käsittelevät ajankohtaisia perhe- ja läheissuhteiden ilmiöitä. Toinen kiinnostava blogi on AntroBlogi, jossa kommentoidaan suomalaisille läheisiä aiheita antropologian näkökulmasta ja tehdään antropologiaa tieteenalana tutuksi.

Yhteisblogeja julkaisevat myös tutkimusryhmät, yliopistojen laitokset ja muut tutkimuslaitokset. Esimerkkejä näistä ovat vaikkapa  blogi Uskontotiedettä Turun yliopistossa ja Luonnonvarakeskuksen kaksikielinen blogisivusto.  Alempana olevassa artikkelissaan Johanna kertoi myös oman alansa uudesta portaalista, johon perustetaan verkkokeskustelun mahdollistava blogisivusto.

Yhteisblogin perustaminen vaatii suunnittelua ja alkuvaiheessa kirjoittajien sitoutumista mukaan tietyksi ajaksi. Suunnittelu voi olla antoisaa, sillä näkökulmien vaihto synnyttää ideoita, niitä on hauska kehitellä yhdessä ja omat ajatukset syvenevät.

Vaula Tuomaala avaa omassa artikkelissaan hyvin syitä siihen, miksi yleistajuinen perhetutkimuksen blogi perustettiin: Keskustelunavaukset saavat mm. enemmän painoarvoa, kun takana on useita tutkijoita. Yleistajuistaminen voi koitua myös tutkimuksen hyväksi, kun omia ajatuksia joutuu selkeyttämään laajemmalle lukijakunnalle.

Pitkäjänteinen yhteisblogin pitäminen vaatii päätoimittajan, joka ottaa vastuun blogin kokonaisuudesta ja tekstien julkaisemisesta. Aika moni tiedeblogi näyttää saaneen alkunsa apurahojen turvin; esimerkiksi Koneen säätiö on rahoittanut kahta yllä mainituista blogeista.

Tutkimushankkeiden raportointi- ja viestintäsuunnitelmiin kannattaakin sisällyttää myös yleistajuinen tiedeviestintä, varsinkin verkkojulkaiseminen. Apurahoja voi hakea Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalta ja monilta säätiöiltä. Esimerkkinä asiantuntijoiden verkkojulkaisemisen nykyisestä monipuolisuudesta on AntroBlogi, jonka sivuilla julkaistaan nyt myös videoita ja podkasteja.

Tutkijan verkkonäkyvyys on osa yhteiskunnallista vuorovaikutusta

Yliopisto- ja tutkijayhteisön tulisi ottaa aieampaa suurempi rooli tiedeviestinnässä ja tieteen yleistajuistamisessa. Tutkijoille läsnäolo verkossa voisi vahvistaa oman tutkimuksen näkyvyyttä sekä suuren yleisön että tutkijayhteisön keskuudessa.

Kuva: Nick Youngson, Alpha Stock Images

Yhteiskunnallinen vuorovaikutus on yksi kotimaisten yliopistojen keskeisistä tehtävistä, tutkimuksen ja opetuksen ohella. Yksi työkalu tämän vuorovaikutuksen edistämiseksi on tiedeviestintä.

Jatka lukemista ”Tutkijan verkkonäkyvyys on osa yhteiskunnallista vuorovaikutusta”

Tutkijan puuttuva brändi

Tutkijoiden verkkonäkyvyys edistäisi myös yliopistojen profiloitumista

Kuva: Neil Conway (Flickr)

Olen ammatiltani neurotieteiden tutkija.

Voi, sehän on mielenkiintoista! Tämä on yleisin reaktio, kun ihmiset kuulevat mitä teen työkseni. Mutta kun alan tarkemmin kertoa tutkimusaiheistani, kuulijan innostus vaihtuu hämmennykseksi.

Ionikanavia ja -kuljettajia, solujen välisiä inhiboivia ja eksitoivia yhteyksiä, spontaania verkkoaktiivisuutta. Kuulija nyökkäilee mietteliäästi, ja vaihtaa sitten puheenaiheen lähestyviin jouluvalmisteluihin.

Verkkoviestinnässä tilanne on vielä hankalampi, ja kynnys siirtyä mielenkiintoisemmille sivustoille on matala. Lukijan mielenkiinto on herätettävä sekunneissa, muuten peli on menetetty.

Tutkijana kertoisin mielelläni itseäni kiehtovista aiheista, mutta yleistajuisen verkkoviestinnän tuottaminen on yllättävän haasteellista. Brändää, profiloidu, visualisoi, ole mediaseksikäs. Harva tutkija on markkinointialan asiantuntija.

Yliopistojen tehtäviin kuuluu kuitenkin myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Kansalaisilla on oikeus saada tietoa siitä, mitä yliopistoissamme tutkitaan. Neurotieteetkin kyllä kiinnostavat suurta yleisöä. Miten muisti toimii? Miten vastasyntyneen aivot kehittyvät? Mitä tapahtuu epilepsiassa? Mistä johtuu pelko? Tieto pitäisi vain muotoilla houkutteleviksi aihekokonaisuuksiksi.

Toisaalta laajalla verkkonäkyvyydellä tutkija voi mainostaa omaa tutkimusaihettaan ja vakuuttaa kansalaiset siitä, että kyseistä tutkimusta kannattaa rahoittaa. Vaikka verkkonäkyvyydestä olisi tutkijoille hyötyä, harvalla kuitenkaan riittää siihen energiaa. Kun tutkija tekee jo nyt kellon ympäri töitä rahoitushakemusten, opetuksen, hallinnon ja varsinaisen tutkimuksen parissa, voi motivaatio oman verkkosivun pyörittämiseen olla lähes olematon. Onnistuneen verkkoviestinnän toteutuksessa tutkija kaipaisikin käytännön tukea yliopistoilta.

Lisäksi tarvittaisiin järjestelmä, joka palkitsisi tutkijan myös verkossa julkaistusta materiaalista. Tällä hetkellä tutkimuksen rahoituspäätökset perustuvat lähes puhtaasti tieteellisten julkaisujen määrään. Vapaamuotoinen ja yleistajuinen viestintä jää käytännössä huomioimatta.

Verkkoviestintä tarjoaa yliopistoille loistavat mahdollisuudet oman toimintansa profilointiin. Ja kun tukea ja kannustusta löytyy, yksittäisten tutkijoidenkin on helpompi saada suunsa auki.

Tutkija, tyyli ja persoonallisuus

Mistä tunnistaa tieteentekijän blogikirjoituksen?

Kuva: Outi Hakola

Korkealta välkehtivästä norsunluutornista? Kenties siitä, että viimeistään toiseen virkkeeseen on ujutettu sivistyssana? Ehkä teksti koostuu yhdestä, jopa sote-uudistusta monimutkaisemmasta virkkeestä? Tai sittenkin siitä, että värikkyys ymmärretään ainoastaan harmaan eri sävyinä? Vai jostain ihan muusta?

Harvan tieteentekijän opintoihin sisältyvät luovan kirjoittamisen kurssit, mutta kollegoille suunnattua akateemista ilmaistua hinkataan tutkijakoulutuksessa sitäkin ahkerammin. Kun tottuu kirjoittamaan yhdenlaiselle yleisölle, unohtuvat helposti muunlaiset, moninaisemmat vastaanottajat. Suurin osa tieteentekijöistä kuitenkin ymmärtää, että esimerkiksi blogien maailmassa mielenkiintoisesti rustattu teksti ja persoonallinen tyyli houkuttelevat enemmän lukijoita kuin asiakirjajargon.

Tyylikysymyksiä painotettiin myös akateemisten ihmisten blogi-kurssilla. Hyvä tyyli ei tarkoita vain nokkelia ilmaisuja, tai virheetöntä kieltä, vaan myös oman persoonallisuuden näkymistä. Mitä enemmän blogi näyttää kirjoittajaltaan, sitä helpommin siitä muotoutuu yhtenäinen ja aidon oloinen kokonaisuus. Erinomaista – aitouttahan some on suorastaan pullollaan.

Kuva: Outi Hakola

Pysähdyin miettimään, mitä tämä tarkoittaisi omalla kohdallani. Jos jätetään akateeminen julkaiseminen ulkopuolelle, viestintätyylissäni suosin liiaksikin ironiaa ja sarkasmia. Ja näiden kahden tyylilajin käyttäminenhän ei ole ikinä aiheuttanut väärinymmärryksiä verkkoviestinnässä. Hieman kuin laskisi tynnyrissä Niagaran putouksia.

Aitoa tai ei, vitsien vääntämistä vaikeuttaa myös kuolemiseen liittyvät tutkimusaiheeni. Tällä hetkellä tutkin saattohoitodokumentteja ja niiden hyödyntämistä osana terveydenhuoltoa. Nämä elokuvat ovat täynnä ihmisen elämän tunteikkaita ja raastavia hetkiä, joten vaikka kuolemasta voikin vitsejä vääntää, tuntuisi oudolta lähteä asiantuntijaroolista ottamaan ironista otetta aiheeseen, joka on haastava ja herkkä.

Ehkä yksi syy tutkijoiden kuivakuutteen eri viestintäkanavilla liittyykin väärinymmärretyksi tulemisen pelkoon. Kuivakas ja asiallinen tyyli on monesti vähemmän riskialtis kuin persoonallinen tarinankerronta. Onneksi meillä on niitäkin, jotka osaavat asiantuntijuutensa yhdistää valloittavaan ilmaisuun. Kenties joku päivä itsekin löydän tasapainon oman tyylini ja tutkimusaiheeni välillä, siihen asti taidan tyytyä pitämään kuolemiseen liittyvän vitsikokoelmani haudattuna.

Piiloasiantuntija?

Maikki pohdiskeli postauksessaan syitä sille, miksi asiantuntijan kannattaa olla läsnä verkossa. On aivan totta, että asiantuntijan kannattaa löytyä sieltä mistä nykyään ensisijaisesti ihmiset etsivät tietoa. Tapoja verkkoläsnäoloon on onneksi monia.

Oma akateeminen asiantuntijuuteni liittyy musliminaisten pukeutumisesta käytyihin poliittisiin keskusteluihin Euroopassa, erityisesti Ranskassa. Kuten kaikki tietävät, on islamista verkossa käytävä keskustelu useimmiten ”keskustelua”, jossa pahimmillaan mennään vihapuheen puolelle. Tämä on suurin syy siihen, etten ole koskaan alkanut blogata tutkimusaiheeseeni liittyen. Tekeekö tämä minusta jonkinlaisen piiloasiantuntijan?

Kasvohuntua käyttäviä naisia Sri Lankassa. Wikimedia Commons / Ji-Elle

Bloggaukseen kuuluu mielestäni olennaisena osana keskustelun mahdollistaminen. Siten, jos bloggaisin tutkimusaiheestani, kokisin velvollisuudekseni pitää myös keskustelumahdollisuuden auki. Voi olla, että olen ollut turhankin varovainen, mutta päätin jo kauan sitten, että aktiivinen verkkokeskustelu ei ole se tapa, jolla haluan tutkimusaiheestani keskustella.

Ratkaisuni on ollut pitää verkkosivuni ajantasalla siitä, mitä olen kirjoittanut, puhunut ja opettanut. Samoin olen ahkerasti päivittänyt yliopiston TUHAT-portaalista löytyviä tietoja julkaisuistani ja aktiviteeteistani.  Lisäksi, osa julkaisuistani, kuten vaikkapa kirjoitukseni Ranskan huivikeskusteluista, on vapaasti luettavissa verkossa. Myös yhteystietoni löytyvät verkosta, joten minut tavoittaa halutessaan helposti.

Tämä ratkaisu on ollut toimiva siihen, että niin median edustajat, tapahtumien järjestäjät, kollegat kuin muutkin ovat löytäneet minut. Olen ollut puhumassa tutkimusaiheestani radiossa, paneelikeskusteluissa ja erilaisissa avoimissa ja suljetuissa tapahtumissa, ja minua on haastateltu artikkeleita varten. Olen myös vastaillut yksittäisten kansalaisten kysymyksiin.

Mitä tulee keskusteluun, sitä käyn islamiin liittyen kaikkein mieluiten kasvotusten. Oman kokemukseni mukaan tällöin saan useimmissa tapauksissa aikaan hedelmällistä keskustelua myös sellaisten henkilöiden kanssa, joilla on skeptinen, ellei peräti kielteinen asenne islamia ja muslimeita kohtaan. Kasvotusten käytävä keskustelu on välitöntä ja siinä on helpompi yhdessä pohtia mikä kaikki on faktaa, mikä fiktiota. Verkossa en niinkään jaksaisi väitellä vaikka siitä, ovatko hunnutetut naiset automaattisesti miehensä alistamia (eivät muuten ole).

Oma bloggaamiseni on vajaat kaksi vuotta keskittynyt opettamiseen ja oppimiseen liittyviin teemoihin. Niihin liittyvästä keskustelusta nautin verkossakin. Lähiaikoina avautuu myös uskontoja ja katsomuksia käsittelevä verkkoportaali (katsomukset.fi), jonka suunnittelussa ja rakentamisessa olen ollut aktiivisesti mukana. Portaalilla on käytössään myös mm. Twitter-tili. Yksi merkittävä osa portaalia tulee olemaan blogi, johon kirjoittavat uskontoihin ja katsomuksiin Suomessa liittyvien kysymysten asiantuntijat. Sinne tulen varmasti minäkin kirjoittamaan jonain hetkenä, ja ehkäpä silloin nostan esiin juuri islamiin liittyviä teemoja.

Onko pakko?

Onko asiantuntijan oltava verkossa, jotta on uskottava? 

Haemme tietoa pääsääntöisesti verkon kautta. Tutkijaverkostoissa asiantuntijat tiedetään, mutta se ei riitä enää. Tieteen tehtävä on tuottaa hyvinvointia, parantaa elämänlaatua ja auttaa ymmärtämään koko maailmankaikkeutta. Tutkija asiantuntijana kuvaa tietoa ja muokkaa sitä arkikielelle, jotta tiede palvelee tehtäväänsä. Asiantuntijan on hyvä olla siellä, missä tiedon etsijä, siis verkossa.

Asiantuntijan motiivi verkossa vaikuttamiseen voivat olla halu tulla oman alansa tunnustetuksi asiantuntijaksi sekä verkostoituminen muihin alan toimijoihin. Kuten myös myymään omaan osaamistaan tai palveluaan ja näin saamaan taloudellista hyötyä. (Aalto & Uusisaari 2010)

Jenni Reunanen (2017) kuvaili gradussaan, että etenkin nuorten kohdalla on merkitystä sillä kuka tuntee heidät. Pelkkä tietotaito ei enää riitä, vaan omaa tietämystään on jaettava eteenpäin.

Läsnäolo toisen ihmisen kanssa on ehdottomasti parasta vuorovaikutusta. Läsnäolo verkossa asiantuntijana on hauskaa ja hyödyllistä. Verkossa voimme olla reaaliaikaisessa dialogissa eri ihmisten kanssa ja ympäri maailman. Uusien erilaisten näkökulmien saaminen on entistä ketterämpää.

Asiantuntijuudelle verkossa näkyminen on positiivinen vaikutus.

 

Lähteet:

Aalto, T. & Uusisaari, M. 2010. Brändää itsesi verkossa. Helsinki: BTJ Finland.

Reunanen, J. 2017. Asiantuntijan henkilöbrändi sosiaalisessa mediassa. Pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopisto. 

Kuva: http://www.opte.org (Creative Commons license)

Asiantuntijana verkossa

Tämä blogi on Helsingin yliopiston työntekijöille tarkoitetun Akateeminen verkkokirjoittaminen -kurssin (2017) kurssiblogi.

Blogi tulee sisältämään kurssin osallistujien kirjoituksia siitä, millaista on toimia asiantuntijana verkossa. Kurssin opettajana toimii Kimmo Svinhufvud. Kommentoi rohkeasti blogin kirjoituksia ja osallistu keskusteluun!

Kuva: Tanja Cappell (Flickr / Creative Commons)