Sark Asmi

1. Luin koko Robin Hobbin tuotannon. Ilmeisesti muutamat tuhannet sivut eivät tunnu missään loma-aikana, mutta töissä kiroilee jo yli kymmensivuisia raportteja.
2. Ranskalaiset elokuvat (ainakaan lomalla näkemäni ~10 – uusia ja vanhoja) eivät tunnu oikein sisältävän varsinaista Hollywood-tyyppistä juonta alkuineen ja loppuineen. Tarinoihin tullaan jotenkin takavasemmalta ja jonkin aikaa tapahtumia seurattuaan elokuva vain loppuu. Ilman mitään varsinaista katarsista. Muuten ihan viihdyttäviä..
3. Poikkeuksena edelliseen kohtaan: ainoa ranskalainen elokuva, jonka lomalla näin ja jossa oli alku ja loppu, oli sitten omituisin näkemäni elokuva. Alphaville oli jotain todella omituista, josta ei voi oikein sanoa pitääkö siitä vai ei. Scifi-elokuva, jossa avaruusaluksena käytetään vanhaa amerikanrautaa, outona avaruuskaupunkina 60-luvun Pariisia ja kuvauspaikkoina virastoja.
4. Suomalaiset marjaviinit voivat olla ihan hyviä, kunhan niitä pitää omana juomanaan, ei varsinaisina viineinä. Ongelmaksi kuitenkin vielä muodostuu se, että ne eivät voi kilpailla hinnallaan ainakaan tuolla 10€ hintaluokassa: Siinä missä 10€ normi-viini on kohtuullisen juotavaa, on marjaviinit vielä hieman irvistäviä. Ehkä tarpeen olisi kehittää asian ympärille brändiä ja pyrkiä hyviin ja hieman kalliimpiin markkinoihin?
5. Pietari metro on todella SYVÄ. Yli sata metriä liukuportaita
6. Azerbaitzanilainen pilafi on hyvää.
7. Kuumalla ilmalla ei kannata ruveta tekemään ad-hoc ilmalämpöpumpun suojusta ilman kunnon suunnitelmaa. Jos hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ei täysin suunnittelematon ole kuitenkaan puoliksikaan niin hyvä. No, kyllä siitä  välttävä sitten tuli, kun ostin vatupassin ja hieman korjailin.

Meksikonlahden tilanne näyttää todella huonolta. Valtavat määrät öljyä on päässyt meriveteen aiheuttaen valtavan ympäristöongelman. Vastuussa olevat öljy-yhtiö British Petroleum on pyrkinyt pysäyttämään vuotoa, mutta vahinko on jo tapahtunut. Vaikka vuodon lopettaminen on tällä hetkellä ajankohtaista ja hyvin tärkeää, on ehkä tulevaisuutta varten ennen kaikkea mietittävä miten tälläisiä tilanteita voitaisiin välttää.

Obaman hallinto yrittää saada korvauksia tältä eräältä maailman rikkaimmista yrityksistä, mutta yhtiöiden ympäristövastuu on rajattu 60 miljoonan dollariin – summaan joka tuskin riittää edes puhdistustyön alkuun. Rajattu vastuu rajoittaa tietenkin myös öljy-yhtiön innostusta asian korjaamiseen ja ennen kaikkea muiden vastaavien porauslauttojen turvallisuuden parantamiseen.

Jo lakisääteisesti osakeyhtiön (jollaisia kaikki maailman suuret yritykset ovat) johdon tulee ajatella ennen kaikkea (ainoastaan) yrityksen tuoton parantamista lain puitteissa. Tältä pohjalta on tietenkin selvää, että minkään suuryrityksen kiinnostus mitään turvallisuustekijää ja varsinkin potentiaalista ympäristöongelmaa kohtaan rajoittaa kovasti erilaiset rajatut vastuut. Mikäli jonkun olennaisen ympäristö-onnettomuutta estävän menetelmän hinta on suurempi kuin  rajatun vastuun suuruus lisättynä tappiolla potentiaalisesta imagomenetyksestä, on yrityksen johdon ainoa järkevä ratkaisu olla toteuttamatta tätä ratkaisua.

Toisin sanoen, rajattu vastuu suoraan rajoittaa yritysten innostusta ympäristönsä parantamiseen, sanovat yritysten “environmental pledge”:t ihan mitä tahansa.

Toinen, varsinkin pienemmillä yrityksillä vaikuttavat tekijä on jo luonnostaan osakeyhtiön ideana oleva osakkeenomistajien rajattu vastuu. Kaikilla osakeyhtiöillä ympäristö-vuotojen kannalta lopullinen maksimikorvaus loppuu konkurssiin. Ts, efektiivisenä kattona ympäristövuotojen ennaltaehkäisyyn toimii yrityksen osakepääoma ja oma pääoma – toki erilaisten ympäristösäännösten puitteissa. Jos joku ympäristöä potentiaalisesti suojeleva metodi on liian kallis, ei yrityksen kannata siihen panostaa – jos (epätodennäköinen) riski toteutuu on riskinä kuitenkin vain rajattu summa. Kuintekin luonnolle ja ihmisille aiheutetut vahingot voivat olla paljonkin suurempia.

Perinteinen menetelmä ympäristönsuojeluun  on ollut ylhäältä tulleet lait ja asetukset jotka hyvin spesifistisesti ovat määrittäneet yritysten (ja toki yksilöiden) vastuut ympäristövuodoista. Nämä määräykset ovat käytännössä aina ajastaan jäljessä ja eivät millään tavalla suosi omaehtoista ympäristönsuojelua: yritysten tavoitteena on tietenkin vain rimaa hipoen välttää sanktiot (tai ehkä jopa ottaen harkitun riskin altistua rajoitetuille sanktioille), muuten kilpailijat saavat etua huonontuneesta kilpailukyvystä. Sanktiot ja ohjeet eivät auta enää jo vuodon tapahduttua, varsinkaan jos vuoto on todellakin vahinko, eikä normatiivisia ohjeita ole rikottu.

Miten siis suosia yritysten omaa innostusta ympäristön suojeluun? Ainakaan rajattu vastuu ei sitä suurenna. Mitä siis tapahtuisi, jos spesifististen ympäristölakien sijaan pyrittäisiin todelliseen korvausvastuuseen? Tällöin yhteiskunta luonnon edustajana (varsin mielenkiintoinen ajatus sinänsä) vaatisi täysimääräisenä kaikkia ympäristölle tapahtuneita vahinkoja ja korjauskustannuksia yrityksiltä. Käytännössä tämä vaatisi yrityksiä ottamaan taysimääräisen vahinkovakuutuksen vakavaraiselta (ja jälleenvakuutetulta) vakuutusyhtiöltä. Mitä tapahtuisi?

Ensinnäkin yritysten näkökulmasta vakuutus olisi uusi kuluerä, joka loppujen lopuksi päätyisi kuluttajien maksettavaksi. Kansainvälisen vakuutuslaitokset hieroisivat “karvaisia käsiään”.

Tämä ei kuitenkaan olisi ehkä loppujen lopuksi niinkään huono asia. Esimerkiksi energian tuotannossa tämä suoraan tarkoittaisi sitä että energian ostaja olisi täten suoraan tietoinen ostamansa energian ympäristöriskeistä ja maksaisi todellisen hinnan energiastaan. Tähän asti kaikissa tuotteissa kuluttajat ovat maksaneet vain osan todellisista kuluista itse: valtiot ovat loppujen lopuksi maksaneet “yhteisestä kassastaan” tuon ympäristön tuhamisen vaikutukset – usein kustannus joka ei näy kenenkään viivan alla.  Mikäli tuotteiden piilokustannukset saataisiin suoraan tuotteiden hintoihin, olisi tällä voimakas vaikutus kulutukseen ja kulutustottumuksiin.

Täysi ympäristövastuu tietenkin pätisi siten kaikkiin tuotteisiin. Jos ostat esimerkiksi turvallisuudeltaan epämääräisen kemian tehtaan tuotteita, olisi niissä automaattisesti hinnassa mukana varsin suuri vakuutuslisä, koska vakuutusyhtiöt olisivat arvioineet niiden riskit suuriksi. Toisaalta kilpaileva tehdas voisi parantaa kilpailukykyään parantamalla ympäristöturvallisuuttaan, lisäten osaltaan lisäkustannuksia, mutta vähentäen vakuutuskustannuksiaan.

Vakuutusyhtiöillä olisi todellista intressiä vaatia yrityksiltä todellisia toimenpiteitä ympäristökatastrofien estämiseksi. Yrityksillä taas olisi todellista intressiä näiden toimenpiteiden tekemiseksi vakuutusmaksujensa (ja siten kilpailukykynsä) parantamiseksi.

Esimerkkeinä aloista joilla tämä voisi tuottaa jo lyhyellä aikavälillä merkittäviä muutoksia on koko energiasektori (jos ydinvoima on niin turvallista, ei varmaankaan Fortumilla ole mitään ongelmaa saada edullista täysvakuutusta ydinvoimalalleen?) ja laivaliikenne. Jos jokaiselta maailman merillä kulkevalta laivalta vaadittaisiin todellisien riskien mukaisia vakuutusmaksuja, olisi laivayhtiöiden kiinnostus laivojen öljyvuotojen estämiseen hieman erilainen.

Totta kai olisi syytä vieläkin pitää jonkinlaista lainsäädäntöä suoranaisten ympäristörikosten estämiseksi. Rajattu vastuu sekä rajoittaa yritysten kiinnostusta ympäristöinnovaatioihin, että luo todellisen riskin sekä ympäristölle.