Unohduin metrolaiturille

Väitöskirjan rahoituksesta kertovat tekstit ovat olleet tässä blogissa pääosin negatiivissävytteisiä. Olen kokenut apurahojen ja palkkapaikkojen hakemisen niin kuluttavaksi ja turhauttavaksi, että jouduin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa pohtimaan vakavasti, onko mielenkiintoinenkaan työ kaiken vaivan arvoista.

Viikko sitten, perjantaina kolmas marraskuuta iltapäivällä, olin juuri poistumassa metrosta, kun sain puhelun. Puhuja toisessa päässä onnitteli ja tarjosi neljän vuoden pestiä tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa. Haastattelu oli kuulemma mennyt hyvin ja tiukkojen keskustelujen jälkeen valinta oli kohdistunut minuun. Puhelu päättyi ja jäin hölmistyneenä seisomaan metrolaiturille. En ole ihan varma, kuinka kauan siinä olin.

Nyt viikkoa myöhemmin päällimmäinen tunne on helpotus. Kalvava epävarmuus on poissa ja voin pitkästä aikaa hengittää rauhassa, ilman painostavaa tunnetta sisimmässä. Pystyn nykyään käsittelemään tällaiset asiat paremmin kuin aikaisemmin, mutta pitkäkestoinen rasitus alkoi jo lähestyä sietokyvyn rajoja.

Jatko-opintojen aloittaminen heti päätoimisesti ilman kunnollista rahoitusta oli luultavasti merkittävä tekijä paikan saamisessa. Sen seurauksena kaikki jäi kuitenkin yhden kortin varaan; mainitsin joskus varasuunnitelman tekemisen, mutta sellaista ei oikeastaan koskaan syntynyt. En halunnut tehdä kompromissia ja otin riskin. Se teki syksyn kuukausista tarpeettoman raskaita, parempiakin keinoja päästä samaan lopputulokseen olisi varmasti ollut.

Olen onnekas ja etuoikeutettu, mikä tietyllä tapaa korostaa entisestään sitä mielettömyyttä, joka akateemisessa maailmassa tällä hetkellä vallitsee. Näen ympärilläni päteviä ja osaavia ihmisiä hyvine ja vaikuttavine tutkimussuunnitelmineen. Meistä jokainen ansaitsisi vakaan rahoituksen tutkimukselleen. Alallani olisi huimasti potentiaalia tuottaa tärkeää tietoa ja vaikuttaa, jos hyville ja motivoituneille hakijoille pystyttäisiin takamaan selkeämpi tulevaisuus. Nyt epävarmuus ajaa heidät muualle. Kuka tästä hyötyy?

Iloitsen omasta työpöydästä, josta ehdin jo haaveilla. Iloitsen siitä, että voin kertoa tekeväni tutkimusta työkseni. Iloitsen tulevasta työyhteisöstäni. Kokemukset hakuprosessista pitävät kuitenkin huolen siitä, etten tule pitämään mitään näistä asioista itsestäänselvyytenä, kun työsopimukseni alkaa tammikuussa.

Rahoituksen varmistuminen tarkoittaa myös sitä, että tulen näillä näkymin väittelemään tohtoriksi muutaman vuoden kuluttua. Sitoudun kirjoittamaan tätä blogia ainakin siihen asti. Kiitos tähänastisista luku- ja kuuntelukerroista sekä kaikista kommenteista, ne lämmittävät kovasti mieltä. Kiitos myös kaikesta tuesta. Kirjoittaminen on hetkittäin tuntunut työläältä, mutta se on aina myös palkinnut. Lukemalla tekstejäni olet myötäelänyt kaikissa hyvissä ja huonoissa hetkissä, joita tämä syksy on tuonut tullessaan, olen siitä vilpittömän kiitollinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *