Leijonat ja pelastushistoria

Katselin eräänä lauantai-iltana luontodokumenttia TV:stä. Savannien valtiaat, omaperäistä. Miksi ihmeessä puolet maailman luonto-ohjelmista kertoo leijonista? Tällä kertaa kissapedot eivät kuitenkaan odottaneet nälkiintyneinä sadekauden alkua Serengetin kansallispuistossa, vaan kävivät veristä valtataistelua kilpailevan lauman kanssa. Jännittävää! Jakso huipentui kahden urosleijonan kohtaamiseen, jonka jälkeen toinen joutui pakenemaan karummille maille. Tilanne vaikutti epätoivoiselta, kuinkahan seuraavassa jaksossa kävisi?

Dokumentin narratiivi oli mukaansatempaava, mutta jokin siinä jäi vaivaamaan. ”Karu maa”, jonne urosleijona joutui hävittyään pakenemaan, ei näyttänyt juurikaan poikkeavan sen aikaisemmasta reviiristä. Lisäksi draaman huippukohtana toiminut taistelu oli katkonaisesti leikattu ja kesti vain jokusen sekunnin. Tarkemmin ajattelen juuri mikään dokumentin kuvamateriaalissa ei kertonut erityisen jännittyneestä tilanteesta; leijonat makoilivat paikallaan, käveleksivät ympäriinsä ja söivät seepran. Valtataisteluksi varsin kesyn näköistä menoa.

Dokumentti – jos nyt dokumentista voi puhua – oli ilmiselvästi ohjailevasti käsikirjoitettu ja todellisiin tapahtumiin nähden reippaasti liioiteltu. Jonkinasteinen päälle liimattu kertomuksellisuus lienee dokumenteissa tavallista, mutta näkemäni jakso oli kuin tylsän kuvamateriaalin pohjalta väkisin kasattu tosielämän Leijonakuningas.* Mielikuva vahvistui, kun tarkistin ohjelman kuvauksen TV-oppaasta, sen mukaan seuraavassa jaksossa ”hyeenakuningatar Zalika hautoo kostoa”. Jep jep, milloinkohan Pasilan ennustama Koala vastaan valkohai saa ensi-iltansa?

Savannien valtiaat on hyvä esimerkki siitä, kuinka valmiina annettu narratiivi ohjaa tulkintaamme. Ilman kertojaääntä katsoja ei olisi hyvällä tahdollakaan saanut leijonien lekottelusta kuvaa meneillään olevasta eloonjäämiskamppailusta. Tulkitsemme väistämättä kaikkea havainnoimaamme ja mielemme rakenteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitkä asiat nostamme etualalle. Tässä tapauksessa dramaattinen kertomus sai rauhallisenkin savannin näyttämään taistelukentältä.

Vahvasti käsikirjoitettu luonto-ohjelma on kohtuullisen harmiton, kunhan sen kuvaaminen ei vahingoita eläimiä tai luontoa. Monissa tapauksissa tietynlaiseen tulkintaan ohjailu voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa ja eettisestikin arveluttavaa. Mainitsiko joku Raamatun?

Kristityt ovat etsineet Raamatusta oikeutusta näkemyksilleen ja tulkinneet sen tekstejä muuttuvissa tilanteissa itselleen suosiollisella tavalla. Nykylukija löytää Raamatusta usein pelastushistorian, jokaisen 66 kirjan läpi jatkuvan kertomuksen Jumalan suuresta suunnitelmasta, joka alkaa maailman luomisesta ja syntiinlankeemuksesta, huipentuu syntien sovitukseen ristillä ja lopulta päättyy viimeiseen tuomioon ja iankaikkisuuteen.

Pelastushistoria on hyvin valikoiva tulkintatapa; se muodostaa yhtenäisen tarinan nostamalla yksittäisiä raamatunkohtia pois yhteydestään ja liittämällä ne keinotekoisesti toisiinsa. On ylipäätään hyvin vaikea luoda Raamatusta yleispätevää tulkintamallia, joka samalla tekisi oikeutta sen pitkälle syntyprosessille. Tietyn tulkintamallin omaksuneelle Raamatun punainen lanka on kuitenkin helppo löytää.

Jokainen saa muodostaa Raamatun ydinajatuksista tai niiden puutteesta oman mielipiteensä, mutta tulkinnan merkitystä käsitysten syntymisessä ei pitäisi kiistää – mitään valmista kertomusta ei ole olemassa lukijasta irrallaan.

* Vai perustuuko leijonakuningas sittenkin tositapahtumiin?

Kuvankaappaus Youtube-videosta: https://www.youtube.com/watch?v=LB32UtNLmGg.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *