Väitöskirjantekijöiden välisestä epätasa-arvosta

Istuin viikko sitten tiistaina uusien yliopiston tohtorikoulutuksen opiskelijaedustajien perehdytysillassa. Illan ohjelma alkoi infopaketilla opiskelijaedustajan roolista päätöksenteossa ja jatkui mielenkiintoisella paneelikeskustelulla, jonka tiivistelmän voit lukea täältä. Kaikkein antoisinta oli kuitenkin kokoontua yhteen muiden humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulun edustajien kanssa ja jakaa ajatuksia. Oli toisaalta helpottavaa, toisaalta surullista huomata, että huolenaiheet olivat yhteisiä.

Helsingin yliopiston teetti viime vuonna tohtorikoulutuksestaan ulkopuolisen tarkastuksen, jonka tulokset julkaistiin joulukuussa. Loppuraportissa arviointiryhmä kehui muun muassa koulutuksen uudistunutta rakennetta, mutta löysi myös epäkohtia, yhtenä tärkeimmistä jatko-opiskelijoiden välinen epätasa-arvo. Ryhmän mukaan nykyisessä tilanteessa kaikille ei ole onnistuttu takaamaan yhtäläisiä mahdollisuuksia tutkimuksen tekemiseen. Erityisen heikossa asemassa ovat kokonaan ilman rahoitusta työskentelevät.

Sama teema nousi esiin tiistai-illan keskustelussa. Itse asiassa tasa-arvokysymystä pidettiin tämän hetken suurimpana ongelmana koko tutkijakoulussa. Yhdenvertaisuuden puute näkyi esimerkiksi puhuttaessa työtiloista, joita tarjotaan vain osalle väitöskirjantekijöistä.* Etenkin ilman rahoitusta työskentelevä on vaarassa joutua negatiiviselle kehälle, jossa kaikenlaisen tuen puute heikentää osaltaan mahdollisuuksia rahoituksen löytämiseen.

Jatko-opintoihin oikeuden saanut on tutkimussuunnitelmallaan läpäissyt jatkuvasti tiukentuvat kriteerit ja saanut yliopiston hyväksynnän aiheelleen – tohtoriohjelma on antanut luvan tutkimuksen tekemiseen. Tällaisen oikeuden luulisi merkitsevän enemmän, mutta valitettavan usein vain rahoitus näyttää ratkaisevan.

Totuus on, että merkityksellisiä tutkimussuunnitelmia ja päteviä tutkijoita on liikkeellä enemmän kuin rahoitusta. Apurahakomiteoiden arvioijien henkilökohtaiset mieltymykset ja projektien omat rekrytoinnit, jotka eivät aina ole kovin läpinäkyviä, muodostavat hakuprosessiin niin suuria muuttujia, ettei meritokratiasta oikein voi puhua. Kun vielä työsuhteessa olevat, apurahalla työskentelevät ja itse tutkimuksensa rahoittavat tulevat eri tavoin kohdelluiksi, voi hyvin perustein todeta, ettei ilmasto perustutkimuksen tekemiselle Suomessa ole kovin suotuisa.

Väitöskirjoja kirjoitetaan tietenkin monenlaisissa elämäntilanteissa ja harvan polku tohtoriksi on suoraviivainen. Eläkkeellä tai suunnitellusti työn ohessa tutkimusta tekevä ei välttämättä tarvitse ollenkaan muuta rahoitusta, toiset taas voivat pitää työpaikkansa apurahapäätöksiä odottaessa ja siirtyä rahoituksen saamisen jälkeen joksikin aikaa tutkimuksen pariin. Järjestelmä siis tarjoaa joustavuutta, mutta akateemisen työuran rakentamiseen se ei kannusta. Suoraan opinto-oikeuden jälkeen päätoimisesti tutkimukseen siirtyvä hyppää usein keskelle epävarmuutta, ja yliopiston tuen puuttuessa aloitteleva tutkija voi jäädä todella yksin. Vähemmästäkin katkeroituu.

Tiistai-illan lyhyt keskustelu ei tarjonnut tilanteeseen ratkaisukeinoja, mutta ainakin ääneen sanottuna ongelmasta tulee näkyvä. Se innoitti myös tämän tekstin kirjoittamiseen. Vahvan yhteisön tuella yksittäisenkin väitöskirjantekijän ääni tulee paremmin kuulluksi ja luotan siihen, että esimerkiksi Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijoiden oma järjestö pystyy työllään edistämään jatko-opiskelijoiden asemaa ja paikkamaan tuellaan heikon koulutuspolitiikan kaivamaa ja yliopiston täyttämättä jättämää kuoppaa.

* asiassa on huomattavia eroja tutkijakoulun sisällä, teologisessa tilanne on apurahansaajien työtilojen osalta parempi.

Ps. Avasin viikonloppuna blogisivun ensimmäistä kertaa aikoihin. Blogin kirjoittaminen on viime aikoina hautautunut muiden töiden alle, mutta yritän siitä huolimatta tehdä päivityksiä tännekin jatkossa hieman säännöllisemmin. Kirjoittelen pikapuoliin ainakin kuulumisia alkuvuodelta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *