Unohduin metrolaiturille

Väitöskirjan rahoituksesta kertovat tekstit ovat olleet tässä blogissa pääosin negatiivissävytteisiä. Olen kokenut apurahojen ja palkkapaikkojen hakemisen niin kuluttavaksi ja turhauttavaksi, että jouduin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa pohtimaan vakavasti, onko mielenkiintoinenkaan työ kaiken vaivan arvoista.

Viikko sitten, perjantaina kolmas marraskuuta iltapäivällä, olin juuri poistumassa metrosta, kun sain puhelun. Puhuja toisessa päässä onnitteli ja tarjosi neljän vuoden pestiä tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa. Haastattelu oli kuulemma mennyt hyvin ja tiukkojen keskustelujen jälkeen valinta oli kohdistunut minuun. Puhelu päättyi ja jäin hölmistyneenä seisomaan metrolaiturille. En ole ihan varma, kuinka kauan siinä olin. Lue loppuun

Ei pelkkä vitsi, mutta vähän kuitenkin

Ensimmäinen kesän kolmesta rippikoulusta on nyt takana päin. ”Hauska tyyppi, joka saa muut nauramaan”, kuten monessa leiriläisen palautteessa tällä kertaa luki, ei ole minulle arkielämässä millään tapaa tyypillinen rooli, mutta nuorten parissa työskennellessä itseironia ja huonot jutut tuntuvat toimivan. Ryhmän koheesiota voi edistää ja jänniteitä purkaa vaikkapa juuri tekemällä itsestään porukan yhteisen vitsin.

Miten tämä liittyy jatko-opiskeluun millään tavalla? Ainakin siten, että nuorisotyö on opettanut minulle yleisemminkin olemaan ottamatta itseäni liian vakavasti. Olen aina ollut varsin itsekriittinen, ja vaikka sen avulla pystynkin ajoittain piiskaamaan itsestäni parempia tuloksia, kovat suorituspaineet ja armottomuus ovat pitkällä aikavälillä pikemminkin lamauttavia kuin voimauttavia asioita. Nuorten suora palaute ja välittömyys palauttavat maan pinnalle ja muistuttavat, että muutakin elämää on.

Lue loppuun

Huolestuttavaa kehitystä

Kuuntelin tällä viikolla puolivahingossa Eppu Normaalia ja järkytyksekseni pidin siitä vähäsen. Yleensä tappavan tylsä kitarasoundi, monotoninen lauluääni ja ihan erityisesti sanoitusten raivostuttavat sutkautukset saavat minut pysymään kaukana koko yhtyeestä.* Eniten vastustan sitä ummehtunutta Suomi-kuvaa, jota koko bändi minulle edustaa. Mutta ehkä Urheiluhullun sanoitukset sitten ovat sen verran ajankohtaiset tämänhetkisessä kuplassani, että tällä kertaa huomasin niiden osuvuuden ja naurahdin. Vähän kuitenkin huolestuin, toivottavasti tila ei ole pysyvä. Jos seuraavaksi alan kuunnella Dingoa, hälyttäkää apua.

Tällä viikolla luin kyllä ihan oikeastikin huolestuttavasta asiasta. Tieteentekijöiden liitto nimittäin julkaisi tiistaina jäsenkyselynsä tulokset uhkaavalla otsikolla ”Kauas urat karkaavat” (YLE:kin tarttui aiheeseen) ja maalaili synkän kuvan akateemisessa maailmassa työskentelevän nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Raportista käy ilmi muun muassa, että pysyvien työsuhteiden määrä on tutkijoilla laskemaan päin, ja että jopa pysyvissä työsuhteissa työskentelevät ovat huolissaan työpaikkojensa puolesta. Lue loppuun