Heaven knows I’m miserable now.

Fanitan The Smithsiä kovasti. Vaikka en voi väittää ymmärtäväni moniakaan Morriseyn sanoituksista (voikohan kukaan?), yksittäiset lyriikat iskevät silloin tällöin vahvasti. Viime aikoina päässäni on usein soinut pätkä blogin otsikosta löytyvästä kappaleesta:

“I was looking for a job, and then I found a job, and heaven knows I’m miserable know.”

Etsin töitä, löysin töitä – ja kylläpä olenkin nyt onneton. Tähän virkkeeseen tiivistyy jotain varsin olennaista alkuvuodestani. Lue loppuun

Viikkokatsaus 7: sähköiskuja ja synkistelyä

Tunnit uhkaavat tällä hetkellä loppua kesken ja viikkokatsauksenkin kirjoittaminen venähti. Saisin työviikon helposti täyteen, vaikka en koskisi väitöskirjaan ollenkaan ja silti pitäisi olla jotain sanottavaa ensimmäisessä seminaaritapaamisessa. Sirpaleinen viikko-ohjelma täytyisi saada jotenkin järkevämmäksi.

Viikon jännittävin tapahtuma osui perjantai-iltaan, kun sain töissä sähköiskun rikkinäisestä uunista. Lääkäri totesi sydänfilmin ottamisen jälkeen, etten ”luultavasti enää tässä vaiheessa saa kuolettavia rytmihäiriöitä”, eli meno jatkuu. Pieni shokkihoito lienee joskus ihan paikallaan. Lue loppuun

Hyvä tyyppi vai hyvä tutkija?

Laskelmoida: kaavailla tai suunnitella itsekkään ovelasti mahdollisuuksiaan tai toimintaansa. (Kielitoimiston sanakirja)

En voi sietää laskelmointia. Akateemisenkin maailman työmarkkinoilla tapahtuva ihmisten välineellistäminen saa minut voimaan pahoin. Sama pätee sellaisiin rekrytointiprosesseihin, jotka eivät ole aidosti läpinäkyviä.

Ymmärrän, että oikeiden ihmisten tunteminen on tärkeää, kun tavoitteena on antaa omalle työlle sen ansaitsema näkyvyys. Ymmärrän, että (potentiaaliset) kollegat ja heidän työnsä on syytä tuntea, jotta oma tutkimus on mahdollista liittää osaksi uusia projekteja. Ymmärrän senkin, että omaa tutkimusaihetta valitessa on tarpeen pohtia, kuinka hyvin se on toteutettavissa juuri kyseisessä yksikössä tai hankkeessa. Kaikki nämä ovat hyvän työnhakijan kannatettavia toimintatapoja. Verkostoituminen muuttuu suhmuroinniksi silloin, kun ihmissuhteista tulee todellista pätevyyttä merkittävämpiä tekijöitä. Lue loppuun

Ei pelkkä vitsi, mutta vähän kuitenkin

Ensimmäinen kesän kolmesta rippikoulusta on nyt takana päin. ”Hauska tyyppi, joka saa muut nauramaan”, kuten monessa leiriläisen palautteessa tällä kertaa luki, ei ole minulle arkielämässä millään tapaa tyypillinen rooli, mutta nuorten parissa työskennellessä itseironia ja huonot jutut tuntuvat toimivan. Ryhmän koheesiota voi edistää ja jänniteitä purkaa vaikkapa juuri tekemällä itsestään porukan yhteisen vitsin.

Miten tämä liittyy jatko-opiskeluun millään tavalla? Ainakin siten, että nuorisotyö on opettanut minulle yleisemminkin olemaan ottamatta itseäni liian vakavasti. Olen aina ollut varsin itsekriittinen, ja vaikka sen avulla pystynkin ajoittain piiskaamaan itsestäni parempia tuloksia, kovat suorituspaineet ja armottomuus ovat pitkällä aikavälillä pikemminkin lamauttavia kuin voimauttavia asioita. Nuorten suora palaute ja välittömyys palauttavat maan pinnalle ja muistuttavat, että muutakin elämää on.

Lue loppuun

Popedaa latinaksi

Tänään minulla on vapaapäivä kesätöistä. Se eroaa eilisestä ja toissapäiväisestä työpäivästä siten, että tänään en yritä edes näennäisesti tehdä töitä. Sen sijaan pitäisi palauttaa jo pari päivää myöhässä oleva latinan jatkokurssin oppimispäiväkirja.

Oikeastaan en haluaisi ajatella koko asiaa. Olin koko kurssin ajan henkisesti kesälomalla ja hoidin tehtävät puolivillaisesti. Lisäksi olen opiskellut latinaa edellisen kerran yli kolme vuotta sitten. Tämän kaiken seurauksena luennoilla oli mahdotonta pysyä kärryillä, ja niiltä tarttui mukaan lähinnä turhautuminen. Lopulta oikeiden hommien välttely oli siinä pisteessä, että käänsin mieluummin Popedaa kuin Augustinusta:

Lue loppuun