Oikeudenalat ja oikeudellisten ongelmien ratkaisu

Anni Tuomela

1. Oikeuslähteiden käyttö
1.1. Käytännön näkökulmia oikeuslähteiden käyttöön
1.2. Oikeuslähteet ja niiden käyttö vaihtelevat eri oikeudenaloilla
1.3. Löytyykö oikea ratkaisu aina oikeuslähteistä?
2. Oikeudellisten ongelmien ratkaisu
2.1. Oikeudellisen ratkaisutoiminnan perusrakenne
2.2. Oikeudellisen perustelun taito
2.3. Oikeudellinen ratkaisutoiminta ja perustelutaito oikeustieteen opinnoissa

1. Oikeuslähteiden käyttö

1.1. Käytännön näkökulmia oikeuslähteiden käyttöön

Osassa Lainoppi ja oikeudenalat on kuvattu, kuinka oikeuslähteet jakautuvat vahvasti velvoittaviin, heikosti velvoittaviin ja sallittuihin oikeuslähteisiin.

Keskeisin ja yleisimmin käytetty oikeuslähde on luonnollisesti laki eli eduskunnan säätämät voimassaolevat säännökset. On helppo ymmärtää, että lait sitovat paitsi meitä yleensäkin yksityisinä toimijoina ja kansalaisina, myös yrityksiä niiden toimiessa, valtiota kun meitä koskevia päätöksiä tehdään ja erityisesti tuomioistuimia, kun tuomarit ratkovat niissä oikeusriitoja lakien nojalla. Maallikko ajattelee helposti, että kun tilanteeseen on löytynyt siihen soveltuva lain säännös, on jo saatu selville miten tilanteessa tulisi toimia tai kuinka oikeudellinen ongelma pitäisi ratkaista. Näin ei kuitenkaan aina ole: joskus sovellettavan lain tarkoitus tai sisältö on epäselvä ja tulkinnanvarainen, joskus sopivaa normia ei löydy ja joskus tilanteeseen voi soveltua useita normeja. Usein on kysymys vain siitä, että lakeja ei voida kirjoittaa kovin yksityiskohtaiseen muotoon, vaan niiden tuleekin olla yleisiä ja laajasti soveltuvia kuten osassa Lainoppi ja oikeudenalat on tuotu esiin. Tällöin tarvitaan lisää oikeuslähteitä, joiden avulla selvitetään mitä normia tulisi soveltaa ja mistä soveltuva normi löytyisi tai kuinka löydettyjä normeja tulisi tulkita tässä tilanteessa.

Näitä oikeustilan selvittämisessä käytettäviä oikeuslähteitä ovat siis:

Lakien esityöt eli lainvalmistelussa syntyneet asiakirjat, joista saadaan tietoa siitä, mitä lakien valmisteluvaiheessa on lainsäädännöllä haluttu saavuttaa ja miksi tiettyihin sanamuotoihin on päädytty. Erityisen tärkeitä lainsäädännön esitöistä ovat hallituksen esitykset eduskunnalle, joissa säädettyjen säädösten merkitystä ja yleisiä ja säännöskohtaisia tavoitteita on kerrottu ja perusteltu, jotta eduskunta saisi käsityksen siitä miksi lakiesitys tulisi hyväksyä. Muita lakien esitöitä ovat erilaiset komiteamietinnöt sekä lain uudistamistarpeista tehdyt selvitykset ja arviomuistiot. Lisäksi monilla oikeudenaloilla ovat eduskunnan valiokuntien lausunnot keskeinen lakien esityömateriaali, josta voidaan saada tukea erilaisille tulkintasuosituksille. Usein lain säännösten sanamuodot vielä muuttuvat ja tarkentuvat eduskunta- ja valiokuntatyöskentelyn aikana, jolloin valiokuntien lausuntojen ja mietintöjen perusteluilla on merkitystä.[1]

Varsinkin tuoreen lainsäädännön ollessa kyseessä voi esitöillä olla keskeinen merkitys tulkintatilanteissa, koska tällöin oikeuskäytäntöä ei ole välttämättä vielä syntynyt.

Oikeuskäytäntö eli tuomioistuinten ja muiden oikeudellisten ratkaisuelinten lain soveltamisratkaisut. Perehtymällä jo tehtyihin ratkaisuihin ja tulkintalinjoihin voidaan saada tietoa siitä, onko olemassa jokin vakiintunut oikeusnormin tulkintakäytäntö jota tulisi seurata. Jotta ratkaisun linjaa ja perusteluita olisi noudatettava, on ratkaisun oltava riittävän samankaltainen kuin tilanne, jossa siihen oikeuslähteenä vedotaan. Sovellettavan oikeusohjeen ja tapauksen tosiasioiden tulee siis olla analogisia toisiinsa nähden (ks. edellä analogiasta osassa Lainoppi ja oikeudenalat).

Korkein oikeus (KKO) on Suomessa julistautunut ennakkopäätöstuomioistuimeksi. Tämä tarkoittaa, että tuomioistuin antaa ratkaisuja erityisesti sellaisista kysymyksistä, joihin laki ei anna selvää vastausta. Ennakkopäätöksillä annetaan oikeusohjeita tulevien vastaavanlaisten oikeustapausten varalle ja pyritään varmistamaan, että lakia tulkitaan tuomioistuimissa samalla tavalla. Korkein hallinto-oikeuden ratkaisuilla ei ole ennakkopäätöksen asemaa, mutta tosiasiassa niillä on kuitenkin merkittävä alempien tuomioistuinten ja viranomaisten ratkaisukäytäntöä ohjaava merkitys.

Molemmat ylemmät tuomioistuimet julkaisevat ratkaisuistaan keskeisimmät ja ne, joilla on yleistä mielenkiintoa ja yleisempää tulkintakäytäntöä ohjaavaa merkitystä. KKO julkaisee ennakkopäätöksensä ja KHO puolestaan julkaisee periaatteellisesti merkittävimmät päätöksensä niin sanottuina vuosikirjaratkaisuina. Esimerkiksi Korkein hallinto-oikeus ratkaisee vuosittain noin 4000 tapausta, ja niistä muutamia satoja vuosittain julkaistaan sähköisessä säädöstietokannassa.

Oikeuskäytäntöä syntyy myös muissa alemmissa tuomioistuimissa, jotka nekin voivat julkaista ratkaisuistaan merkittävimmät. Ratkaisutoimintaa muissa vastaavissa tilanteissa ohjaavaa vaikutusta voi hyvin olla hallinto-oikeuksien tai käräjäoikeuksien lainvoimaisilla tuomioilla eli sellaisilla tuomioilla, joista ei valitusajan kuluessa ole valitettu ylempiin tuomioistuimiin.

Oikeuskäytännön aseman voivat joillakin oikeudenaloilla saada myös muut oikeudellisesti vähemmän sitovat ratkaisut kuten erilaisten asiamiesten päätökset, eri alojen itsesääntely- ja valvontainstanssien päätökset ja ratkaisut jne. Näistä voidaan mainita esimerkkinä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisut ja lausunnot sekä kuluttajasuojalautakunnan lausunnot.

Usein ajatellaan, että tuomioistuimen ratkaisun lopputulos on sen kiinnostavin osa, ja juuri sillä olisi oikeuslähteenä merkittävä arvo. Puhutaan oikeusohjeesta, joka tarkoittaa juuri sovellettavan normin tulkintasuositusta vastaavissa tilanteissa. Monesti näin onkin, ja tuomioistuinten ratkaisun lopputulos ohjaa muissa vastaavissa tulkintatilanteissa. Aina kuitenkaan ratkaisut eivät ole yksimielisiä eli niihin voi sisältyä yhden tai useamman tuomarin eriävä mielipide ja sen perustelut. Ratkaisuista voi siten saada tietoa myös erilaisista perusteluvaihtoehdoista ja vakiintuneista perustelutavoista.

Oikeuskirjallisuus eli ammattikirjallisuus, jossa oikeudenalan tutkijat esittävät kritiikkiä, kehittämisajatuksia ja perusteltuja kannanottoja nykyisestä lainsäädännöstä ja sen soveltamisvaihtoehdoista. Joskus oikeuskirjallisuus sisältää myös kirjoittajansa perusteltuja tulkintasuosituksia taikka ehdotuksia lainsäädännön muutostarpeista. Oikeuskirjallisuus voi kattaa erilaisia julkaisuja, jotka eri tavoin voivat tukea argumentaatiota. Niin sanotut kommentaariteokset esittelevät lainsäädäntöä ja kokoavat useimmiten lain omaa systematiikkaa noudattaen niiden esitöistä ja myös oikeuskäytännöstä lainsäädännön sisältöä ja tarkoitusperiä tarkentavaa ja selventävää informaatiota. Tieteelliset monografiat ja artikkelit puolestaan tarkastelevat usein lainsäädäntöön liittyviä kysymyksiä tieteellisestä kysymyksenasettelusta käsin. Nämä kysymyksenasettelut voivat olla hyvin moninaiset aina käytännönläheisistä ja yksityiskohtaisista ongelmista laajoihin, poikkitieteellisiin ja teoreettisiin näkökulmiin. Erityistä tällaiselle kirjallisuudelle on usein se, että ne tuottavat muita oikeuslähteitä systematisoivaa tietoa ja periaatteita. Näin ollen oikeuskirjallisuudessa voidaan tuottaa lainsäädännön tulkintaa tukevaa ja ohjaavaa tietoa, ja myös erilaisten oikeudellisten ongelmien ymmärtämisessä ja ratkaisemisessa relevantteja periaatteita ja soveltamissuosituksia. Esimerkiksi hallinto-oikeudessa sovellettavat hyvän hallinnon viisi oikeusperiaatetta on kehitetty alkujaan oikeuskirjallisuudessa. Oikeuskirjallisuudesta saa tietoa myös sellaisista sovellettavista periaatteista ja normeista, jotka ovat voimassaolevia, mutta jotka eivät sisälly lainsäädäntöön. Esimerkiksi mikään laki ei sisällä normia, jonka mukaan sopimuksia on noudatettava. Tämä normi on kuitenkin sopimusoikeudellisen lainsäädännön lähtökohta, ja sopimusoikeuden perusteoksista, oppikirjoista ja tieteellisistä julkaisuista tämän periaatteen voi löytää.[2]

Oikeuslähteet ovat oikeudellisten tilanteiden ja ongelmien selvittämisessä ja ratkaisemisessa oleelliset työvälineet.

  • Oikeuslähteitä tarvitaan kun ratkaistaan oikeudellisia ongelmia ja arvioidaan erilaisia toimintavaihtoehtoja kohdattaessa oikeudellisia ongelmia. Esimerkiksi tuomioistuinten päätöksiä tehtäessä sekä asianajajan avustaessa asiakastaan käytetään oikeuslähteitä. Oikeuslähteistä on hyötyä myös kun yksityinen henkilö arvioi, ratkeaako hänen ongelmansa oikeuden tai mahdollisesti jopa oikeudenkäynnin avulla.
  • Oikeuslähteitä tarvitaan, kun halutaan vakuuttavasti perustella kannanottoja oikeudellisiin kysymyksiin.
  • Oikeuslähteitä tarvitaan, kun etsitään tietoa oikeuden sisällöstä ja halutaan vaikkapa tutkimuksen muodossa selventää ja järjestää oikeudellista tietoa. Oikeustieteellä ja oikeuslähteillä on vuorovaikutuksellinen suhde: (lainopillinen) oikeustieteellinen tutkimus nojaa kannanotoissaan oikeuslähteisiin ja toisaalta myös tuottaa lisää oikeuslähteitä muun oikeudellisen argumentaation käyttöön.

Muut kuin oikeuslähteet ovat itse asiassa ”kiellettyjä” tiedon lähteitä ainakin tuomioistuinten ratkaisuissa. Tuomari ei siten saa vedota esimerkiksi median näkemyksiin, Raamattuun tai vastaavaan tiedon lähteeseen, josta voisi löytyä kannanottoja moraalisten ja oikeudellisten kysymysten ratkaisemiseen. Jos taas joku muu oikeudellista ongelmaa pohtiva vetoaa kannanottonsa perusteena johonkin muuhun kuin yleisesti hyväksyttyyn oikeuslähteeseen, antaa se hänen argumentaatiostaan epäuskottavan kuvan. Kenen tahansa oikeudellista ongelmaa ratkaisevan tai siihen kantaa ottavan on syytä pyrkiä vakuuttavuuteen, jotta esimerkiksi kuluttajansuojaa rikkonut yrittäjä saadaan muuttamaan toimintaansa, vahingon aiheuttanut suostuisi korvaamaan vahingon seuraamukset ilma oikeudenkäyntiä, hallintoasiasta tehty valitus voisi menestyä taikka ilman syytään rikossyytteeseen joutunut henkilö tulisi puolustettua tehokkaasti.

1.2. Oikeuslähteet ja niiden käyttö vaihtelevat eri oikeudenaloilla

Oikeusjärjestelmään tutustuvan on varauduttava siihen, että tutustuminen oikeuslähteisiin ja niiden käyttöön yleisellä tasolla eli tutustuminen yhteen yleiseen oikeuslähdeoppiin ei riitä. Seuraavassa kuvataan lyhyesti sitä, kuinka oikeuslähteet ja niiden käyttö eri oikeudenaloilla vaihtelee – tästä seuraa, että opiskeltaessa uutta oikeudenalaa on tutustuttava aina uudelleen kunkin alan oikeuslähdeopillisiin kantoihin.

Kullakin oikeudenalalla on omat keskeiset oikeuslähteensä. Oikeudenalalla sovellettava lainsäädäntö eroaa tietysti jo sisällöllisesti: esimerkiksi hallinto-oikeuden piirissä sovelletaan usein hallintolakia, finanssioikeuden piirissä laajaa verolainsäädäntöä, prosessioikeudessa oikeudenkäyntiä koskevia säädöksiä jne. On tietysti mahdollista ja joillakin oikeudenaloilla tyypillistäkin, että sovellettavaksi tulevat ”toisen oikeudenalan” normit. Esimerkiksi ympäristöoikeudellista kuntien ja valtion päätöksentekoa säädellään hallinto-oikeuden normeissa. Tiettyjen oikeudenalojen normit kuten valtiosääntöoikeuden tutkimuksen kohteena olevat perustuslain normit ja eurooppaoikeuden piirissä keskeiset EU-oikeuden normit soveltuvat hyvin laajasti kaikilla muillakin oikeudenaloilla.

Oikeudenalat vaihtelevat myös sen suhteen, kuinka merkityksellisessä asemassa oikeudenalalla ovat säädetyt lait. Joillakin aloilla sovellettava lainsäädäntö on hyvin vanhaa, jolloin oikeuskäytännöllä ja oikeuskirjallisuudella voi olla korostunut rooli alan oikeuslähteiden joukossa. Niiden avulla saadaan tietoa siitä, kuinka normia on sovellettu muuttuvassa maailmassa ja tilanteissa, joita ei ole lakia säädettäessä ehkä voitu ennakoida. Joillakin aloilla kuten finanssioikeuden piirissä taas lainsäädäntö uusiutuu hyvin tiuhaan tahtiin, jolloin sekä oikeuskäytäntö että laadittu oikeuskirjallisuus voivat olla ilmestymisensä jälkeen jo kuukausissa vanhentunutta tietoa. Myös oikeudenaloihin kuuluvien säädösten määrä vaihtelee riippuen oikeudenalasta: nuorehkolla viestintäoikeuden oikeudenalalla tai perinteikkäällä valtiosääntöoikeuden oppiaineella sovellettavaa lainsäädäntöä on vähemmän kuin esimerkiksi runsaasti erityislainsäädäntöä sisältävällä hallinto-oikeuden oikeudenalalla.

Osalla oikeudenaloista on enemmän niin sanottua pehmeää sääntelyä eli lainsäädäntöä muistuttavia muun kuin lainsäätäjän laatimia sääntöjä, jolloin myös oikeuslähteisiin voi alalla lukeutua erilaisten itsesääntelyinstanssien päätöksiä, lausuntoja ja tulkintoja alan tuomioistuinkäytännön ohella. Esimerkkinä voidaan mainita konkurssiasiain neuvottelukunta prosessi- ja insolvenssioikeuden oppiaineessa ja julkisen sanan neuvosto viestintäoikeuden piirissä.[3]

Osalla oikeudenaloista lainsäädäntö on luonteeltaan joustavaa ja harkinnanvaraista. Toisinaan oikeudellisia periaatteita on kirjattu lainsäädäntöön. Esimerkkinä voidaan mainita ympäristöoikeus, jonka päätöksenteossa on tarkoituksenmukaista ottaa tilannekohtaiset olosuhteet huomioon päätöksiä tehtäessä. Ympäristöoikeudellisilla periaatteilla onkin keskeinen merkitys paljon harkintaa suovan lainsäädännön tulkinnassa, samoin kuin alalla kehittyvällä oikeuskäytännöllä. Rikosoikeudellinen sääntely on puolestaan esimerkki lainsäädännöstä, jossa on pyritty mahdollisimman suureen ennakoitavuuteen ja tarkkuuteen, ja harkinnanvaraisuutta on pyritty hallitsemaan.

Osa oikeudenaloista muistuttaa ennemminkin tieteenaloja, kuten oikeusteoria, oikeussosiologia, oikeushistoria ja oikeustaloustiede. Näillä oikeudenaloilla ei välttämättä sovelletakaan oikeuslähteitä, vaan oikeuslähteet ovatkin tyypillisesti toisen tieteenalan menetelmin tehtävän tutkimuksen kohteena. Esimerkiksi oikeussosiologia voi tutkia sosiologisin menetelmin tuomioistuinten langettamien rangaistusten tehokkuutta. Näiden oikeudenalojen tuottamalla tiedolla voi olla vastaavasti muilla oikeudenaloilla oikeuslähteenä käyttöä. Joillakin oikeudenaloilla on tyypillistä, että relevanttia oikeuslähteistöä ja tulkinta-aineistoa haetaan toisen tieteenalan tutkimuksista: esimerkiksi kauppaoikeuden piirissä taloustieteellä ja rikosoikeuteen sisältyvän kriminologian piirissä sosiologisella tutkimuksella on paljon painoarvoa.

Oikeustieteen yhtenä tehtävänä on systematisoida kunkin alan lainsäädäntöä ja muita oikeuslähteitä. Oikeuskirjallisuuden avulla saakin usein hyvän kuvan siitä, millainen painoarvo kullakin oikeudenalalla eri oikeuslähteillä on ja mistä löytyvät kyseisen alan keskeiset säädökset. Siksi uuteen oikeudenalaan tutustuttaessa onkin hyvä aloittaa alan perusteoksista, joissa kerrotaan oikeudenalan lähtökohdista eli periaatteista ja arvoista. Lainsäädäntöön ei aina ole kirjattu keskeisiäkään sovellettavia oikeusperiaatteita ja oikeudenalan lähtökohtia. Perusteoksista saa yleiskuvan siitä, mitkä lait ovat oikeudenalalla keskeisimmät ja millaisen kokonaisuuden ne muodostavat. Samoin oikeuskirjallisuudesta selviää, mistä oikeuslähteistä löytyy alan lainsäädäntöä selventävää ja ratkaisua ohjaavaa tietoa ja millainen painoarvo kullakin oikeuslähteellä alalla on. Oikeudellisten ongelmien ratkaisemista siis mahdollistaa ja jouduttaa oikeustieteen tuottama tieto.

Hallitsemalla yksi yleinen oikeuslähdeoppi ja omaksumalla jako vahvoihin, heikkoihin ja sallittuihin oikeuslähteisiin saadaan hyvä perusrakenne oikeuslähteiden hallintaan. Se ei kuitenkaan välttämättä riitä, vaan kunkin oikeudenalan hallitseminen edellyttää kyseisen oikeudenalan ”oman” oikeuslähdeopin hallintaa eli tietoa siitä, millaista ja minkä ikäistä on oikeudenalalla sovellettava normisto ja mitkä ovat käytetyimmät oikeuslähteet ja argumentit.

1.3. Löytyykö oikea ratkaisu aina oikeuslähteistä?

Kuten edellä on tuotu esiin, lainsäädäntö on luonteeltaan yleistä, ja siinä mielessä epämääräistä tai abstraktia, että aina ei lain lukemisen perusteella ole selvää, mihin lopputulokseen sovellustilanteessa tulisi päätyä. Eduskunnan lait ovat inhimillisen toiminnan tulos. Lain valmisteluprosessi voi olla puutteellinen vaikkapa vähäisten resurssien tai huomioon otettavan kansainvälisen säännöstön vaikean hallittavuuden vuoksi. Lakien vaikutusten ennakointi on myös haasteellista ja vaatisi ammattimaista tutkimusta, mihin ei lakeja säädettäessä välttämättä ole aikaa tai muita resursseja. Lainsäädäntö voi siten olla käytännön soveltajan kannalta jäykkää tai liian epäselvää taikka johtaa epätoivottaviin tuloksiin. Lait ovat myös usein poliittisen kompromissin tulos: voi olla että tietty sanamuoto valitaan lakiin siksi, että se on riittävän epämääräinen kelvatakseen eri kantojen edustajille. Toisinaan lailla tietoisesti halutaan jättää ratkaisun tekijälle harkinnanvaraa, jotta olisi mahdollista ratkaisutilanteessa ottaa huomioon joustavasti tilannekohtaisia olosuhteita.

Ylipäätään lakien muodostama kokonaisuus ei ole looginen ja koherentti. Tutkimuksillakaan ei esimerkiksi ole onnistuttu selvittämään, kuinka monta voimassaolevaa säännöstä Suomen oikeusjärjestykseen kuuluu. Euroopan unionin säännösten määrästä on myös olemassa vain arvioita. Aika ajoin poliittisessa keskustelussa tuodaan esiin turhan sääntelyn purkamistavoite, mutta sääntelyn poistaminenkin voi olla yllättävän haasteellista. Säädettäessä lakeja tarkastetaan kyllä viran puolesta muutostarpeet muuhun lainsäädäntöön, mutta silti erilaiset ristiriidat lakipykälien välillä ovat mahdollisia. Lakeja valmisteltaessa ei läheskään aina ole resursseja valmistella kokonaisuudistuksia, jossa tarkastellaan lainsäädännön uudistamistarpeita laajemmin ja valmistellaan johdonmukaisen ja selkeän kokonaisuuden muodostavia lakeja.[4]

Muut oikeuslähteet voivat tuoda selvyyttä ja tulkintaohjeita lain soveltajalle. Erityisesti oikeuskirjallisuudessa systematisoidaan, luodaan käsitteitä ja periaatteita sekä käsitteellistetään lainsäädännön arvopohjaa. Lakikirjan toimittaja esimerkiksi nojaa järjestäessään ja valitessaan lakikirjoihin mukaan otettavaa lainsäädäntöä oikeuskirjallisuuden vakiintuneisiin oikeudenalajaotuksiin ja käsitteisiin. Oikeuslähteiden käytön hallinta on siis tärkeä työväline oikeutta sovellettaessa. Kuitenkin on tilanteita, joihin ei oikeuslähteidenkään avulla saada riittävästi tietoa, jotta tiedettäisiin, miten lakia tulisi juuri tässä tilanteessa soveltaa. Voidaan päätyä tilanteeseen, jossa on yhä useita lain mukaan hyväksyttäviä ratkaisuja. Oikeuslähdeoppia itseään voidaan myös kritisoida liiasta kaavamaisuudesta, jolloin lain soveltaja ei vapaasti harkitse, mikä on kussakin tilanteessa oikeudenmukaisin ratkaisu.[5]

Tästä seuraa, että lain soveltajalla on usein enemmän tai vähemmän harkinnan varaa. Tällöin johtopäätöksiä voidaan tehdä esimerkiksi perustellen lopullista tulkintavaihtoehtoa esimerkiksi yhteiskunnallisin ja poliittisin perustein. Tällöin ratkaisujen perustelujen avoimuus ja vakuuttavuus on erityisen tärkeää. Lakimiehen ammattitaidon tärkeitä elementtejä ovatkin oikeuslähteiden hallinta ja oikeudellisten väitteiden ja näkemysten vakuuttava perustelu.

Lait ja muutkaan auktoritatiiviset oikeuslähteet eivät välttämättä johda yhteen, kaikkien näkökulmasta oikeudenmukaiseen ratkaisuun. Harkinnan varaa sisältyy lainsäädäntöön tarkoituksella ja välillä tarkoittamattakin. Mitä enemmän oikeuslähteet jättävät harkinnan varaa, sitä suurempi merkitys on kannanottojen oikeudellisella perustelulla.

2.     Oikeudellisten ongelmien ratkaisu

2.1.   Oikeudellisen ratkaisutoiminnan perusrakenne

Oikeudellista ratkaisutoimintaa eli oikeudellisten ongelmien tai tapausten ratkaisemista voidaan yksinkertaistetusti kuvata niin sanotun subsumption avulla. Tämä subsumptiopäättely rakentuu seuraavasti:

  1. Kuvataan oikeudellisen normin (esim. lain) oikeusohje. (ylälause)
  2. Kuvataan ongelmatilanteen tosiasiat. (alalause)
  3. Sovelletaan oikeusohjetta kyseiseen tapaukseen sijoittamalla alalauseen sisältämät tosiasiat ylälauseen tunnusmerkistöön jolloin saadaan johtopäätös.

Kyseessä on ideaalimalli, jossa oikeudellinen ratkaisutoiminta on selkeää, loogista ja ennakoitavaa.[6] Jos esimerkiksi ylälauseena oleva oikeudellinen sääntö on rikoslain 28:1 §:n ”Joka anastaa toisen hallusta irtainta omaisuutta, on tuomittava varkaudesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi.” ja alalauseessa tilannekuvaus ”Veijo Viikari on vienyt naapurimökin rannasta veneen ja airot irrottamalla kettingit kulmahiomakoneella.” kulkisi päättely seuraavasti: Vene ja airot ovat irtainta omaisuutta, ja ne ovat olleet toisen eli naapurin hallussa kun ne on kiinnitetty hänen mökkitontilleen. Veijo Viikarin toiminta eli veneen vieminen luvatta kulmahiomakoneella on anastamista. Näin ollen voidaan todeta että alalauseen faktat sijoittuvat ylälauseen alaisuuteen, ja voidaan siirtyä ylälauseen esittämän johtopäätökseen eli todeta, että Viikari on tuomittava varkaudesta sakkoon.

Tämä oikeudellinen malli on siis varsin yksinkertaistettu. Kun oikeudellinen normi velvoittaa soveltajaansa esimerkiksi luonnonsuojelulain 32 §:n tavoin: ”Luonnon- tai kulttuurimaiseman kauneuden, historiallisten ominaispiirteiden tai siihen liittyvien muiden erityisten arvojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi voidaan perustaa maisema-alue.” onkin jo huomattavasti vaikeampaa pohtia sen soveltumista mahdolliseen alalauseeseen ja samoin niitä johtopäätöksiä, joita soveltamisen jälkeen voidaan tehdä. Milloin luonnonmaisema on kaunis? Voiko erityinen arvo tarkoittaa vaikkapa sitä, että melko tunnettu runoilija on kuvannut maisemaa runossaan jolloin maisemaa tulisi suojella? Jos näihin kysymyksiin osataan vastata, on myös epäselvää, mihin johtopäätökseen silloin tullaan: jos maisema onkin kaunis ja sen kerrotaan olleen viikinkien suosiossa, laki sallii senkin jälkeen maisema-alueen perustamisen mutta myös sen, että maisema-aluetta ei perusteta (siinä ei siis edellytetä, että maisema-alue on perustettava).

Oikeudellinen ratkaisutoiminta on yleensä monivaiheisempi päättely- ja harkintaprosessi, johon liittyy oleellisesti myös käytetyn harkinnan kuvaaminen ja perusteleminen sekä erilaisten kantojen puolustaminen. Kyseessä on taito, jonka kehittyminen vie pitkän aikaa ja vaatii oikeudellista tietopohjaa.[7] Seuraavassa on lyhyesti kuvattu käytännön ratkaisutoiminnan erilaisia vaiheita. Tämän kuvauksen tarkoituksena on auttaa hahmottamaan millaisia vaiheita käytännön ratkaisutoimintaan voi sisältyä ja millaisia taitoja näistä vaiheista suoriutuminen edellyttää. Malli ei ole kuvaus siitä, millaista ratkaisutoiminnan tulisi olla eikä myöskään teoreettinen malli, joka toimisi kaikissa oikeudellisten ongelmien ratkaisutilanteissa.

  1. Mikä tai millainen oikeudellinen ongelma on kysymyksessä? Oikeudellisen ongelman hahmottaminen on ratkaisutoiminnan ensimmäinen vaihe, ja tämä hahmottaminen jatkuu ratkaisutoiminnan ajan ja voi täsmentyä tiedonhaun aikana ja perusteluprosessissa. Usein käsillä on konkreettinen tilanne, josta ei vielä tiedetä, mikä säännös soveltuisi tai edes sitä voidaanko ongelmaa ratkaista oikeuden tai lakien avulla. Tällöin tilanteen ratkaisua auttavat esimerkiksi kyky hahmottaa, minkä oikeudenalan piiriin tällainen tilanne tyypillisesti kuuluu ja mikä todennäköisesti tilanteessa on oikeuden näkökulmasta ongelmallista. Esimerkiksi suvun isoäidin kuoltua hänen laatikostaan löytyy allekirjoittamaton kirje, jossa kerrotaan kenelle lähisukulaisistaan hän halusi luovuttaa upean kartanonsa. Kaikki ovat epävarmoja siitä, miten kirje tulisi ottaa huomioon. Tilanteen hahmottamista nopeuttaa, jos ratkaisija hahmottaa, että kysymys on perhe- ja jäämistöoikeuden oikeudenalalle tyypillisesti kuuluva tilanne, ja että todennäköisesti tulisi selvittää, voidaanko kirjettä pitää sellaisena oikeudellisena asiakirjana kuin testamentti. Maalaisjärki tai oikeudellinen kokemustieto voivat myös ehdottaa, että tilanteessa oikeudellisena ongelmana voisi olla se, voidaanko allekirjoittamatonta kirjettä pitää testamenttina.
  1. Sovellettavien säännösten yksilöinti ja löytäminen. Jotta ratkaisutoiminnassa päästään eteenpäin, on yksilöitävä ja löydettävä soveltuvat säännökset. Tämäkin vaatii tiettyä osaamista. Tilanteeseen voi soveltua useita eri säädöksiä, joista tulisi valita mielekkäin. On tiedettävä, mistä säädöksestä sovellettavaa normia kannattaa etsiä. Kymmenien, mahdollisesti satojen pykälien joukosta on löydettävä soveltuva säännös. Tässä säännösten yksilöinnissä ja löytämisessä perustieto oikeudenaloista ja niiden normipohjasta on avuksi. Perhe- ja jäämistöoikeutta tunteva henkilö tietää, että testamenttia koskevat säännökset sisältyvät perintökaari –nimiseen säädökseen, ja osaa sieltä etsiä testamenttien muotovaatimuksia koskevan 10 luvun 1 §:n.
  1. Normin tai normien soveltaminen tilanteeseen. Selkeimmillään normeja voidaan soveltaa subsumptiomallin mukaisesti. Kun sovellettava normi on sanamuodoltaan avoimempi ja sisältää enemmän harkintavallan mahdollisuutta, ei subsumptiomalli välttämättä riitä kuvaamaan ratkaisutoimintaa. Löydetyt säännökset ohjaavat sitä, mitkä tilanteen tosiasiat nähdään oleellisina ja kuinka niitä kuvataan, ja toisaalta taas ratkaistava tilanne ohjaa sitä, mitä osia laista painotetaan ja miten sitä luetaan. Säännökset voivat vaikuttaa toisiinsa, esimerkiksi perustuslaki tai Euroopan ihmisoikeussopimus voi soveltua tilanteeseen samanaikaisesti tavallisen lain kanssa, ja edellyttää vielä tietynlaista lain tulkintaa.Usein normeja sovellettaessa löytyy useita tulkintavaihtoehtoja, jotka voivat soveltua samaankin tilanteeseen.
  1. Muiden oikeuslähteiden hyödyntäminen lain tulkinnassa. Kuten edellä on tuotu esiin, lainsäädännön tulkinnassa auttavat sellaiset oikeuslähteet kuin lainvalmisteluaineisto, oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuus. Lisäksi harkintavaltaa käytettäessä voidaan tukeutua esimerkiksi alan ohjeisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiin argumentteihin, tai pohjata perusteluita vaikkapa alan vakiintuneisiin käytäntöihin. Aina oikeuslähteitä hyödynnettäessä niihin on viitattava asianmukaisesti ja riittävällä tarkkuudella. Ratkaisuvaihtoehtojen punninta ja valinta tulisi näkyä perusteluissa erityisen avoimesti silloin, kun käytetään lain jättämää harkintavaltaa.
  1. Lopputuloksen tai lopputulosvaihtoehtojen esittäminen. Yleensä oikeudellisia ongelmia ratkottaessa pyritään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Tuomarilla ja virkamiehillä on ratkaisupakko, eivätkä he voi jättää lainsäädännön vaikeatakaan tulkintatilannetta ratkaisematta. Heidän on siis valittava yksi lopputulos. Perusteluissa toki saa tuoda esiin vaihtoehtoiset ratkaisutavat ja punnita niitä avoimesti tehdyn ratkaisun suhteen. Toisaalta taas asianajajat, yritykset ja kansalaiset tarvitsevat usein tietoa erilaisista ratkaisu- ja toimintavaihtoehdoista ja todennäköisyydestä jolla heidän kantansa ”häviää” tai menestyy. Maallikolle merkittävää tietoa on usein jo sekin, mikä osa hänen ongelmistaan on ratkottavissa oikeuden ja oikeudenkäytön välinein. Juristin ammattitaidon merkittävä osa on antaa arvioita siitä, milloin esimerkiksi oikeudenkäynti ei kannata ja millaisia muita vaihtoehtoja asiakkaalla on päästä oikeuksiinsa. Tällöin kiinnostavinta on eri ratkaisuvaihtoehtojen löytäminen ja niiden punnitseminen ja vertailu keskenään. Harvoin löytyykään ratkaisua, josta kaikki osapuolet olisivat samaa mieltä.
  1. Soveltamisen vakuuttava perusteleminen. Ks. seuraava osa.
Oikeudellinen päättely ja ratkaisutoiminta on monivaiheinen ajatusprosessi, jonka kuluessa oikeudellinen ongelma ratkaistaan soveltamalla lainsäädäntöä tai muuta normistoa tosiasialliseen tilanteeseen. Päättelyssä keskeistä on soveltaa oikeuslähteitä ja tunnistaa milloin soveltajalla on lisäksi harkintavaltaa eli useita lainmukaisia soveltamisvaihtoehtoja. Oikeudellista päättelyä voi ja tuleekin harjoitella – se on taito, johon harjaannutaan useiden vuosien ajan.

  2.2. Oikeudellisen perustelun taito

Oikeudellisella perustelulla tarkoitetaan tässä yleisemmin sekä oikeuslähteisiin perustuvaa argumentointia että oikeudellisen ratkaisutoiminnan kuvaamista ja sen lopputuloksen perustelemista. Oikeudellista perusteleminen on, kun se perustuu oikeuslähteisiin ja kun siinä esitetään perusteltuja kannanottoja oikeudellisiin kysymyksiin. Oikeudellisella perustelutaidolla argumentoidaan oikeuslähteiden avulla, oikeutetaan päätökseen sisältyvän mahdollisen harkintaa ja vakuutetaan harkinnan oikeudenmukaisuutta.

Mihin oikeudellisen perustelun taitoa sitten tarvitaan? Perustelutaidosta hyötyy niin oikeuden ammattilainen kuten tuomari tai asianajaja kuin hallinnon asiakas joka toivoo verovapautushakemuksensa tulevan hyväksytyksi. Tuomioistuinten tuomioiden perusteluilla avataan päätöksenteon vaiheita ja kuvataan mahdollisia muita ratkaisuvaihtoehtoja punniten niitä keskenään. Ratkaisun kohteet saavat perusteluiden avulla tietää, miten heidän oma kantansa ja perustelunsa on otettu päätöksenteossa huomioon. Tuomioistuimen ratkaisun saanut voi perusteluiden avulla myös arvioida päätöksen hyväksyttävyyttä ja mahdollisuuksiaan tehdä ratkaisusta valitus ylempään tuomioistuimeen. Myös viranomaisten päätösten perusteluiden keskeinen tarkoitus on antaa kuva päätöksenteon vaiheista ja mahdollistaa päätöksistä tehtävät oikaisuvaatimukset ja valitukset.

Perusteluilla kansalainen voi puolestaan vakuuttaa hakemuksen vastaanottajan (viranomaisen) hakemuksen perusteista ja lainmukaisuudesta. Laadittaessa valituksia hallinnon tai tuomioistuinten päätöksistä on perustelutaidolla myös merkitystä. Yksityisoikeudellisessa riidassa vastapuoli voi perusteluiden perusteella vakuuttua että sopimussakko kannattaa maksaa eikä joutua oikeudenkäyntiin eli perustelutaito voi auttaa välttymään tarpeettomilta oikeudenkäynneiltä.

Tuomareiden ja virkamiesten on perusteltava kaikki päätöksensä ja ratkaisunsa. Päätöksen antaminen ilman perusteluita on virkavirhe. Perusteluvelvollisuuden sisältöä voidaan tarkastella lainsäädännön vaatimusten valossa. Hallintolain 45 §:n mukaan viranomaisen on perusteltava päätöksensä, joka sisältää ratkaisun jonkun edusta, oikeudesta tai velvollisuudesta. Viranomaisen on kuvattava perusteluissa, mitkä seikat ja selvitykset ovat vaikuttaneet asian ratkaisuun ja mikä oikeudellinen merkitys niille on annettu. Viranomaisen on yksilöitävä sovelletut säännökset perusteluissa. Jos laissa esimerkiksi lausutaan, että toimeentulotukea voidaan myöntää kun siihen on tarve, ei perusteluiksi riitä pelkkä ilmoitus ”tuelle ei ole tarvetta”, vaan perusteluissa on kuvattava miksi näin on. Hallintolaki edellyttää myös, että viranomaisten ratkaisujen tulee olla täydellisiä, selkeitä ja riittävästi yksilöityjä. Nämäkin vaatimukset vaikuttavat perusteluvelvollisuuteen.

Tuomioistuinten ratkaisujen perusteluvelvollisuutta koskee oikeudenkäymiskaaren 4 §: ”Tuomio on perusteltava. Perusteluissa on ilmoitettava, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu. Perusteluissa on myös selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä.” Tuomioistuinten ratkaisujen perusteluilta edellytetään käytännössä esimerkiksi vakuuttavuutta, avoimuutta, johdonmukaisuutta, ymmärrettävyyttä ja huoliteltua kieliasua. Näitä tuomioistuinten perusteluille asetettuja vaatimuksia voidaan hyvin soveltaa pohdittaessa, milloin muidenkin tahojen suorittama oikeudellinen argumentaatio on onnistunutta ja vakuuttavaa.

Taito esittää oikeudellisia perusteluita on oleellinen osa juristin perustaitoja. Perusteluissa viitataan ensi sijassa sitoviin oikeuslähteisiin. Perusteluiden avulla myös kuvataan päätöksenteon vaiheita ja sitä tapaa, jolla johtopäätöksiin on tultu. Perusteluilla voidaan avata useiden mahdollisten ratkaisuvaihtoehtojen välistä punnintaa. Perusteluilla oikeutetaan tehtyä johtopäätöstä. Perustelut mahdollistavat oikeudellisen ratkaisun arvioinnin.

  2.3. Oikeudellinen ratkaisutoiminta ja perustelutaito oikeustieteen opinnoissa

Oikeustieteen opintoja suoritettaessa oikeudelliseen ratkaisutoimintaan liittyvät perustaidot ovat tärkeässä asemassa. Opintojen aikana näitä taitoja harjaannutetaan opiskeltaessa eri oikeudenaloja useiden vuosien ajan eikä niitä voidakaan opiskella hetkessä. Taitojen hallintaa edellytetään tenteissä, ja erityisesti tenttien sisältäessä oikeustapauskysymyksiä on välttämätöntä, että opiskelija osaa laatia jäsentyneen, oikeudellisesti oleellisiin kysymyksiin keskittyvän ja perustellun vastauksen. Oikeudellinen perustelutaito vaatii sekin oikeuslähteistä ja oikeudenaloista riippuen erilaisten kirjoittamistapojen hallintaa, mutta joitakin yhteisiä nimittäjiä voidaan löytää opiskelijoilta opintojen kuluessa edellytettävältä niin sanotulta vastaustekniikalta:

  • Tenttikysymyksissä ei saa itse keksiä faktoja tulkintaa helpottamaan. Tenttivastaajan ei myöskään kannata kirjoittaa asian vierestä, vaikka hallitsisi nämä viereen sijoittuvat kysymykset paremmin.
  • Esitetyistä tapauksista olisi kyettävä erottamaan oikeudellisesti relevantit seikat eli sovellettavien säännösten valossa merkitykselliset tosiasiat ja hahmottamaan millaisesta oikeudellisesta ongelmasta on kyse. Tämän jälkeen voidaan etsiä vastauksia kysymykseen oikeuslähteiden avulla. Oikeudellisia ongelmia voivat olla sellaiset kysymykset kuin:
    • ”Voidaanko allekirjoittamatonta kirjettä pitää testamenttina?”
    • ”Onko viranhaltijalla oikeus pitää salassa kunnan tonttikauppaa koskeva asiakirja?”
    • ”Onko kalliin lastenpyörän vieminen lelukaupasta varkaus vai anastus?”
  • Oikeuskirjallisuudessa esitettyjen käsitteiden, periaatteiden ja tulkintasuositusten soveltaminen on usein välttämätöntä, joten pelkkä oikean pykälän löytäminen lakikirjasta ja siihen viittaaminen ei välttämättä ole riittävää.
  • Oikeudellisessa kirjoittamisessa looginen ja jäsentynyt kirjoittaminen on osa vakuuttavaa perustelutaitoa. Selkeän asiatekstin kirjoittamista kannattaa siten harjoitella.
  • Pelkän lopputuloksen/ratkaisun kertominen ei riitä, vaan tenttivastauksessa on kuvattava kuinka tähän ratkaisuun on päästy. Toisinaan tenteissäkin on tapauksia, joissa useat ratkaisuvaihtoehdot ovat mahdollisia, jolloin johtopäätöstä merkittävämpiä ovat ne perustelut, joiden valossa johtopäätökseen on päädytty. Tenttivastaajan kannattaa tarkistaa, että kaikkiin hänen esittämiinsä omiin kannanottoihin on liitetty perustelu. Tarkistamisen apuvälineenä voi kysyä jokaisen esitetyn väitteen ja ratkaisun jälkeen kysymys ”miksi?” ja tarkistaa että tähän kysymykseen on vastattu oikeuslähteiden avulla. Ei siten yleensä riitä, että kerrotaan jonkin asian menneen ”väärin” tai olevan ”epäoikeudenmukaista”. Ei esimerkiksi riitä, että opiskelija kertoo virkamiehen toimineen väärin kun on vastaanottanut oleskeluluvan hakijalta lahjakortin kauneushoitolaan. Olisi kuvattava miksi kyseinen toiminta on lainvastaista. Vetoaminen esteellisyyssäännöksiin antaisi tällaisessa tilanteessa vakuuttavamman kuvan.
  • Toisinaan opiskelijoilta edellytetään omien perusteltujen kannanottojen ja arvioiden esittämistä. Tällöinkin oikeudellinen perustelu oikeuslähteiden avulla on tärkeää.

Perusteluvelvollisuutta ja oikeudellista ratkaisutoimintaa määrittelee kuvaavasti vanha oikeudenkäymiskaaren 24:3 § vuodelta 1948: ”Jokainen tuomio perustettakoon syihin ja lakiin eikä mielivaltaan, ja pantakoon siihen selvästi ne pääsyyt ja se lainpaikka, joihin päätös perustuu. Tuomari älköön sivuuttako mitään asianhaaraa, jonka kantaja haasteen nojalla on asiassa tuonut esiin taikka mitä vastaaja tavalla tai toisella on sitä vastaan väittänyt, vaan antakoon siitä päätöksen sen laadun mukaan. Älköön hän panko päätökseensä mitään, joka ei oikeastaan asiaan kuulu, älköönkä myöskään antako aihetta uuteen oikeudenkäyntiin toisen kanssa, jota ei ole siihen asiaan haastettu eikä siinä kuultu.”

Oikeudellisen ratkaisutoiminnan ja perustelutaidon harjoitteleminen siis kannattaa. Oikeustieteen opinnoissa näitä kykyjä harjaannutetaan esimerkiksi oikeustapausharjoitusten, oikeustapauskilpailujen, oikeustapausanalyysien ja myös tenttien avulla. Opiskelija voi pohtia ja harjoitella perustelutaitoa myös itsenäisesti. Esimerkiksi näitä osa-alueita voidaan siis harjoitella:

  • miten löydetään oikeudellinen ongelma?
  • mistä löytyvät soveltuvat oikeuslähteet?
  • osaatko erottaa säännön valossa tapauksen/tilanteen oleelliset tosiseikat?
  • miten omat näkökannat/pohdinnat muodostetaan ja ilmaistaan ja miten niitä voidaan perustella oikeudellisesti?

Opiskelija voi harjoitella oikeudellisten ongelmien etsimistä, omien kannanottojen muodostamista ja perustelua esimerkiksi poimimalla päivän lehdistä juttuja, jotka liittyvät oikeuteen ja pohtimalla millaisia ongelmia niihin liittyy ja mistä oikeuslähteistä näihin kysymyksiin voisi etsiä vastauksia. Opiskelijan kannattaa etsiä verkosta kunkin oikeudenalan vanhoja tenttikysymyksiä, ja harjoitella vastaamista niiden avulla. Oikeudellista perustelutaitoa voi harjaannuttaa lukemalla ajankohtaisia oikeustapauksia ja pohtimalla niiden perustelutapaa ja –rakennetta. Hyvänä esimerkkinä selkeästä ja asianmukaisesti perustellusta kirjoittamistavasta voidaan mainita eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisut – esimerkiksi niitä lukemalla ja pohtimalla mikä perustelutavassa on toimivaa voi opiskelija oppia itsekin oikeudellista kirjoittamista.

VIITTEET

[1] Lakien esitöiden käytöstä oikeuslähteinä ks. Tapio Määttä: Lainsäätäjän kunnioittamisasenne, tavoitteellinen laintulkinta ja lakien tavoitesäännökset vallitsevassa tuomarinideologiassa. Teoksessa Lainvalmistelu, tutkimus, yhteiskunta – Jyrki Talan juhlakirja. Toim. Auli Pakarinen, Anna Hyvärinen ja Kaijus Ervasti. Turku 2011, s. 207-226. Ks. myös Jyrki Tala: Lakien laadinta ja vaikutukset. Edita 2005.

[2] Oikeuskirjallisuudesta oikeuslähteenä ks. Jyrki Virolainen: Oikeuskirjallisuus oikeuslähteenä ja tuomion perusteluissa. Lakimies 2012/1, s. 3-32.

[3] Pehmeästä sääntelystä oikeuslähteenä ks. Riku Neuvonen: Tapaoikeus oikeuslähdeopissa. Lakimies 3/2006 s. 405-432. sekä Risto Koulu: Pehmeän sääntelyn paradoksi: toisen paratiisi on toisen painajainen. Teoksessa Oikeus ja kritiikki I, toim. Esa Kolehmainen. Forum Iuris 2009.

[4] Lainvalmistelun haasteista ks. Paremman sääntelyn toimintaohjelma, Osa 1. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 8/2006.

[5] Oikeudellisen harkinnan ja oikeuslähdeopin suhteesta ks. Juha Karhu: Tilannekohtainen oikeudellinen harkinta ja oikeuslähdeoppi. Teoksessa Oikeus – kulttuuria ja teoriaa. Juhlakirja Hannu Tolonen 2005. Toim. Jyrki Tala ja Kauko Wikström. Turku 2005. s. 25-38.

[6] Oikeuden tulkintateorian historiasta ks. Susanna Lindroos-Hovinheimo. Lakimies 2/2011 s. 278-298.

[7] Keskustelua voidaan käydä siitä, kuinka rationaalista tai tunnepohjaista oikeudellinen ratkaisutoiminta on, ja kuinka hyödyllisiä oikeuslähteet ovat käytännön ratkaisutoiminnassa, ks. esim. Matti Myrsky: Oikeudellinen ratkaisutoiminta – keskustelu vailla loppua? Lakimies 3/2010 s. 410-416.