Osa 2

Yhteiskunta

Tässä verkkoluennossa pyritään pohtimaan sitä, kuinka modernisaatiokehitys on vaikuttanut (kansalais)yhteiskunnan, poliittisten voimien (kollektiivien) ja valtion välisiin suhteisiin varsinkin viimeisen vuosisadan kuluessa. Näitä termejä käytetään arkikielessä sangen sekavasti ja ne ovat teorian ikuisuuskysymyksiä. Parlamentaarikotkin jättävät usein erottelematta valtion (julkisen) ja yhteiskunnan (epäviralliset sosiaaliset yhteisöt ja rakenteet kuten perhe ja alueyhteisöt). Tuore keskustelu hyvinvointivaltiosta ja hyvinvointiyhteiskunnnasta on kuitenkin esimerkki siitä, kuinka sosiaalisten ongelmien ratkaisuvastuuta koskevassa keskustelussa mietitään vastuun jakamista virallisten instituutioiden ja kansalaisverkkojen (yksilöiden, perheiden ja erilaisten yhteisöjen) välillä.

Kansalaisyhteiskunnan käsitettä ei pidä sekottaa esimodernin ajan yhteisön käsitteeseen. Vanha yhteisöllisyys (heimot, kaskiviljelyryhmät Suomessa) perustui sisäistettyihin tapoihin ja järjestykseen. Jos vaikkapa joku suku oli saanut haltuunsa auktoriteetin ja sen symbolin – vaikkapa ‘jäniksenkäpälän’ – ja yhteisön jäsenet luottivat tähän valtaan järjestyksen lähteenä, yhteisö toimi. Tällöin ei kuitenkaan voi puhua voi kansalaisyhteiskunnasta, jossa kansalaiset tai heidän ryhmänsä olisivat nousseet esiin ja olisivat tietoisia itsestään (identiteetti, julkisuus, järjestäytyminen) ja he muodostaisivat (mykkää) valtaa kyseenalaistavan voiman. Siirtymä traditionaalisesta yhteisöllisestä vastuusta erillisten instituutioiden (kunnat, valtio) varassa tapahtuvaan oikeudenmukaisuuteen saa tulkintansa kuulussa Emile Durkheimin teoriassa. Hän puhuu siirtymisestä mekaanisesta solidaarisuudesta (yhteisön tuki ja järjestys) orgaaniseen solidaarisuuteen (teollinen työnjako, vaihtotalous ja erillisen sosiaalista tasapainoa ylläpitävän julkisen voiman kehitys). Friedrich Tönnies puhuu samasta muutoksesta. ‘Geimeinschaft’ viittaa perinteiseen yhteisöön, kun taas ‘Gesellschaft’ liittyy modernimpaan työnjaon maailmaan, missä ihmisten väliset sosiaaliset suhteet ja riippuvuudet eivät ole enää yhtä välittömiä.

Kun kansalaiset mobilisoituvat (kansallisvaltio, yleinen mielipide, uudet luokat ja ryhmät, uudet ongelmat ja rahvaan järjestäytyminen sekä demokraattiset uudistukset) voidaan puhua modernin kansalaisyhteiskunnan synnystä. Tällöin sen ryhmiä ei voi ohittaa järjestystä, yleisiä normeja ja sosiaalisia ongelmia koskevissa ratkaisuissa. Omien yhteiskunnallisten kokemustensa perustalta järjestäytynyt kansalaisyhteiskunta muodostaa myös poliittisia voimia (kansan- ja valistusliikkeitä, uskonnollisia ryhmiä, puolueita, etujärjestöjä). Tämä mobilisaatio luo perustan kansalaisten ja julkisen vallan (kunnat, valtio ja myöhemmin esim. EU) vuorovaikutukselle ja mittelölle – itse asiassa poliittiselle järjestelmälle. Kansalaiset, heidän poliittiset orgaaninsa ja julkinen valta osallistuvat yhteisten ratkaisujen tekoon.

Valtio ei ole aina toiminut hyväksytyllä tai laillisella tavalla kansalaisyhteiskunnan yläpuolella, sen auktoriteettina – eivätkä poliittiset puolueet ja järjestöt ole aina olleet kamppailemassa valtiollisista asemista sekä takaamassa keskustelua ja vastuullisia suhteita valtion ja kansalaisten välillä. Missä näissä maailmoissa (sfääreissä, tasoilla) muhii ‘politiikka’; missä ovat ‘poliittisesti’ kuumimmat paikat kussakin kehityksen vaiheessa? ‘Politiikan’ paikka yhteiskunnan, ‘kollektiivisen’ tai suhteen ei ole itsestäänselvä tai stabiili – päinvastoin, se on muuttunut dramaattisesti viimeisten sadan vuoden aikana Suomessa. Tätä muutosta hahmotetaan tässä luvussa.

Perinteinen valta ja järjestys…

Max Weberin klassinen käsite traditionaalinen eli perinteeseen tukeutuva vallankäyttö viittaa valtasuhteisiin, jotka olivat vallitsevia ennen modernia ja demokraattista valtiota ja poliittista järjestelmää. Tällaiset perinteeseen sidotut vallankäyttömuodot ovat usein annettuja, mykkiä eikä niitä voi kyseenalaistaa. Ne mahdollistavat vallankäytön mielivaltaisuuden – etenkin siinä mielessä, että vallanalaiset ihmisryhmät eivät voi suojautua hallitsevien (mieli)vallalta, kyseenalaistaa heidän ratkaisujaan tai vaihtaa päälliköitä. Ne perustuvat usein yhteisöllisiin ja uskonnollisiin perinteisiin, joilla valta on tehty oikeutetuksi ja hyväksytyksi (legitiimiksi). Traditionaali vallankäyttö siis voi olla sangen hyväksyttyä ja toimivaa (funktionaalisesti tehokasta). Kysymys on viime kädessä ihmisten uskosta vallankäyttäjän toimien mielekkyyteen. Valta kulkee suvussa, perustuu johonkin perinteiseen riittiin tai se on saatu uskonnon pyhien normien mukaisesti suoraan jumalalta.

Nyky-yhteiskunnassakin on traditionaalisia vallankäytön muotoja

Traditionaalisena aikana (jolloin valta oli yhteisön rakenteessa) ei voida edes puhua valtion ja kansalaisyhteiskunnan eroamisesta tai niitä välittävistä poliittisista voimista. Vasta moderni maailma erottaa yhteiskunnallisen vallankäytön ja valtiollisen vallan toisistaan – samalla poliittiset voimat (laajoja kansalaispiirejä keräävät puolueet, yhdistykset, liikkeet ja kansalaismielipidettä luovat julkisuudet syntyvät). Suomessa 1800 luvun yhdistykset ja kansalaisliikkeet mobilisoivat myös rahvasta vuosisadan lopulla. Naiset, torpparit, nuoret ja duunarit nousevat ‘käsitehistorian’ mukaan ratsaille, tulevaiduuden muokkaaminen on heidänki n asia ja tulavaisuus on ‘ratsastajille’ avoin, jotenkin muokattavissa.

Kansalaisyhteiskunta

Kansalaisyhteiskunnalla (vrt. engl. Civil Society ja saks. Lebenswelt, ‘elämismaailma’) viitataan tässä niihin toimintavapauksiltaan ja tiloiltaan muuttuviin elämänalueisiin (käytäntöihin) yhteiskunnassa ja kultuurissa, jotka ovat vapaita valtiollisesta sääntelystä ja kontrollista (tai niillä on ainakin jonkinlainen oma elämä tai suhteellinen vapaus). (Berndtson 1996, 41-48.) Esimerkiksi useiden valtioiden takaamat kansalaisten perusoikeudet (kokoontuminen, ilmaisu- ja järjestäytymisvapaus) viittaavat tähän alueeseen ikäänkuin valtiovallan vastaisena ja sitä poliittisesti koettelevana kenttänä.

Joskus puhutaan yksityisestä (privaatista) tai traditionaalisten poliittisten normien maailmasta kansalaisyhteiskuntana. Tällöin esimerkiksi eettiset ja harrastusvalinnat tai kasvatus-, ruokailu- ja rakastelutavat jäävät kansalaisten oman valinnan, itsehallinnan tai perinteen vaalinnan tai kehittämisen piiriin. Monissa kulttuureissa valtio ei ole keskiössä päätöksenteon tai ihmisten identiteetin vaalimisen ja kehittämisen kannalta: valtio on pikemminkin vain turvayhteisö (Yhdysvallat liittovaltiona) tai kyseenalainen valtakeskitys ja -koneisto, jota vastustetaan (esim. autonomistien käsitys Espanjasta). Kansalaisyhteiskunnan järjestys perustuukin tällöin ei-valtiolllisiin perusteisiin – esimerkiksi uskontoon, talouden tuottamiin selviytymisperiaatteisiin tai yhteiskunnallisten voimien tasapainoiluun.

Kansalaisyhteiskunta on mielletty eri aikoina ja eri filosofioissa sangen varioivin tavoin. Välillä ‘kansalaisyhteiskunta’ on haluttu pitää yksipuolisen sivistämisen ja kurittamisen kohteena. Väliin siitä on taas puhuttu ideaalisti, ikäänkuin välttämättömänä ihmisen itsetoteutuksen kenttänä, missä luodaan edellytykset vallan ja monistisen valtion arvostelulle, itse asiassa modernille pluralistiselle elämäntavalle ja valtiolle.

Usein ajatellaan myös niin (Berndtson 1996, kuvio s.54), että kaksi muuta keskeistä modernia yhteiskuntatiedettä – sosiologia ja kansantaloustiede – keskittyvät juuri epävirallisiin ja usein kirjoittamattomiin (lain ja auktoritatiivisen normin mielessä vapaan) kansalaisyhteiskunnan aktiviteetteihin ja säännönmukaisuuksiin. Yksinkertaistaten voisi sanoa, että sosiologia pohtii kansalaisyhteiskunnan kirjoittamattomia normeja (alueiden, etnisten ryhmien ja sukupuolten erot) – ja taloustiede kulutuksen, säästämisen ja tuottamisen epävirallisia säännönmukaisuuksia tai oletuksia. Näin ne olisivat lähempänä kansalaisyhteiskuntaa ja yksilöiden privaattia aluetta kuin valtio-oppi, joka usein pohtii erityisen aseman saaneita virallisia ja kaikkia sitovia normeja (perustuslaki, asetukset, tulonjako- ja palvelujärjestelmät). ‘Politiikan’ omalakinen kenttä muhisi siis valtion suunnalla, kun taas ‘talouden’ ja ‘sosiaalisen’ kentät olisivat itsenäisempiä. Tiedämme kuitenkin, etteivät talouden jutut (tulonsiirrot, maatalouspolitiikka, valuutta- ja korkopolitiikka) tai sosiaalinen järjestys (perhepolitiikka, aluepolitiikka tai etnisten vähemmistöjen suoja) ole riippumattomia valtiosta tai poliittisesta kamppailusta. Usein politiikassa onkin kyse rajanvedosta: miten itsenäisiä firmat tai perheet saavat olla – mikä on yksityisomistuksen ja yksityisyyden rajat tai suoja? Aikamme kysymykset näistä perusteista asettuvatkin globaalisti, ihmisoikeuksien vaaliminen ja kansainvälisten markkinavoimien ja monopolien valta ovat tapetilla, niillä ja niistä politikoidaan.

Perinteinen ja moderni näkemys valtiosta

Ainakin perinteinen ‘politiikan’ määrittely lähtee siitä, että politiikan ilmiöllä on yhteys julkisiin yhteisöihin ja päätöksentekoon, usein siis juuri valtioon (tai kuntiin tai puolijulkisiin yhteisöihin) auktoritatiivisena toimijana. (Valtion määrittelystä, ks. Berndtson 1996, 36-43.)

Auktoriteetti tarkoittaa tässä sitä, että valtion (julkisen) instituutiot ja päätöksenteko toimivat ‘yleisen hyvän’ tuottamiseksi ja ne tuottavat kaikkia yhteisöjä – yhtä lailla sosiaalisia kuin taloudellisia toimijoita ja yhteisöjä – sitovia virallisia normeja: lakeja, budjetteja, suosituksia, päätöksiä sodasta ja rauhasta tai kielteisiä päätöksiä esimerkiksi kansalaisaloitteisiin. Valtio ei siis olekaan tämän perinteisen politiikkakäsityksen mukaan mikä tahansa yhteisö, vaan auktoriteetti, yhteisöjen yhteisö – joka ei siedä kaikenlaisten epävirallisten sosiaalisten piirien tapoja ja valintoja. Politiikka saa mielensä eräänlaisen kontrolli- ja toimintamomenttina suhteessa julkiseen valtaan ja sen valintoihin. Jos esimerkiksi romanit turvautuvat omissa yhteisöissään edelleen verikostoon, valtio puuttuu siihen syyttäjiensä oikeustoimien kautta. Jos kommunistit tai anarkovihreät vehkeilevät ja valmistelevat laittomia mielenosoituksia ja kumousta, siihen puututaan. Jos mies tyrannisoi perhettään – hakkaa lapsiaan tai raiskaa vaimonsa – siihen nyttemmin puututaan; perhekään ei ole enää valtion normeilta ja puuttumisilta (interventioilta) suojassa.

Modernimmat politiikan tutkijat katsovat, että kansalaisyhteiskunnan suhde valtiovaltaan on avonainen, muuttuva ja kamppailullinen. Modernimpi käsitys vallasta problematisoi valtion yhteiskunnallisten valtasuhteiden areenana, millä on yhteytensä myös kansalaisyhteiskunnan keskeisiin ristiriitoihin ja ajattelutapoihin – yhtä lailla niiden hallintaan kuin uusien etu- ja arvokonfliktien vaatimiin toimiin. Berndtson ja Jansson puhuvatkin tällöin laajemmasta politiikan ymmärtämisen tavasta. Näin suhde talous- ja sosiaalitieteihin suhteellistuu: moderni valtio joutuu olemaan avoin ja harkitseva – poliittisesti refleksiivinen – suhteessa sosiaalisiin arvokonflikteihin (maaseudun tai globaaliliikkeiden protestit) tai talouden liikelakeihin ja mykkiin pakkoihin (joidenkin tuotantosektoreiden pako halpatuotannon maihin). Varsinkin 1960-luvulta lähtien on Suomessakin ollut vaikeata selvästi rajata sosiaalisen (yhteiskunnallisen), taloudellisen ja poliittisen välisiä maailmoja ja ilmiöitä – niin politiikan arkikeskustelussa kuin tutkimuksessakin. Erilaiset talouden, sosiaalisen ja yksityisen maailman ilmiöt ja kokemukset liittyvät politiikkaan ja päinvastoin, (globaaleilla ja kansallisilla) poliittisilla päätöksillä ja institutionaalisilla normeilla on tuhansin tavoin vaikutuksia ja merkitystä ihmisten arjen kannalta.

Traditionaali järjestys korvataan modernimmilla ‘sisäisillä’ ja ulkoisilla järjestelyillä

Esimodernin vaiheen perinteinen yhteiskuntajärjestys on dramaattisesti järkkynyt keski-ajan jälkeen. Kansallisvaltioiden, demokraattisten vaalien ja kansalaisoikeuksien esiinmarssi, (jälki)teollisen työ- ja kulutuskulttuurin läpimurto, siihen liittyvä rahvaan järjestäytyminen (mobilisaatio), tuotannon ja (sota)teknologian (vallan) produktiivisuuden ja kansainvälistymisen lisääntyminen ovat muuttaneet yhteiskuntien luonnetta ja valtajärjestelmiä. Moderni maailma ei yksinkertaisesti toimi tai kehity ilman järkiperäisiä, julkisia ja tehokkaita poliittisia järjestelmiä, joiden avulla kansalaiset voivat omissa maissaan keskustella, osallistua ja päättää (ainakin periaatteessa) yhteisistä ratkaisuista.

Avoimissa demokraattisissa poliittisissa järjestelmissä vallanjako ei perustukaan enää kirjoittamattomaan perinteeseen tai absoluuttisten ja suvereenien vallankäyttäjien (papisto, kuninkaat) yksipuoliseen määräysvaltaan, organisatorisiin kykyihin tai mielivaltaisiin oikkuihin. On paljon puhuttu ja kirjoitettu kansalaisten ja yksilöiden oikeuksista (valtiovallan ja muiden ihmisryhmien suhteen) ja yhtäläisistä demokraattisista vaaleista. Moderni hallinto ja organisaatiomaailma muodostavat Salmisen (1993, 10-17) mukaan unversaalin edellytyksen vastuunalaiselle (responsiiviselle) ja rationaaliselle päätöksenteolle sekä sen kansanvaltaisuudelle, laillisuudelle, oikeusturvalle ja yhdenvertaisuudelle.

Uuden ajan poliittiset (kansallis)vallat ovat joutuneet avautumaan myös ulkoisessa suhteessa. Maailma ei suinkaan ollut valmis kansallisvaltioiden nousun jälkeen. Vallankin pienten valtioiden (vallankäyttäjien) suvereenisuus on riippuvaista kansainvälisisistä taloussuhteista, sopimuksista ja (super)valloista. Suomi, jos jokin pikkuvalta, on tietoinen tästä: Suomen poliittisessa järjestelmässä syntyvaiheessa ja kehityksessä ‘ulkoinen’ (ensimmäisen maailmansodan lopputulos ja (Neuvosto)Venäjän heikkous) ja ‘sisäinen’ (oman avoimen ja demokraattisen valtiojärjestelmän luonti ja sen ristiriidat, sosialidemokraattien ‘kapina’ vuonna 1918) ovat aina liittyneet toisiinsa. Brown (1997, 125-144) katsookin perusoppikirjassaan, että suvereenit vallankäyttäjät ovat tulleet sekä sisäisessä että ulkoisessa suhteessa kontrollin ja vuorovaikutuksen piiriin.

30-vuotisen sodan lopettaneen Westfalenin rauhankongressin jälkeen siirtomaakonfliktit sekä 1900-luvun maailmansodat ovat kuitenkin osoittaneet, kuinka järkkyvä maailmanjärjestelmä on. Suuret sodat ja niiden jälkeiset rauhat ovat strukturoineet maailman voimasuhteita ja varsinkin pienten valtioiden poliittista tilaa. Monien maiden sisäinen kypsyminen moderniksi demokraattiseksi valtioksi ei ole ratkaissut niiden kehitystä, vaan ‘isoisten’ diilit ja panssarit. Suomen poliittisen järjestelmän toimintaa on hankala pohtia vain sisäisen sosiaalisen ja poliittisen modernisaation argumentein – varsinkin 1990-luvn alkuun vaikutti myös ‘ulkoinen’ tekijä, tietoisuus ja sopeutuminen kansainvälisiin voimasuhteisiin.

Vakaan maailmanjärjestelmän luonti on vaikeaa



Kylmän sodan jälkeen 1990-2000 –vuosikymmenillä monet maailmanpolitiikkaa pohtivat teoreetikot uskoivat post-Westfalen –tulkintaan. Kansallisvaltioiden tai niiden välisten liittoutumien väliset konfliktit eivät enää globaalien riippuvuuksien maailmassa selitä konflikteja ja sotia, vaan militanit kriisit nousevatkin kansallisvaltioiden sisällä (esim. Ex-Jugoslavia 1990-luvun alussa ja kv. interventio rauhan palautamiseksi) tai kulttuurien välillä. Sen mukaan kansainväliset sopimukset, organisaatiot ja oikeusistuimet kasvavat entistä riippumattomimmiksi auktoriteeteiksi – mikä osoittaa globaalin legaalin järjestyksen konstitutionalisoitumista, perustuslaillistumista. Näin esimerkiksi YK:n tukemat ihmisoikeusperustaiset regiimit ja rauhaan-pakottamistoimet ja niiden sotilaallinen tuki nousisivat uudenlaisen maailmanpolitiikan toimintakulttuuriin. Sittemmin ajatus uudesta aikakaudesta on kiistanalaistunut, terrorismin vastaisen sodan 2002-tai Euroopan unionin taloudellisten imperatiivien toteuttaminen talouskriiseissä 2008- ovat problematisoineet globaalin laillisuuden ja nostaneet esiin sen autoritaarisia puolia.

Valtiollinen monismi ja yksinvalta horjuu

Modernin politiikan aikakausi on monessa suhteessa avannut (1) monistista (yhtenäistä ja yksiulotteista) valtiovaltaa ja (2) perinteistä (yhteisöllistä) vallankäyttöä.

(1) Liberaalit kansalaisoikeudet ja yleinen äänestysoikeus, rahvaan (palkkatyöntekijöiden, maalaisväestön) kansalaisliikkeet ja poliittinen järjestäytyminen, kansalaismielipiteen kehitys (esimerkiksi yleinen mielipide ja sanomalehdistö) useissa läntisissä maissa merkitsivät auktoritatiivisen valtiovallan vastaista kamppailua ja sen vastuiden jakamista. Kehitys veikin kohti avoimempaa ja poliittisempaa (pluralistista eli moniarvoista ja -toimijaista) valtiovaltaa: 1900-luku merkitsi (viimeistään 1960-luvulle tultaessa) meillä Suomessakin sitä, että entistä laajemmat kansanryhmät saattoivat kokea poliittisen järjestelmän avoimeksi ja osallistuvansa täysivaltaisesti “yhteisen laivan” ohjaamisen ainakin kapteenien valinnan suhteen tai oman puolueen (ideologien) kautta. Harvat kuitenkaan uskoivat kahtiajaon päättäjiin ja sen kohteisin purkautuneen.

Linnan “Täällä pohjantähden alla” on kiistämättä ohittamaton “sammakkoperspektiivin” tarina suomalaisesta politiikasta.

Väinö Linnan teosten ja monessa suhteessa professori Jaakko Nousiaisenkin (Suomen poliittinen järjestelmä 1998, 30-114) tulkintojen mukaan suomalaisen poliittisen demokratian luonti ja modernin kansallisen eheyden (yhteisen laivan ja sen navigoinnin kielikuva) rakentaminen on riippunut suuresti ainakin seuraavista seikoista: myöhäisestä irtautumisesta Venäjän yhteydestä, pitkään jatkuneesta agraarisuudesta (aiemmasta torppariongelmasta) ja tätä kautta myöhäisestä palkkatyöväestön ja keskiluokan esiinmarssista (jota pidetään sosiaalivaltion mobilisoijana), kansalaissodasta 1918 ja sen jälkeisestä tiukasta, mutta myös monien reformien sävyttämästä, kansallisvaltion rakentamispolitiikasta (-1936), toisen maailmansodan kriisistä ja sen jälkihoidosta sekä 1960-luvulla tapahtuneesta poliittisen demokratian (kansallisesta ja kansainvälisestä) avautumisesta ja sosiaalivaltion rakentamisesta.

Sisäiset kriisit (kapina, sosiaalinen niukkuus ja alistaminen, kova työnteko) ja ulkoiset maailman paineet (sodat ja sopeutuminen isojen voimatasapainoihin) limittyvät: Linnan sammakkoperspektiivissä ja Nousiaisen ‘politiikassa’ (järjestelmän osien oppimisprosessissa) yhdistellään ja luovitaan näiden kokemusten ristiriitaisessa maailmassa. Linnan Täällä pohjantähden alla -teoksessa korostuvat Pentinkulman sosiaaliset ristiriidat, niiden musertaminen ja eheyttämisen visio, Nousiaisen kirjassa korostuvat eheyttävä historiallis-institutionaalinen tarkastelu ja realismi vanhaan kunnon ‘jussi-teljolaiseen’ henkeen (valtio-opin professori ja Nousiaisen opettaja). Nousiasen akateeminen realismi (suomalaisen poliittisen kulttuurin piirteet ja ristiriidat ) ja Linnan “Täällä pohjantähden alla” limittyvät monissa kohdin.

Nousiaisen ja Linnan näkemykset

(2) Toisaalta yhteisöjen traditiot (suvun, työ- ja asuinyhteisön, maakunnan, naapuruston, uskonnon ja epävirallisten arvojen) ja rahvaan useat kansanliikkeet ja ideologiat ovat joutuneet tässä kamppailussa keskeiseen rooliin ja myöhemmin testiin. Suomessa vallankin rahvaan laajojen kansanliikkeiden (erityisesti raittius-, valistus-, urheilu- ja osuustoiminta) ja kaaderipuolueiden (sosialidemokraatit ja maalaisliitto) nousu merkitsivät vahvoja kollektiiveja ja kansalaisten kamppailun käsivarsia. Esimerkiksi demarit olivat vuosisadan alussa ehkä maailman organisoitunein ja tiukimmin mobilisoitu puolue (eniten jäseniä/potentiaalinen kannattajakunta). Kansanliikkeiden merkitys suomalaisen poliittisen järjestelmän mobilisoinnissa oli vaikuttava jo Venäjän vallan aikana ja eduskuntauudistuksessa 1905-07, jolloin luotiin selkäranka suomalaiselle politisoituville joukkoliikkeille ja edustuksellisen demokratian Suuri Lupaus.

Venäjän vallan varjossa toimiminen ja vuoden 1918 kapinan kokemukset tekivät suomalaisista myös varovaisia. Vuosisadan alussa politisoituneita kansanliikkeitä ja etenkin turvakaarteja (punaisia, mutta myös valkoisia kaarteja) pidettiin myös vaarallisina ja anarkistisina – vallankin kansalaissodan jälkeen. ‘Sisäisiä’ ristiriitoja välteltiin, jotta Suomi olisi voinut olla ‘ulkoisessa’ suhteessa ehyempi ja voimakkaampi. Osallistumalla itsenäisen Suomen valtio- ja kunnallisvallan instituutioiden toimintaan, kansanliikkeet itsekin ovat muuttuneet luonteeltaan . Mediavallan kasvu (mihin palataan seuraavissa kappaleissa)sekä kansanliikkeiden valtiollistuminen ovat muokanneet demokratian haasteita.

Kansanliikkeiden muuttuminen osaksi valtiovaltaa


© VTL Kari Paakkunainen