University of Helsinki
Politiikan välittävä ymmärtämisen tapa
Poliittiset (kollektiiviset) voimat ja kansaliasyhteiskunnan poliittinen järjestelmä.
Organisoituneet ihmisryhmät järjestäytyvät, kamppailevat ja pelaavat: politiikka kuumenee
Myös Allgemeine Staatslehren realistien sisäisessä keskustelussa äänenpainot varioivat. Hans Kelsenin mukaan politiikka on aktiviteetti, missä taistellaan oikeudesta. Tällainen politiikan määrittely avaa valtion (politiikalle avoimien tekijöiden, asioiden, suhteiden ja voimien) käsitettä hurjasti yhteiskunnan suuntaan. Kelsen tunnustikin monien oikeuskeskusteluun vaikuttavien seikkojen ja tapahtumien sekä sosiaalisten voimien – jopa marxilaisen luokkateorian – arvon. “Pellit olivat auki” yhteiskuntaan. Viimeistään kelseniläiset painotukset mursivat monistisen valtioteorian: monet (yhteiskunnalliset) toimijakamppailut ja kontekstit sekä vallanjako tulivat mukaan tarkasteluun.
Suomessa vielä 1950-luvun alussakin oltiin kiinnostuneita mannermaisesta Allgemeine Staatslehrestä. Vallankin Brotherus (joka kuoli 1940-luvun lopulla) piti yllä vanhaa Weimarin ajan Saksan intellektuaalista metropolia. Näin tapahtui, vaikka muualla Länsi-Euroopassa oli luovuttu saksalaistraditoista ja orientoiduttu Yhdysvaltojen tukemana empiirisemmän ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen suuntaan, missä valtion käsitettä ei tarvittu. Kuulu edelleenkin vaikuttava ja monipuolinen intellektuelli ja valtiomies Jan-Magnus Jansson väitteli Kelsenin valtioteoriasta vuonna 1950 ja harrasti vielä myöhemminkin keskieurooppalaiseen oikeusteoriaan nojaavaa valtiopohdintaa. Jansson joutui kylmän sodan 50-luvulla puolittain salassa järjestelemään “Allgemeinen” opintopiirejä – mm. turkulaisissa kellareissa, yhdessä kansainvälisesti kuulun oikeusteoreetikon Otto Brusiinin kanssa. Myös Kelsen vieraili vielä tuolloin Suomessa.
Janssonin politiikan ilmiötä kuvaava motto on sukua Kelsenille: politiikassa on kyse…vallasta ja sen organisoinnista tai “organisoitujen ihmisryhmien hallitsemisesta…”. Tällöin kaikki organisaatioteoriaan ja ryhmien toimintaa säätelevät ja mobilisoivat seikat kuuluvat politiikan ilmiön piiriin. Suppeammin Jansson kuvaili politiikkaa julkisten organisaatioiden johtamisena. (Jansson 1991, 36-40.) Tämä on jo melko lailla konservatiivinen käsitys politiikasta – jäähän yhteiskunnallisen valvonnan, liikkeiden ja muutoksen näkökulma tässä varjoon.
Olennaista viimeksimainittujen politiikan itseymmärryksessä on kuitenkin se, että he avaavat radikaalisti institutionaalisen valta- ja politiikkakäsityksen. Verkkokurssin edellissä luvussa poliittiset voimat astuvat kehään, ideaalilla tasolla juuri ne toimivat ‘välittävän’ politiikan ymmärryksen perustana: puolueet, ideologiat, etujärjestöt, kaikki erilaiset yhdistykset ja ryhmät. Muodollisesti järjestäytyneet yhtä lailla kuin epävirallisetkin poliittiset mielenosoitukset, alueelliset tai etniset identiteetit tai poliittisesti latautuvat ja medioiden välittämät asiakysymykset osapuolineen ja joukkoliikkeet. Juuri politiikan kollektiivit muodostuvat keskeiseksi elementiksi ja (kansalaisyhteiskunnan) poliittinen järjestelmä rakentuu tavallaan niiden varassa.
Politiikka ikäänkuin laajenee tai kuumenee noustessaan kansalaisyhteiskunnan enemmän tai vähemmän järjestäytymättömästä ja “anarkkisen ristiriitaisesta perinnemaailmasta” sekä artikuloidessaan ja jäsentäessään tätä.
| Strategiat, liittoumat, pelivarat ja pelisilmät astuvat näyttämölle. |
Politiikan ryhmien ja puolueiden vastuullinen kannattajajoukko (ryhmän legitiimi perusta), auktoritatiivinen arvoperusta tai “yleisö” voi vaihdella; joillekin se voi olla etninen ryhmä, uskonnollinen ‘sana’ tai jumala, maaseudulla asuvat, palkansaajat, uusliberaalit, vihreiden metsän kukat, eläimet tai koko Tellus, miksei globaali maailmankaikkeus. Kansallisvaltion puitteissa voimat tai verkot eivät suinkaan aina jäsenny laillisiin tehtäviin valtion ja kansalaisten välissä.
Kollektiivisen toiminnan omalakisuus ja “kiiluvat silmät”
Ryhmätasoiset ilmiöt, organisaatioiden elämä ja johtaminen ja joukkoliikkeenomaiset ilmiöt muodostavat monien tutkijoiden mielessä ‘omalakisen’ ilmiökentän. Yksilötasoinen (rationaaliset valinnat yksilötasolla tai persoonallisuus) ja toisaalta sosiaalisen tai polittisen järjestelmän tasoiset ilmiöt (kansalliset sosiaaliset perinteet ja poliittinen demokratia ja toimijoiden pelijärjestelmä poliittisten keinojen ja ratkaisutapojen perustana) poikkeavat joukkojen ja organisaatioiden poliittisesta sielunmaisemasta. Esimerkiksi ihmisten innostuminen Leningrad Cowboysien ja Puna-Armeijan kuoron yhteisesiintymisestä ei voi selittyä vain yksilötasoisten tai järjestelmän kokonaisuuteen liittyvistä seikoista. Tarvitaan joukkomittaisen yleisösuhteen, taiteellisen vimman ja esteettisen/ideologisen muodon, symbolien ja yleisön yhteisen suostunnan analyysiä – mikä on kollektiivisen hurman perusta?
Poliittiset ryhmät rakentuvat omintakeisin tavoin. Onkin vaikeaa saada siitä tietoa esimerkiksi vain haastattelemalla tuhansia erillisiä yksilöitä ja summata nämä datat yhteen (yksilöiden mielipiteiden aggregointi ryhmätasolla). Ryhmässä, joukkoliikkeessä, ‘faniklubissa’ ja ‘puolueessa’ on vähintäänkin jokin argumentoiva, suggestiivinen, mobilisoiva, turvaidentiteetin takaava tai samastumiseen liittyvä tai symbolinen ‘lisä’. Isot kansalaisjärjestöt tai ammattiliitot toimivat ‘omalla logiikallaan’ ja omaksuvat valtiollisen kompromissin tekijän rooleja, joita ei saa vaarantaa ja ‘politisoida’.
Toisaalta, polittisessa ‘väännössä’ ja kamppailussa kompromissit ja ratkaisut saavat yleensä aika lailla ennakoimattoman sisällön, se ei vastaa kenenkään etukäteen esittämää tai ennakoimaa muotoa. Lopputulokset ovatkin usein ‘kolmansia’, “mustien hevosten” tai mielikuvituksellisten “riita poikki keskeltä”- tai lehmänkaupan tuloksia. Näin poliittinen mittelö ja sen ratkaisut usein sisältävät aineksia, joita ei voi päätellä toimijoiden sosiaalisista taustoista, yksilökannattajien ajatuksista tai voimasuhteista käsin: poliittinen ryhmätoiminta, sen rakentuminen ja sopimisen dynamiikka sisältää useimiten poliittisen oppimis- ja liikkumavaran. Poliittiset toimijat ja -tasot reflektoivat, heijastelevat toisiaan ja oppivat toisiltaan. Berndtson (1996, 45-49) ei turhaan puhu kansalaisyhteiskunnan poliittisesta järjestelmästä ja sen ryhmä- ja yksilötasosta sekä valtiosta eräänlaisena “filtteri-instituutiona”, joka elää muiden tasojen ympärillä ja jännitteisessä vuorovaikutuksessa niiden kanssa.
Politiikka valtion ja kansalaisyheiskunnan ristiriitana
(Kriittinen koulukunta)
Kriittisen teorian (Frankfurtin koulukunta, erit. Jürgen Habermas) mukaan politiikka voidaan mieltää valtion ja kansalaisyhteiskunnan ristiriitana, valtasuhteiden kenttänä, missä etu-, elämänprojekti- ja arvokonfliktit saavat hahmoaan, jäsentyvät, vaikuttavat toisiinsa, purkautuvat ja tulevat ratkaistuiksi. Politiikka – jännitteinen kenttä, joka heijastelee kansalaisryhmien solidaarisuuksia ja uudistuspaineita suhteessa valtioon – muodostuu tavallaan valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisestä ristiriidasta. Sen voi nähdä “varjona” ristiriidasta valtion ja kansalaisyhteikunnan välillä ja tämä ristiriita on ikäänkuin ratkaisematon. Modernit yksilöt ja ryhmät ovat myös ongelmia toisilleen ja “ikuisesti harmonisia” ratkaisuja politiikassa on mahdotonta tehdä. Näin politiikan katvealue jatkuvasti jännittyy ja muodostaa painetekijöitä valtiollisen tasapainon ja normien muuttamiseksi.
Tässä piileekin läntisen demokratian yksi pitkäikäisyyden salaisuus. Ristiriidat, niiden artikulointi ja ratkaisu on jatkuva prosessi: ongelmien ratkaisun h-hetket eivät ole ikuisia, politiikka ei ole valmis, tehtävänsä tehnyt tai kypsä koskaan. Ratkaistuja ongelmia seuraavat toiset – toisin kuin diktatuureissa, joissa järjestelmän normit ja auktoriteetit eivät vaihdu ja ristiritoja ei tunnusteta (vaikka merkkejä niistä luetaan joka puolella yhteiskuntaa). “Siellä, missä ihminen ja ihmisiä, siellä myös ongelmia ja poliittisen ongelmanratkaisun ja sen pelisääntöjen tarve!”
| Modernit yksilöt ja ryhmät ovat tietoisia erilaisuudestaan, “ymmärtämisvaikeuksista” ja ristiriidoista, joille luodaan käsittelyn julkisuus, tila ja pelisääntöjä. |
Gramscin “kollektiivinen intellektuelli” ja ideologinen hegemonia
Marxilaisen Antonio Gramscin ideologia- ja puolueteoria kannattaa nostaa esiin harvinaisena marxilaisena politiikan tutkimuksena (marxismin ajankohtaisuudesta, vrt. Berndtson 1996, 41-42 ja 254-59 ja Brown 1997, 186-206, missä strukturalistiset teesit ja poliittinen taloustiede osoittautuvat ajankohtaisiksi). Gramsci pohtiikin juuri politiikan ideologioita ja joukkoluonteisia ilmiöitä. Tämä on harvinaista marxilaisten keskuudessa, koska talouden ja pääoman lait ovat aina olleet tärkeimpiä marxistien näkökulmia. Marxismin perusteesihän on se, että “perusta” (talous, tuotantovoimat ja -suhteet) viime kädessä määrittelee “päällysrakennetta” (ideologia, kulttuuri, politiikka). Marx ei suoraan ja teoreettisesti tutkinutkaan politiikan ja valtion ilmiöitä, hän vain viittaa töihin tällä suunnalla.
Gramsci esittääkin, että marxilaisten töissä yleensä tapahtuu jonkinlainen “katharsis” (selittämätön hyppy, puhdistautuminen), kun poliittisten ilmiöiden selittäminen nousee perustasta (esimerkiksi taloudellisista luokista) ylöspäin (esimerkiksi päällysrakenteen luokkien tietoisuus). Työväenluokasta tulee luonnonvoimaisesti ja “funktionaalisesti” edistyksellinen, yleisen edun kantaja. Vladimir Iljits Leninin suuntaan Gramsci ottaa etäisyyttä osoittamalla, kuinka venäläisen bolsevikki-vallankumouksen esimerkki liittyi takaperoisiin olosuhteisiin ja sillä on vain vähän tekemistä porvarillisen valtion kritiikin tai sen valtaamisnäköalan kanssa. Leninille oli helppoa ajaa saksalaisten tukemalla junalla Keski-Euroopasta Ruotsin ja Suomen kautta valtaamaan pienen salaseuran avulla tsaarin heikentynyt valta, “potkaisemaan alas Talvipalatsin korttitalo”.
Kehittyneessä lännessä vallan instituutiot nojaavat ideologiseen varustukseen ja bunkkeriin – ihmisten ajatuksissa elävään legitimiteettiin. Poliittisen vallan aloitteen saaminen onkin mutkikkaampi asia kun vain parlamentin enemmistön valtaaminen tai palatsikumous. Todellinen vallankumous merkitseekin italialaiselle Gramscille aatteellisen aloitteen, “ideologisen hegemonian” saavuttamista. Se merkitsee kykyä historialliseen blokkiin ja kompromissiin (erilaisten luokka- ja kultuuristen voimien historialliseen liittoumaan), jolla on aloite kulttuurin, etiikan ja historiankäsitystä koskevassa keskustelussa, jossa määritellään myös luokkien rooleja ja etuja. Asemat ja poliittinen kulttuuri tässä “asemasodassa” ovat vallan toiset kuin kuumassa sodassa (Leninin Venäjä). Suomeenkin “porvarillisen hegemonian” käsite tuli 1960-luvun uusvasemmiston myötä. Radikalisoitunut sosiologi – nyttemmin emeritusprofessori – Antti Eskola – selittikin tuolloin, ettei Suomessa tehty eduskunnan vasemmistoenemmistöllä mitään, koska lehtimiehet, opettajat ja papit pitivät yllä porvarillista maailmankatsomusta.
| Gramscim näkemys puolueista |
Valtio-opin ‘kynos’: millä ehdoilla eliitit hallitsevat?
Marxilaisille historia oli luokkataistelua, eliittiteoreetikoille se on taasen eliittejä ja niiden kiertokulkua. Gaetano Mosca osoitti historiallisin argumentein poliittisen eliittiluokan olemassaolon. Vilfredo Pareto pohti ihmisen sosiaalis-psykologista vallanhalua ja esitti skeptisiä teesejä siitä, kuinka eliitit aina korvaavat toiset eliitit (kiertokulku). Roberto Michels taas perusteli kuulua “oligarkian rautaista lakiaan”, minkä mukaan kaikki sosiaaliset yhteisöt ja ryhmät – yhtä lailla modernit puolueet, edustuksellinen demokratia kuin vaikkapa arkiset ruokajonotkin – jäsentyvät lopulta hierarkkisesti, eliittien johdolla. Vaikka eliittiteoreetikkojen ajatukset ovat joskus luonnonlain kaltaisia ja fatalistisia, niistä voi oppia tietynlaista skepsismiä politiikan ideaaleja malleja ja ideologioita kohtaan. Samalla ne voivat toimia poliittisia ryhmiä koskevien teorioiden kritiikkinä, tai niiden luonteen, määrän, vaihdettavuuden ja suhteiden skeptisenä analyysinä. Kriitisellä tutkijalla voikin olla “kyynos”-asenne (räksyttävä koira) ideaaleja normatiivisia tai idealisteja malleja kohtaan. Kyynisyys voi olla ironialle sukua olevaa kriittistä distanssia, uskottomuutta vallan instituutioiden ja argumenttien edessä.
Suomessakin Jussi Teljo piti pitkään kiinni eliittiteoreetikkojen machiavellistisesta arvostelusta (mm.tenttikirjoissa), vaikka hän muutoin toi empiirisen ja vähemmän kyynisen valtio-opin Suomeen. Osaltaan Teljon taustalla oli myös hänen oma skepsiksensä suomalaiseen demokratiaan. Teljo pettyi aiemman ylioppilasystävänsä Kekkosen uusrealismiin toisen maailmansodan jälkeen ja näki mielessään, kuinka kaikki oli myytävänä vallanhalun edessä. Eliittiteoreettinen distanssi ja terve kyynisyys (ks. myös Berndtson 1996, 167 ja 204-208 ja Salminen 1993, 68-71, missä hän pohtii hierarkian korvattavuutta) näyttäytyy edelleen Teljon oppilasprofessoreiden töissä. Tällöin voidaan esimerkiksi suhtautua epäilevästi kaikkiin oppeihin (sosialismista feminismiin tai ideaaliseen vaaliedustuksellisuuteen), joissa uskotaan, että päättäjien (eliittien) ja kansalaisten (rahvaan, päätösten kohteiden) välinen dualismi voitaisiin joskus lakkauttaa.
Kynos (koira) voi olla roolimalli kriittiselle valtio-oppineelle. Vallan instituutioista käsin kritiikki on aina ollut koirien räksytystä.
| Voitaisiinko eliittiteorian mukaisella kritiikillä analysoida suomalaisen selluteollisen tai ‘high-techin’ asemaa tai Gorbatshovin esiintuloa Neuvostoliiton murroksen aikoihin? |
Rationaalinen politiiikan teoria: ‘homo economicus’
Rationaalinen politiikan teoria (Berndtson 1996, 73-74, 149-150 ja 185-188 ja Paloheimo-Wiberg 1997, 279-339) pyrkii konstruoimaan usein juuri taloustieteen inspiroimia malleja poliittisesta käyttäytymisestä. Niiden avulla hyvinvointihyötyjä valitseva yksilö äänestää vaaleissa samalla “terveellä järjellä” kuin käyttää rahaa kuluttaessaan. Poliittinen järjestelmä siis perustuu yksilöiden oman edun maksimoimiseen ja niiden srategiseen ajamiseen, valintaan ja koalitioihin politiikan eri vaiheissa. Useat rationaalisen politiikan tutkijat mieltävät olettamuksensa rajoittuneisuuden pätöksentekotilanteiden historiallisessa ymmärtämisessä. Ihmisen argumentit ja arviot eivät perustu vain ‘homo economicuksen’ järkiperäisyyteen, vaan ‘homo sociologicuksen’ aikalaistavat ja epäviralliset normit sekä ‘homo politicuksen’ valtaresurssit ja strateginen pelisilmä (etiikka, psykologia) sekottavat rationaalisuusoletuksia. Ihmisten poliittiset arvot eivät ole yhteismitallisia (fundamentalistinen uskonto versus materialismi).
Silti monet rationaalisen politiikan teorian tutkijat ovat esittäneet merkityksellisiä malleja myös yhteiskunnallisten ryhmien ja kollektiivisen toiminnan muodostumisesta, vaihtoehdoista, valinnasta niiden välillä ja demokratian toimivuudesta.
Berndtson (1996, 214-18) on tarkasti esitellyt ja argumentoinut kirjassaan “poliittisen järjestelmän teoriaa” (David Eastonin, 1965, “Political System”). Tämä jäsennys tarjoaa hyvän esimerkin amerikkalaisesta politiikan tutkimuksen paradigmasta, joka meilläkin oli vallitsevana 1970-luvulla. Vaikka Eastonin malli onkin eräänlainen rationaalinen ja tietoa prosessuaalisti jäsentävä “tietokonemalli” (input, output), siinä luodaan kokonainen viitekehys analysoida erilaisia yhteiskunnallisia ja (kollektiivisen) poliittisia voimia ja ryhmiä, ‘input’- ja ‘output’ -tekijöitä, päätöksenteon arviointia (feedback) ja sen tuottamaa ‘muutosta’ sekä historiallisia ja yhteiskunnallisia konteksteja. David Eastonin politiikka “arvojen auktoritatiivisena allokaationa yhteiskuntaa varten” perustuu kuitenkin aika lailla puhtaan käyttäytymistieteelliseen ja yksilölliseen käsitykseen politiikasta yhteisesti prosessoitavana (tietokone-retoriikkaa) aktiviteettina.
Weber: Legitiimin vallan onnistunut haltuunotto ja ylläpitäminen
Max Weberin valtio-, valta- ja politiikkakäsitys (Weber 1985, tulkinnasta erit. Palonen 1994 ja Salminen 1993, 56-63) on kenties modernien klassikoiden ideoista edelleen vaikutusvaltaisin. Se avaa institutionaalisen (suppean) politiikan itseymmärryksen rajat ja pohtii valtion ja byrokraattisen hallinnon suhdetta politiikkaan “välittävällä” tavalla. Usein hän pohtii myös “laajasti” etiikan (kapitalismin henki ja protestanttinen etiikka) ja modernin rationaalisuuden (maallistuminen, päätöksenteon rationaalistuminen ja hallinnollistuminen – (a) formaali, muodollis-tekninen järki ja (b) materiaalinen järki) merkitystä poliittiselle järjestelmälle. Tarkoitusrationaalinen toiminta (tavoitteen kannalta relevanttien keinojen ja vaihtoehtojen punninta) on kapitalismille ominaista. Traditionaalinen, emotionaalinen ja arvorationaalinen (eettiset ajatukset käyttäytymisen itseisarvoisuudesta) saattavat väistyä tarkoitusrationaalisen toiminnan tieltä. Valtio on hänelle “ihmisyhteisö, joka onnistuneesti vaatii itselleen fyysisen väkivallan legitiimin käytön monopolia tietyllä alueella.”…missä valtio voi tarkoittaa yhtä lailla modernia valtiota, yhteisöllistä hyväksyttyä vallanjakoa kuin kansallisvaltioiden rajat ylittävää poliittista järjestelmääkin (esimerkiksi EU tai NATO).
| Samalla vallan legitiimi haltuunotto tai ylläpitäminen voivat perustua joko traditioon, legaalis-byrokraattiseen perusteeseen tai karismaan. |
Puolueen ja poliitikon ideaali peliinheittäytyminen (Weber)
Puolueet ovat keskeisiä voimia legitiimistä vallasta ja sen resursseista käytävässä kamppailussa. Ne ovat “…vapaaehtoisina yhteenliittyminä (assosiaatio) hankkimassa valtaa organisaation johtajille, minkä tavoitteena on puolestaan läpiajaa asiatavoitteita tai henkilökohtaisia etuja tai molempia “. Puoluejohtajan ja poliitikon ideaalityyppi – mikä eroaa ammattilaisen tai viranhaltijan roolista – täyttää seuraavat ideaaliset kriteerit: intohimoinen omistautuminen ja heittäytyminen asialle, vastuuntunto, silmämääräinen arviointikyky. Näin poliitikko toimii avoimessa, tulevaisuuden ratkaisujen väännön ja tekomomenttien tilassa, jossa hänen on kyettävä esittämään omintakeiset ja samalla vastuulliset argumenttinsa ja eettiset perustelunsa sekä näin heittäydyttävä mukaan peliin.
Epävarmassa pelissä ottelun strategiset ja taktiset kyvyt – veri, hiki ja kyyneleet – ovat mukana, kaikkea “sitomatonta” kuten aukinaisia kysymyksiä, liittoutumattomia, uusia yllättäviä ja luovia otteita yritetään käyttää hyväksi. Tulevaisuuden asiat, (voima)suhteet ja arvojärjestykset ovat aina aukinaisia, epävarmoja (kontingentteja). Kukaan ei voi niitä hallita ‘poliitikon’ (tai meidän modernien kansalaisten) puolesta etukäteen, olkoon hän sitten jumala, tsaari, kekkonen tai sosialidemokraattinen koulutussuunnittelija. Onneksemme emme voi täysin hallita tulevaisuuttamme, vaikka uskoisimmekin horoskooppeihin, teknokraattiseen tietoon tai tieteelliseen prognoosiin ja tulevaisuudentutkimukseen. Politiikko ei voi tietää virkamiehen (olemassaolevan normin mukainen ratkaisu tai palvelu) tai asiantuntijan (kunnan insinöörin taito rakentaa silta tietyillä lujuuksilla ja tukivahvuuksilla) tapaan tulevaisuutta.
| Poliitikko joutuu ottamaan vastuun kannanotossaan tulevaisuuteen liittyvästä vaihtoehdostaan ja pelistään sen puolesta. |
Politiikan epävarma horisontti, vallan avaamat tilaisuudet (Weber)
Weberin politiikka on toimintaa vallan avaamien (esim. vaalit, vallassaolijoiden ristiriidat, haperot otteet tai legitimiteettikriisi) ja sulkemien (legitiimi ja legaalin vallan puskurointi, stabilisointi sekä kartellisointi, palvelujärjestelmien laajentaminen ja stabilisointi ‘saavutetuina etuina’ tai opposition kielto, pelille avoimien asioiden määrän tai pelitilan supistaminen) mahdollisuuksien tai tilaisuuksien (ulkoisten voimasuhteiden muutoksen hyväksikäyttö, kompromissiehdokkuus, kentän’kapinan’ ja ‘napinan’ hyväksikäyttö, omiminen ja uudet luovat synteesit) horisontissa. Epäreilusti ja epäsymmetrisesti jakautunut valta on politiikan väline, joka sekä asettaa toiminnan mahdollisuushorisontin että muuntaa kaikki asiakysymykset toiminnan mahdollisuuksia koskevan kamppailun ja muutosten kysymyksiksi.
Täysverinen poliitikko ei välttämättä halua tuntea ja hallita teemoja tai asioita vaan muokata asioita ja olosuhteita osana valtakamppailua ja omia valta-asemia, joilla taas on merkitystä itse asioiden ratkomisessa. Satunnaisuus, epävarmuus ja monimielisyys sekä riippuvaisuus toisten, etenkin tietoisesti vastaanpanevien toimijoiden, pyrkimyksistä ovat politiikalle tunnusomaisia; tätä kaikkea voi yrittää käyttää hyväksi; valtiokin on tietty tilaisuus ja kamppailun kohde. On hyvä, jos ei kukaan näe, mihin se katsoo ja mitä se oikeasti kyttää – toinen jalka voi olla tukevasti maassa, toinen voi haroa epävarmuudessa, heikoilla jäillä, tukipisteitä ja -liittolaisia – uusia optimaalisia pelitiloja ja resursseja. Asioiden ja kiistojen ratkaisu, asioiden institutionalisoitumisen ja byrokratisoitumisen mielessä, on taas epäpolitisoitumisen malliesimerkki, vallankin instituutiot voivat merkitä ‘politiikan kuolemaa’.
Kontingenssi eli epävarmuus muuttuu weberiläisen poliittisen toiminnan (Palonen 1994) peruskategoriaksi, sillä pelataan: utopiat ja arvot hämmentävät suunnitelmia ja varmuuksia; hallituksen, hallinnon ja vastustajien epävarmuuksia, “ympäripyöreyksiä”, ristiriitoja ja vastuunpakoilua tulee käyttää hyväksi. Vielä Machiavellikin puhui politiikasta lähinnä vain “kontingensista pelaamisena”, kun taas Weber kehitti politiikan virtuoosisena kykynä pelata kontingenssilla eli epävarmuudella, oivalluksella, kierolla katseella ja sattumalla. Stabiilisuuden ja yksiselitteisyyden jälkeen koittavat Fortunan – Onnen Jumalattaren – ajat. Maailmanpyörä pyörii – tilanteet muuttuvat – ja ratkaisijat vaihtuvat.