Väitös: The Multiple Faces of a Sustainability Strategy: Analysing Finland’s Programme to Promote Sustainable Consumption and Production, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-698-247-5
Kunnioitettu kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,
Tänään tarkastettava väitöskirjani käsittelee laajoja politiikkaohjelmia, jotka painivat monimutkaisten, sektorirajat ylittävien asiakokonaisuuksien kanssa. Tällaisiin ohjelmiin liittyy nimittäin kiinnostava ristiriita: Yhtäältä politiikkaohjelmien oletetaan olevan kaikkivoipia. Ne maalailevat aikamme mittavia ongelmia ja esittävät kunnianhimoisia visioita paremmasta maailmasta. Ja toisaalta monet viimeaikaiset esimerkit Suomessakin osoittavat, että ohjelmien liikkelle panema muutos jää usein pieneksi.
Tästä sekä arkiajattelussa että teoriakirjallisuudessa esiintyvästä ristiriidasta huolimatta laajat politiikkaohjelmat ovat niin tavallinen osa suomalaista poliittista kulttuuria, ettei niiden varsinaista roolia juuri kyseenalaisteta. Uutisia seuratessa vaikuttaakin usein siltä, että kun maassamme törmätään mihin tahansa erityisen hankalaan pulmaan, sitä ratkomaan perustetaan työryhmä, joka laatii ohjelman.
Tätä tutkimusta tehdessäni aloin kuitenkin ihmetellä, mitä tällaiset laajat politiikkaohjelmat oikein ovat. Mitä ohjelmaprosesseissa tapahtuu? Ja miksi niitä tehdään?
Kun ohjelmia tehdään, perusoletuksena on usein, että laaditaan jokin teksti, jossa mainittuja tavoitteita kohti pyritään ohjelman toimenpiteitä toteuttamalla. Omassa tutkimuksessani tämä näkökulma oli kuitenkin vain yksi niistä monista merkityksistä, joita haastattelemani ihmiset ohjelman tekoon liittivät. Huomasin, että ohjelmaprosessissa voi tapahtua paljon muutakin kiinnostavaa, ja että tämä muu toiminta voidaan niputtaa kolmeen kategoriaan. Kyse on: (1) poliittisesta prosessista, (2) yhteiskunnallisesta rituaalista ja (3) tietyn tarinan kertomisesta.
(1) Lähdetään prosessinäkökulmasta: Prosessin aikana voi tapahtua esimerkiksi oppimista, verkostoitumista tai erilaisia poliittisia kamppailuja mukana olevien ihmisten parissa. Nämä voivat luoda mahdollisuuksia myöhemmille poliittisille toimenpiteille.
(2) Toisaalta ohjelmalla voi olla merkittävä rituaalinen ulottuvuus. Tällä tarkoitan sitä, että ohjelma voi symbolisella tasolla ottaa haltuun jonkin asiakokonaisuuden, vaikka toteutus jäisi käytännössä heikoksi. Samalla ohjelma voi ylläpitää mielikuvaa esimerkiksi Suomesta maana, joka kykenee vastaamaan ajan haasteisiin.
(3) Kolmanneksi ohjelman teko luo ja ylläpitää tietynlaisia tapoja hahmottaa asioita ja puhua niistä. Ohjelmaprosessissa kehitetty kieli saattaa alkaa elää omaa elämäänsä, ja tietyillä käsitteillä, tavoitteilla tai hahmotustavoilla voi lopulta olla enemmän käytännön seurauksia kuin itse toimenpide-ehdotuksilla.
* * *
Tämä tutkimus on tehty tapaustutkimuksen keinoin, mikä mahdollisti sen, että pystyin käsittelemään aineiston huolellisesti ja monesta näkökulmasta. Tutkittavana tapauksena oli Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon KULTU-ohjelma, ja erityisesti tämän ohjelman laadinnan prosessi ja ensimmäinen toteutuskausi vuodesta 2003 vuoteen 2010.
Tutkimuksen pääasiallisena aineistona ovat olleet asiantuntijahaastattelut ja tietyt keskeiset asiakirjat. Eri osatutkimukset ja niiden tulokset on julkaistu neljässä artikkelissa, ja siksi analyysimenetelmiä ja taustateorioita on käytännössä ollut useita. Mukaan on mahtunut ohjauskeinojen valinnan teoriaa, sisällön erittelyä ja narratiivista analyysia. Tulokset voidaan kuitenkin tiivistää aiemmin kuvattuihin näkökulmiin. Käynkin seuraavaksi läpi, millainen KULTU-ohjelma oli yhtäältä perinteisestä näkökulmasta katsottuna ja toisaalta prosessina, rituaalina ja tarinana:
Jos siis KULTU-ohjelmaa tarkastellaan ensinnäkin perinteisen näkökulman kautta, huomataan, että se sai aikaan joitakin merkittäviä toimenpiteitä: Ohjelman myötä Suomeen luotiin materiaalitehokkuutta edistävä yksikkö, mikä on uutta toimintaa jo pidempään tehdyn energiatehokkuustyön rinnalla. Julkisten hankintojen kestävyyttä alettiin edistää kokonaisvaltaisella tavalla, mikä voi vaikuttaa siihen, miten miljardeja veroeuroja käytetään. Alan tutkimushankkeille myönnettiin rahoitusta, ja nämä hankkeet poikivat joitakin kansainvälisestikin merkittäviä tutkimustuloksia.
Kuitenkin noin kaksi kolmasosaa ehdotetuista toimenpiteistä ei johtanut tulokseen tai niissä otettuja askelia ei voi pitää suoraan KULTU -ohjelman tuloksena. Ylipäänsä KULTU-ohjelman sysäämä muutosaalto jäi kauas sen kunnianhimoisista visioista kuten taloudesta, joka pysyy ympäristön kantokyvyn rajoissa parin kymmenen vuoden aikaperspektiivissä.
Toisaalta jos KULTU-ohjelmaa mietitään prosessina, huomataan, että ohjelman laatiminen oli monelle KULTU-toimikunnan työhön osallistuneelle positiivinen oppimiskokemus. Toimikunnan jäsenet ovat myös vieneet asiaa eteenpäin omilla tahoillaan. Tehdyt toimenpiteet eivät kuitenkaan aina olleet yhdessä sovittuja, vaan sellaisia joita toimikunnan jäsenet itse pitivät tärkeinä.
Kolmas keskeinen havainto on, että prosessiin osallistuminen merkitisi eri tahoille erilaisia asioita, ja eri tahot myös hahmottivat koko ohjelmaprosessin idean vaihtelevasti. Monet kansalaisjärjestöjen edustajat olivat tulleet mukaan KULTU-prosessiin muuttaakseen politiikan suuntaa, mutta jotkut virkamiehet pitivät sitä vain osallistumisrituaalina. Tämän rituaalin ideana oli tarjota eri tahoille kokemus vaikuttamisesta, vaikka ”oikeat päätökset” tehtiin toisaalla.
Se, että eri tahot luulivat tekevänsä KULTU-ohjelman kautta eri asioita, on selkeästi ongelma ohjelman legitimiteetille. Toisaalta antropologiaan perehtyneet ymmärtävät, että rituaalit eivät ole turhaa sosiaalista puuhastelua – päinvastoin. Rituaalien kautta voidaan myös uusintaa sosiaalista pääomaa kuten juuri laajapohjaisen valmistelun kulttuuria.
KULTU-ohjelmassa luotiin ja uusinnettiin myös tietynlaista tapaa puhua kestävästä kulutuksesta ja tuotannosta. Tämä puhumisen tapa korosti ekotehokkuutta kulutuksen kohtuullisuuden kustannuksella. Noin 70 prosentissa ohjelman toimenpide-ehdotuksista edisti siis sitä, että esimerkiksi yhtä tuotetta tai tekoa kohden kulutettaisiin mahdollisimman vähän luonnonvaroja. Kulutukseen ja sen kohtuullisuuteen tähtäsi noin 20 prosenttia toimenpide-ehdotuksista.
Haastattelut antoivat hyvää taustatietoa ohjelmasta ja tavoista, joilla jotkut keskeiset toimijat Suomessa puhuvat kestävästä kulutuksesta ja tuotannosta. Haastatteluja analysoimalla selvisi, että lähes kaikki KULTU-ohjelman haastateltavat näkivät kasvuajattelun olevan jollakin tavoin törmäyskurssilla kestävän kehityksen kanssa. Tällainen, ajankohtaisen keskustelun termein, degrowth-puhe ei kuitenkaan johda muutokseen, sillä kasvutarinalle ei ole muuta hyvää vaihtoehtoa. Tutkimuksessa osoitan, miten kritiikki itse asiassa vain vahvistaa tällä hetkellä vallitsevaa kasvuajattelua.
* * *
Kasvukritiikin hahmottaminen kesvutarinaa tukevaksi tekijäksi on tämän työn merkittävin teoreettinen anti. KULTU-ohjelmasta ammentamani moninäkökulmainen analyysimenetelmä taas on tutkimuksen tärkein metodologinen kontribuutio.Väitöksen empiirisenä ansiona puolestaan on ollut yhtenä kansainvälisenä pioneerinä toimineen KULTU-ohjelman ymmätäminen ja sen vertailu Ruotsin ja Ison-Britannian vastaaviin ohjelmiin.
Vertailu toi esiin Ruotsissa vallinneen vahvemman kulutuspainotuksen ja Ison-Britannian markkinainnostuksen. Samoin vertailu paljasti, miten keskeisten poliittisten henkilöiden toimilla on väliä: Ne voivat puhaltaa ohjelmat täyteen liitoon, kuten kävi kestävän kulutuksen ja tuotannon teemoille Isossa-Britanniassa David Milibandin ympäristöministerikaudella. Toisaalta poliittiset toimijat voivat katkaista ohjelmilta siivet kokonaan, kuten Ruotsin kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelmalle kävi nykyhallituksen astuessa valtaan.
* * *
Mitä kestävän kulutuksen ja tuotannon politiikkaa sitten kannattaisi kehittää? Esitän väitöskirjassani kolmeen eri osa-alueeseen liittyviä ehdotuksia:
(1) Tasapainoisempi lähestymistapa vaatisi ensinnäkin sitä, että ekotehokkuuden ohella mietittäisiin myös tapoja saada luonnonvarojen kokonaiskulutus ympäristön kantokyvyn rajoihin. Kohtuullistamispolitiikalle olisi tarvetta. Politiikan kentälle syntyisi myös enemmän tilaa, jos jatkuvaan kasvuun sidotulle taloudelle löydettäisiin vaihtoehtoja.
(2) Toiseksi: Kestävän kulutuksen ja tuotannon kentälle tarvitaan uusia ohjauskeinoja. Tämä tutkimus antaa viitteitä ensinnäkin siitä, että sääntely kohtaa tällä hetkellä periaatteellista vastustusta, vaikka sen kautta voitaisiin puuttua tehokkaasti joihinkin alan ongelmiin. Tietoon perustuva ohjausta taas kannatetaan laajasti, mutta perinteisiä tiedotuskampanjoita pitäisi kehittää vaikuttavammaksi. Taloudellisten kannusteiden kuten verojen tai tukien kautta vaikuttaminen saa myös monelta tukea, mutta niiden esittäminen vaatii vahvaa poliittista tahtoa.
(3) Kolmanneksi: Suomen kaltaisessa maassa hallituksen odotetaan usein näyttävän suuntaa, kun yhteiskuntaa muutetaan. Rakennemuutos vaatii kuitenkin tuekseen myös ruohonjuuritasolta nousevia kokeiluja ja keksintöjä. Jos kestävää kulutusta ja tuotantoa halutaan edistää laajojen ylätason ohjelmien kautta, tämän tutkimus muistuttaa, että ohjelmat eivät yksinään saa muutosta aikaan. Pitää miettiä entistä tarkemmin, mitä ohjelman itse asiassa halutaan tekevän, ja minkä mekanismien kautta muutos tapahtuu.
Arvoisat kuulijat, lopuksi haluan sanoa seuraavaa: Poliittiset ohjelmat tai kestävää kehitystä tavoittelevat strategiat eivät ole harmittomia. Pahimmillaan ne nielevät vain aikaa ja resursseja ja lykkäävät varsinaisiin toimiin tarttumista. Ohjelmien avulla voidaan ottaa näennäisesti haltuun ongelmia ja ulkoistaa poliittista vastuuta hallinnon ulkopuolisille tahoille.
Toisaalta aikamme haasteet vaativat kokonaisvaltaista ajattelua, järjestelmällistä otetta ja sektorirajat ylittävää yhteistyötä. Tällaisia hyveitä KULTU-ohjelman kaltaiset aloitteet parhaimmillaan myös edistävät, mikäli hallitus päättää seisoa niiden takana. Mikä tahansa tehdäänkin, kun ”laaditan ohjelmaa”, on tärkeää, että siitä kerrotaan avoimesti myös osallistujille ja yleisölle. Itse toivon, että tässä tutkimuksessa esitetty analyysi auttaa politiikkaohjelmien ristiriitojen kanssa painivia järjestämään ajatuksiaan. Tarvitsemme ymmärrystä mutta ennen kaikkea viitseliäisyyttä ja siviilirohkeutta, jotta meidän sukupolvemme pystyy selättämään ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen ylikulutuksen kaltaiset megalomaaniset haasteet.