Hyvinvointi(valtio) ja nuoret

Suomesta puhutaan usein ylpeään sävyyn hyvinvointivaltiona. Samaan aikaan Suomessa on alettu harjoittamaan politiikkaa, joka hitaasti ja näennäisen huomaamattomasti purkaa hyvinvointivaltion perusteita. Tämä näkyy esimerkiksi tuloerojen kasvuna, sekä siitä seurauksena muuna eriarvoistumisena.  Vastuuta hyvinvoinnista siirretään hitaasti kohti perhettä ja yksilöä. Näin hyvinvointi terminä saa individualistisen kaiun, jonka mukaan hyvinvointi ja pahoinvointi on yksilön vastuu, velvollisuus ja toisaalta myös oma vika.

 

Hyvinvointi on läsnä monessa diskurssissa ja sen parantaminen esitetään usein ratkaisuna monenlaisiin ongelmiin. Yhteiskunnassa onkin syntynyt hyvin vahva kiinnostus siihen, mitä hyvinvointi on, miltä se näyttää ja miten sitä voisi parantaa. Hyvinvointi edellyttää hyvin monenlaista osaamista, terveyttä ja mielen tasapainoa. Myös kauneusihanteet ovat omaksuneet hyvinvointiin liittyviä aspekteja. Nämä muodostuvat käsitykset vaikuttavat käsitykseen siitä, minkälainen sosiaalinen toiminta nähdään oikeana ja minkälaisen kehyksen läpi näemme myös tulevaisuuden toivon ja sen rakentajat: nuoret.

 

Nuoriin kohdistetaan paljon odotuksia ja heidät nähdään yhtäältä tulevaisuuden riskinä kuin mahdollisuutenakin. Nuoriin kohdistuvaa politiikkaa pidetäänkin juuri tästä syystä tärkeänä ja puhe nuorista sekä heidän hyvinvoinnistaan saa herkästi kiireellisen kaiun. Nuorista puhutaan muun muassa myös usein sairaina, jolloin heidän hyvinvointinsa parantaminen nähdään hyvin tärkeänä.

 

Pro Gradussani tutkin hyvinvoinnin käsitteen muodostumista kansainvälisissä ja kansallisissa nuoria koskevissa poliittisissa dokumenteissa ja miten sillä pyritään ohjaamaan nuoria käyttäytymään halutulla tavalla. Kun kiinnostutaan laajasti siitä mitä hyvinvointi on, on aiheellista kysyä myös mitä se tekee.

// Pinja Fernström

Katse haavoittuvista yksilöistä haavoittaviin ja syrjäyttäviin järjestelmiin

Huoli nuorista ja nuorten syrjäytymisestä on ollut politiikan ja julkisen keskustelun vakioaiheita. Ratkaisuksi huoleen on kehitetty muun muassa nuoriso- ja yhteiskuntatakuita, projekteja, ohjaamoja sekä muita järjestelmiä, joilla syrjäytymistä pyritään ehkäisemään. Samalla yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia on tarkasteltu yksilöiden puutteina ja vajavaisuuksina – usein diagnoosein höystettynä. Kun työttömyyden tai köyhyyden kaltaiset ongelmat nähdään yksilöiden valinnoista tai epäonnistumisista johtuvina, myös ratkaisuiksi tarjotaan yksilön psykologispainotteista ohjaamista, kouluttamista ja kuntouttamista.

 Ajallemme on kuvaavaa yksilöön tärähtävä ”haavoittuvuuden eetos”, joka läpäisee nuorisopolitiikan, koulutuksen, ohjauksen ja kuntoutuksen käytäntöjä. Haavoittuvuuden eetos asettaa nuoren aikuisen huolen kohteeksi, jolloin nuoria pidetään haavoittuvina, syrjäytyneinä, mielenterveysongelmaisina, heikon itsetunnon omaavina ja muilla tavoin vajavaisina. Toisaalta nuorille asetetaan jo varhain markkinakelpoisuuden ja kilpailukykyisyyden vaatimuksia. Näin tullaan tehneeksi politiikkaa, jossa syrjäytymiskehitystä yritetään ensisijaisesti katkaista korjaamalla yksilöä. Kuitenkin kysymättä jää, missä määrin nuorista tulee toimenpiteiden haavoittamia ja syrjäyttämiä? 

Julkisessa keskustelussa korostetaan  taajaan vanhempien, opettajien ja muiden kasvattajien vastuuta nuorten tukemisesta. Vaikka yksittäisen nuoren elämänvalintojen kohdalla yhdenkin välittävän aikuisen merkitys voi olla suuri, sivuuttavat nämäkin keskustelut usein nuoren tilanteeseen vaikuttavat sosiaaliset ja rakenteelliset ongelmat. Samalla kun yksittäisiä nuoria ja heidän lähipiiriään vastuullistetaan asioista, joihin heillä ei ole vaikutusvaltaa, kohdistetaan puolestaan taloudellisia leikkauksia ja reformeja juuri niihin tukijärjestelmiin sekä koulutukseen, joiden on toistuvasti todettu tukevan myönteistä kehitystä. Näin heikennetään heikommassa asemassa olevien nuorten tilannetta entisestään.

Kun nuoria ohjataan ottamaan yhä aikaisemmin vastuuta omasta elämästään, pitämään itse huolta hyvinvoinnistaan ja suunnitelmallisesti valmistautumaan kilpailuun koulutus- ja työmarkkinoilla, on vaarana että unohdetaan yhteiskunnalliset ongelmat, kuten muutokset työmarkkinoilla, eriarvoisuuden kasvu, köyhyyden ja monimutkaisten tukijärjestelmien viidakko.

Tähän yksilöllistymiskehitykseen liittyen tutkijat ovat tuoneet esiin laajemminkin koulutusjärjestelmissä tapahtuneita muutoksia, joiden seurauksena koulutuksen merkitys näyttää yhteiskunnallisesti muuttuvan. Muutos näkyy siten, että koulutuksesta siirrytään oppimiseen ja valmentamiseen, rakenteista yksilöön ja yksilön ominaisuuksiin, ja tiedosta tunteisiin ja mielentilaan.

Kestävää yhteiskuntapolitiikkaa ei voida rakentaa yksilöiden vajavaisuuksien, hyväntahtoisuuden ja jaksamisen varaan. Suomen Akatemia rahoittaakin tutkimusta, jolla käännetään yhteiskunnallista keskustelua yksilön vastuullistamisesta kohti rakenteiden ja järjestelmien merkityksen tunnistamista. Tänä syksynä alkanut projekti tuo tutkimuksen ja julkisen keskustelun piiriin erilaisissa elämäntilanteissa toimivat nuoret ja heidän kanssaan työskentelevät – heidät, jotka näyttävät jäävän huolipuheen katvealueille vaikka ovatkin sen keskiössä.