Työtä, työtä, työtä tehdään…

Olen hiljattain käynyt läpi suurten mediatalojen, lähinnä Ylen ja Sanoman, viime vuosina tuottamia uutisjuttuja, joissa puhutaan nuorista ja mielenterveydestä sekä etenkin erilaisesta nuorille suunnatusta kuntouttavasta toiminnasta, esimerkiksi työpajatyöskentelystä, vertaisryhmätoiminnasta ja kokemusasiantuntijuudesta. Olen kiinnittänyt juttuja lukiessani huomiota erityisesti siihen, miten kuntouttavia toimia perustellaan ja miten nuoret, sikäli kun heitä on haastateltu, puhuvat toiminnasta, jossa ovat mukana.

Uutisteksteissä korostuu työn merkitys kyvykkään ihmisen määreenä. Kuntoutumisen astetta arvioidaan työkyvyn kautta: onko nuori riittävän kuntoutunut voidakseen tehdä edes osa-aikaisesti työtä? Samalla kun työkyky mittaa kuntoutumisen onnistumista, nähdään työ itsessään parantavana: osatyökykyisten pitäisi saada tehdä työtä osa-aikaisesti, koska työ tekee ihmiselle hyvää. Pelkällä kuntoutustuella ei kuntouduta työelämään, jos nuori ei samalla voi tehdä jotakin, josta hän saa onnistumisen kokemuksia. Myös uutisjutuissa haastatellut nuoret ovat omaksuneet ajatuksen työn parantavasta voimasta: ”minulla on motivaatiota tehdä kaikkia töitä”.

Kuntouttavasta työstä ei kuitenkaan makseta riittävää toimeentuloa ja osa-aikatyön ja kuntoutustuen yhdistäminen on vaikeaa alhaisten tulorajojen vuoksi. Esimerkiksi: Kokemusasiantuntijoina toimivat nuoret tekevät töitä palkattakin, jotteivät tulorajat ylittyisi ja Kela perisi tukia takaisin. Eräässä toimintayksikössä valmistetaan kansainvälisillä markkinoilla toimivan muotisuunnittelijan yrityksen myyntiin asusteita 240 euron kuukausipalkalla. Muita jutuissa esiin tuotuja työn tekemisen ongelmia ovat matalan kynnyksen työpaikkojen vähäisyys ja työnantajien haluttomuus palkata kuntoutustukea saavia nuoria.

Uutisjutuista on luettavissa monien tutkijoidenkin toteama ristiriita: yhtäältä on tärkeää, että on jotakin tekemistä ja että nuori tuntee itsensä tarpeelliseksi. Tarpeettomuuden kokemuksen nähdään lisäävän sairastumisen tai muutoin marginalisoitumisen riskiä. Toisaalta kerrotaan, että kuntoutuville nuorille on tarjolla työn ja toimeentulon mahdollisuuksia melko rajallisesti. Tästä huolimatta kyky riippumatomaan elämään ja itsenäiseen toimeentulon hankkimiseen on se tulevaisuuden maisema, jota nuorille maalataan.

Tämä ristiriita nostetaan mediajutuissa kuitenkin hyvin harvoin eksplisiittisesti esiin, jolloin se ei problematisoidu, eikä politisoidu. Sen sijaan teksteissä kerrottaan toiveikkaansävyisiä henkilötarinoita nuorista aikuisista, jotka ovat löytäneet elämälleen uuden suunnan erilaisten kuntouttavien toimenpiteiden avulla. Tähän mennessä olen onnistunut löytämään vain muutaman artikkelin, joissa käsitellään taloudellisen niukkuuden tai epävarmuuden ja mielenterveyden yhteyttä. Jo valmiiksi epävarmassa asemassa olevia (esimerkiksi opiskelijoita tai kuntoutujia) taloudellinen epävarmuus kuormittaa entisestään. Tätä näkökulmaa soisi julkisessa keskustelussa tuotavan enemmän esiin suhteessa työhön, työkykyyn ja kuntoutumiseen, samoin kuin niiden yhteyden kilpailuun koulutus- ja työpaikoista, vaatimuksiin lyhyemmistä opiskeluajoista ja työelämän yleistyneeseen epävarmuuteen.

Tutkimusprojektissamme emme ole kiinnostuneet ainoastaan palvelu- ja tukijärjestelmistä tai nuorista niiden asiakkaina vaan tavoitteenamme on perustavampien yhteiskuntapoliittisten kysymysten kysyminen. Ne koskevat kansalaisuutta ja yhteiskunnallista osallisuutta ylipäätään. Tarvitaan myös vaihtoehtoja hyvinvointipuheelle, joka on osin nielaissut puheen mielenterveydestä sisäänsä ja on näennäisesti äärimmäisen epäpoliittista. Tarvitaan mielenterveyspolitiikkaa.

Pitäisin tärkeänä tuoda julkiseen keskusteluun argumentteja palkkatyökansalaisuuden uudelleen ajattelemiseksi ja ehkäpä päästä sitä kautta myös harjoittamaan jonkinlaista ylikykyisyyden kritiikkiä. Tarkoitan tällä äärimmilleen vietyä kyvykkyyden ihannetta, joka koskee kaikkia ja joka on sokea eroille ja eriarvoisuudelle. Ajallisuuden näkökulma yhtäältä kyvykkyysihanteisiin ja toisaalta riippuvaisuuteen ja tuen tarpeeseen olisi myös tarpeen. Ihmisen toimintakyky kun ei ole koskaan jotakin samanlaisena pysyvää.

Elina Ikävalko

Are we done talking (about) inclusion?

I attended a conference on inclusion last week in Padova, Italy, and by doing so participated in writing a manifesto for inclusion (http://www.unipd.it/counseling-and-support2017/en/manifesto) written with the idea of call to action: it highlights the features that a context should have to be considered inclusive and the actions that should be taken for realizing it. Inclusion is a complex and multidimensional construct – a multidisciplinary, interdisciplinary and transdisciplinary vision – which pegs the question whether the issue is too narrowly covered in Finnish educational discourse.

Inclusive education discourse in Finland is characterized by (special) needs ethos. In terms of education policy formation Finland undoubtedly is a predecessor for promoting inclusion; needs-based approach to support learning outcomes in general classroom setting whenever deemed possible as opposite to that of based on deficits (e.g., diagnoses) is internationally exemplary. However, this doesn’t give a reason to rest on one’s laurels. Discourses of inclusive and special education have strongly merged in Finland which doesn’t go un-criticized. Special educational knowledge domain has contributed to inclusive education movement by promoting the participation and learning of specific groups of student, such as students labeled gifted or those with certain impairments, that is absence of ability or lesser ability in comparison to ‘normal’ defined as that which is statistically frequent or that which is valued and desired. It is however the very grouping and labeling of students of specific kinds that simultaneously poses barriers to quintessential values of inclusive education regarding protesting against the status quo of schooling that creates and maintains dichotomies such as mainstream–special, able–disabled, and fundamentally, normal–other.

Contemporary needs ethos strongly, and uncritically, consists of discourses of normality and deficit nicely wrapped in the discourse of vulnerability. For instance, universities have courses coined erityisyys ja moninaisuus (special needs and diversity), although the concepts erityisyys and moninaisuus are fundamentally opposite to each other: the idea of the concept moninaisuus/diversity was to emancipate educators from using the language of labels, disorder and dysfunction (e.g., a child is “special,” “normal,” “gifted,” “ADHD,” “autistic,” “disabled” etc.) yet they are paired as if they represented the same discourse. Well, they don’t. In addition, universities have courses in which these so-called ‘special’ needs are explained through quasi-objective diagnostic labels such as ADHD. These labels are initially created to make experienced problems more comprehensible by describing set of behaviors/performance in certain environment in order to find ways to support both the individual and the environment, yet they tend to be reduced to descriptions of individual traits and deficits. Well, they are not.

When complex social and educational problems are reduced to pious (special) needs-based approach we often fail to ask what makes individual needs ‘special’ (e.g., issues of power, normalization, status quo), what and whose needs are we actually referring to (i.e., institutional vs. individual needs, teacher’s vs. student’s needs), and by what means and ends are these alleged ‘special’ needs catered to (e.g., forms of inclusion and exclusion). For instance, there is a definite difference between learning as an institutional objective imposed by others (e.g., teachers and parents) and demanded from the student, and learning as an endogenous need according to which an individual directs one’s actions.

So, perhaps we researchers who write and publish about inclusion in Finnish context could pay more attention on how we position ourselves within the paradigm in order to avoid neglecting the complexity of the issue at hand. Similarly, perhaps we teacher educators could revisit the concept inclusion and reconsider how we adhere to it in order to avoid building barriers to the very ideology we claim to protect. In the end, you reap what you sow.

 

Juho Honkasilta