Olen hiljattain käynyt läpi suurten mediatalojen, lähinnä Ylen ja Sanoman, viime vuosina tuottamia uutisjuttuja, joissa puhutaan nuorista ja mielenterveydestä sekä etenkin erilaisesta nuorille suunnatusta kuntouttavasta toiminnasta, esimerkiksi työpajatyöskentelystä, vertaisryhmätoiminnasta ja kokemusasiantuntijuudesta. Olen kiinnittänyt juttuja lukiessani huomiota erityisesti siihen, miten kuntouttavia toimia perustellaan ja miten nuoret, sikäli kun heitä on haastateltu, puhuvat toiminnasta, jossa ovat mukana.
Uutisteksteissä korostuu työn merkitys kyvykkään ihmisen määreenä. Kuntoutumisen astetta arvioidaan työkyvyn kautta: onko nuori riittävän kuntoutunut voidakseen tehdä edes osa-aikaisesti työtä? Samalla kun työkyky mittaa kuntoutumisen onnistumista, nähdään työ itsessään parantavana: osatyökykyisten pitäisi saada tehdä työtä osa-aikaisesti, koska työ tekee ihmiselle hyvää. Pelkällä kuntoutustuella ei kuntouduta työelämään, jos nuori ei samalla voi tehdä jotakin, josta hän saa onnistumisen kokemuksia. Myös uutisjutuissa haastatellut nuoret ovat omaksuneet ajatuksen työn parantavasta voimasta: ”minulla on motivaatiota tehdä kaikkia töitä”.
Kuntouttavasta työstä ei kuitenkaan makseta riittävää toimeentuloa ja osa-aikatyön ja kuntoutustuen yhdistäminen on vaikeaa alhaisten tulorajojen vuoksi. Esimerkiksi: Kokemusasiantuntijoina toimivat nuoret tekevät töitä palkattakin, jotteivät tulorajat ylittyisi ja Kela perisi tukia takaisin. Eräässä toimintayksikössä valmistetaan kansainvälisillä markkinoilla toimivan muotisuunnittelijan yrityksen myyntiin asusteita 240 euron kuukausipalkalla. Muita jutuissa esiin tuotuja työn tekemisen ongelmia ovat matalan kynnyksen työpaikkojen vähäisyys ja työnantajien haluttomuus palkata kuntoutustukea saavia nuoria.
Uutisjutuista on luettavissa monien tutkijoidenkin toteama ristiriita: yhtäältä on tärkeää, että on jotakin tekemistä ja että nuori tuntee itsensä tarpeelliseksi. Tarpeettomuuden kokemuksen nähdään lisäävän sairastumisen tai muutoin marginalisoitumisen riskiä. Toisaalta kerrotaan, että kuntoutuville nuorille on tarjolla työn ja toimeentulon mahdollisuuksia melko rajallisesti. Tästä huolimatta kyky riippumatomaan elämään ja itsenäiseen toimeentulon hankkimiseen on se tulevaisuuden maisema, jota nuorille maalataan.
Tämä ristiriita nostetaan mediajutuissa kuitenkin hyvin harvoin eksplisiittisesti esiin, jolloin se ei problematisoidu, eikä politisoidu. Sen sijaan teksteissä kerrottaan toiveikkaansävyisiä henkilötarinoita nuorista aikuisista, jotka ovat löytäneet elämälleen uuden suunnan erilaisten kuntouttavien toimenpiteiden avulla. Tähän mennessä olen onnistunut löytämään vain muutaman artikkelin, joissa käsitellään taloudellisen niukkuuden tai epävarmuuden ja mielenterveyden yhteyttä. Jo valmiiksi epävarmassa asemassa olevia (esimerkiksi opiskelijoita tai kuntoutujia) taloudellinen epävarmuus kuormittaa entisestään. Tätä näkökulmaa soisi julkisessa keskustelussa tuotavan enemmän esiin suhteessa työhön, työkykyyn ja kuntoutumiseen, samoin kuin niiden yhteyden kilpailuun koulutus- ja työpaikoista, vaatimuksiin lyhyemmistä opiskeluajoista ja työelämän yleistyneeseen epävarmuuteen.
Tutkimusprojektissamme emme ole kiinnostuneet ainoastaan palvelu- ja tukijärjestelmistä tai nuorista niiden asiakkaina vaan tavoitteenamme on perustavampien yhteiskuntapoliittisten kysymysten kysyminen. Ne koskevat kansalaisuutta ja yhteiskunnallista osallisuutta ylipäätään. Tarvitaan myös vaihtoehtoja hyvinvointipuheelle, joka on osin nielaissut puheen mielenterveydestä sisäänsä ja on näennäisesti äärimmäisen epäpoliittista. Tarvitaan mielenterveyspolitiikkaa.
Pitäisin tärkeänä tuoda julkiseen keskusteluun argumentteja palkkatyökansalaisuuden uudelleen ajattelemiseksi ja ehkäpä päästä sitä kautta myös harjoittamaan jonkinlaista ylikykyisyyden kritiikkiä. Tarkoitan tällä äärimmilleen vietyä kyvykkyyden ihannetta, joka koskee kaikkia ja joka on sokea eroille ja eriarvoisuudelle. Ajallisuuden näkökulma yhtäältä kyvykkyysihanteisiin ja toisaalta riippuvaisuuteen ja tuen tarpeeseen olisi myös tarpeen. Ihmisen toimintakyky kun ei ole koskaan jotakin samanlaisena pysyvää.
Elina Ikävalko