FinELib järjesti viime perjantaina tieteellisten aineistojen elektronista julkaisemista käsittelevän englanninkielisen seminaarin, jonka otsikko oli “Electronic Publishing – Towards New Concepts“. Seminaari keräsi Kansallismuseon luentosaliin runsaan joukon informaatioalan ammattilaisia.
Tilaisuuden ohjelma oli jossain määrin kaksijakoinen. Prof. Bo-Christer Björk (Hanken) esitteli seminaarin aluksi kehittämiään laskentamalleja (ks. http://www.sciencemodel.net/), jotka osoittavat open accessin edullisuuden sekä tieteellisen julkaisemisen aiheuttamien kustannusten että koko yhteiskunnan kannalta. Björkin jälkeen esiintyneet suurten kansainvälisten tiedekustantajien edustajat keskittyivät esityksissään sen sijaan suurelta osin maksullisten aineistojensa ja niiden uusien hinnoittelumallien esittelemiseen.
Eroon paperiaikakauden hinnoittelusta
Sekä Elsevier että American Chemical Society (ACS) ovat pyrkimässä eroon aineistojensa vanhoista paperiaikakaudelta periytyvistä hinnoitteluperusteista. Esim. ACS:n elektronisten aineistojen hinnoittelu on tähän asti perustunut pääasiassa siihen miten monta painettua lehteä kukin asiakaskirjasto tilasi 1990-luvun lopulla. Kuten ACS:n Andrew Pitts totesi esityksessään, tässä ei ole enää nykytilanteessa mitään järkeä. Käytännössä uudistuksen tekee kuitenkin hankalaksi se, että uudessa rationaalisemmin perustellussa hinnoittelumallissa on väistämättä sekä voittajia että häviäjiä: jotkut asiakkaat maksavat vähemmän ja jotkut toiset taas enemmän kuin ennen.
Pitts muisteli esityksessään myös menneitä (FinELib oli yksi ACS:n elektronisten aineistojen varhaisimmista ulkomaisista asiakkaista), ja totesi, että laajat kirjastojen muodostamat konsortiot ovat olleet tavattoman hyödyllisiä kustantajien kannalta. Konsortioiden kanssa asioiminen vaatii kustantajan näkökulmasta huomattavasti vähemmän resursseja kuin sellainen malli, jossa kaikkien kirjastojen asioista jouduttaisiin huolehtimaan erikseen.
Vastauksia verkkomaailman haasteisiin
Elsevierin Alexander van Boetzelaer pohti esityksessään kustantajien roolia, jota hän jokseenkin odotetusti piti merkittävänä myös elektronisen julkaisemisen aikakaudella. Kustantajien tarjoamat palvelut ovat hänen mukaansa vastanneet asiakkaiden tarpeita, joita ovat tieteellisen tiedon levittäminen, tutkimustulosten isyysoikeuden rekisteröiminen, tutkimustulosten sertifiointi ja pitkäaikaissäilytys. Boetzelaer myönsi, että tekninen muutos on vähitellen muuttamassa tieteellisen kustantamisen toimintaympäristöä, ja erilaisten uusien verkkopalveluiden myötä julkaistun ja julkistamattoman aineiston välinen raja on hämärtymässä. Muutos on kuitenkin hidas: hän ennakoi että tiedon välittämisen merkitys kasvaa edelleen, ja lehtien brändin merkitys saattaa vähitellen ohentua.
Elsevier on käyttänyt oman elektronisen julkaisemisen infrastruktuurinsa kehittämiseen jo lähes 300 miljoonaa euroa, ja yritys on Boetzelaerin mukaan kehittämässä kovaa vauhtia myös web 2.0 -aikakauden palveluita, jotka integroidaan osaksi nykyisiä käyttöliittymiä. Kaikille Elsevierin lehtien kirjoittajille on tulossa omat kotisivut, artikkeleita ja niiden käyttöä on mahdollista seurata nykyistä tarkemmin, Science Direct –palvelun käyttöliittymä tarjoaa Amazonista muistuttavia “More Like This”-linkkejä ja lisäksi palveluihin tulee välineitä erilaisten sosiaalisten kirjanmerkkien tekemiseen.
Kristiina Hormia-Poutanen epäili esityksen jälkeen esittämässään kommentissa kuitenkin sitä, mitä tällaiset uudet ominaisuudet vaikuttavat palveluiden hintoihin, jotka ovat muutenkin nousseet inflaatiota nopeammin (toisin kuin kirjastojen määrärahat, jotka ovat pikemminkin vähentyneet). Lisäksi esille nousi kysymys siitä, miten yhteensopivia Elsevierin omissa käyttöliittymissään tarjoamat web 2.0 –ominaisuudet ovat muiden vastaavien verkkopalveluiden kanssa.
Kuka maksaa avoimen julkaisemisen?
Nykyään Springerin palveluksessa oleva, Open access -liikkeen veteraaneihin kuuluva Jan Velterop totesi puolestaan, että julkaisujen levittäminen on verkkomaailmassa helppoa, eikä tähän välttämättä tarvita nykyisen kaltaisia kustantajia. Kustantajien rooli kaipaa siis miettimistä. Toisaalta avoinkaan julkaiseminen ei ole ilmaista, ja myös siinä tarvitaan resursseja systeemin ylläpitämiseen. Velterop vertaili esityksessään kolmea erilaista Open access –julkaisemisen mallia:
- Tekijän oman version tallentaminen julkaisuarkistoon
- Kirjoittajakohtaiset OA-maksut
- Organisaatiokohtaiset OA-julkaisemista koskevat sopimukset kustantajien kanssa.
Julkaisuarkistoihin pohjautuvaa mallia Velterop piti ongelmallisena mm. siksi, että tallentamisluvat perustuvat kustantajien hyväntahtoisuuteen, ja on kustantajien etujen mukaista pitää toiminta niin kaoottisena, ettei siitä muodostu uhkaa niille itselleen.
Toisaalta Springerillä on oma kirjoittajamaksuihin perustuva Open Choice -mallinsa, jossa artikkeli voidaan julkaista avoimesti verkossa, jos tekijä tai tämän taustaorganisaatiot maksavat siitä erikseen. Korvauksen suuruus on noin 3000 dollaria / artikkeli, mutta vaikka systeemi on voimassa kaikissa Springerin lehdissä, sen hyödyntäminen on ollut ainakin toistaiseksi melko vähäistä. Uutena avauksena Springer kokeilee myös organisaatiokohtaiseen sopimukseen perustuvan toimintamallin soveltamista yhteistyössä hollantilaisten tutkimuskirjastojen ja Göttingenin yliopiston kanssa.
Velterop visioi esityksensä lopuksi tieteellisen julkaisemisen kustannusten uusjakoa (“New Deal”), jolla päästäisiin hankalan siirtymävaiheen yli. Ajatus yksittäisten lehtien tilausmaksuista pitäisi hänen mukaansa heittää lopullisesti romukoppaan. Kustantajat ja asiakasorganisaatiot sopisivat sen sijaan keskenään kohtuullisista korvauksista tai tukimaksuista, joiden avulla lehtiä tai useista lehdistä koostuvia paketteja olisi mahdollista ylläpitää.
Velteropin jälkeen esiintynyt Simon Inger esitteli kirjastonhoitajille tehtyä kyselyä (ks. esitys Ingerin omalla www-sivustolla), jossa pyrittiin selvittämään miten avoin julkaiseminen ja artikkelien itsearkistoinnin yleistyminen vaikuttaa kirjastonhoitajien hankintapäätöksiin. Miten suuri osa lehtien sisällöstä pitää olla avoimesti saatavilla, jotta niiden tilaamisesta ollaan valmiita luopumaan? Aivan yksiselitteisiä vastauksia tähän ei ehkä saatu, mutta se ainakin kävi selväksi, että pelkkä verkossa julkaistu tekijän käsikirjoitus ei riitä perusteeksi, vaan verkkoon pitäisi saada vertaisarvioitu versio.
Vastakkainasettelun aika on ohi?
Jan Velterop pahoitteli loppukeskustelussa sitä, että avoimesta julkaisemisesta käyty keskustelu on perustunut niin paljon vastakkainasetteluihin kustantajien ja tutkijoiden sekä näiden taustaorganisaatioiden välillä. Siinä missä elektroninen julkaiseminen on nähty kaikkia osapuolia hyödyttävänä ilmiönä ja se on siten yleistynyt nopeasti, avoimen julkaisemisen eteneminen on jumiutunut monilta osin (todellisiin tai kuviteltuihin) eturistiriitoihin.
Velterop suhtautui myös pessimistisesti tutkijoiden oma-aloitteisen aktiivisuuden merkitykseen: vaikka tutkijat saattavat nähdä mikä on yleisesti hyvää, omia julkaisujaan koskevassa päätöksenteossa heillä on taipumuksena tehdä valintoja itsekkäämmillä perusteilla.
Kokonaisuutena tämä mallikkaasti sujunut päivän seminaari oli yllättävänkin sopuisa tilaisuus, jossa Velteropin mainitsemat vastakkainasettelut eivät liiemmin nousseet esiin. Esim. kesällä Uppsalassa NDLTD:n seminaarissa etenkin ACS sai biokemian alan Open access -aktivisteilta osakseen varsin kitkeriäkin kommentteja, koska se on heidän mukaansa pyrkinyt kaupallisten intressiensä vuoksi jarruttamaan julkisilla varoilla tuotettujen avoimien tietokantojen syntymistä. Vaikka tällaista kritiikkiä ei tällä kertaa kuultu, seminaarin esitykset olivat joka tapauksessa aivan mielenkiintoisia, ja tarjosivat vaihteeksi näköalan myös tieteellisten kustantajien ajatusmaailmaan.