Muutaman viikon takainen The Chronicle of Higher Education -lehden uutinen kertoo, että perinteikkäisiin amerikkalaisyliopistoihin kuuluva Boston College on päättänyt luopua sähköpostipalveluiden tarjoamisesta opiskelijoilleen. Päätöstä perustellaan sillä, että kaikilla uusilla opiskelijoille on jo omat sähköpostiosoitteensa ja oma vakiintunut nettielämänsä ennen kuin he tulevat opiskelemaan, ja tämän vuoksi yliopiston tarjoamien palveluiden käyttö on vähentynyt oleellisesti.

Boston College harkitsi ensin palveluiden ulkoistamista jollekin suurista palveluntarjoajista (esim. Google tai Microsoft), mutta sopimuksen neuvottelemista pidettiin turhan kalliina ja hankalana prosessina, ja lopulta päädyttiin siihen, että opiskelijat voivat itse päättää mitä palvelua käyttävät sähköpostinsa vastaanottamiseen ja lukemiseen. Yliopisto tarjoaa heille ainoastaan forwardointipalvelun, jonka avulla he voivat siirtää postinsa haluamaansa osoitteeseen.

Suomessa ei olla ihan vielä näin pitkällä, mutta joka tapauksessa Boston Collegen ratkaisu kertoo siitä, miten yliopiston merkitys opiskelijoiden netti-identiteetin keskipisteenä ja kotipaikkana on vähentynyt vuosien varrella. Oma ensikosketuksen sähköpostiin ja muihinkin verkkomaailman ilmiöihin ajoittuu noin viidentoista vuoden taakse, jolloin opiskelin Helsingin yliopistossa. Tällöin yliopistolla oli hyvin keskeinen merkitys palveluntarjoajana ja uusien näköalojen avaajana. Koska vaihtoehtoja ei liiemmin ollut, kutakuinkin kaikki käyttivät oman oppilaitoksensa sähköpostia ja rakensivat ensimmäiset kotisivunsa yliopiston palvelimelle. Helsingin yliopisto tarjosi tuolloin myös legendaarisen keskustelujärjestelmä PortaCOM:in kaltaisia yhteisöllisyyttä luovia palveluita, kauan ennen kuin web 2.0:sta tai sosiaalisista verkkopalveluista tuli nykyisen kaltaisia muoti-ilmiöitä.

Sittemmin tilanne on muuttunut, ja opiskelijoiden virtuaalielämä on valunut yhä enemmän yliopiston ulkopuolelle. Osasyynsä on ollut yliopistoissakin, joissa verkkopalveluita on rakennettu enemmän keskusjohtoisen konserniviestinnän kuin yhteisöllisyyden näkökulmasta.

Niinpä voikin kysyä, mikä ylipäänsä on yliopistojen merkitys yhteisen identiteetin luojana nykyisessä tilanteessa, jossa opiskelijoille on tarjolla yhä enemmän erilaisia muita sosiaalisia viiteryhmiä sekä reaali- että etenkin virtuaalimaailmassa? Ja jos opiskelijat etsivät identiteettinsä muualta, mitä tämä merkitsee toisaalta heidän sitoutumisensa että toisaalta yleisemmin koko yliopiston ja ajan myötä myös tiedeyhteisön toimintakulttuurin kannalta?