Lasse Larvanko kirjoitti vuonna 2007: “Kuvittele, että kuka tahansa voisi luoda, levittää ja markkinoida omia tuotoksiaan miljardille ihmiselle minimaalisilla kustannuksilla. Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös helppoa. Miten he sen tekevät?”  (http://bit.ly/xsPqkI) WEB2.0 teki internetistä esiintymislavan, jossa jokaisella fasiliteetit omaavalla on mahdollisuus sanoa julkia asiansa.

Sosiaalinen media on tehnyt osallistujista toimijoita, surffailun ja  tiedon vastaanottajan sijaan. Sosiaalinen media rohkaisee osallistujia jakaamaan omaa osaamistaan ilmaiseksi. Syynä ei ole pelkästään oman tuotteen saaminen mahdollisimman monen arvioitavaksi, vaan myös markkinointi. Sosiaalinen media mahdollistaa muiden osallistumisen idean kehittämiseen ja jakamiseen eli  kollektiivista toimintaa ilman formaalia organisaatiota. Yksi blogien hienouksia on kommenttien ja linkkien tuoma idean kehittely ja tarkennus. (Esim. Seth Godin, 2001.) Tällainen vertaistuotanto tekee mahdolliseksi informaation tuotannon yhä suuremmalle kuluttajajoukolle lähes marginaalikustannuksilla.

Samalla kun mediaympäristö on “amatörisoitunut”, se on myös  tullut moniäänisemmeksi ja  sotkuisemmaksi. Toisin sanoen vaatimus yksilön vastuusta ja tiedostuneisuudesta lisääntyy, mitä ja miten hän verkossa olevaa tietoa ja välineitä käyttää

Verkostopalvelut, kuten facebook ja twitter, eroavat blogeista siinä, että ne toimivat sosiaalisina hyödykkeinä vain niissä mukana oleville, ja ulkopuolella oleminen merkitsee faktisesta  olemista outsiderina sosiaalisista kokemuksista. Se, että sosiaalisen median myötä ollaan siirrytty ryhmistä verkostoihin, mahdollistaa yhteyksiä ns. potentiaalisiin linkkeihin, kuten samasta asiasta kiinnostuneiden organisoimattoman yhteisön syntymisen.

Yleensä sellaiset sovellukset, joissa käyttäjät tuovat lisäarvoa toisilleen, synnyttävät uusia innovaatioita.Oikeastaan kaikissa verkostopalveluissa on olemassa yhteisöllisyyden aspekti, jota tutkija voi hyödyntää. Se vaati vain vähän viitseliäisyyttä, uskallusta ja avautumista tuntemattomille .

 
–

Verkkojulkaiseminen on kätevä tapa saada ajatuksensa ja oivalluksensa nopeasti yleisön luettavaksi. Verkkojulkaiseminen on nopea, halpa ja vapaa arvioitsijoiden kontrollista silloin, kun julkaistaan omilla foorumeilla kuten kotisivuilla tai blogeissa. Omien ajatusten ja tutkimustulosten julkaiseminen on arkipäiväistynyt verkon avulla.

Villi julkaiseminen, jollaiseksi verkkojulkaisemista voi myös kutsua, ei kaikilta tahoilta saa varauksetonta tukea. On tutkijoita, jotka kantavat huolta tieteen laadusta, ja jotka siihen vedoten haluaisivat luoda laatukriteereitä myös verkossa ilmestyville tieteellisille artikkeleille. Eräs tällainen suomalainen Julkaisufoorumi, jonka “perustana on julkaisukanavien eli tieteellisten lehtien, sarjojen ja kirjakustantajien laatuarviointi”.  Hankkeeseen kriittisesti suhtautuvien mielestä Julkaisufoorum pikemminkin pönkittää paperista julkaisujärjestelmää ja vahvistaa mainstream -tutkimuslinjaa, joka puolestaan hankaloittaa marginaalisuuntauksen tutkijoiden äänen kuulumista. Uskon, että tämä jää yritykseksi, koska verkkojulkaiseminen menee menojaan, ja koska verkkoa tuskin voidaan hallita millään muilla kuin eettisillä säännöillä – jos niilläkään.

Verkkojulkaiseminen ei tietenkään syrjäytä kokonaan paperista julkaisemista.  Se voi jopa edesauttaa perinteisen kirjan julkaisuprosessia, sillä parhaimmat tutkimukset seuloutuvat paperiversioiksi, jotka yleensä julkaistaan verkossa sähköisessä muodossa. Tällöin kirjoihin voidaan viitata, joka edesautta tiedon leviämistä ja palvelee muita tutkijoita.