Monthly Archives: September 2016

Krishnan syntymäpäivillä Malminkylän kartanon temppelissa

|

Teksti ja kuvat Johanna Jylhä

Hare Krishna -liike on eräs tunnetuimmista intialaisperäisistä uskonnollisista ryhmistä Suomessa. Se on myös osa halki Intian harjoitettua hindulaisuuden vaishnava-perinnettä, joka keskittyy Vishnun, Krishnan tai Raman palvontaan. Vaishnava-kulttuurissa ja ylipäänsä hindulaisuudessa erilaiset uskonnolliset festivaalit ovat tärkeä osa elämäntapaa. Krishnan seuraajille vuoden suurin juhla on tietenkin Krishna Janmastami, eli Krishna-jumalan syntymäpäivät, joita juhlitaan hindulaisen kalenterin mukaan vuosittain elo-syyskuussa.

Malminkylän kartanon temppeli Krishna-liikkeen temppeli sijaitsee Malminkylän kartanon puutalomiljöössä Helsingissä.

Helsingissä Krishna Janmastamia vietetään viehättävässä, viime vuosisadan alussa rakennetussa Malminkylän puutalokartanossa, missä Krishna-liikkeen temppeli, munkkien ja nunnien asuntola sekä kasvisravintola viljelyksineen ovat toimineet vuodesta 2014 alkaen. Edellisen vuoden Krishna Janmastamissa oli läsnä ennätysmäärä ihmisiä. Kartanon päärakennus oli tupaten täynnä, eivätkä kaikki millään mahtuneet saliin seuraamaan festivaaliohjelmaa. Viime vuoden tungoksesta onkin otettu opiksi ja tänä vuonna tilaa on jatkettu pihalle, jonne on pystytetty suuri telttakatos ohjelmaa varten. Sekä sisä- että ulkotilat on koristeltu värikkäästi esimerkiksi ilmapalloin ja silkkipaperikukkasin.

MusiikkiohjelmaaKirtana-musiikista vastasivat sekä suomalaiset että eteläaasialaiset Krishnan seuraajat. 

Festivaalin ohjelma koostuu musiikista, mantralaulannasta, Krishna-uskontoa käsittelevästä luennosta, erilaisesta kulttuurisesta ohjelmasta, kuten tanssiesityksistä sekä juhla-ateriasta. Ohjelmasta vastaavat yhtä lailla niin suomalaiset kuin aasialaistaustaisetkin Krishnan ystävät. Istun pääsaliin kuuntelemaan kirtana-musiikkia, Krishnalle omistettua, yhdessä tapahtuvaa laulua ja soittoa. Krishnan nimien laulamista pidetään hyvin tärkeänä, sillä Jumalan ja hänen nimiensä pyhien äänteiden mietiskely on keino, jonka kautta jumalallisen suoraa kokemista pidetään mahdollisena.
Sali on täynnä erityisesti intialaisia perheitä. Musiikki sekoittuu puheensorinaan ja vauvojen itkuun. Osa yleisöstä laulaa mukana, osa ottaa valokuvia alttarin jumalhahmoista. Teinit näppäilevät älypuhelimiaan. Aika ajoin salin eteen syntyy darshan-jono ihmisten jonottaessa alttarille tervehtimään ja rukoilemaan jumalhahmoja. Monet myös haluavat itsestään perhekuvan hahmojen edessä. Ilmassa aistii alttarille uhrattujen tuoreiden kukkien tuoksun. Pihalla teltassa vallitsee varsinainen ”Krishna-ilon” täyttämä festaritunnelma. Pääsalin hartaaseen, perinteiseen mantralaulantaan verrattuna musiikki on nopearytmisempää ja modernimpaa. Ihmiset eläytyvät esityksiin mukaan innostuneesti käsiään taputtaen.

Gaura-Nitai -alttarihahmotKrishna-liikkeen temppelin koristeelliset Gaura-Nitai -alttarihahmot. 

Käväisen välillä temppelin pienessä kaupassa, jossa on esillä monenlaista myytävää kirjallisuudesta ja CD-levyistä teehen, mausteisiin ja suitsukkeisiin. Juttelen hetkisen puodin emännän kanssa. Nainen kertoo kuuluvansa ortodoksiseen seurakuntaan, mutta olleensa myös Krishnan ystävä siitä lähtien, kun liike tuli Suomeen. Hän kertoo mieltävänsä itsensä ensisijaisesti Jumalan palvelijaksi ja tavoittavansa Jumalan yhtä hyvin niin katedraalissa kuin temppelissäkin. Nykyihmisten elettyä uskonnollisuutta tarkasteltaessa onkin tavallista, että uskontoperinteet eivät välttämättä esiinny selvärajaisina ja toisistaan tiukasti erillisinä kokonaisuuksina, vaan limittyvät toinen toisiinsa.

Krishna-liikkeen vaikutuspiirissä on tilastollista kannattajamäärää huomattavasti enemmän ihmisiä. Myös liikkeen kulttuurinen merkitys on jäsenmäärää suurempi. Krishna-liike on varsin monikulttuurinen yhteisö ja avioliitot eri maista tulevien Krishnan seuraajien kesken ovat yleisiä. Malminkylän kartanon Krishna-temppelin festivaaleista on tullut erityisen suosittuja eteläaasialaisista maahanmuuttajista koostuvan hinduyhteisön parissa. Karkea arvioni on, että tämän vuoden Krishna Janmastamissa jopa 75 % mukana olijoista on Aasiasta kotoisin olevia maahanmuuttajia. Suurin osa heistä on intialaisia, mutta osallistujia on myös ainakin Sri Lankasta, Nepalista ja Mauritiukselta.

TelttatunnelmaaIntialainen Bharatanatyam-tanssiesitys sai juhlavieraat innostumaan. 

Ilta päättyy intialaisen mausteiseen juhla-ateriaan, joka koostuu dalista eli linssimuhennoksesta, riisistä, kotijuustocurrysta, uppopaistetuista puri-leipäsistä sekä mannaryyneistä valmistetusta makeasta ja pehmeästä halva-jälkiruuasta. Krishna-uskontoa on usein kutsuttu ”keittiöuskonnoksi” (The Kitchen Religion), sillä musiikin lisäksi myös ruoka on tässä uskonnossa hyvin tärkeässä osassa. Ruuan valmistaminen, kuten muutkin arjen tavalliset askareet, nähdään meditaationa ja Krishnan palvelemisena. Tätä kutsutaan bhakti-joogaksi eli Jumalan antaumuksellisen palvelun poluksi. Hare Krishnat syövät vain kasvisruokaa ja erityisen tärkeää on ruuan pyhittäminen Krishnalle kiitollisuuden osoituksena. Jumalalle uhratusta ruuasta tulee siunattua prasadaa, jonka ajatellaan kohottavan tietoisuutta siinä missä henkisten laulujenkin.

Lähtiessäni Krishna-sävelet jäävät soimaan pimenevään yöhön ja kaikuvat kauniisti korvissani bussimatkan ajan. Seuraavaa isompaa festivaalia, valon juhla diwalia, vietetään Krishna-temppelillä lokakuun lopulla.

Petserin luostarin ruumiillinen uskonto

|

Tutkimusryhmämme teki hiljattain tutkimusretken nykyisin Viron ja Venäjän kesken jakautuvalle Setumaalle. Setukaiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, jolla on oma kieli ja ortodoksinen usko. Lähellä Viron ja Venäjän rajaa, venäläisessä Petserin pikkukaupungissa sijaitseva luostari on kaunis ortodoksisen uskon monumentti, jonka alue koostuu lukuisista kirkoista, kauniista rakennuksista ja vehreistä istutusalueista.

Käyntimme aikana luostarissa oli erityisen paljon elämää, koska siellä juhlittiin Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaa ristisaattoineen. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua: suurissa väkijoukoissa kuuli sekä venäjän että viron kieltä, paljon erilaista väkeä huivipukuisista naisista aina mustakaapuisiin munkkeihin ja setukaisten kansallispukuja käyttäviin oli koolla.

Luostarialueella ollessani ja juhlaa seuratessani havainnoin ortodoksisen uskonharjoituksen kokonaisvaltaisuutta. Ortodoksinen usko tarjoaa harjoittajilleen kattavan uskonnollisen elämisen ja olemisen tavan, jossa on ruumiillisia ulottuvuuksia. Uskonnon ruumiillisia ulottuvuuksia tutkivan projektin jäsenenä kiinnitin huomiota näihin ulottuvuuksiin. Oli kiinnostavaa havainnoida paikan päällä, miten ortodoksisen uskonnonharjoittamisen kokonaisvaltaisuus konkretisoitui erilaisissa ruumiillisissa käytännöissä. Osa näistä oli konkreettisempia liikkeitä ja eleitä, osa taas enemmänkin aistikokemuksia.

Juhlaan liittyi juhlava ristisaatto, jonka ruumiillisista aspekteista Vilja on kirjoittanut jo aiemmin. Käveleminen ja pysähtyminen rytmittivät tätä ristisaattoa eräänlaisena ruumiillisena käytäntönä, ja saaton lopuksi ihmisten päälle heitetty viileä vihkivesi oli sekin – ainakin luterilaiselle eksoottinen – konkreettinen, ruumiillisuuteen linkittyvä uskonnollinen tapahtuma.

Tässä yhteydessä on mainittava myös ne kauniit, suuret kukkamatot, joita pitkin ristisaaton ikonia kannettiin. Kukkamattoja valmistivat naiset, mikä viittaa uskonnonharjoittamisen sukupuolittuneisiin piirteisiin, mutta samalla itse valmistamistapahtuma viittasi vahvasti myös uskonnonharjoittamisen ruumiillisuuteen. Kukkamattojen valmistaminen vaati pitkäaikaista polvillaan olemista ja käsillä tekemistä. Kukkamattojen ääreen polvistuneita naisia katsoessani en voinut olla ajattelematta kukkamattojen tekemistä eräänlaisena ruumiillistuneena uskonnonharjoituksen, hurskauden, kuuliaisuuden ja antaumuksen osoittamisen tai meditaation muotona. Elina Vuola nimittikin kukkamattojen tekemistä aiemmassa postauksessaan ”kauneuden ja käsin tekemisen hurskaudeksi”, jossa on visuaalisen ja ruumiillisen hurskauden piirteitä.

kukkamattoeetu Kukkamattojen tekeminen voidaan nähdä ruumiillisen uskonnollisuuden ja hurskauden muotona. Kuva: Eetu Kejonen.

Kukkamattoja rakentavat naiset olivat tulleet pitkienkin matkojen takaa ympäri Venäjää – kuten eräs haastattelemamme aina kaukaa eteläiseltä Venäjältä asti – joten kukkamattojen tekemiseen (ja toki myös muuhun juhlaan) liittyy myös pyhiinvaellukseen viittaavia merkityksiä, jotka voidaan nähdä kouluesimerkkinä uskonnon ruumiillisuudesta.

Meri-Annan_ihmiset Ikonin saattamista seurasi paljon väkeä. Kuva: Meri-Anna Hintsala

setot2Kansallispukuisia setonaisia. Kuva: Eetu Kejonen

Ortodoksinen uskonnonharjoitus tarjoaa monia aistikokemuksia. Eräs näistä oli kirkoissa läsnä ollut tuoksujen maailma – suitsukkeen savu sekoittui tuohusten vienoon tuoksuun. Samalla tuohukset tarjosivat myös pehmeää valoaan ja tätä kautta näköaistin kautta puhuttelevaa uskonnollista kokemusta, johon liittyi toki myös kirkkojen runsas koristeellisuus. Tuohusten sytyttäminen ristinmerkkeineen oli myös konkreettisesti ruumiillisena käytäntönä näkyvä uskonnonharjoittamisen muoto, samoin kuin ristinmerkit, ikonien katseleminen ja suuteleminen sekä kumartumiset ja polvistumiset.

tuohuseetu Tuohusmeri. Kuva: Eetu Kejonen

Meri-Annan_tuohus ja ikoni Ortodoksiseen kirkkorakennukseen ja jumalanpalvelukseen kiinteästi kuuluvat tuohukset ja ikonit tarjoavat kokonaisvaltaisen elämyksen. Kuva Meri-Anna Hintsala.

Myös itse kirkkotilojen ulkopuolella havainnoiva silmä tavoitti merkkejä uskonnon ruumiillisuudesta. Sekä luostarin alueella että myös sen ulkopuolella ravintoloissa ja kahviloissa oli tarjolla myös kasvispitoista paastoruokaa. Paasto on yksi esimerkki siitä, miten uskonto ja sen ruumiilliset aspektit nivoutuvat arkielämään.

Matkan aikana mietin monesti ympärilläni näkemäni ortodoksisen kulttuurin ja oman kulttuurisen identiteettini eroja. Olen itäisessä Suomessa kasvaneena ollut jonkinlaisessa kosketuksessa ortodoksiseen uskoon ja kulttuuriin, mutta Venäjällä ortodoksinen kulttuuri tuli laajemmin näkyväksi minulle, ulkopuoliselle, luterilaisen perinteen kasvatille. Ortodoksinen perinteen kohtaaminen sisälsi ainakin omalla kohdallani vahvoja toiseuden ja vierauden, mutta samalla myös myönteisen ihmettelyn ja ihastelun elementtejä. Tällaiset reaktiot ovat luonnollisia siksi, että olen elänyt luterilaisen ”Sanan kirkon” ja siten tietyllä tapaa ruumiillisuutta ja aistikokemuksia uskonnon ytimestä etäännyttävän hengellisyyden ja uskonnonharjoituksen piirissä. Tämänkin vuoksi matkani Petseriin oli minulle sekä elämysten että kasvun paikka tutkijana. Luostarin juhlintaa seurattuani ymmärrän kenties vähän paremmin, mitä ruumiillinen uskonto ja sen tutkiminen voivat olla.

luostari Petserin luostari oli kaunis ja monimuotoinen kokonaisuus. Kuva: Eetu Kejonen

ristisaattoRistisaatto tarjosi konkreettisen uskonnonharjoittamisen väylän ja voimakkaan aistielämyksen. Kuva: Eetu Kejonen

Laulun kannattelemana

|

FullSizeRender-6

unspecified-7

Laulu on tradition siirtämistä, uusintamista ja jatkamista paitsi sen sanoitusten ja runouden, mutta myös laulutapojen muodossa. Tiedämme, että vähemmistöt laulavat: esimerkiksi romaneilla, lestadiolaisilla, saamelaisilla, körteillä ja suomenruotsalaisilla on kaikilla omanlaisensa tunnettu ja vaalittu lauluperinne.

Tunnetun setolaulajan Mikon Oden eli Jevdokia Kannisten haudalla laulettiin muistolaulu tälle arvostetulle laulajanaiselle. Tämän vanhan eeppisen laulun aiheena on äidin kuolema. 

Marian kuolonuneen nukkumisen juhlan yhteydessä Petserin lähiseudulla Radajan kylässä Venäjällä setukaiset juhlivat oman perinteensä mukaisia folk-festivaaleja. Festavaalilla vieraillessa käy selväksi, että tämän kulttuurin ytimessä on laulu, onhan setukaisten laulutapa (leelo) listattu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle.  Laulutapa muistuttaa suomalaista kansanmusiikkia, eihän perinne ole maantieteellisesti kovin kaukana Suomesta ja kuulumme suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Mutta laulutapa, sanat ja sointi ovat silti aivan ainutlaatuisia.

Elvi Nassar laulaa juhlaimprovisaation. Hänet on kaksi kerta valittu parhaaksi seton laulajaksi.

Laulu on eräänlainen elävän kulttuurin merkki. Soiva, elävä laulu kertoo kulttuurin hyvinvoinnista. Jos laulu kuolee ihmisten mielissä ja yhteisöjen äänimaisemassa, jotakin arvokasta katkeaa. Siksi lauluja lauletaan, ei vain nykyhetken hyvinvoinniksi, taakkojen keventämiseksi, tunteiden ilmaisemiseksi tai hauskanpidoksi, vaan myös kulttuurisen ja uskonnollisenkin jatkuvuuden turvaamiseksi. Laulun ihmeitä tekevään  ja hyvinvointia lisäävään voimaan on kiinnitetty myös kansainvälisissä tutkimuksissa kasvavasti huomiota.

Setoissakin on erityisiä perinnelaulajia, esimerkillisiä laulujen taitajia, kuten Saatsen kirkossa kuulemamme jo iäkäs Maria Kõllamäe.

 Arvostettu seto, kirkkolaulujen laulaja Maria Kõllamäe laulaa Saatsen kirkossa liturgisia osia

Maria Kõllamäen laulutyylistä kertoo Engelhardt (2014) seuraavasti: Kõllamäe lauloi “yksinkertaisesti ja vahvasti”. Hän tahtoi “johdattaa ihmisiä rukoukseen” sen sijaan, että seuraisi “ammattimaista” laulutapaa, joka oli tyypillistä “kaupunkikirkoissa”. Engelhardt (2014, 197) jatkaa Kõllamäen persoonallisen laulutyylin kuvaamista seuraavasti: unspecified-8

Setojen lauluissa yhdistyvät siten oma kansanusko, ortodoksinen uskonto, sekä Venäjän ja Viron kulttuurit ja kansanperinne. Leeloperinne on myös jossain määrin sukupuolittunutta: naisilla on omat laulunsa, miehillä omansa ja niitä lauletaan ryhmissä naiset ja miehet erillään, mutta myös yhdessä. Seuraavassa videossa kuultu osa laulusta on kuuluisan “lauluemon” Veera Pähnapuun laulu, joka kertoo setolaulujen improvisoinnista: “Laulan yhden seto laulun, mitä äitini on opettanut minulle…”

Laululla on laulajalle ja myös kuulijalle ihmeellinen kannatteleva voima. Monen päivän ajan kestävä tutkimusmatka Setomaalle jätti mieleen monta soivaa kuvaa. Ihmismassassa korvan juuressa kuultu taitava laulu, liturgia kirkossa, kulkueen mukana kulkevien kanssavaeltajien hyminä, nais- ja miesryhmissä laulettu setomusiikki folk-festivaalilla tai nuotiotulen ääressä rallatettu perinneluritus kutsui ottamaan osaa. Vaikka sanoja en ulkopuolisena osannut, tunnelma tarttui.

 

 

Ristisaatto luostarin ympäri on voimakas elämys

|

Aurinko paistaa Petserin kaupungin yllä elokuisena sunnuntaina. Aukio luostarin sisäänkäynnin tuntumassa täyttyy ihmisistä, jotka odottavat aamun liturgian huippukohtaa: Jumalanäidin ikonin ristisaattoa luostarin ympäri.

ImageServlet

Ristisaatto kulkee Petserin luostarin ympäri vuonna 1934. Kuva: Eesti Ajaloomuuseum/ Eesti Muuseumide Veebivärav 

Olen hankkeemme tutkijoiden mukana Petserissä, jossa vietetään Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlaa. Ristisaattoa luostarin ympäri edeltävänä päivänä ikoni on kulkenut kukkamattoja pitkin luostarin muurien sisällä kirkosta toiseen, kuten Elina Vuola kirjoitti.

Petserin luostari vaikuttaa olevan kaupungin sydän tai sen keuhkot, ehkä se on molempia. Luostarin juuret yltävät 1400-luvulle. Kerrotaan, että silloin joukko Jumalalle omistautuvia pyhiä, kuusi miestä ja yksi nainen, alkoivat elää luolissa, joiden päälle luostari on noussut. Se on yksi harvoista luostareista, joiden toiminta on jatkunut Venäjällä katkeamatta läpi neuvostoajan.

Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlaan on saapunut tuhansia ihmisiä, joiden joukossa on venäläisiä ortodokseja ja setoja, joiden itseymmärrykseen kuuluu keskeisesti Jumalanäidin suojelu. Joukon jatkona on muun muassa virolaisia folkloristeja sekä me, ryhmä uskonnontutkijoita Suomesta. Seuraan tapahtumaa monin tavoin ulkopuolelta. Silti olen lämpimästi tervetullut osallistumaan, liittymään Jumalanäidin seuraajien kirjavaan joukkoon.

ImageServlet-2

 

Väkeä on kokoontunut odottamaan ristisaaton alkamista vuonna 1925 ja vuonna 2016. kuva: Seto Talumuuseum/ Eesti Muuseumide Veebivärav ja Vilja Alanko. 

IMG_8843

Tunnelma aukiolla on odottava. Vanhemmat ihmiset ja muut lepoa tarvitsevat säästävät voimiaan ennen ristisaaton alkamista ja istuvat mahdollisuuksien mukaan varjossa. Paikalla näkee setoja perinneasuissaan, sillä iltapäivällä on luvassa setokulttuurin festivaali läheisessä kylässä. Armeijan nuoret sotilaat tulevat paikalle ja harjoittelevat suojaavan ihmisketjun muodostamista. He ja vapaaehtoiset, joiden joukkoon miespuoliset paikalliset voivat liittyä, suojaavat Jumalanäitiä ja liturgiaa toimittavia pappeja. Ristisaatto on mahdollisuus päästä lähelle pyhää, ja pelkona on, että monet, ilmeisesti erityisesti naiset, pyrkisivät muuten liian lähelle ihmeitä tekevää ikonia ja koskisivat siihen.

Siunaava vaikutus on kuitenkin jo itse ristisaatolle osallistumisella. Esimerkiksi sairauteen uskotaan saatavan helpotusta ristisaatolta. Eräs mies on tuonut mukanaan kissanpennun, ja miehen vakavasta ilmeestä ja kissan rauhallisuudesta väentungoksessa päätellen pieni kissa on heikkovointinen. Ihmiset ovat myös tuoneet mukanaan ikoneita pyhittymään – tai sitten vain itsensä.

14102606_10154396126749757_8177158562466706925_nMies on tuonut kissanpennun mukanaan. Kuva: Meri-Anna Hintsala.

Ristisaattoon osallistuvat myös muut lähialueen kirkot. Ensimmäisenä kulkee Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikoni, ja sen perässä tulevat lähikirkkojen tärkeimmät ikonit. Esimerkiksi setojen oman kirkon, pyhä Barbaran kirkon nimikkopyhimykseni ikoni osallistuu ristisaattoon. Maria-ikonit on koristeltu kukin, vastaten paikallista setokulttuurin tapaa koristaa ikonit liinoin kirkossa ja kotona.

Kun ristisaatto lähtee liikkeelle, tunnelma hieman sähköistyy, sillä jokainen tahtoo nähdä ikonin, ja ihmiset tungeksivat päästäkseen seuraamaan ristisaattoa läheltä. Kun ikonit, papit ja sotilaat ovat kulkeneet ohi, liittyvät ihmiset saattueeseen. Suitsukkeet tuoksuvat ja maa pöllyää, kun saatto kulkee ohitsemme. En ole aiemmin osallistunut ristisaattoon, mutta yritän päästä muiden perässä lähelle kulkueen alkua. Jään kuitenkin jälkeen, sotilaat ja vapaaehtoiset miehet eivät päästä minua eteenpäin. Toisaalta väentungoksessa on muitakin, jotka pitävät huolen siitä, ettei kukaan etuile turhan paljon.

14114873_10154028540619403_3119800167101024892_o       14141849_10154396126974757_4185831285686103312_n

14206132_1078237592231094_5770008435628968480_oKaikki seurakunnat osallistuvat ristisaattoon. Kuvassa kannetaan Jumalanäidin ikonia ja sen perässä kannetaan Pyhän Barbaran ikonia. Setojen kirkko Petserissä on omistettu tälle pyhimykselle. Kuvat: Vilja Alanko, Meri-Anna Hintsala ja Elina Vuola.

Ristisaatto kulkee luostarin ympäri pysähtyen välillä ennalta määrätyissä paikoissa. On myös kohtia, joissa on mahdollista oikaista ja päästä vähän lähemmäksi kulkueen alkua, jossa myös ikonit ovat. Moni näin tekeekin. Itse kuljen rauhassa omalla kohtaa, ja ajatuksissani mietin sitä, miten kristityt ovat vuosisatoja ja –tuhansia tehneet samoin, kulkeneet yhdessä seuraten ristiä tai ikonia. Pala uskontoa tulee näin eletyksi todeksi hyvin ruumiillisella tavalla. Kenkä saattaa hiertää ja aurinko häikäistä. Ristisaatto on pieni pyhiinvaellus, johon kuuluvat myös epämukavuudet, ajatuksiinsa vaipuminen sekä pyhän mietiskely.

14125638_10154028540984403_8038808387672089208_o 14196006_10154028540824403_1131025506632708369_oRistisaatto kulkee luostarin ympäri. Osa ihmisistä myös oikaisee päästäkseen lähemmäs kulkueen alkua. Kuvat: Vilja Alanko.

Näin on toimittu satoja, jopa tuhansia vuosia – kristinuskon piirissä ristisaattojen perinne yltää varhaiseen kirkkoon asti, ja tapa tunnetaan erilaissa muodoissa maailman uskontoperinteissä. Jotain yleisinhimillistä lienee myös siinä, että kulkueen pysähdyttyä rukoukseen, soi erään naisen matkapuhelin. Nainen vastaa soittoon muitta mutkitta, mutta huomaan, että toiset katsovat tätä paheksuvasti. Minusta tilanne on mielenkiintoinen, sillä siinä tulee ilmi kaksi erilaista suhtautumistapaa uskonnolliseen toimintaan ja pyhään. Toisaalta puhelimeen vastaava nainen toimi luontevasti ja suhtautui ristisaattoon kuten muuhun elämään, mutta tämänkaltainen toiminta on yleensä ja myös tällä kertaa ristiriidassa sen kanssa, mitä pyhän läheisyydessä ihmiset odottavat toisiltaan. Myös pienillä ruumiillisilla eleillä viestitään pyhästä sekä ilmaistaan, mikä on soveliasta käytöstä pyhän läheisyydessä.

ImageServlet-3Ristisaatto Petserissä vuonna 1929. Kuva: Eesti Rahva Muuseum

 Ristisaatto päättyy samaan paikkaan, mistä se alkoihin. Olemme kulkeneet alkupisteestä loppuun, toistaneet yhden syklisen tapahtuman luostarin pyhässä ajassa. Kun nousemme mäkeä ylös ja saavumme kyläaukiolle, jolla luostarin sisäänkäynti on, tervehtivät papit meitä pirskottamalla pyhää vettä, jota saadaan lähteestä luostarialueelta. Kasvoilleni osuvat vesipisarat tuntuvat virkistäviltä auringossa kävelyn jälkeen. Pyhä vesi myös muistuttaa Jumalanäidin siunauksesta, jonka saan matkaani, kun lähden luostarilta.

Ristisaatto päättyy samalle aukiolle, mistä se on lähtenytkin. Papit tervehtivät auringossa vaeltanutta kansaa pirskottamalla luostarin lähteestä saatua pyhää vettä heidän päälleen. Video: Elina Vuola