Joulun ruumiillisuus

Joulukuusen pystyttäminen työpaikallani on varma, jokavuotinen joulunajan merkki. Aika useinkin sitä ja sen kauniisti loistavia valoja on ollut mukavaa pysähtyä ihailemaan, vaikka se tähän aikaan vuodesta oli osa päivittäistä työmatkaani ja elämäni maisemaa. Samoin on mukavaa, että nenääni on leijaillut silloin tällöin vieno kuusentuoksu, joka viritti mielen takuuvarmasti jouluun ja sen tunnelmaan. Joulunaika tarjoaa meille suomalaisille paljon ruumiillisia kokemuksia. Se ei ole vain ajatusten asia, vaan myös koettava ja monin aistein aistittava juhla. Ehkäpä osittain juuri siksi joulunvietto on useimmille meistä suomalaisista niin tärkeää. Nyt tuntuu jotenkin sopivalta jäädä vielä hetkeksi muistelemaan joulunaikaa ja sen herättämiä ajatuksia.

Joulun ruumiillisuus on aistittavissa monin eri tavoin. Jo mainitun joulukuusen ja sen tarjoamien tuoksu- ja näköelämysten lisäksi joulu on täynnä monenlaisia muitakin eri tavoin aisteihimme vaikuttavia asioita. Kukapa unohtaisi jouluruokien ja monenlaisten herkkujen, kuten vaikkapa piparkakkujen, glögin ja joulunajan suklaiden tarjoamat maut ja tuoksut? Joulu myös nähdään – joulukortit ja monenlaiset joulukoristeet sekä joulun koko värimaailma tarjoavat silmänruokaa.

Juhlaan liittyvä yhdessäolo on myös tulkittavissa ruumiillisuuden kautta. Perheet ja suvut kokoontuvat yhteen, ja yhdessäolo muokkaa meitä myös yksilöinä. Jouluruuhkassa tuskailemme samana massana yhdessä toisten kanssa, yritämme ehtiä paikasta toiseen ja hoitaa vielä sen ja tämän asian ja jouluostoksen. Monet, usein yksinäisyyteen tai korkeintaan perheensä pariin vetäytyviksi kuvatut suomalaiset kokoontuvat yhteen, toistensa läheisyyteen laulamaan kauneimpia joululauluja. Joululaulujen laulaminen on – tapahtuipa se sitten missä kokoonpanossa tahansa – mitä mainioin esimerkki konkreettisesta, ruumiillistuvasta joulunvietosta ja joulun odotuksesta. Joulu myös kuullaan – vaikkapa juuri joululaulujen tai jouluun liittyvän uskonnollisen sanoman kautta.

Uskonnontutkijalle mielenkiintoista ajateltavaa. Sen vietossa nimittäin uskonnollinen ja sekulaari sekoittuvat kiehtovalla tavalla. Joulun uskonnollinen sanoma on edelleen monille tärkeä – monet joululaulut ovat uskonnollisia, ja esimerkiksi joulukirkko tarjoaa monille uskonnollista sanomaa ruumiillisessakin muodossa, kuulemisen, näkemisen ja aistimisen kautta. Toisaalta joulu on monille nykyisin sangen maallinen juhla, jossa perheitten yhdessäolo ja myös kulutus korostuvat. Mutta samalla joulu on kuitenkin se hetki, jolloin moni muuten kirkkoon harvoin tuleva osallistuu seurakunnan toimintaan.

Joulu osoittaakin mielenkiintoisella tavalla yksilöllisten elämänvalintojen, kulttuuriperinnön ja uskonnollisen perinteen monenlaiset risteämät ja kerrostuneisuudet, kuten myös perinteiden ja nykypäivän elämänmenon limittymisen. Samalla joulu on, kuten edellä olevista esimerkeistä käy ilmi, mielenkiintoinen ruumiillisuuden ja toki myös ruumiillisen uskonnon havainnoinnin ja pohtimisen kannalta.

Päättyneen vuoden osalta joulu on taakse jäänyttä elämää, uusi vuosi on alkanut. Tämän postauksen myötä haluankin omasta ja koko tutkimusryhmämme puolesta toivottaa kaikille lukijoillemme oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta 2017!

image

Kuva: Eetu Kejonen.

Ei bikineissä rannalle – paljastamisen ja peittämisen problematiikkaa Malediiveilla

photo-29-10-2016-15-59-06

Tein juuri matkan Malediiveille, lomaa se oli, mutta en tutkijana osaa jättää kiinnostusta muihin uskontoihin ja kulttuureihin taka-alalle selvästikään edes lomalla. Värikäs, iloinen ja elämänmakuinen loma sujui hienosti, ja onnistuneesta lomasta voi kiittää paljolti lämmintä ja vieraanvarasita malediivilaiskulttuuria, jossa ihmiset rientävät auttamaan vierasta ilman pyytämistä ja vain epätietoisen katseen perusteella. Snorklailun ja ranta-elämän lomassa oli aikaa seurailla paikallista elämää pienellä Ukulhaksen saarella, jossa on vain noin tuhat asukasta. Ympäriinsä kirmaavat ja hyvää englantia puhuvat lapset, viidesti päivässä kuuluvat rukouskutsut saaren monesta moskeijasta sekä ajanviettäminen paikallisten kanssa synnyttivät viehättävää tunnelmaa, johon oli helppo asettua.

Malediivit ovat pieni saariryhmä Intian valtameressä. Noin tuhannesta pikkusaaresta koostuvan saarivaltion korkein kohta on vain 2 metriä merenpinnasta, joten se on erityisen altis luonnonkatastrofeille. Maan tulevaisuutta varjostaa merenpinnan kohoaminen. Maassa on ainoastaan hieman yli 300 000 asukasta, josta pääkaupunkisaari Malessa asuu noin 70 000 asukasta. Malediivit tunnetaan paratiisisaarina, jossa vuoden ympäri jatkuva lämpö, valkoinen hiekka, turkoosi meri ja uskomattoman kaunis vedenalainen elämä houkuttelevat turisteja.

article-1384538-0bf231d300000578-809_468x232

Kaksi kuvaa jäi verkkokalvolleni välkkymään tuolla reissulla. Naiset kokomustissa uima-asuissa julkisella uimarannalla, sekä naiset pelaamassa tenniksen kaltaista kansallispeliä, sitäkin burkat yllään. Malediivien väestöstä virallisten tietojen mukaan 100% on muslimeja, pääosin sunnimuslimeja. Islamistisen politiikan vuoksi alkoholin nauttiminen ja myyminen on laitonta, ja naisten tulee kulkea puettuina: turistit saavat käyttää bikineitä vain tietyillä yksityisillä saarilla ja rannoilla.

unspecified

unspecified-5

Arkista elämää seuratessani ja ihmisten kanssa jutellessani kiinnostavan kontrastin synnytti matkalukemistonani ollut Joann Scottin teos ranskalaisesta sekularismista The Politics of the Veil. Scott avaa ranskalaisen laicite-periaatteelle nojaavan uskonnollisten symbolien, kuten islamilaisen päähuivin, käyttökiellon syitä osana sekularismikeskustelua Ranskassa. Scottin mukaan syyt käyttää huivia modernissa yhteiskunnassa eivät itse asiassa kerro traditiosta, vaan ovat moderni uskonnollisen katsomuksen ilmaus sekularistisessa Ranskassa: huivin käyttäjän vastaus kysymykseen, miksi hän käyttää huivia, on kuulunut esimerkiksi “Se on osa minua”. Syyt käyttää huivia on Scottin mukaan julkisessa keskustelussa pitkälti sivuutettu, ja sen sijaan on tarjottu selityksiä, jotka eivät nouse muslimeista itsestään. Päähuivi on yhteiskunnallisessa keskustelussa nähty lähinnä poliittisen islamin ilmauksena tai miesten ylivaltana. Islamilaisten naisten pukeutumiskeskustelu kärjistyi tänäkin syksynä Ranskassa muslimien kokovartalouimapukujen kieltoon.

unspecified-9

Muslimien osuus Euroopassa kasvaa koko ajan. Toisaalta vaikutus on myös toisensuuntainen: länsimaiden vaikutus yltää muslimimaihin, kuten Malediiveille: paikalliset sanoivatkin, että “The culture is changing. Everyone has a smartphone”. Samalla islamistinen politiikka on saanut maassa viime vuosina vahvaa jalansijaa, sillä korruptoitunut hallitus pitää hallitsijanaan islamistista diktaattoria. Demokraattisesti valittu presidentti elää maanpaossa Englannissa.

Naisten pukeutuminen heijastelee mielenkiintoisesti kulttuurin vaiheita ja vaikutteiden monipuolisuutta. Mustat päähuivit, hijabit, ja naisten burqat eli vain kasvot (tai tiukimmillaan vain silmät) paljastavat kokomustat asut eivät Malediiveillakaan kerro itse asiassa traditiosta, vaan pikemminkin modernista. Aiemmin kansallisasuina käytetyt kirkkaanväriset leningit naisilla, koristellut värikkäät päähuivit ja vapaa uima-asujen käyttö vaihtuivat tiukasti hunnutettuun olemukseen ja mustaan väriin. Kuitenkin kun kysyin paikallisilta, onko uskonto poliittinen asia heille, he vastaaavat jyrkästi ”ei”. Siksi kokomustissa uima-asuissa uimista tai tenniksen pelaamista burqassa ei pitäisi nähdä vain uskonnon – tai politiikan – lävitse.

Burkan käytön merkityksiä on monia, ja yhtenä niistä paikallisten toteamus: ”It’s just our life here”. Tavallisessa elämässä annettuja merkityksiä ei pidä aliarvioida tai varsinkaan olettaa omiani, vieraan näkökulmia, oikeammaksi kuin paikallisten naisten näkökulmat ja syyt huivin käyttöön. Tavallista elämää ei pidä katsoa pelkästään uskonnon ja politiikan lävitse. Vieraaksi meneminen toiseen kulttuuriin tarkoittaa itselleni paikallisten olojen ja sääntöjen kunnioittamista. Silti kulkiessani kaduilla omasta mielestäni  peittävissä vaatteissa, eräs vanha nainen huomautti minun kaula-aukkoni olevan liian avara. Nykiessäni paitaa peittävämmäksi mietin ranskalaista sarjakuvapiirtäjää Catherine Beaunezia, jonka kuuluisa sarjakuva rinnastaa näkökulmat, jotka molemmat ovat kulttuurinsa tuotteita. Alla olevan sarjakuvan teksti kuuluu, että “En haluaisi olla hänen asemassaan”. Scottin tavoin voi todeta, että vaikka muslimikulttuuri on patriarkaalinen, sitä on myös länsimainen kulttuuri – ja paljastamisen ja peittämisen merkitykset saattavat lopulta olla osa samaa kertomusta. catherine-beaunez-081

 

Nobel-voittajan jalanjäljillä kirkonkellojen kaupungissa

Olen kirjoittamassa artikkelia, kun sähköpostiin kilahtaa viesti yliopiston johdolta: yliopiston kemian professorille on myönnetty Nobelin palkinto, tiedotustilaisuus on alkamassa kymmenen minuutin kuluttua. On liian myöhäistä lähteä paikan päälle päärakennuksen juhlasaliin, mutta tiedotustilaisuus näytetään suorana yliopiston nettisivuilla. Ryhdyn seuraamaan sitä. Farkkuihin pukeutunut juontaja toivottaa paikallaolijat ja netin välityksellä seuraajat tervetulleeksi englannin kielellä, ja antaa puheenvuoron yliopiston rehtorille. Rehtori on (sattumalta tai kaukaa viisaasti) pukeutunut tummaan pukuun. Hän käyttää lyhyessä puheessaan vähintään kymmenen kertaa sanaa ”proud”. Käy ilmi, että on noin kaksikymmentä vuotta siitä, kun maan yliopistoon edellisen kerran saatiin Nobelin palkinto – ja yli kuusikymmentä vuotta siitä, kun tämä kunnianosoitus osui samaisen yliopiston kohdalle. Rehtorin jälkeen vuoron saa itse päähenkilö. Hän kuvaa hämmennystään Nobel-komitean edustajan soitettua ja kerrottua asiasta, sekä sitä, kuinka vaikeaa oli pitää tieto salassa seuraavan tunnin ajan. Heti puolelta päivin ihmisiä alkoi kuitenkin kerääntyä toimiston oven taakse. Laitoksen käytävät täyttyivät onnittelijoista ja juhlijoista; kuohuviinipullokin avattiin. Ben Feringan puhetta työpöytänsä ääressä kuunteleva tiedeihminen ei voi olla liikuttumatta.

thumbnail_grferingaFeringaa juhlistava banderolli koristaa Groningenin yliopiston päärakennusta

Olen muutaman kuukauden mittaisella vierailulla Alankomaissa, Groningenin yliopiston Teologian ja uskontotieteen tiedekunnassa. Tiedekunta (ja koko yliopisto) täytti 400 vuotta vuonna 2014. Tiedekunnassa on kolme laitosta, joista yksi keskittyy monoteististen uskontojen varhaisvaiheisiin, toinen kristinuskoon ja aatehistoriaan ja kolmas uskontotieteeseen. Kandivaiheessa opiskelijat opiskelevat joko teologian tai uskontotieteen ohjelmassa, maisterivaiheessa he valitsevat muutaman tarkemman suuntautumisvaihtoehdon väliltä. Tällä hetkellä suosituin maisteriohjelma on ”Religion, Conflict and Globalisation”. Maisterivaiheessa opinnot ovat täysin englanninkielisiä. Sisäänotto on noin 30 opiskelijaa vuodessa. Tiedekunta ei kouluta pappeja; papin työstä kiinnostuneet hakeutuvat Alankomaissa Protestanttiseen teologiseen yliopistoon.

grlaitos2Teologian ja uskontotieteen tiedekunnan sisäänkäynti

Nobelin palkinnon osuminen ”oman” yliopiston tutkijan kohdalle on hieno ja harvinainen, mahdollisesti ainutkertainen, kokemus. Muilta osin tutkijavierailu Groningenissa on kuitenkin sisältänyt enemmän vanhaa ja tuttua kuin uutta ja vierasta. Sain työpisteen tiedekunnan hiukan kolhosta sivurakennuksesta, jonka kutsumanimi on ”Bible House”. Huonekaverini on amerikkalainen varhaisen Islamin tutkija, joka on sisustanut tilasta kodikkaan kirjoin, julistein ja muin tilpehöörein. Yliopiston henkilökortilla lainataan kirjastosta kirjoja ja käytetään tulostinta. Lisäksi sillä saa ilmaista kahvia ja teetä automaateista – tosin automaatin tarjoamaa teetä minua suositeltiin välttämään viimeiseen saakka. Joka aamu puoli yhdentoista aikaan halukkaat laitoksen henkilökunnasta jatko-opiskelijoista dekaaniin ja opintosihteereistä siivoojaan kokoontuvat yhteiseen kahvihetkeen. Työpisteeni edellisen omistajan perinnökseen jättämän Alankomaat-oppaan mukaan hollantilaiset kaihtavat hierarkioita ja harrastavat neuvotteluita työpaikalla, päivittäinen kahvittelu lienee yksi esimerkki tästä perinteestä. Tunnelma on lämminhenkinen, mutta itse en juurikaan osallistu; olen huono kahvihuoneen käyttäjä kotiyliopistossanikin.grtaulu2 Myös huonekaverin taiteelliset lahjat pääsevät työhuoneen sisustuksessa esille

Työpisteellä teen omia töitäni: kirjoitan milloin rahoitushakemusta, milloin artikkelia. Muutaman päivän välein, tai vähintään viikoittain tapaan Kimiä, eli uskontoantropologian ja –sosiologian yliopistonlehtori Kim Knibbeä. Olemme valmistelemassa journaalin erikoisnumeroa, joskin kaikkien osapuolien kiireiden vuoksi työ laahaa jatkuvasti toivomusaikataulustamme jäljessä. Osallistun myös Kimin opetukseen. Maisterivaiheen opiskelijoiden kanssa keskustelimme ”Theories of Religion” – kurssilla Pierre Bourdieun teorioiden soveltamisesta uskonnontutkimukseen. Alle kymmenen hengen ryhmässä keskustelu oli vilkasta, ja hyvin samankaltaista kuin Helsingin yliopistossa järjestämälläni Bourdieu-aiheisella kurssilla.

Vaikka työskentelymuodot ja –olosuhteet ovat tuttuja, ajatustenvaihto paikallisten kollegoiden kanssa on avartavaa. Oman artikkeliluonnoksen esittely uskontotieteen laitoksen henkilökunnan seminaarissa jännittää enemmän kuin samanlainen tilaisuus tuttujen työkavereiden parissa. Ja yliopiston ulkopuolella herkistyy uudella tavalla uskonnon läsnäololle kaupunkimiljöössä. Asun Groningenin ydinkeskustassa, jossa useamman eri kirkon kellot soivat yhteen ääneen puolen tunnin, joskus vartinkin välein. Aivan naapurissa on alun perin 1200-luvulta peräisin oleva, moneen kertaan uudelleen rakennettu kirkko, joka on tällä hetkellä yksityisen yrityksen hallinnoima tapahtumatila. Viime viikonloppuna siellä järjestettiin viinifestivaalit! Uskonnollisia tapahtumia järjestetään lähimmän kirkon sijaan vastapäisessä talossa, jonka asunnossa kokoontuu rukouspiiri. Osallistujat laulavat yhdessä hengellisiä lauluja ja musisointi kuuluu naapurustoon. Oma vuokraemäntäni puolestaan pyörittää uushenkistä hautaustoimistoa ullakkoasuntoni alakerrassa. Toisin sanoen, ympäristö tarjoaa monenlaisia virikkeitä uskonnontutkijan ajatuksille.

Sydämellinen dank u Ruumiillinen uskonto –hankkeelle tutkijavierailun mahdollistamisesta!

grlotus2Vuokraemännän yrityksen kyltti mainostaa hautausjärjestelyitä

Krishnan syntymäpäivillä Malminkylän kartanon temppelissa

Teksti ja kuvat Johanna Jylhä

Hare Krishna -liike on eräs tunnetuimmista intialaisperäisistä uskonnollisista ryhmistä Suomessa. Se on myös osa halki Intian harjoitettua hindulaisuuden vaishnava-perinnettä, joka keskittyy Vishnun, Krishnan tai Raman palvontaan. Vaishnava-kulttuurissa ja ylipäänsä hindulaisuudessa erilaiset uskonnolliset festivaalit ovat tärkeä osa elämäntapaa. Krishnan seuraajille vuoden suurin juhla on tietenkin Krishna Janmastami, eli Krishna-jumalan syntymäpäivät, joita juhlitaan hindulaisen kalenterin mukaan vuosittain elo-syyskuussa.

Malminkylän kartanon temppeli Krishna-liikkeen temppeli sijaitsee Malminkylän kartanon puutalomiljöössä Helsingissä.

Helsingissä Krishna Janmastamia vietetään viehättävässä, viime vuosisadan alussa rakennetussa Malminkylän puutalokartanossa, missä Krishna-liikkeen temppeli, munkkien ja nunnien asuntola sekä kasvisravintola viljelyksineen ovat toimineet vuodesta 2014 alkaen. Edellisen vuoden Krishna Janmastamissa oli läsnä ennätysmäärä ihmisiä. Kartanon päärakennus oli tupaten täynnä, eivätkä kaikki millään mahtuneet saliin seuraamaan festivaaliohjelmaa. Viime vuoden tungoksesta onkin otettu opiksi ja tänä vuonna tilaa on jatkettu pihalle, jonne on pystytetty suuri telttakatos ohjelmaa varten. Sekä sisä- että ulkotilat on koristeltu värikkäästi esimerkiksi ilmapalloin ja silkkipaperikukkasin.

MusiikkiohjelmaaKirtana-musiikista vastasivat sekä suomalaiset että eteläaasialaiset Krishnan seuraajat. 

Festivaalin ohjelma koostuu musiikista, mantralaulannasta, Krishna-uskontoa käsittelevästä luennosta, erilaisesta kulttuurisesta ohjelmasta, kuten tanssiesityksistä sekä juhla-ateriasta. Ohjelmasta vastaavat yhtä lailla niin suomalaiset kuin aasialaistaustaisetkin Krishnan ystävät. Istun pääsaliin kuuntelemaan kirtana-musiikkia, Krishnalle omistettua, yhdessä tapahtuvaa laulua ja soittoa. Krishnan nimien laulamista pidetään hyvin tärkeänä, sillä Jumalan ja hänen nimiensä pyhien äänteiden mietiskely on keino, jonka kautta jumalallisen suoraa kokemista pidetään mahdollisena.
Sali on täynnä erityisesti intialaisia perheitä. Musiikki sekoittuu puheensorinaan ja vauvojen itkuun. Osa yleisöstä laulaa mukana, osa ottaa valokuvia alttarin jumalhahmoista. Teinit näppäilevät älypuhelimiaan. Aika ajoin salin eteen syntyy darshan-jono ihmisten jonottaessa alttarille tervehtimään ja rukoilemaan jumalhahmoja. Monet myös haluavat itsestään perhekuvan hahmojen edessä. Ilmassa aistii alttarille uhrattujen tuoreiden kukkien tuoksun. Pihalla teltassa vallitsee varsinainen ”Krishna-ilon” täyttämä festaritunnelma. Pääsalin hartaaseen, perinteiseen mantralaulantaan verrattuna musiikki on nopearytmisempää ja modernimpaa. Ihmiset eläytyvät esityksiin mukaan innostuneesti käsiään taputtaen.

Gaura-Nitai -alttarihahmotKrishna-liikkeen temppelin koristeelliset Gaura-Nitai -alttarihahmot. 

Käväisen välillä temppelin pienessä kaupassa, jossa on esillä monenlaista myytävää kirjallisuudesta ja CD-levyistä teehen, mausteisiin ja suitsukkeisiin. Juttelen hetkisen puodin emännän kanssa. Nainen kertoo kuuluvansa ortodoksiseen seurakuntaan, mutta olleensa myös Krishnan ystävä siitä lähtien, kun liike tuli Suomeen. Hän kertoo mieltävänsä itsensä ensisijaisesti Jumalan palvelijaksi ja tavoittavansa Jumalan yhtä hyvin niin katedraalissa kuin temppelissäkin. Nykyihmisten elettyä uskonnollisuutta tarkasteltaessa onkin tavallista, että uskontoperinteet eivät välttämättä esiinny selvärajaisina ja toisistaan tiukasti erillisinä kokonaisuuksina, vaan limittyvät toinen toisiinsa.

Krishna-liikkeen vaikutuspiirissä on tilastollista kannattajamäärää huomattavasti enemmän ihmisiä. Myös liikkeen kulttuurinen merkitys on jäsenmäärää suurempi. Krishna-liike on varsin monikulttuurinen yhteisö ja avioliitot eri maista tulevien Krishnan seuraajien kesken ovat yleisiä. Malminkylän kartanon Krishna-temppelin festivaaleista on tullut erityisen suosittuja eteläaasialaisista maahanmuuttajista koostuvan hinduyhteisön parissa. Karkea arvioni on, että tämän vuoden Krishna Janmastamissa jopa 75 % mukana olijoista on Aasiasta kotoisin olevia maahanmuuttajia. Suurin osa heistä on intialaisia, mutta osallistujia on myös ainakin Sri Lankasta, Nepalista ja Mauritiukselta.

TelttatunnelmaaIntialainen Bharatanatyam-tanssiesitys sai juhlavieraat innostumaan. 

Ilta päättyy intialaisen mausteiseen juhla-ateriaan, joka koostuu dalista eli linssimuhennoksesta, riisistä, kotijuustocurrysta, uppopaistetuista puri-leipäsistä sekä mannaryyneistä valmistetusta makeasta ja pehmeästä halva-jälkiruuasta. Krishna-uskontoa on usein kutsuttu ”keittiöuskonnoksi” (The Kitchen Religion), sillä musiikin lisäksi myös ruoka on tässä uskonnossa hyvin tärkeässä osassa. Ruuan valmistaminen, kuten muutkin arjen tavalliset askareet, nähdään meditaationa ja Krishnan palvelemisena. Tätä kutsutaan bhakti-joogaksi eli Jumalan antaumuksellisen palvelun poluksi. Hare Krishnat syövät vain kasvisruokaa ja erityisen tärkeää on ruuan pyhittäminen Krishnalle kiitollisuuden osoituksena. Jumalalle uhratusta ruuasta tulee siunattua prasadaa, jonka ajatellaan kohottavan tietoisuutta siinä missä henkisten laulujenkin.

Lähtiessäni Krishna-sävelet jäävät soimaan pimenevään yöhön ja kaikuvat kauniisti korvissani bussimatkan ajan. Seuraavaa isompaa festivaalia, valon juhla diwalia, vietetään Krishna-temppelillä lokakuun lopulla.

Petserin luostarin ruumiillinen uskonto

Tutkimusryhmämme teki hiljattain tutkimusretken nykyisin Viron ja Venäjän kesken jakautuvalle Setumaalle. Setukaiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, jolla on oma kieli ja ortodoksinen usko. Lähellä Viron ja Venäjän rajaa, venäläisessä Petserin pikkukaupungissa sijaitseva luostari on kaunis ortodoksisen uskon monumentti, jonka alue koostuu lukuisista kirkoista, kauniista rakennuksista ja vehreistä istutusalueista.

Käyntimme aikana luostarissa oli erityisen paljon elämää, koska siellä juhlittiin Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaa ristisaattoineen. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua: suurissa väkijoukoissa kuuli sekä venäjän että viron kieltä, paljon erilaista väkeä huivipukuisista naisista aina mustakaapuisiin munkkeihin ja setukaisten kansallispukuja käyttäviin oli koolla.

Luostarialueella ollessani ja juhlaa seuratessani havainnoin ortodoksisen uskonharjoituksen kokonaisvaltaisuutta. Ortodoksinen usko tarjoaa harjoittajilleen kattavan uskonnollisen elämisen ja olemisen tavan, jossa on ruumiillisia ulottuvuuksia. Uskonnon ruumiillisia ulottuvuuksia tutkivan projektin jäsenenä kiinnitin huomiota näihin ulottuvuuksiin. Oli kiinnostavaa havainnoida paikan päällä, miten ortodoksisen uskonnonharjoittamisen kokonaisvaltaisuus konkretisoitui erilaisissa ruumiillisissa käytännöissä. Osa näistä oli konkreettisempia liikkeitä ja eleitä, osa taas enemmänkin aistikokemuksia.

Juhlaan liittyi juhlava ristisaatto, jonka ruumiillisista aspekteista Vilja on kirjoittanut jo aiemmin. Käveleminen ja pysähtyminen rytmittivät tätä ristisaattoa eräänlaisena ruumiillisena käytäntönä, ja saaton lopuksi ihmisten päälle heitetty viileä vihkivesi oli sekin – ainakin luterilaiselle eksoottinen – konkreettinen, ruumiillisuuteen linkittyvä uskonnollinen tapahtuma.

Tässä yhteydessä on mainittava myös ne kauniit, suuret kukkamatot, joita pitkin ristisaaton ikonia kannettiin. Kukkamattoja valmistivat naiset, mikä viittaa uskonnonharjoittamisen sukupuolittuneisiin piirteisiin, mutta samalla itse valmistamistapahtuma viittasi vahvasti myös uskonnonharjoittamisen ruumiillisuuteen. Kukkamattojen valmistaminen vaati pitkäaikaista polvillaan olemista ja käsillä tekemistä. Kukkamattojen ääreen polvistuneita naisia katsoessani en voinut olla ajattelematta kukkamattojen tekemistä eräänlaisena ruumiillistuneena uskonnonharjoituksen, hurskauden, kuuliaisuuden ja antaumuksen osoittamisen tai meditaation muotona. Elina Vuola nimittikin kukkamattojen tekemistä aiemmassa postauksessaan ”kauneuden ja käsin tekemisen hurskaudeksi”, jossa on visuaalisen ja ruumiillisen hurskauden piirteitä.

kukkamattoeetu Kukkamattojen tekeminen voidaan nähdä ruumiillisen uskonnollisuuden ja hurskauden muotona. Kuva: Eetu Kejonen.

Kukkamattoja rakentavat naiset olivat tulleet pitkienkin matkojen takaa ympäri Venäjää – kuten eräs haastattelemamme aina kaukaa eteläiseltä Venäjältä asti – joten kukkamattojen tekemiseen (ja toki myös muuhun juhlaan) liittyy myös pyhiinvaellukseen viittaavia merkityksiä, jotka voidaan nähdä kouluesimerkkinä uskonnon ruumiillisuudesta.

Meri-Annan_ihmiset Ikonin saattamista seurasi paljon väkeä. Kuva: Meri-Anna Hintsala

setot2Kansallispukuisia setonaisia. Kuva: Eetu Kejonen

Ortodoksinen uskonnonharjoitus tarjoaa monia aistikokemuksia. Eräs näistä oli kirkoissa läsnä ollut tuoksujen maailma – suitsukkeen savu sekoittui tuohusten vienoon tuoksuun. Samalla tuohukset tarjosivat myös pehmeää valoaan ja tätä kautta näköaistin kautta puhuttelevaa uskonnollista kokemusta, johon liittyi toki myös kirkkojen runsas koristeellisuus. Tuohusten sytyttäminen ristinmerkkeineen oli myös konkreettisesti ruumiillisena käytäntönä näkyvä uskonnonharjoittamisen muoto, samoin kuin ristinmerkit, ikonien katseleminen ja suuteleminen sekä kumartumiset ja polvistumiset.

tuohuseetu Tuohusmeri. Kuva: Eetu Kejonen

Meri-Annan_tuohus ja ikoni Ortodoksiseen kirkkorakennukseen ja jumalanpalvelukseen kiinteästi kuuluvat tuohukset ja ikonit tarjoavat kokonaisvaltaisen elämyksen. Kuva Meri-Anna Hintsala.

Myös itse kirkkotilojen ulkopuolella havainnoiva silmä tavoitti merkkejä uskonnon ruumiillisuudesta. Sekä luostarin alueella että myös sen ulkopuolella ravintoloissa ja kahviloissa oli tarjolla myös kasvispitoista paastoruokaa. Paasto on yksi esimerkki siitä, miten uskonto ja sen ruumiilliset aspektit nivoutuvat arkielämään.

Matkan aikana mietin monesti ympärilläni näkemäni ortodoksisen kulttuurin ja oman kulttuurisen identiteettini eroja. Olen itäisessä Suomessa kasvaneena ollut jonkinlaisessa kosketuksessa ortodoksiseen uskoon ja kulttuuriin, mutta Venäjällä ortodoksinen kulttuuri tuli laajemmin näkyväksi minulle, ulkopuoliselle, luterilaisen perinteen kasvatille. Ortodoksinen perinteen kohtaaminen sisälsi ainakin omalla kohdallani vahvoja toiseuden ja vierauden, mutta samalla myös myönteisen ihmettelyn ja ihastelun elementtejä. Tällaiset reaktiot ovat luonnollisia siksi, että olen elänyt luterilaisen ”Sanan kirkon” ja siten tietyllä tapaa ruumiillisuutta ja aistikokemuksia uskonnon ytimestä etäännyttävän hengellisyyden ja uskonnonharjoituksen piirissä. Tämänkin vuoksi matkani Petseriin oli minulle sekä elämysten että kasvun paikka tutkijana. Luostarin juhlintaa seurattuani ymmärrän kenties vähän paremmin, mitä ruumiillinen uskonto ja sen tutkiminen voivat olla.

luostari Petserin luostari oli kaunis ja monimuotoinen kokonaisuus. Kuva: Eetu Kejonen

ristisaattoRistisaatto tarjosi konkreettisen uskonnonharjoittamisen väylän ja voimakkaan aistielämyksen. Kuva: Eetu Kejonen

Laulun kannattelemana

FullSizeRender-6

unspecified-7

Laulu on tradition siirtämistä, uusintamista ja jatkamista paitsi sen sanoitusten ja runouden, mutta myös laulutapojen muodossa. Tiedämme, että vähemmistöt laulavat: esimerkiksi romaneilla, lestadiolaisilla, saamelaisilla, körteillä ja suomenruotsalaisilla on kaikilla omanlaisensa tunnettu ja vaalittu lauluperinne.

Tunnetun setolaulajan Mikon Oden eli Jevdokia Kannisten haudalla laulettiin muistolaulu tälle arvostetulle laulajanaiselle. Tämän vanhan eeppisen laulun aiheena on äidin kuolema. 

Marian kuolonuneen nukkumisen juhlan yhteydessä Petserin lähiseudulla Radajan kylässä Venäjällä setukaiset juhlivat oman perinteensä mukaisia folk-festivaaleja. Festavaalilla vieraillessa käy selväksi, että tämän kulttuurin ytimessä on laulu, onhan setukaisten laulutapa (leelo) listattu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle.  Laulutapa muistuttaa suomalaista kansanmusiikkia, eihän perinne ole maantieteellisesti kovin kaukana Suomesta ja kuulumme suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Mutta laulutapa, sanat ja sointi ovat silti aivan ainutlaatuisia.

Elvi Nassar laulaa juhlaimprovisaation. Hänet on kaksi kerta valittu parhaaksi seton laulajaksi.

Laulu on eräänlainen elävän kulttuurin merkki. Soiva, elävä laulu kertoo kulttuurin hyvinvoinnista. Jos laulu kuolee ihmisten mielissä ja yhteisöjen äänimaisemassa, jotakin arvokasta katkeaa. Siksi lauluja lauletaan, ei vain nykyhetken hyvinvoinniksi, taakkojen keventämiseksi, tunteiden ilmaisemiseksi tai hauskanpidoksi, vaan myös kulttuurisen ja uskonnollisenkin jatkuvuuden turvaamiseksi. Laulun ihmeitä tekevään  ja hyvinvointia lisäävään voimaan on kiinnitetty myös kansainvälisissä tutkimuksissa kasvavasti huomiota.

Setoissakin on erityisiä perinnelaulajia, esimerkillisiä laulujen taitajia, kuten Saatsen kirkossa kuulemamme jo iäkäs Maria Kõllamäe.

 Arvostettu seto, kirkkolaulujen laulaja Maria Kõllamäe laulaa Saatsen kirkossa liturgisia osia

Maria Kõllamäen laulutyylistä kertoo Engelhardt (2014) seuraavasti: Kõllamäe lauloi “yksinkertaisesti ja vahvasti”. Hän tahtoi “johdattaa ihmisiä rukoukseen” sen sijaan, että seuraisi “ammattimaista” laulutapaa, joka oli tyypillistä “kaupunkikirkoissa”. Engelhardt (2014, 197) jatkaa Kõllamäen persoonallisen laulutyylin kuvaamista seuraavasti: unspecified-8

Setojen lauluissa yhdistyvät siten oma kansanusko, ortodoksinen uskonto, sekä Venäjän ja Viron kulttuurit ja kansanperinne. Leeloperinne on myös jossain määrin sukupuolittunutta: naisilla on omat laulunsa, miehillä omansa ja niitä lauletaan ryhmissä naiset ja miehet erillään, mutta myös yhdessä. Seuraavassa videossa kuultu osa laulusta on kuuluisan “lauluemon” Veera Pähnapuun laulu, joka kertoo setolaulujen improvisoinnista: “Laulan yhden seto laulun, mitä äitini on opettanut minulle…”

Laululla on laulajalle ja myös kuulijalle ihmeellinen kannatteleva voima. Monen päivän ajan kestävä tutkimusmatka Setomaalle jätti mieleen monta soivaa kuvaa. Ihmismassassa korvan juuressa kuultu taitava laulu, liturgia kirkossa, kulkueen mukana kulkevien kanssavaeltajien hyminä, nais- ja miesryhmissä laulettu setomusiikki folk-festivaalilla tai nuotiotulen ääressä rallatettu perinneluritus kutsui ottamaan osaa. Vaikka sanoja en ulkopuolisena osannut, tunnelma tarttui.

 

 

Ristisaatto luostarin ympäri on voimakas elämys

Aurinko paistaa Petserin kaupungin yllä elokuisena sunnuntaina. Aukio luostarin sisäänkäynnin tuntumassa täyttyy ihmisistä, jotka odottavat aamun liturgian huippukohtaa: Jumalanäidin ikonin ristisaattoa luostarin ympäri.

ImageServlet

Ristisaatto kulkee Petserin luostarin ympäri vuonna 1934. Kuva: Eesti Ajaloomuuseum/ Eesti Muuseumide Veebivärav 

Olen hankkeemme tutkijoiden mukana Petserissä, jossa vietetään Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlaa. Ristisaattoa luostarin ympäri edeltävänä päivänä ikoni on kulkenut kukkamattoja pitkin luostarin muurien sisällä kirkosta toiseen, kuten Elina Vuola kirjoitti.

Petserin luostari vaikuttaa olevan kaupungin sydän tai sen keuhkot, ehkä se on molempia. Luostarin juuret yltävät 1400-luvulle. Kerrotaan, että silloin joukko Jumalalle omistautuvia pyhiä, kuusi miestä ja yksi nainen, alkoivat elää luolissa, joiden päälle luostari on noussut. Se on yksi harvoista luostareista, joiden toiminta on jatkunut Venäjällä katkeamatta läpi neuvostoajan.

Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlaan on saapunut tuhansia ihmisiä, joiden joukossa on venäläisiä ortodokseja ja setoja, joiden itseymmärrykseen kuuluu keskeisesti Jumalanäidin suojelu. Joukon jatkona on muun muassa virolaisia folkloristeja sekä me, ryhmä uskonnontutkijoita Suomesta. Seuraan tapahtumaa monin tavoin ulkopuolelta. Silti olen lämpimästi tervetullut osallistumaan, liittymään Jumalanäidin seuraajien kirjavaan joukkoon.

ImageServlet-2

 

Väkeä on kokoontunut odottamaan ristisaaton alkamista vuonna 1925 ja vuonna 2016. kuva: Seto Talumuuseum/ Eesti Muuseumide Veebivärav ja Vilja Alanko. 

IMG_8843

Tunnelma aukiolla on odottava. Vanhemmat ihmiset ja muut lepoa tarvitsevat säästävät voimiaan ennen ristisaaton alkamista ja istuvat mahdollisuuksien mukaan varjossa. Paikalla näkee setoja perinneasuissaan, sillä iltapäivällä on luvassa setokulttuurin festivaali läheisessä kylässä. Armeijan nuoret sotilaat tulevat paikalle ja harjoittelevat suojaavan ihmisketjun muodostamista. He ja vapaaehtoiset, joiden joukkoon miespuoliset paikalliset voivat liittyä, suojaavat Jumalanäitiä ja liturgiaa toimittavia pappeja. Ristisaatto on mahdollisuus päästä lähelle pyhää, ja pelkona on, että monet, ilmeisesti erityisesti naiset, pyrkisivät muuten liian lähelle ihmeitä tekevää ikonia ja koskisivat siihen.

Siunaava vaikutus on kuitenkin jo itse ristisaatolle osallistumisella. Esimerkiksi sairauteen uskotaan saatavan helpotusta ristisaatolta. Eräs mies on tuonut mukanaan kissanpennun, ja miehen vakavasta ilmeestä ja kissan rauhallisuudesta väentungoksessa päätellen pieni kissa on heikkovointinen. Ihmiset ovat myös tuoneet mukanaan ikoneita pyhittymään – tai sitten vain itsensä.

14102606_10154396126749757_8177158562466706925_nMies on tuonut kissanpennun mukanaan. Kuva: Meri-Anna Hintsala.

Ristisaattoon osallistuvat myös muut lähialueen kirkot. Ensimmäisenä kulkee Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikoni, ja sen perässä tulevat lähikirkkojen tärkeimmät ikonit. Esimerkiksi setojen oman kirkon, pyhä Barbaran kirkon nimikkopyhimykseni ikoni osallistuu ristisaattoon. Maria-ikonit on koristeltu kukin, vastaten paikallista setokulttuurin tapaa koristaa ikonit liinoin kirkossa ja kotona.

Kun ristisaatto lähtee liikkeelle, tunnelma hieman sähköistyy, sillä jokainen tahtoo nähdä ikonin, ja ihmiset tungeksivat päästäkseen seuraamaan ristisaattoa läheltä. Kun ikonit, papit ja sotilaat ovat kulkeneet ohi, liittyvät ihmiset saattueeseen. Suitsukkeet tuoksuvat ja maa pöllyää, kun saatto kulkee ohitsemme. En ole aiemmin osallistunut ristisaattoon, mutta yritän päästä muiden perässä lähelle kulkueen alkua. Jään kuitenkin jälkeen, sotilaat ja vapaaehtoiset miehet eivät päästä minua eteenpäin. Toisaalta väentungoksessa on muitakin, jotka pitävät huolen siitä, ettei kukaan etuile turhan paljon.

14114873_10154028540619403_3119800167101024892_o       14141849_10154396126974757_4185831285686103312_n

14206132_1078237592231094_5770008435628968480_oKaikki seurakunnat osallistuvat ristisaattoon. Kuvassa kannetaan Jumalanäidin ikonia ja sen perässä kannetaan Pyhän Barbaran ikonia. Setojen kirkko Petserissä on omistettu tälle pyhimykselle. Kuvat: Vilja Alanko, Meri-Anna Hintsala ja Elina Vuola.

Ristisaatto kulkee luostarin ympäri pysähtyen välillä ennalta määrätyissä paikoissa. On myös kohtia, joissa on mahdollista oikaista ja päästä vähän lähemmäksi kulkueen alkua, jossa myös ikonit ovat. Moni näin tekeekin. Itse kuljen rauhassa omalla kohtaa, ja ajatuksissani mietin sitä, miten kristityt ovat vuosisatoja ja –tuhansia tehneet samoin, kulkeneet yhdessä seuraten ristiä tai ikonia. Pala uskontoa tulee näin eletyksi todeksi hyvin ruumiillisella tavalla. Kenkä saattaa hiertää ja aurinko häikäistä. Ristisaatto on pieni pyhiinvaellus, johon kuuluvat myös epämukavuudet, ajatuksiinsa vaipuminen sekä pyhän mietiskely.

14125638_10154028540984403_8038808387672089208_o 14196006_10154028540824403_1131025506632708369_oRistisaatto kulkee luostarin ympäri. Osa ihmisistä myös oikaisee päästäkseen lähemmäs kulkueen alkua. Kuvat: Vilja Alanko.

Näin on toimittu satoja, jopa tuhansia vuosia – kristinuskon piirissä ristisaattojen perinne yltää varhaiseen kirkkoon asti, ja tapa tunnetaan erilaissa muodoissa maailman uskontoperinteissä. Jotain yleisinhimillistä lienee myös siinä, että kulkueen pysähdyttyä rukoukseen, soi erään naisen matkapuhelin. Nainen vastaa soittoon muitta mutkitta, mutta huomaan, että toiset katsovat tätä paheksuvasti. Minusta tilanne on mielenkiintoinen, sillä siinä tulee ilmi kaksi erilaista suhtautumistapaa uskonnolliseen toimintaan ja pyhään. Toisaalta puhelimeen vastaava nainen toimi luontevasti ja suhtautui ristisaattoon kuten muuhun elämään, mutta tämänkaltainen toiminta on yleensä ja myös tällä kertaa ristiriidassa sen kanssa, mitä pyhän läheisyydessä ihmiset odottavat toisiltaan. Myös pienillä ruumiillisilla eleillä viestitään pyhästä sekä ilmaistaan, mikä on soveliasta käytöstä pyhän läheisyydessä.

ImageServlet-3Ristisaatto Petserissä vuonna 1929. Kuva: Eesti Rahva Muuseum

 Ristisaatto päättyy samaan paikkaan, mistä se alkoihin. Olemme kulkeneet alkupisteestä loppuun, toistaneet yhden syklisen tapahtuman luostarin pyhässä ajassa. Kun nousemme mäkeä ylös ja saavumme kyläaukiolle, jolla luostarin sisäänkäynti on, tervehtivät papit meitä pirskottamalla pyhää vettä, jota saadaan lähteestä luostarialueelta. Kasvoilleni osuvat vesipisarat tuntuvat virkistäviltä auringossa kävelyn jälkeen. Pyhä vesi myös muistuttaa Jumalanäidin siunauksesta, jonka saan matkaani, kun lähden luostarilta.

Ristisaatto päättyy samalle aukiolle, mistä se on lähtenytkin. Papit tervehtivät auringossa vaeltanutta kansaa pirskottamalla luostarin lähteestä saatua pyhää vettä heidän päälleen. Video: Elina Vuola

 

 

Kaikkein kauneinta Jumalanäidille

IMG_7174Lähdössä Petserin luostariin Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaan. 

Koko tutkimushankkeen ryhmä vasemmalta lukien Vilja Alanko, Johanna Jylhä, Teemu Ratinen, Helena Kupari, Eetu Kejonen, Meri-Anna Hintsala, Andreas Kalkun ja Elina Vuola.

IMG_7353 Luostarin pukukoodi. 

Luostariin päästäkseen naisten on pukeuduttava huiviin ja hameeseen, siten myös me vedimme ne päällemme. Elettyä uskontoa sekin, että vaatteilla on suuri merkitys suhteessa pyhään. Tutkijoina meillä on kiinnostava itsereflektion paikka siinä, kun tekee ympäröivän kulttuurin vuoksi sellaistakin, jota ei omassa kulttuurissaan ja uskontonsa piirissä tekisi.

IMG_7081

Maton yksityiskohtia. Kuva: Elina Vuola

Eri-ikäisiä naisia – tyttöjä, aikuisia ja vanhuksia – asettelee hartaina kukkia satojen metrien pituiselle ruohomatolle, jota pitkin Petserin luostarin suurin aarre, Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen (Uspenie) ikoni, kohta kulkee. Taustalla kaikuu ortodoksinen kirkkolaulu, naiset ovat vaiti tai neuvottelevat hiljaa asetelmista. Ihmiset tuovat kukkia puutarhoistaan, jotta tämä suuren vaivannäön aikaansaama hetken kestävä kauneus kertoisi Jumalanäidille ihmisten rakkaudesta Häneen.

IMG_7123

Pitkä matto jo lähes valmiina, ikonin odotus on alkanut. Kuva: Elina Vuola

IMG_7154

Naisten eletty usko, kauneuden ja käsin tekemisen hurskaus, saa kukkamatossa muodon.  Ikonin kuljettua ohitse syntyy kaaos, kun jokainen pyrkii poimimaan jonkin kukan tai kasvin kotiin vietäväksi: vaikkapa ikonin vierelle tai yrttiteehen. Tavallisista kukista on tullut siunattuja Jumalanäidin ikonin kuljettua niiden yli. Kotona ne muistuttavat vuotuisesta vierailusta luostarin tärkeimpään juhlaan. Korkokenkäiset poliisit valvovat mattoa, ettei se tallaudu ennen ikonia. Matolla myös seisotaan paljain jaloin ja sukkasillaan, jotta siunaus virtaisi koko ruumiiseen.

14184565_10154396125554757_6215201867521931272_nMaton ihmeitä tekevä voima aistitaan ilman kenkiä. Kuva: Meri-Anna Hintsala

Kyse on visuaalisesta ja ruumiillisesta hurskaudesta. Siihen yhtyy liturginen laulu, tuoksut ja eri-ikäisten miesten ja naisten ruumiit, jotka tungeksivat näkemään ikonin kulun ja poimimaan siunatut kukat. Ilmiö ei ole vain ortodoksinen ja venäläinen: katolisessa maailmassa Kristuksen, Marian ja pyhimysten patsaita kannetaan juhlapyhinä vastaavanlaisten tavallisten ihmisten tekemien ruoho-, kukka- ja hedelmämattojen päällä. Suomessa ainakin Lintulan luostarissa tehdään vastaavanlainen kukkapolku Jumalanäidin ikonille.

Suunnaton matto syntyy yhdessä, yksityiskohtiin hartaasti paneutuen. Video: Elina Vuola

Kukkamatto on Petserin luostarin muurien sisäpuolella. Jumalanäidin ikoni kulkee sitä pitkin pääkirkosta toiseen kirkkoon ja takaisin. Ristisaatto seuraavana päivänä kulkee luostarialueen ympäri. Nyt sen alla ei ole kukkamattoa, vaan koko tie muuttuu Jumalanäidin ikonin perässä kulkevaksi ihmismatoksi. Aiemmin ristisaatot kulkivat pitkänkin matkan, Pihkovan ja Petserin luostarien välillä, kylien läpi maanteitä pitkin. Tätä kuvaa hienosti kirjailija Tito Colliander romaanissaan Ristisaatto. Siinä itseltään hukassa oleva ja elämälleen tarkoitusta etsivä nuori mies, Collianderin alter ego, kohtaa 30-luvulla juuri näissä samoissa maisemissa ristisaaton. Kokemus muuttaa hänen elämänsä suunnan. Collianderin omaelämäkerrallinen teos Lähellä käsittelee samaa tematiikkaa, kun nuori perhe asui jonkin aikaa Petserissä.

IMG_7199 Ristisaatto luostarin ympäri, jota seuraa tuhansien ihmisten virta. Kuva: Elina Vuola

Kuusisataa kiloa painava ikoni kantotelineineen kulkee miesten harteilla kirkosta toiseen ja luostarin ympäri. Ristisaatossa kulkevista ja sitä sivustalta seuraavista ihmisistä välittyy vankka usko siihen, että tosiasiassa siinä kulkee itse Jumalanäiti omiensa parissa. Setumaa, joka ennen Venäjän ja Viron nykyistä rajaa oli yhtenäistä aluetta, on Marian maata ja setot Marian kansaa – siksi Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla kulkueineen on myös setokansan tärkein uskonnollinen tapahtuma. Nykyään juhlaan osallistuvat niin setot kuin venäläiset. Jumalanäiti on kaikkien äiti.

Ikoni kulkee saatossa, jonka jälkeen kukkia poimitaan koteihin vietäväksi. Video: Elina Vuola

Pikkutytöt, nuoret tytöt ja naiset, aikuiset naiset lapsineen, yksin tai ystäviensä kanssa, ryppyiset ja kumarat vanhat mummot – tuntitolkulla he kaikki osallistuvat vain hetken säilyvän kukkamaton tekoon. Pionit, kultapiiskut, gladiolukset ja pihlajanmarjat saavat uuden merkityksen, kun ne asetellaan poluksi Jumalanäidille kulkea. Kukkien asettelu polulle ja mahdollisimman kauniiden kuvioiden luominen on näiden naisten ruumiillistunutta rukousta ja kokonaisvaltaista, elettyä uskoa.

 

Pyhiinvaeltajat ja turistit tapaamassa Jumalanäitiä

Setojen vuoden kulkua ovat perinteisesti jaksottaneet kirkkopyhät ja niihin liittyvät paikat. Vielä nykyäänkin aktiiviset setot matkustavat esim. jyrinpäiväksi Värskaan, juhannukseksi Miikseen, Pyhän Paraskevan päiväksi Saatseen, kirkastussunnuntaina Obinitsaan ja Jumalanäidin uinumisen pyhäksi Petseriin. Isompiin kirkkoihin liittyvien pyhien lisäksi muistetaan ja vietetään myös paikallisia kyläpyhiä, jotka ovat oleellisia ennen muuta niiden kylien asukkaille.

petseri1

Kaikki tietävät, että Pyhän Annan päivänä on juhla Väikö-Rõsnan kylässä, Pyhän Iljan päivänä Unkavitsassa, pietarinpäivänä Uusvadan kylässä ja Pyhän Anastasian päivänä Matsurin kylässä. Kirkkopyhät ovat antaneet kylille identiteetin ja luoneet setoille omantapaisensa uskonnollisen ajantajun ja maantieteen. Kirkkopyhiin liittyvät kyläjuhlat ovat jatkuvasti yhdistäneet maallisia ja kirkollisia perinteitä.

Jumalanpalvelukset ja vainajien muistelut ovat aina päättyneet rituaaliseen syömiseen ja juomiseen sekä tanssiin ja lauluun. Kyläjuhlissa on kirkkoon tai tsasounaan viety salaisia pyyntöjä, mutta se on ollut myös nuorten tuttavuuksien solmimisen aikaa. Kaupankäynti ja ruoanvalmistaminen ovat kuuluneet uskonnollisiin merkkipäiviin samoin kuin hautojen kunnostaminen ja sakramentteihin osallistuminen.

Petserin kaupunki on ollut setojen uskonnollinen ja hallinnollinen keskus. Vaikka Petserinmaa on nykyään Euroopan Unionin rajan takana, monet Virossa asuvat setot hankkivat viisumin, jotta voisivat käydä sikäläisiin kirkkoihin liittyvissä juhlissa, varsinkin Petserin luostarin tärkeimpinä juhlapäivinä.

petseri2

Jumalanäidin uinumisen pyhä on Petserin luostarin tärkein juhla ja silloin tuhannet saapuvat osallistumaan jumalanpalveluksiin, katsomaan ihmeitä tekevää ikonia ja osallistumaan ristisaattoon luostarin ympäri. Ihmeitä tekevää Jumalanäidin uinumisen ikonia setot ovat kutsuneet Vanhaksi Pyhäksi Mariaksi.

Siitä huolimatta, että marianpäivästä on tullut pyhiinvaeltajien ja turistien (ja näitä ei voi oikeastaan erottaa toisistaan!) suosikkitapahtuma, on sen massiivisen uskonnollisen juhlinnan sisällä myös hyvin intiimi ja hauras puolensa. Vanhat setonaiset kertovat, että he menevät katsomaan Pyhää Mariaa, aivan kuin kyseessä olisikin hyvin yksinkertainen ja kaunis tapaaminen silmästä silmään.

petseri3

Tätä juhlaa vietetän Petserissä tulevana viikonloppuna, jolloin tutkimushankkeemme suuntaa sinne. Seuraavina päivinä blogissa julkaistaankin kokemuksia ja havaintoja matkalta setomaahan.

Kuvat Aivo Polluäär

Vähemmistötutkimus ja valtavirtauskonto

Mitä oikeastaan on suomalainen luterilaisuus? Tämä on kysymys, jonka olen kuullut uskontotieteilijä Heikki Pesosen esittävän useampaan otteeseen, puoliksi leikillään ja puoliksi vakavissaan. Kysymyksen tarkoitus on (minun tulkintani mukaan) herätellä pohtimaan sitä, kuinka haastavaa voi olla tutkia valtavirtaa, hiljaisia massoja ja yleistä ilmapiiriä. Valtavirta on helposti liian lähellä ja tuttua, jotta siitä saisi otetta – jotta siihen osaisi edes kiinnittää huomiota. On vaikea nähdä metsää puilta.

Toki luterilaisuutta on tutkittu ja tutkitaan koko ajan. Suomalaisen uskonnollisuuden suuria linjoja valottavat laajoille kyselyaineistoille perustuvat tutkimukset, yksittäisten tapaustutkimusten ja niiden kokoelmien (hyvänä esimerkkinä Terhi Utriaisen ja Päivi Salmesvuoren toimittama Finnish Women Making Religion) rakentaessa hienosyisempää kuvaa sen monista muodoista. Kolmas tapa lähestyä suomalaista uskonnollisuutta on tarkastella sitä vähemmistöjen näkökulmasta.

Yksi hankkeemme painopisteistä on suomalaisten uskonnollisten vähemmistöjen tutkimus. Tietyn yhteisön jäsenten tarkastelu ei kuitenkaan kerro vain kyseisestä yhteisöstä. En olekaan koskaan mieltänyt itseäni ensisijaisesti ortodoksisuuden tutkijaksi; pikemminkin tutkin ortodoksivähemmistön kautta uskontoa suomalaisessa arjessa, historiassa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Haastattelemieni ortodoksinaisten puheessa luterilaisuus määrittyi keskeiseksi ”toiseksi”, johon omaa uskonnollisuutta verrattiin. Samalla tavalla luterilaisuus, ja yleisemmin enemmistökulttuuri, vaikuttaa myös esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten (jotka ovat toki itsekin luterilaisia) ja Hare Krishna – liikkeeseen liittyneiden suomalaisten tulkinnoissa. Vähemmistö saa hahmonsa enemmistön muodostamaa taustaa vasten, mistä johtuen suomalainen vähemmistöuskonnollisuuskin on usein jossain mielessä ”ei-luterilaisuutta”.

Ortodoksien, vanhoillislestadiolaisten ja Hare Krishna – liikkeen jäsenten vertailut oman uskonnollisuutensa ja peilinä toimivan ”valtavirtauskonnon” kanssa kääntyvät valtaosin jälkimmäisen tappioksi. Tämä on luonnollista, koska vertailuiden tehtävänä on tukea omaa vähemmistöidentiteettiä. Näitä mielipiteitä onkin aina tarkasteltava osana sitä kontekstia, jonka puitteissa ne on tuotettu. Esimerkiksi se, että sekä monet iäkkäät ortodoksinaiset että intialaisperäiseen henkisyyteen mieltyneet naiset kuvasivat haastatteluissa luterilaisia rituaaleja ilottomiksi ja esteettisesti köyhiksi, ei siis ole todistus luterilaisuuden ankeudesta; pikemminkin nämä kommentit heijastavat luterilaisesta perinteestä poikkeavan uskonnollisen elämyksellisyyden ja estetiikan suosiota tämän päivän Suomessa.

Suorasanaisten erontekojen ohella vähemmistöjä kuunteleva tutkimus nostaa kuitenkin esille myös yhtymäkohtia, joiden kautta suomalaisen uskonnollisuuden stereotypiat laajenevat koskettamaan myös muita ryhmiä kuin luterilaisia. Haastattelemani ortodoksinaiset muun muassa korostivat ahkeruutta ja työteliäisyyttä keskeisenä hyveenä, joka oli ”niin luterilaisille kuin ortodokseillekin tärkeää”. Samoin he painottivat vaatimattomuuden merkitystä, kritisoiden ihmisiä, jotka toivat esiin omaa uskonnollisuuttaan. Toini esimerkiksi totesi: ”Meillä sanottiin, – – että ei siitä saanut tehdä numeroa näistä rukoilemisista eikä omasta hurskaudesta. Ei sitä saanut toitottaa. – – Että se oli enemmän tommoista hiljaista, kammiossa rukoilemista.” Aineistoni ei siten kuvastakaan vain ortodoksista vähemmistöuskontoa, vaan myös suomalaista uskonnollisuutta yleisemmin.

Vähemmistöä tutkittaessa eroa valtavirrasta on helppo ylikorostaa. Omassa tutkimuksessani tämä asetelma johti yhteen virhearvioon, johon havahduin jälkikäteen. Lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta puhuessaan haastattelemani ortodoksinaiset korostivat usein sitä, että he eivät olleet ”tuputtaneet” uskontoa lapsilleen. Lasten uskonnollisuutta pidettiin heidän omana asianaan, mutta samalla saatettiin epäsuorasti harmitella sitä, että he eivät osoittaneet suurempaa hengellistä aktiivisuutta. Analyysihetkellä yhdistin naisten kokemuksen heidän vähemmistöasemaansa ja siihen, että valtaosa heidän lapsistaan oli kastettu luterilaisen kirkon jäseniksi. Myöhemmin, analysoidessani saman ikäisten luterilaisten naisten kirjoituksia, löysin sieltä aivan saman painotuksen, ja surun siitä että suvun henkisen perinnön välittäminen eteenpäin ei ollut onnistunut toivotusti. Kyse olikin enemmän määrättyä suomalaista sukupolvea kuin uskonnollista ryhmää edustavien naisten kokemuksesta.

Tutkijan on tärkeää tunnistaa oma asemansa suhteessa ympäröivään uskonnolliseen kenttään. Itse luterilaisesta kirkosta eronneena havahduin ortodoksinaisia haastatellessani siihen, kuinka syvällä minussa onkaan kokemus siitä, että oma uskonnollinen taustani on sopusoinnussa ympäröivän valtakulttuurin kanssa. Tämä havainto auttoi minua lähestymään haastateltavien kertomuksia niiden erilaisia lähtökohtia kunnioittaen, mutta turhaa eksotisointia välttäen. Ilman kriittistä etäisyyttä omaan taustaan enemmistön edustajan voi olla vaikea ymmärtää, että vähemmistöasema on kantajalleen yhtä lailla luonnollinen osa identiteettiä. Tästä kertoo esimerkiksi Katrin anekdootti: ”Kun vaihdoin koulua ja olin ortodoksi, ja muut luokkatoverit kaikki olivat luterilaisia. Niin kysyivät, että ’miltä sinusta tuntuu olla ortodoksi’. Miltä se nyt tuntuu, kun on koko elämänsä ollut ortodoksi. Sitä on mitä on, ei se tunnu sen kummemmalta!”

”Jos tunnet yhden, et tunne yhtäkään”, totesi Friedrich Max Müller, yksi vertailevan uskontotieteen perustajista. Vähemmistöuskontoa on tärkeä tutkia suhteessa enemmistöuskontoon ja muihin merkittäviin sosiaalisiin eroihin kuten ikään ja sukupuoleen. Samalla vähemmistöjen edustama näkökulma tarjoaa väylän myös enemmistön tarkasteluun, sekä hallitsevaan asemaan sisältyvien ennakko-oletusten kyseenalaistamiseen. Hankkeessamme tehtävä uskonnollisten vähemmistöryhmien tutkimus on siten myös tutkimusta suomalaisen uskonnollisuuden sosiaalisesta ja historiallista rakentumisesta. Se ei kerro vain poikkeuksista vaan myös valtavirrasta – ja jotain myös siitä, mitä oikeastaan on suomalainen luterilaisuus.

ebbinghaus

Niin kutsutussa Ebbinghausin illuusiossa ympäröivät pallot vaikuttavat tulkintaamme keskimmäisen pallon koosta. Samantapaiset harhatulkinnat ovat mahdollisia myös vähemmistöuskontoa tutkittaessa.