Olin viime jouluna aattohartaudessa ensimmäistä kertaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Vaikka aikaa edellisestä kerrasta oli vierähtänyt, tapahtuma ei tuntunut lainkaan vieraalta – päinvastoin. Kynttiläkruunujen loiste, penkkien epämukavuus, vanhan puukirkon ja kirkkokansan kosteiden ulkovaatteiden tuoksut, lehtereille pakkautuvien ihmisten sorina ja hiljeneminen hartauden alkaessa, urkumusiikki ja yhteislaulu, ympäriltä kuuluva kahina ja mumina ihmisten ristiessä kätensä ja osallistuessa yhteiseen rukoukseen, kaikki nämä olivat minulle hyvin tuttuja kokemuksia. Uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksenkin sanat ja rytmitys kumpusivat tilanteessa mieleeni. Pään painaminen alas rukousten aikana tuntui luontevalta tavalta kunnioittaa harrasta hetkeä.

Olen luterilaisesta perheestä mutta en kuulu enää kirkkoon. En ole käynyt aikuisiällä montaakaan kertaa jumalanpalveluksessa, mutta osallistuminen aattohartauteen sujui minulta rutiinilla. Ajatukseni olivat erilaisia kuin lapsena, mutta ruumiini asettui kirkossakävijän rooliin luontevasti. Se muisti, kuinka tilanteessa tulee käyttäytyä ja miten aistimukset tulee tulkita. Tilaisuus oli mielestäni kaunis, rauhoittava ja liikuttavakin. Mistä näissä kyvyissä ja kokemuksissa on kyse? Sitä olen tarkastellut omassa tutkimuksessani.

Työssäni olen kiinnostunut siitä, kuinka uskonto rakentuu toistuvissa käytännöissä, jotka synnyttävät ruumiiseen erityisiä maailmassa olemisen ja maailman kokemisen tapoja. Yksi tämmöinen käytäntö ovat luonnollisesti jumalanpalvelukset. Niitä on mahdollista tarkastella tilanteina, joissa osallistujien ruumiit harjaantuvat tunnistamaan ja kokemaan pyhän läsnäolon yhteisön sanktioimalla tavalla, sekä reagoimaan siihen oikeaoppisesti. Kuten aattohartaus osoitti, näin on tapahtunut myös minulle: lapsuuden ja nuoruuden kirkkokokemukset ovat valmentaneet ruumistani kristilliseen, erityisesti luterilaiseen jumalanpalveluskulttuuriin. Kokemukseni pyhästä on tässä suhteessa luterilaistapainen.

Kuluneen syksyn aikana olen analysoinut sekä luterilaisten että ortodoksisten, iäkkäiden siirtokarjalaistaustaisten naisten kirjoituksia lapsuuden uskonnostaan ja sen vaikutuksesta nykyhetken uskonnollisuuteen. Muutamassa kirjoituksessa käsitellään myös joulukirkkoa.

Kun olin perheen nuorin, pääsin isommaksi tytöksi kasvettua vanhempieni kanssa kirkkoon Suistamolle, talvella reellä ja kesällä vastaavasti kärreillä – eihän silloin autoja ollut. Useinkin olin joulukirkossa mukana, muistan niin selvästi vielä nytkin sen autuuden tunteen kun menin kirkkoon, siellä oli niin kaunista – kyllä lapsen mieleen tuli tunne, että tämä on taivas. Siihen aikaan kirkkoväki oli polvillaan ja kumarsivat ihan lattiaan saakka. Juhlapyhinä kirkkohan oli täynnä väkeä, ja sitä kynttilöiden määrää – ja ne kauniit kuoron laulut, tämä kaikki kyllä valloitti lapsen ajatukset ja uskon pyhyyden voimaan. (ort. nainen s. 1925)

Erikoisesti jouluna kirkkoon pääsy oli suuri ilon aihe. Muistan aina ne matkat pimeässä, tienvarsitalojen ikkunoilla loisti kaksi kynttilää ja kirkossa sadat luonnon kynttilät lepattivat kauniisti. Mitkään sähkökynttilät eivät niitä korvaa. Kirkkoon pääsi aina kaksi lasta vuorotellen. (lut. nainen s. 1923)

Samoin kuin omani, myös nämä joulukirkkokuvaukset ovat tulkintoja, jotka pohjautuvat kristillisen jumalanpalveluksen moniaistillisen symboliikan sisäistämiseen. Sitaatit – kuten aineistoni muutkin kirkkokuvaukset – korostavat aistielämyksiä ja ruumiillisia kokemuksia. Kynttilät, laulu ja ihmisten kunnioittava käyttäytyminen yhdistyvät niissä ajatukseen, että nyt ollaan pyhän äärellä. Viime kädessä kyse onkin kuvauksista, joissa kirjoittajat tulevat hahmotelleeksi ruumiillisen ulottuvuuden merkitystä osana uskonnollista uskoa ja kokemusta.

Aineistoni kirjoittajat ovat pääosin uskonnollisesti aktiivisia ihmisiä, jotka korostavat teksteissään lapsuuden tapojen vaikutusta aikuisiän uskonnollisuuteen. Ylläolevan sitaatin kirjoittanut ortodoksinainenkin toteaa joulukirkkoon liittyneen autuuden tunteen olleen niin vaikuttava, että hän muistaa sen ”niin selvästi vielä nytkin”. ”Olen säilyttänyt lapsenuskoni ja kiitän Luojaa elämästäni”, kuvaa puolestaan luterilaisnainen kirjoitushetken hengellisyyttään. Käytäntöjen konstruktivistista luonnetta korostavassa tulkinnassa naisten tapojen ja uskonnollisuuden välille muodostuukin selvä yhteys. On mahdollista ajatella, että lapsuudessa opitut ja aikuisiällä jatketut arkiset uskonnolliset tavat sekä vuosikymmenten kokemus jumalanpalveluksista ja muista uskonnollisista rituaaleista ovat yhdessä koulineet naisten ruumiista uskovia ruumiita, jotka kykenevät tuntemaan paitsi autuuden tunteen kirkossa myös Jumalan johdatuksen elämässään.

Todellisuudessa vuorovaikutus käytäntöjen ja uskomusten, ruumiiden ja vakaumusten välillä ei kuitenkaan ole näin yksiulotteista. Uskomukset ja vakaumukset voivat myös esimerkiksi hiipua, käytännöt muuttaa merkitystänsä, ja ruumiit kaiuttaa tulkintoja joihin kokija ei kognitiivisella tasolla enää sitoudu – jostain tämän kaltaisesta oli ehkä kyse omassa aattohartauskokemuksessani. Tämä tosiasiallinen monimutkaisuus ei kuitenkaan vähennä ruumiillisten käytäntöjen merkitystä uskonnon ja uskonnollisuuden ulottuvuutena. Pikemminkin se tekee käytännöistä sitäkin kiehtovamman tutkimuskohteen.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan koko tutkimushankkeemme puolesta kaikille rauhallista joulua -kirkolla tai ilman!

Teksti Helena Kupari

Kuva Meri-Anna Hintsala