”Koska kysymyksessä on lahja, ei sitä ole voinut valita, ei myöskään vaihtaa tai palauttaa. En voi myöskään olla vihainen lahjasta tai hävetä tai halveksia sitä, kun muistaa, kuka on lahjan antaja. Tämän seikan huomaaminen teki mieleni nöyräksi.”

Näin kuvaa kokemuksiaan yksi väitöstutkimukseni (2014) aineistona olleiden kirjeiden kirjoittaja. Hänen kertomuksessaan tiivistyy monen nykyihmisen ymmärrys seksuaalisuudesta. Asia, josta vielä 1900-luvun alkupuolella puhuttiin synnin, puhtauden ja väärien tekojen käsitteiden avulla, koetaan nyt yhä voimakkaammin ihmisen syvimmän minuuden luovuttamattomana piirteenä. Kyse on siitä, mitä ihminen aidoimmillaan on. Esimerkiksi aiemmin syntinä ja sairautena nähty homoseksuaalisuus on nyt monelle ihmiselle Jumalan lahja. Tällöin ajatellaan, että Jumala hyväksyy ihmisen juuri sellaisena seksuaalisena olentona kuin hän on, sillä sellaiseksi Jumala on hänet luonut.

Tänä syksynä aloittamassani tutkimuksessani kysyn, kuinka tämä ajatuksellinen ja kokemuksellinen muutos on tapahtunut. Kuinka olemme luopuneet synnin ja sairauden korostamisesta ja käyneet ajattelemaan seksuaalisuudesta ilmiönä, joka määrittää lopulta koko olemassaoloamme ja hyväksyttävyyttämme? Ilmiö on kiinnostava erityisesti uskonnon näkökulmasta, sillä monet ajattelevat juuri uskonnon pitävän itsepintaisesti yllä käsitystä seksistä syntinä. Näyttää kuitenkin siltä, että esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ajatus seksin synnillisyydestä – jos kirkolla sellaista on koskaan yksiselitteisesti ollutkaan – on hiljalleen haihtunut 1900-luvun loppupuolen aikana. Vielä vastausta vailla oleva kysymykseni kuuluukin: kuinka kirkossa on käyty ajattelemaan synnistä Jumalan lahjana?

Edellä mainitun muutoksen tarkastelu edellyttää muutaman arkiajattelumme mukaisen oletuksen kyseenalaistamista. Ensinnäkin seksuaalisuutta ei pidä olettaa muuttumattomana tai selitettävissä olevana tosiasiana, vaan pikemminkin sosiaalisissa suhteissa ja kulttuurissa sekä yhteiskunnassa vaikuttavien ajattelumallien ja käytänteiden synnyttämänä – ja siksi jatkuvasti muuttuvana – ilmiönä ja kokemuksena. Toiseksi, myös kirkon opetusta seksuaalisuudesta on tarkasteleva sosiaalisesti rakentuvana, ja ennen kaikkea sosiaalista maailmaa rakentavana ilmiönä.

Lopputuloksena on monimutkainen vuorovaikutussuhteiden verkosto: kirkon kulloinenkin opetus on osallistumista laajempaan kulttuuriseen seksuaalisuutta koskevaan neuvottelu- ja rakennusprosessiin. Tämä prosessi muuttaa omalta osaltaan kirkon opetusta, mutta ennen kaikkea se muokkaa ihmisen kokemusta omasta itsestään seksuaalisena (ja uskonnollisena) olentona. Alun sitaatin sisältämä ymmärrys seksuaalisuudesta onkin tullut mahdolliseksi vain tietynlaisessa hetkessä ja paikassa, jossa uskonnon ja seksuaalisuuden suhde ymmärretään aivan erityisellä tavalla.

Seksuaalisuutta koskevan muutoksen yhtenä merkittävänä vaikuttajana on ollut kulttuurin psykologisoitumiseksi kutsuttu ilmiö. Sillä tarkoitetaan kehityskulkua, jonka seurauksena erilaiset psykologiset – erityisesti psykoanalyyttiset ja -dynaamiset – ajattelumallit ja toimintatavat ovat tulleet osaksi kielenkäyttöämme sekä ihmistä koskevaa arkiymmärrystämme. Alitajunta, estoisuus tai yliminä ovat esimerkkejä psykodynaamisista käsitteistä, joita avulla ymmärrämme itseämme ja toisiamme. Puhumme myös seksuaalisuuden kehittymisestä, identiteeteistä tai parisuhteen kehitysvaiheista, kun asettelemme seksuaalisuuteen liittyviä kokemuksiamme psykologiseen sielunmaisemaan.

Psykologisoitumista ei tule ymmärtää sinällään hyvänä tai pahana, vaikkakin psykologisen ja teologisen tiedon ja ajattelun suhde onkin ollut merkittävä kiistakysymys suomalaisessa teologisessa keskustelussa viime vuosikymmeniin asti. Kyse on laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta, jonka periaatteet kaikki hyväksyvät tiettyyn pisteeseen asti. Teologisessa mielessä niin liberaalit kuin konservatiivitkin voivat vaivatta vedota ”lapsen hyvään” tai ”ydinperheen hyvinvointiin” puolustaessaan omia näkemyksiään. ”Sielutieteen” tuloksia onkin eri tavoin hyödynnetty ja sovellettu teologian tekemisessä jo 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä saakka.

Oma tutkimukseni kysyy, kuinka psykologinen tieto eri muodoissaan on vaikuttanut kirkon ymmärrykseen sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöistä. Tämän kehityskulun keskiössä ovat kirkon perheneuvojat, sielunhoitajat ja diakonit. Juuri näiden toimintamuotojen sisällä omaksuttiin 1950-luvulta alkaen työvälineitä, jotka johtivat näkemään sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöt uudenlaisen linssin läpi. Samalla perinteiset hahmotukset avioliitosta, seksuaalisuudesta ja synnistä alkoivat murtua: onko seksuaalisuus todella syntiä? Mikä avioliitossa on tärkeintä? Entä mitä pitäisi ajatella ehkäisystä, avoliitosta tai homoseksuaalisuudesta uuden psykologisen tiedon valossa?

Tutkimukseni tarkoitus on myös valaista tämän hetken keskusteluja uskonnon, seksuaalisuuden ja sukupuolen välisistä suhteista. Esimerkiksi kirkon vaikea sisäinen keskustelu seksuaalisuudesta nousee pitkälti siitä muutoksesta, joka seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmiöitä on 1900-luvun loppupuolella kohdannut. Kirkko ei suinkaan ole ollut tämän kehityksen ulkopuolella vaan pikemminkin kiinteänä osana sitä. Vaikka kirkollinen keskustelu on ollut moniäänistä ja joskus jopa sisäisesti ristiriitaista, sen puitteissa on viime vuosikymmenien aikana synnytetty sellaisia psykologista tietoa ja teologista ymmärrystä yhdistäviä ajattelumalleja, joiden varassa moni nykyihminen voi nähdä ja ymmärtää oman seksuaalisuutensa hyväksyttynä Jumalan lahjana. Siitä, kuinka tämä kaikki on tapahtunut, tulen tulevaisuudessa kertomaan myös tässä blogissa.

Kirjallisuutta:

Kivivuori, Janne (1999): Psykokirkko. Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja Jää. Helsinki: Gaudeamus.

Ratinen, Teemu (2014): Torjuttu Jumalan lahja. Yksilön kamppailu häpeällistä seksuaalisuutta vastaan. Käytännöllisen teologian väitöskirja. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.