Ei bikineissä rannalle – paljastamisen ja peittämisen problematiikkaa Malediiveilla

9.11.2016 | Deleted User

Tein juuri matkan Malediiveille, lomaa se oli, mutta en tutkijana osaa jättää kiinnostusta muihin uskontoihin ja kulttuureihin taka-alalle selvästikään edes lomalla. Värikäs, iloinen ja elämänmakuinen loma sujui hienosti, ja onnistuneesta lomasta voi kiittää paljolti lämmintä ja vieraanvarasita malediivilaiskulttuuria, jossa ihmiset rientävät auttamaan vierasta ilman pyytämistä ja vain epätietoisen katseen perusteella. Snorklailun ja ranta-elämän lomassa oli aikaa seurailla paikallista elämää pienellä Ukulhaksen saarella, jossa on vain noin tuhat asukasta. Ympäriinsä kirmaavat ja hyvää englantia puhuvat lapset, viidesti päivässä kuuluvat rukouskutsut saaren monesta moskeijasta sekä ajanviettäminen paikallisten kanssa synnyttivät viehättävää tunnelmaa, johon oli helppo asettua.

Malediivit ovat pieni saariryhmä Intian valtameressä. Noin tuhannesta pikkusaaresta koostuvan saarivaltion korkein kohta on vain 2 metriä merenpinnasta, joten se on erityisen altis luonnonkatastrofeille. Maan tulevaisuutta varjostaa merenpinnan kohoaminen. Maassa on ainoastaan hieman yli 300 000 asukasta, josta pääkaupunkisaari Malessa asuu noin 70 000 asukasta. Malediivit tunnetaan paratiisisaarina, jossa vuoden ympäri jatkuva lämpö, valkoinen hiekka, turkoosi meri ja uskomattoman kaunis vedenalainen elämä houkuttelevat turisteja.

Kaksi kuvaa jäi verkkokalvolleni välkkymään tuolla reissulla. Naiset kokomustissa uima-asuissa julkisella uimarannalla, sekä naiset pelaamassa tenniksen kaltaista kansallispeliä, sitäkin burkat yllään. Malediivien väestöstä virallisten tietojen mukaan 100% on muslimeja, pääosin sunnimuslimeja. Islamistisen politiikan vuoksi alkoholin nauttiminen ja myyminen on laitonta, ja naisten tulee kulkea puettuina: turistit saavat käyttää bikineitä vain tietyillä yksityisillä saarilla ja rannoilla.

Arkista elämää seuratessani ja ihmisten kanssa jutellessani kiinnostavan kontrastin synnytti matkalukemistonani ollut Joann Scottin teos ranskalaisesta sekularismista The Politics of the Veil. Scott avaa ranskalaisen laicite-periaatteelle nojaavan uskonnollisten symbolien, kuten islamilaisen päähuivin, käyttökiellon syitä osana sekularismikeskustelua Ranskassa. Scottin mukaan syyt käyttää huivia modernissa yhteiskunnassa eivät itse asiassa kerro traditiosta, vaan ovat moderni uskonnollisen katsomuksen ilmaus sekularistisessa Ranskassa: huivin käyttäjän vastaus kysymykseen, miksi hän käyttää huivia, on kuulunut esimerkiksi “Se on osa minua”. Syyt käyttää huivia on Scottin mukaan julkisessa keskustelussa pitkälti sivuutettu, ja sen sijaan on tarjottu selityksiä, jotka eivät nouse muslimeista itsestään. Päähuivi on yhteiskunnallisessa keskustelussa nähty lähinnä poliittisen islamin ilmauksena tai miesten ylivaltana. Islamilaisten naisten pukeutumiskeskustelu kärjistyi tänäkin syksynä Ranskassa muslimien kokovartalouimapukujen kieltoon.

Muslimien osuus Euroopassa kasvaa koko ajan. Toisaalta vaikutus on myös toisensuuntainen: länsimaiden vaikutus yltää muslimimaihin, kuten Malediiveille: paikalliset sanoivatkin, että “The culture is changing. Everyone has a smartphone”. Samalla islamistinen politiikka on saanut maassa viime vuosina vahvaa jalansijaa, sillä korruptoitunut hallitus pitää hallitsijanaan islamistista diktaattoria. Demokraattisesti valittu presidentti elää maanpaossa Englannissa.

Naisten pukeutuminen heijastelee mielenkiintoisesti kulttuurin vaiheita ja vaikutteiden monipuolisuutta. Mustat päähuivit, hijabit, ja naisten burqat eli vain kasvot (tai tiukimmillaan vain silmät) paljastavat kokomustat asut eivät Malediiveillakaan kerro itse asiassa traditiosta, vaan pikemminkin modernista. Aiemmin kansallisasuina käytetyt kirkkaanväriset leningit naisilla, koristellut värikkäät päähuivit ja vapaa uima-asujen käyttö vaihtuivat tiukasti hunnutettuun olemukseen ja mustaan väriin. Kuitenkin kun kysyin paikallisilta, onko uskonto poliittinen asia heille, he vastaaavat jyrkästi ”ei”. Siksi kokomustissa uima-asuissa uimista tai tenniksen pelaamista burqassa ei pitäisi nähdä vain uskonnon – tai politiikan – lävitse.

Burkan käytön merkityksiä on monia, ja yhtenä niistä paikallisten toteamus: ”It’s just our life here”. Tavallisessa elämässä annettuja merkityksiä ei pidä aliarvioida tai varsinkaan olettaa omiani, vieraan näkökulmia, oikeammaksi kuin paikallisten naisten näkökulmat ja syyt huivin käyttöön. Tavallista elämää ei pidä katsoa pelkästään uskonnon ja politiikan lävitse. Vieraaksi meneminen toiseen kulttuuriin tarkoittaa itselleni paikallisten olojen ja sääntöjen kunnioittamista. Silti kulkiessani kaduilla omasta mielestäni peittävissä vaatteissa, eräs vanha nainen huomautti minun kaula-aukkoni olevan liian avara. Nykiessäni paitaa peittävämmäksi mietin ranskalaista sarjakuvapiirtäjää Catherine Beaunezia, jonka kuuluisa sarjakuva rinnastaa näkökulmat, jotka molemmat ovat kulttuurinsa tuotteita. Alla olevan sarjakuvan teksti kuuluu, että “En haluaisi olla hänen asemassaan”. Scottin tavoin voi todeta, että vaikka muslimikulttuuri on patriarkaalinen, sitä on myös länsimainen kulttuuri – ja paljastamisen ja peittämisen merkitykset saattavat lopulta olla osa samaa kertomusta.

Petserin luostarin ruumiillinen uskonto

5.9.2016 | Deleted User

Tutkimusryhmämme teki hiljattain tutkimusretken nykyisin Viron ja Venäjän kesken jakautuvalle Setumaalle. Setukaiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, jolla on oma kieli ja ortodoksinen usko. Lähellä Viron ja Venäjän rajaa, venäläisessä Petserin pikkukaupungissa sijaitseva luostari on kaunis ortodoksisen uskon monumentti, jonka alue koostuu lukuisista kirkoista, kauniista rakennuksista ja vehreistä istutusalueista.

Käyntimme aikana luostarissa oli erityisen paljon elämää, koska siellä juhlittiin Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaa ristisaattoineen. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua: suurissa väkijoukoissa kuuli sekä venäjän että viron kieltä, paljon erilaista väkeä huivipukuisista naisista aina mustakaapuisiin munkkeihin ja setukaisten kansallispukuja käyttäviin oli koolla.

Luostarialueella ollessani ja juhlaa seuratessani havainnoin ortodoksisen uskonharjoituksen kokonaisvaltaisuutta. Ortodoksinen usko tarjoaa harjoittajilleen kattavan uskonnollisen elämisen ja olemisen tavan, jossa on ruumiillisia ulottuvuuksia. Uskonnon ruumiillisia ulottuvuuksia tutkivan projektin jäsenenä kiinnitin huomiota näihin ulottuvuuksiin. Oli kiinnostavaa havainnoida paikan päällä, miten ortodoksisen uskonnonharjoittamisen kokonaisvaltaisuus konkretisoitui erilaisissa ruumiillisissa käytännöissä. Osa näistä oli konkreettisempia liikkeitä ja eleitä, osa taas enemmänkin aistikokemuksia.

Juhlaan liittyi juhlava ristisaatto, jonka ruumiillisista aspekteista Vilja on kirjoittanut jo aiemmin. Käveleminen ja pysähtyminen rytmittivät tätä ristisaattoa eräänlaisena ruumiillisena käytäntönä, ja saaton lopuksi ihmisten päälle heitetty viileä vihkivesi oli sekin – ainakin luterilaiselle eksoottinen – konkreettinen, ruumiillisuuteen linkittyvä uskonnollinen tapahtuma.

Tässä yhteydessä on mainittava myös ne kauniit, suuret kukkamatot, joita pitkin ristisaaton ikonia kannettiin. Kukkamattoja valmistivat naiset, mikä viittaa uskonnonharjoittamisen sukupuolittuneisiin piirteisiin, mutta samalla itse valmistamistapahtuma viittasi vahvasti myös uskonnonharjoittamisen ruumiillisuuteen. Kukkamattojen valmistaminen vaati pitkäaikaista polvillaan olemista ja käsillä tekemistä. Kukkamattojen ääreen polvistuneita naisia katsoessani en voinut olla ajattelematta kukkamattojen tekemistä eräänlaisena ruumiillistuneena uskonnonharjoituksen, hurskauden, kuuliaisuuden ja antaumuksen osoittamisen tai meditaation muotona. Elina Vuola nimittikin kukkamattojen tekemistä aiemmassa postauksessaan ”kauneuden ja käsin tekemisen hurskaudeksi”, jossa on visuaalisen ja ruumiillisen hurskauden piirteitä.

Kukkamattojen tekeminen voidaan nähdä ruumiillisen uskonnollisuuden ja hurskauden muotona. Kuva: Eetu Kejonen.

Kukkamattoja rakentavat naiset olivat tulleet pitkienkin matkojen takaa ympäri Venäjää – kuten eräs haastattelemamme aina kaukaa eteläiseltä Venäjältä asti – joten kukkamattojen tekemiseen (ja toki myös muuhun juhlaan) liittyy myös pyhiinvaellukseen viittaavia merkityksiä, jotka voidaan nähdä kouluesimerkkinä uskonnon ruumiillisuudesta.

Ikonin saattamista seurasi paljon väkeä. Kuva: Meri-Anna Hintsala

Kansallispukuisia setonaisia. Kuva: Eetu Kejonen

Ortodoksinen uskonnonharjoitus tarjoaa monia aistikokemuksia. Eräs näistä oli kirkoissa läsnä ollut tuoksujen maailma – suitsukkeen savu sekoittui tuohusten vienoon tuoksuun. Samalla tuohukset tarjosivat myös pehmeää valoaan ja tätä kautta näköaistin kautta puhuttelevaa uskonnollista kokemusta, johon liittyi toki myös kirkkojen runsas koristeellisuus. Tuohusten sytyttäminen ristinmerkkeineen oli myös konkreettisesti ruumiillisena käytäntönä näkyvä uskonnonharjoittamisen muoto, samoin kuin ristinmerkit, ikonien katseleminen ja suuteleminen sekä kumartumiset ja polvistumiset.

Tuohusmeri. Kuva: Eetu Kejonen

Ortodoksiseen kirkkorakennukseen ja jumalanpalvelukseen kiinteästi kuuluvat tuohukset ja ikonit tarjoavat kokonaisvaltaisen elämyksen. Kuva Meri-Anna Hintsala.

Myös itse kirkkotilojen ulkopuolella havainnoiva silmä tavoitti merkkejä uskonnon ruumiillisuudesta. Sekä luostarin alueella että myös sen ulkopuolella ravintoloissa ja kahviloissa oli tarjolla myös kasvispitoista paastoruokaa. Paasto on yksi esimerkki siitä, miten uskonto ja sen ruumiilliset aspektit nivoutuvat arkielämään.

Matkan aikana mietin monesti ympärilläni näkemäni ortodoksisen kulttuurin ja oman kulttuurisen identiteettini eroja. Olen itäisessä Suomessa kasvaneena ollut jonkinlaisessa kosketuksessa ortodoksiseen uskoon ja kulttuuriin, mutta Venäjällä ortodoksinen kulttuuri tuli laajemmin näkyväksi minulle, ulkopuoliselle, luterilaisen perinteen kasvatille. Ortodoksinen perinteen kohtaaminen sisälsi ainakin omalla kohdallani vahvoja toiseuden ja vierauden, mutta samalla myös myönteisen ihmettelyn ja ihastelun elementtejä. Tällaiset reaktiot ovat luonnollisia siksi, että olen elänyt luterilaisen ”Sanan kirkon” ja siten tietyllä tapaa ruumiillisuutta ja aistikokemuksia uskonnon ytimestä etäännyttävän hengellisyyden ja uskonnonharjoituksen piirissä. Tämänkin vuoksi matkani Petseriin oli minulle sekä elämysten että kasvun paikka tutkijana. Luostarin juhlintaa seurattuani ymmärrän kenties vähän paremmin, mitä ruumiillinen uskonto ja sen tutkiminen voivat olla.

Petserin luostari oli kaunis ja monimuotoinen kokonaisuus. Kuva: Eetu Kejonen

Ristisaatto tarjosi konkreettisen uskonnonharjoittamisen väylän ja voimakkaan aistielämyksen. Kuva: Eetu Kejonen

Laulun kannattelemana

3.9.2016 | Deleted User

Laulu on tradition siirtämistä, uusintamista ja jatkamista paitsi sen sanoitusten ja runouden, mutta myös laulutapojen muodossa. Tiedämme, että vähemmistöt laulavat: esimerkiksi romaneilla, lestadiolaisilla, saamelaisilla, körteillä ja suomenruotsalaisilla on kaikilla omanlaisensa tunnettu ja vaalittu lauluperinne.

Tunnetun setolaulajan Mikon Oden eli Jevdokia Kannisten haudalla laulettiin muistolaulu tälle arvostetulle laulajanaiselle. Tämän vanhan eeppisen laulun aiheena on äidin kuolema.

Marian kuolonuneen nukkumisen juhlan yhteydessä Petserin lähiseudulla Radajan kylässä Venäjällä setukaiset juhlivat oman perinteensä mukaisia folk-festivaaleja. Festavaalilla vieraillessa käy selväksi, että tämän kulttuurin ytimessä on laulu, onhan setukaisten laulutapa (leelo) listattu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle. Laulutapa muistuttaa suomalaista kansanmusiikkia, eihän perinne ole maantieteellisesti kovin kaukana Suomesta ja kuulumme suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Mutta laulutapa, sanat ja sointi ovat silti aivan ainutlaatuisia.

Elvi Nassar laulaa juhlaimprovisaation. Hänet on kaksi kerta valittu parhaaksi seton laulajaksi.

Laulu on eräänlainen elävän kulttuurin merkki. Soiva, elävä laulu kertoo kulttuurin hyvinvoinnista. Jos laulu kuolee ihmisten mielissä ja yhteisöjen äänimaisemassa, jotakin arvokasta katkeaa. Siksi lauluja lauletaan, ei vain nykyhetken hyvinvoinniksi, taakkojen keventämiseksi, tunteiden ilmaisemiseksi tai hauskanpidoksi, vaan myös kulttuurisen ja uskonnollisenkin jatkuvuuden turvaamiseksi. Laulun ihmeitä tekevään ja hyvinvointia lisäävään voimaan on kiinnitetty myös kansainvälisissä tutkimuksissa kasvavasti huomiota.

Setoissakin on erityisiä perinnelaulajia, esimerkillisiä laulujen taitajia, kuten Saatsen kirkossa kuulemamme jo iäkäs Maria Kõllamäe.

Arvostettu seto, kirkkolaulujen laulaja Maria Kõllamäe laulaa Saatsen kirkossa liturgisia osia

Maria Kõllamäen laulutyylistä kertoo Engelhardt (2014) seuraavasti: Kõllamäe lauloi “yksinkertaisesti ja vahvasti”. Hän tahtoi “johdattaa ihmisiä rukoukseen” sen sijaan, että seuraisi “ammattimaista” laulutapaa, joka oli tyypillistä “kaupunkikirkoissa”. Engelhardt (2014, 197) jatkaa Kõllamäen persoonallisen laulutyylin kuvaamista seuraavasti:

Setojen lauluissa yhdistyvät siten oma kansanusko, ortodoksinen uskonto, sekä Venäjän ja Viron kulttuurit ja kansanperinne. Leeloperinne on myös jossain määrin sukupuolittunutta: naisilla on omat laulunsa, miehillä omansa ja niitä lauletaan ryhmissä naiset ja miehet erillään, mutta myös yhdessä. Seuraavassa videossa kuultu osa laulusta on kuuluisan “lauluemon” Veera Pähnapuun laulu, joka kertoo setolaulujen improvisoinnista: “Laulan yhden seto laulun, mitä äitini on opettanut minulle…”

Laululla on laulajalle ja myös kuulijalle ihmeellinen kannatteleva voima. Monen päivän ajan kestävä tutkimusmatka Setomaalle jätti mieleen monta soivaa kuvaa. Ihmismassassa korvan juuressa kuultu taitava laulu, liturgia kirkossa, kulkueen mukana kulkevien kanssavaeltajien hyminä, nais- ja miesryhmissä laulettu setomusiikki folk-festivaalilla tai nuotiotulen ääressä rallatettu perinneluritus kutsui ottamaan osaa. Vaikka sanoja en ulkopuolisena osannut, tunnelma tarttui.

Kaikkein kauneinta Jumalanäidille

31.8.2016 | Elina I T Vuola

Lähdössä Petserin luostariin Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaan.

Koko tutkimushankkeen ryhmä vasemmalta lukien Vilja Alanko, Johanna Jylhä, Teemu Ratinen, Helena Kupari, Eetu Kejonen, Meri-Anna Hintsala, Andreas Kalkun ja Elina Vuola.

Luostarin pukukoodi.

Luostariin päästäkseen naisten on pukeuduttava huiviin ja hameeseen, siten myös me vedimme ne päällemme. Elettyä uskontoa sekin, että vaatteilla on suuri merkitys suhteessa pyhään. Tutkijoina meillä on kiinnostava itsereflektion paikka siinä, kun tekee ympäröivän kulttuurin vuoksi sellaistakin, jota ei omassa kulttuurissaan ja uskontonsa piirissä tekisi.

Maton yksityiskohtia. Kuva: Elina Vuola

Eri-ikäisiä naisia – tyttöjä, aikuisia ja vanhuksia – asettelee hartaina kukkia satojen metrien pituiselle ruohomatolle, jota pitkin Petserin luostarin suurin aarre, Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen (Uspenie) ikoni, kohta kulkee. Taustalla kaikuu ortodoksinen kirkkolaulu, naiset ovat vaiti tai neuvottelevat hiljaa asetelmista. Ihmiset tuovat kukkia puutarhoistaan, jotta tämä suuren vaivannäön aikaansaama hetken kestävä kauneus kertoisi Jumalanäidille ihmisten rakkaudesta Häneen.

Pitkä matto jo lähes valmiina, ikonin odotus on alkanut. Kuva: Elina Vuola

Naisten eletty usko, kauneuden ja käsin tekemisen hurskaus, saa kukkamatossa muodon. Ikonin kuljettua ohitse syntyy kaaos, kun jokainen pyrkii poimimaan jonkin kukan tai kasvin kotiin vietäväksi: vaikkapa ikonin vierelle tai yrttiteehen. Tavallisista kukista on tullut siunattuja Jumalanäidin ikonin kuljettua niiden yli. Kotona ne muistuttavat vuotuisesta vierailusta luostarin tärkeimpään juhlaan. Korkokenkäiset poliisit valvovat mattoa, ettei se tallaudu ennen ikonia. Matolla myös seisotaan paljain jaloin ja sukkasillaan, jotta siunaus virtaisi koko ruumiiseen.

Maton ihmeitä tekevä voima aistitaan ilman kenkiä. Kuva: Meri-Anna Hintsala

Kyse on visuaalisesta ja ruumiillisesta hurskaudesta. Siihen yhtyy liturginen laulu, tuoksut ja eri-ikäisten miesten ja naisten ruumiit, jotka tungeksivat näkemään ikonin kulun ja poimimaan siunatut kukat. Ilmiö ei ole vain ortodoksinen ja venäläinen: katolisessa maailmassa Kristuksen, Marian ja pyhimysten patsaita kannetaan juhlapyhinä vastaavanlaisten tavallisten ihmisten tekemien ruoho-, kukka- ja hedelmämattojen päällä. Suomessa ainakin Lintulan luostarissa tehdään vastaavanlainen kukkapolku Jumalanäidin ikonille.

Suunnaton matto syntyy yhdessä, yksityiskohtiin hartaasti paneutuen. Video: Elina Vuola

Kukkamatto on Petserin luostarin muurien sisäpuolella. Jumalanäidin ikoni kulkee sitä pitkin pääkirkosta toiseen kirkkoon ja takaisin. Ristisaatto seuraavana päivänä kulkee luostarialueen ympäri. Nyt sen alla ei ole kukkamattoa, vaan koko tie muuttuu Jumalanäidin ikonin perässä kulkevaksi ihmismatoksi. Aiemmin ristisaatot kulkivat pitkänkin matkan, Pihkovan ja Petserin luostarien välillä, kylien läpi maanteitä pitkin. Tätä kuvaa hienosti kirjailija Tito Colliander romaanissaan Ristisaatto. Siinä itseltään hukassa oleva ja elämälleen tarkoitusta etsivä nuori mies, Collianderin alter ego, kohtaa 30-luvulla juuri näissä samoissa maisemissa ristisaaton. Kokemus muuttaa hänen elämänsä suunnan. Collianderin omaelämäkerrallinen teos Lähellä käsittelee samaa tematiikkaa, kun nuori perhe asui jonkin aikaa Petserissä.

Ristisaatto luostarin ympäri, jota seuraa tuhansien ihmisten virta. Kuva: Elina Vuola

Kuusisataa kiloa painava ikoni kantotelineineen kulkee miesten harteilla kirkosta toiseen ja luostarin ympäri. Ristisaatossa kulkevista ja sitä sivustalta seuraavista ihmisistä välittyy vankka usko siihen, että tosiasiassa siinä kulkee itse Jumalanäiti omiensa parissa. Setumaa, joka ennen Venäjän ja Viron nykyistä rajaa oli yhtenäistä aluetta, on Marian maata ja setot Marian kansaa – siksi Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla kulkueineen on myös setokansan tärkein uskonnollinen tapahtuma. Nykyään juhlaan osallistuvat niin setot kuin venäläiset. Jumalanäiti on kaikkien äiti.

Ikoni kulkee saatossa, jonka jälkeen kukkia poimitaan koteihin vietäväksi. Video: Elina Vuola

Pikkutytöt, nuoret tytöt ja naiset, aikuiset naiset lapsineen, yksin tai ystäviensä kanssa, ryppyiset ja kumarat vanhat mummot – tuntitolkulla he kaikki osallistuvat vain hetken säilyvän kukkamaton tekoon. Pionit, kultapiiskut, gladiolukset ja pihlajanmarjat saavat uuden merkityksen, kun ne asetellaan poluksi Jumalanäidille kulkea. Kukkien asettelu polulle ja mahdollisimman kauniiden kuvioiden luominen on näiden naisten ruumiillistunutta rukousta ja kokonaisvaltaista, elettyä uskoa.

Jumalan terve! -tervehdyksen teologisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia

1.6.2016 | Deleted User

Ei siitä ole pitkäkään aika kun viimeksi erään lestadiolaisen tuttavan tavatessani hän kysyi minulta: “Tiedätkö sinä, miksi he eivät enää tervehdi minua Jumalan terveellä?” tarkoittaen vanhoillislestadiolaisia lähituttaviaan. Kysyjä hieman epätoivosena ihmetteli, mikä on saanut lähiyhteisön epäämään häneltä yhteisön yhteisen tervehdyksen, ja tämän seurauksena oli alkanut pohtia aiemmin niin tavallisena pitämänsä, yhteisön sisällä käytetyn tervehdyksen merkitystä. Mitä se oikein tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa, kun jollekin sanotaan ja jollekin ei? Kysymys on ollut toistuva, joten avaan sitä hieman. Myös julkisuudessa tervehtimättömyys on yhteinen piirre niille kertomuksille, joita vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä lähteneet tai siitä erotetut ihmiset ovat kertoneet tapahtuneen.

Tervehtiminen, ihmisten kommunikaatioon kuuluva arkinen piirre, voi saada monitasoisia uskonnollisia merkityksiä, kun sitä tarkastellaan osa uskonnollista merkityksenannon järjestelmää, traditiota ja arkisia tapoja. Tervehtiminen on osa sosiaalista vuorovaikutusta ihmisten välillä. Markku Ihonen on kuvannut lestadiolaisuuden kieltä yhteisön yhdeksi tärkeäksi yhteisyyden tuottajaksi ja ylläpitäjäksi.

Jumalan terveellä tervehtiminen on osa kokonaista kielijärjestelmää, jota liikkeessä kutsutaan kaanaan kieleksi. Kaanaan kieli pohjautuu vanhaan kirkkoraamattuun, ja lisäksi siinä kulkee mukana monia elettyjä uskon ilmauksia ja tulkintoja. Kielelliset ratkaisut siten ikään kuin paketoivat myös oppia: miten näistä asioista ajatellaan yhteisössä ja miten Raamattua tulkitaan.

Tervehtiminen tietyillä sanoilla, tai tervehtimättömyys, voi siis saada uskonnollisessa yhteisössä sosiaalisten merkitysten lisäksi teologisia merkityksiä. Vanhoillislestadiolaisuuden yhteydessä Jumalan tervettä on pidetty hengellisen vallankäytön ilmentymänä, mutta myös kauniina kristillisenä tervehdyksenä, jonka perimmäinen tarkoitus on hyvää sanomaa välittävä. Mille nämä käsitykset sitten perustuvat? Tässä blogipostauksessa hahmottelen näitä merkityksiä teologisen perinteen näkökulmasta, mutta myös vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvinä sosiaalisina tekijöinä lyhyesti. Syvemmälle analyysille ei ole tässä mahdollisuutta, ja siksi tässä olisikin jollekulle hyvä tutkimuskohde.

Mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”?

Tulkinnat siitä, mistä tulee tervehdys “Jumalan terve”, vaihtelevat. Alkulähteitä voi olla monia. Epäilemättä tervehdyksellä on myös juuria muissa kristillisissä tervehdyksissä, joista vanhoillislestadiolaisten käyttämä muoto on juuri tähän yhteisöön muotoutunut, ja yhteisöllisiin merkityksiin kiinnittynyt. Esimerkiksi Saksassa käytössä oleva, katolisesta kirkosta alkujaan lähtöisin oleva tervehdys “Grüss Gott”, tai englannin “Goodbye” (God be with ye) eivät enää sisällä uskonnollista merkitystä samoin kuin alkuperäisinä käyttöaikoina. Maailmalla on käytössä paljon Jumalaan viittaavia tervehdyksiä, joissa toivotetaan tavatessa tai hyvästellessä terveyttä, siunausta tai hyvinvointia Jumalan nimissä. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät hyvästellessä muotoa “Jumalan rauhaa” tai “Jumalan rauhaan”, ja Amerikan lestadiolaisuudessa “God’s Peace!” toimii tervehdyksenä sekä tavatessa että hyvästellessä.

“Jumalan terve” ei ole kuitenkaan mikä tahansa tervehdys. Eri lestadiolaisuuden haarat käyttävät sitä eri tavoin: jotkut toivottavat sitä tavatessaan kaikille, mutta vanhoillislestadiolaiset käyttävät sitä vain omaan yhteisöön kuuluville ihmisille. Yksi tulkinta on, että tervehdys sisältää kysymyksen “Oletko Jumalassa terve?”, johon samoin vastaamalla todetaan, että tervehtijät ovat samassa oikeaksi pidetyssä uskossa, “Jumalassa terveitä”. Kaanaankielisesti tuo kysymys voisi myös kuulua “Oletko jaksanut kilvoitella?”. Tapaamisessa tärkeämpää kuin maallisten asioiden toteaminen, on hengellisen tilan kysyminen ja sen jakaminen toisen uskovaisen kanssa. Teologisesti ajateltuna tervehdys kiinnittää ihmiset samaan uskoon. Kysymys liittyy vanhoillislestadiolaiseen uskontulkintaan siitä, että usko on henkilökohtainen asia, joka tapahtuu oikeimmin osana “Jumalan valtakunnaksi” ymmärrettyä yhteisöä. Osallisuus tästä yhteisöstä “tunnustetaan” muiden jäsenten toimesta, ja tämä toinen toisensa tunnustaminen oikein uskovaksi toteutuu esimerkiksi tervehdyksessä.

Olisi mielenkiintoista selvittää, mikä on tervehdyksen kehitys, sillä juuria ja perustaa saattaa olla monissa lähteissä. Eräässä tulkinnassa tervehdyksen juuret ovat Raamatussa, mutta on vaikea sanoa missä määrin tervehdys perustuu Raamattuun vai ovatko raamatulliset kytkökset haettu käytännön perusteeksi myöhemmin. Rauhan ja terveyden toivottaminen taloon tullessa on kansaperinteestäkin tuttua, ja sille löytyy Raamatusta vastine. Luukkaan evankeliumissa Jeesus opettaa opetuslapsiaan (Luuk. 10:5-6): “Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi ‘Rauha tälle kodille’. Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille”. Tämä kohta ohjaa katsomaan tervehdyksen yleisempää, rauhaa ja hyvää toivottavaa luonnetta.

Raamatussa myös esimerkiksi toisessa Johanneksen kirjeessä, kohta 1:10-11 on ymmärretty yhdeksi tervehdyskäytännön juureksi: “Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä. Se, joka lausuu hänet tervetulleeksi, osallistuu hänen pahoihin tekoihinsa.” Raamatunkohdassa puhutaan toisinuskovien kohtaamisesta sekä siitä, miten toisinuskovia ei tule “tunnustaa” uskoviksi. Jos toisinuskovaa tervehtii, tulee osalliseksi “hänen pahoihin tekoihinsa”. Tämä kohta ohjaa tulkitsemaan sitä, miksi vanhoillislestadiolaiset eivät tervehdi toisin ajattelevaa.

Kuten huomata saattaa, nämä kaksi tervehtimiseen liittyvää raamatunkohtaa ohjaavat erilaiseen tervehtimiskäytäntöön. Olennainen ero on juuri tunnustamisessa: Luukkaan kohdassa rauhan toivotuksen osuminen kohteeseensa ei ole tervehtijästä kiinni. Johanneksen kirjeen kohdassa toisen uskon tunnustaminen tai tunnustamattomuus on nimenomaan tervehtijän vastuulla. Syvällisempään analyysiin näiden kohtien eroista ja taustoista, sekä mahdollisista muista juurista ei tämän kirjoituksen puitteissa ole mahdollisuutta. Kuitenkin molempiin tulkintoihin olen törmännyt lestadiolaisuuden piirissä.

Tervehdyksen sosiaalisia ulottuvuuksia

Kielellisten ja teologisten merkitysten lisäksi tervehdyksellä on monia sosiaalisesti vakiintuneita, uskonnollisesti merkityksellisiä käyttötapoja. Tämä tuttavani kanssa käymäni keskustelu liittyi osaltaan sellaiseen: missä kohden yhteisössä on soveliasta tervehtiä toisinajattelevaa? Kysyy sosiaalista rohkeutta poiketa ryhmässä vallitsevista käyttötavoista, sillä tervehtiminen on rajan merkki, ja sen ylittäminen tai toisin käyttäminen rikkoo yhteisössä miellettyä rajaa. Toisaalta tervehtiminen tietyillä sanoilla saa merkityksiä hyväksynnästä tai hylkäämisestä, ja siksi tervehtimättömyys on voitu kokea hylkäämisenä, vaikka ihmiset muuten käyttäytyisivät ystävällisesti tai samoin kuin ennen. Rajan vetäminen ilmenee juuri hyväksynnän ja hylkäämisen välisissä kokemuksissa, ja näitä molempia kertomuksia löytyy vanhoillislestadiolaisuuden parissa käytävästä verkkokeskustelusta paljon. Tässä esimerkiksi lainaus vuodelta 2005:

“Kun on kiusauksissa, miettii että uskallanko tervehtiä Jumalan terveellä. Kun sen kuitenkin, vaikka arkaillen sanoo ja saa samanlaisen vastauksen, niin jo siihen sisältyy lohdun ja rohkaisun sana. Pelkästä tervehdyksestäkin virvoittuu, tulee vahvistetuksi, että vielä minä heikko saan uskoa, vielä kuljen pyhien matkasaatossa.”

Epäilemättä, jos tervehdykseen ei vastata tunnustavasti, kokemus voi olla vastakohtainen. Teologiset ja sosiaaliset selitysmallit kytkeytyvät tervehdyksessä toisiinsa, toista ei ole ilman toista. Tervehdyksen taustoista ja kokemuksista avautuu mielenkiintoisia polkuja paitsi tervehdyksen kielellisiin muotoihin ja historiaan, sen teologisiin merkityksiin sekä sosiaalisiin käyttötarkoituksiin, myös tämänhetkisen lestadiolaisuuden eletyn uskon muotoihin.

Kuva: Meri-Anna Hintsala

Ruumiillista uskonnollisuutta ja tunteita Tiibetissä

16.4.2016 | Deleted User

Teksti Johanna Jylhä

Heinäkuun viimeiset päivät vuonna 2014 olivat helteisiä ja minä pakkasin vimmaisesti rinkkaani pitkää matkaa varten. Olimme kuvataiteilijaystäväni kanssa lähdössä kauan odotetulle reissulle Aasiaan. Tutustuimme aikoinaan opiskellessamme uskontotiedettä Turun yliopistossa ja siitä saakka meitä on yhdistänyt kiinnostus Aasian maihin, kulttuureihin ja uskontoihin. Olimme suhteellisen kokeneita ja riuskoja Aasian reissaajia jo ennestään, mutta tällä kertaa matkustimme Suomesta Intiaan saakka maata pitkin, pääasiassa junilla. Matkamme eteni niin kutsuttua Trans-Mongolia -junareittiä pitkin Moskovasta Baikal-järven ja Mongolian kautta Pekingiin, mistä jatkoimme Tiibetin ja Nepalin kautta Intiaan. Reissu kokonaisuudessaan oli unohtumaton, mutta kaikkein voimakkaimman vaikutuksen minuun teki Tiibet.

Tiibet on kiehtonut länsimaalaisia matkaajia pitkään ja käsitys ”mystisestä Tiibetistä” henkisyyden tyyssijana elää edelleen vahvana. Itse en odottanut henkistyväni Tiibetissä, mutta muistan ajatelleeni, että Tiibet (ja reissun päälle lähteminen ylipäänsä) voisi tarjota jonkinlaista irtiottoa kiireisestä ja tehokkuutta korostavasta nyky-yhteiskunnasta.

Reissuun lähtiessä meillä ei ollut varmuutta siitä, pääsisimmekö Tiibetiin. Virallisesti Tiibet on yksi Kiinan kansantasavallan maakunnista ja tunnetaan nimellä Tiibetin autonominen alue tai Keski-Tiibet. Niin sanottu etninen tai kulttuurinen Tiibet muodostaa yhtä kaikki paljon laajemman alueen. Tiibetin autonomiselle alueelle matkustaakseen ulkomaalaiset tarvitsevat matkustusluvan, jonka saaminen on viime vuosina vaihdellut. Itsenäisenä matkaajana Keski-Tiibetiin ei pääse lainkaan, vaan täytyy olla osa oppaan vetämää ryhmää ja matka pitää järjestää virallisen matkatoimiston kautta. Kuitenkin jo kaksi ihmistä voi muodostaa ryhmän ja parin viikon odottamisen jälkeen pääsimme matkaamaan Pekingistä Lhasaan maailman korkeinta Qinghai-Tiibet -junarataa pitkin.

Jylhä, Vuorten voima Tiibetiläistä maisemaa Qinghai-Tiibet -junan ikkunasta : jylhiä lumihuippuisia vuoria ja karun kaunista ruohoaroa. Kuva: Johanna Jylhä.

Tiibetiä kutsutaan toisinaan ”maailman katoksi”, sillä Tiibet sijaitsee keskimäärin yli 4,5 km merenpinnan yläpuolella ja käsittää maailman suurimman vuoristoalueen, Tiibetin ylängön. Junaradan korkein kohta on yli 5000 metrissä ja maisemat ovat henkeäsalpaavat. Vaikka junavaunuihin pumpattiin lisähappea, ilma oli niin ohutta, että saimme jo siellä lieviä vuoristotaudin oireita, kuten hengitysvaikeuksia ja pään kiristystä. Välillä mietin reissun aikana, johtuvatko hengen salpautuminen ja sydämen tykytys huimaavan kauniista maisemista, vai ilman ohuudesta. Luultavasti molemmista! Kehon ja mielen ollessa yhteensulautunut kokonaisuus voimistivat korkeudesta johtuneet fyysiset oireet entisestään tunnetta maiseman ja kokemuksen ainutlaatuisuudesta ja ihmeellisyydestä.

Perille päästyämme vietimme ensin pääkaupungissa Lhasassa viitisen päivää tutustuen alueen luostareihin, temppeleihin ja tiibetiläiseen pyhiinvaelluselämään. Lhasa on reilun puolen miljoonan asukkaan kaupunki ja Tiibetin hengellinen keskus, mikä näkyy pyhiinvaeltajien suuressa määrässä.

Jylhä, Levähdystauko pyhiinvaelluksella

Lhasan pyhiinvaeltajat rukousnauhoineen levähdystauolla. Kuva: Johanna Jylhä.

Tämän jälkeen aloitimme paikallisen oppaan ja kuljettajan kanssa vajaan viikon kestävän jeeppimatkan Tiibetin vuoristoisten maisemien halki kohti Nepalin Kathmandua Friendship Highway -nimellä tunnettua reittiä pitkin. Matkan varrella pysähdyimme muun muassa pyhällä Yamdrok-järvellä sekä yövyimme Gyantsen, Shigatsen ja Zhangmun kaupungeissa. Mukanamme oli tiibetiläinen opas, joka oli nuoruudessaan asunut ja opiskellut neljä vuotta tiibetinbuddhalaisessa Tashilhunpon luostarissa Shigatsessa. Häneltä saimme tärkeää tietoa Tiibetin kulttuurista, uskonnosta sekä tiibetiläisten asemasta Kiinan miehityksen alla.

Minkälaisen Tiibetin minä löysin? Ensinnäkin niin materiaaliselta kuin henkiseltä kulttuuriltaan hyvin rikkaan ja värikkään. Mieleeni painuivat muun muassa kallio- ja seinämaalaukset, tiibetiläiset kodit, luostarit ja muut perinteiset rakennukset, kankaalle tehdyt uskonnolliset kuvat eli thangkat, uskonnolliset esineet (esimerkiksi alttareilla esiintyneet, jakin voista veistetyt patsaat), tiibetiläisten perinteiset asut, korut sekä rituaalit ja muut yhteisöllisen kulttuurin muodot. Koristeelliset jumalhahmot ovat hyvin näkyvä osa perinteistä kulttuuria, samoin erilaiset uskonnolliset symbolit. Tuulessa heiluvia rukouslippuja näimme kaikkialla. Perinteinen kulttuuri olikin Tiibetissä edelleen vahvemmin läsnä kuin olisin osannut odottaa.

Jylhä, Valkoinen Tara

Kaikkien tuntevien olentojen äitinä ja myötätunnon ruumiillistumana nähty Valkoinen Tara on tärkeä hahmo tiibetiläisille. Kumbum-stupa, Gyantse. Kuva: Johanna Jylhä.

Tämä värikäs kansankulttuurinen Tiibet on kuitenkin vain eräs näkökulma Tiibetiin. Tiibetiläisten ja tiibetiläisen kulttuurin asema Kiinan kontrollin alla on tukala. Kohtasin myös köyhän Tiibetin, jonka asukkaat ovat omassa maassaan monin tavoin epätasa-arvoisessa asemassa koulutuksesta lähtien. Tiibet toki muuttuu ja modernisoituu, mutta modernisoituminen tarkoittaa usein kiinalaistumista. Han-kiinalaisten maahanmuutto lisääntyy jatkuvasti ja Lhasassa heidän määränsä ylittää tiibetiläisten määrän. Lhasa jakautuu selkeästi tiibetiläiseen vanhaan kaupunkiin Barkhoriin sekä alati laajenevaan Chinatowniin. Myös länsimaistuminen näkyy vahvasti suuremmissa kaupungeissa. Oppaamme mukaan luostareissa tiibetinbuddhalainen kulttuuri säilyy, mutta luostareitakin valvotaan tarkastuksin. Ympäröivässä yhteiskunnassa tiibetin kielen ja kulttuurin säilyminen käy yhä hankalammaksi.

Toki olin jo etukäteen tietoinen Tiibetin vaikeasta tilanteesta, mutta silti vasta paikan päällä silmäni todella avautuivat Kiinan ylivallalle, välillä tragikoomiselle propagandaretoriikalle sekä Tiibetin kiinalaistamiselle. Esimerkiksi Lhasan Tiibet-museossa Kiinan kansanarmeijan hyökkäystä ja Tiibetin miehitystä kutsuttiin ”Tiibetin rauhanomaiseksi vapauttamiseksi” ja ”demokraattiseksi uudistamiseksi”. Esillä oli myös mitä mielenkiintoisempia todisteluita sille, kuinka Tiibet on aina ollut osa ”suurta Äiti-Kiinaa”. Jeeppimatkamme opas oli avoimen kriittinen Tiibetin nykytilannetta kohtaan. 14. dalai-laman, Tenzin Gyatson Intian Dharamsalaan perustamaa Tiibetin pakolaishallitusta ei ole kansainvälisesti tunnustettu, mutta oppaamme piti sitä Tiibetin todellisena hallituksena.

Tiibetiläisten vapaudet heidän omassa maassaan ovat rajoitetut. Saimme matkallamme konkreettisesti nähdä Kiinan viranomaisten vallankäytön seuratessamme oppaamme ja kuljettajamme lukuisia yrityksiä saada leimat papereihinsa matkamme jatkumiseksi Nepalin rajalle. Tiibetiläiset eivät pääse edes Tiibetin sisällä matkustamaan vapaasti, vaan heidän täytyy hakea leimat poliisilaitokselta kaupungista toiseen matkustaessaan. Joskus näitä matkustusleimoja voidaan evätä täysin mielivaltaisesti. Tilanne oli nurinkurinen. Meidän viisumimme ja matkustuslupamme olivat pian umpeutumassa ja virallisen matkaohjelman aikataulun mukaan meidän piti tiettynä päivänä ylittää raja Nepalin puolelle. Ilman opasta ja kuljettajaa emme voineet sitä tehdä, koska ulkomaalaiset eivät saa Tiibetissä matkustaa omin päin tai käyttää julkista liikennettä. Opas ja kuljettaja olivat matkanjärjestäjän taholta palkattu ajamaan meidät rajakaupunki Zhangmuun, mutta meille tuntemattomasta syystä jouduimme odottamaan ja jännittämään matkan jatkumista leimojen eväämisen takia. Viidennellä yrityksellä (kun matkaa oli pakko päästä jatkamaan) leimat lopulta lyötiin. Oppaamme kertoi myös, että juuri vuonna 2014 oli 12 vuoden välein koittava erityinen vuosi pyhiinvaeltaa Kailash-vuorelle Länsi-Tiibetiin. Matkustuslupia oli kuitenkin evätty paljon, mikä oli ollut monelle tiibetiläiselle vaikea paikka.

Kohtasin matkalla myös uskonnollisesti hyvin hartaan Tiibetin. Oppaamme mukaan Tiibetin kulttuuri on yhtä kuin tiibetinbuddhalaisuus. Niin keskeisellä sijalla tiibetinbuddhalaiset uskomukset ja tavat edelleen ovat ihmisten päivittäisessä elämässä, tukahduttamisesta huolimatta.

Rukoukseen syventynyt tiibetiläisnainen Gyantsen perinteisen pikkukaupungin laitamilla. Kuva: Johanna Jylhä.

Ruumiilliset uskonnolliset rituaalit, kuten esimerkiksi kellonsuuntainen temppelien ja muiden pyhien paikkojen kiertäminen (kora) sekä rukousmyllyjen ja -nauhojen avulla tapahtuva rukoilu ovat edelleen olennainen osa tiibetiläistä elämänmenoa. Erityisen vaikuttavaa, monesti suorastaan liikuttavaa oli se suuri hartaus, jolla pyhiinvaeltajat ja ylipäänsä tiibetiläiset ihmiset suhtautuvat uskontoonsa. Seurasin Lhasassa Jokhangin temppelin edustalla, kuinka pyhiinvaeltajat tekivät tuntikausia keskittyen fyysisesti raskaita prostraatioita eli täyskumarruksia maahan heittäytymällä. Suojanaan ihmiset käyttivät kapeita, ohuita patjoja tai mattoja. Jotkut pyhiinvaeltajista myös kiersivät temppelialuetta ympäri täyskumarruksin.

Täyskumarruksia tekevät pyhiinvaeltajat Jokhangin temppelin edustalla Lhasassa. Kuva: Johanna Jylhä.

Oppaamme korosti, että uhrausten, pyhiinvaellusten ja muiden tiibetinbuddhalaisten käytänteiden painopiste ei ole tässä, vaan seuraavassa elämässä. Uskonto kuitenkin eittämättä tuo tiibetiläisille voimaa ja rauhaa vaikeassa tilanteessa. Miehityksen seurauksena tiibetiläisten keskuudessa on entisestään vahvistunut pyrkimys suojella omaa kulttuuriperintöä ja tiibetinbuddhalaisuutta, jotka usein nähdään tiibetiläisten autonomiaa koskevien tavoitteiden symboleina.

Matkamme Tiibet-osuuden viimeinen etappi oli Zhangmun kaupunki Nepalin rajalla. Muutos korkeudessa ja maisemassa oli suuri. Vaikka komeat vuoristomaisemat ympäröivät myös Zhangmua, on maisema karun sijasta rehevää. Henki alkoi pitkästä aikaa kulkea normaalisti, mutta lähdön hetki Tiibetistä sekä ero oppaasta ja kuljettajasta kuristivat jälleen kurkkua. Olimme viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä matkatessamme Lhasasta Nepalin rajalle saakka, nähneet ja oppineet paljon. Ylipäänsä Tiibet oli minulle emotionaalisesti hyvin voimakas kokemus. Muistan olleeni tämän tästä kyynelissä, olivat syynä sitten maisemat, kulttuurin ja perinteiden kauneus (ja tieto niiden uhanalaisuudesta) tai suru ja suuttumus tiibetiläisten epäoikeudenmukaisesta tilanteesta. En voi olla varma, kohtaammeko enää Tiibetin kanssa, mutta vahvat kokemukset kulkevat tunnemuistissa mukanani.

Kirjallisuutta:

Cantwell, Cathy & Hiroko Kawanami (2009). Buddhism. Teoksessa Linda Woodhead, Hiroko Kawanami & Christopher Partridge (toim.): Religions in the Modern World. Traditions and Transformations. London and New York: Routledge, 67-102.

Janhunen, Juha (2008). Tiibet – unelmien ja todellisuuden maa. Teoksessa Marjo-Riitta Saloniemi & Tiina Hyytiäinen (toim.): Muuttuva Tiibet. Tampere: Vapriikki, 10-39.

Uskonnolliset naiset peitetyin päin

15.3.2016 |

Viime vuonna Viron kristilliskonservatiiviseen Isamaaliit-puolueeseen kuuluva sosiaaliministeri Margus Tsahkna teki hallitukselle ehdotuksen kieltää burkien ja muiden kasvot peittävien vaatteiden julkinen käyttö Virossa, “jotta voisimme ennalta ehkäistä muissa Euroopan maissa syntyneitä ongelmia.” Virossa asui vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan vain 1508 muslimia, joista enemmistö ei käytä burkaa. Kysymys ei selvästikään ole ajankohtainen. Maahan tulleiden pakolaisten määrässä Viro on yksi EU:n pienimpiä, joten senkään ei pitäisi tehdä kysymystä muslimien pään peittämisestä ajankohtaisemmaksi. Näyttää siltä, että kyseessä oli konservatiivisen puolueen populistinen veto, jonka tavoitteena oli saada tukijoita pakolais- ja islaminpelkoisten äänestäjien joukosta. Sekä tuolloinen tasa-arvovaltuutettu Mari-Liis Sepper että Viron muslimien imaami olivat sitä mieltä, että tällainen kielto rajoittaisi uskonnollisten naisten ihmisoikeuksia, ja että se johtuu muukalaispelosta ja tietämättömyydestä.

Jos tunnettaisiin paremmin virolaista historiaa ja etnografiaa, tiedettäisiin, että perinne, jonka mukaan aviovaimon piti esiintyä julkisesti peitetyin päin, oli vielä 1800-luvulla tunnettu myös Viron luterilaisilla alueilla (ks. Suomen tilanteesta Kirsi Vainio-Korhosen artikkeli)

Vieläkin pidempään perinteisiä vaatteita ja päähineitä käyttivät ortodoksiset setonaiset. Tämä pieni ortodoksinen kansanosa asuu nykyään Viron ja Venäjän välisen rajan molemmilla puolilla. Juhlatilaisuuksissa käytetään yhä isoäideiltä perittyjä vaatteita. Nykyäänkin saa “huonon” leiman, jos perinteistä asua käyttävä aviovaimo ei pidä “korrektia” päähinettä. Setoille korrekti vaimonpäähine tarkoittaa perinteistä “seitsemää” tai “yhdeksää kyynärää” pitkää, vaaleaa pellavaista kangasta. Kangas on kiedottu pään ympäri siten, että kauniilla kuvioilla ja pitseillä koristellut päät roikkuvat selän takana maahan asti. Pitkä pellavakangas on sidottu pään ympäri punaisella päävyöllä, jonka päällä voidaan käyttää puolestaan paljetein koristeltua helmilistä tai kuldrättiä ja kaiken päällä vielä huivia. Jotta pään muoto olisi luonnottoman kulmikas, pääliinan alla käytettiin erityistä kampausta: kaksi palmikkoa kierrettiin pään ympäri. Jos naisella ei ollut luonnostaan komeita ja paksuja lettejä, niin kankaan alla käytettiin pellavarohtimesta tehtyjä tekolettejä. Pääliinan piti peittää kulmakarvat ja hiukset, eikä naisen sopinut astua ilman liinaa edes huoneen päästä toiseen.

Miten setoperinteessä heijastuu naisten pään peittämisen tapa?

Setoperinteessä on paljon lauluja, joissa kuvataan vaimon ja neidon elämän eroja. Usein naiset katuvat lauluissa, että ovat joskus naimattomina kaivanneet pääliinan käyttäjiksi. Naiset kiroavat liinaansa ja samalla sen kautta aviovaimon elämää ja muistelevat kaipaavin sanoin menetettyä naimattoman neidon elämää. Liinan epämukavuudesta ja huoltamisen vaikeudesta lauletaan: “Ei voi pää päivää nähdä, hiukset tuulessa liikkua”.

Voi sitä liinaa, listaa,

päänpaikka pakanaa!

Kymmenen kertaa sitoa pitää,

seitsemän kertaa asetella.

Pese sitä viidellä vedellä,

huuhdo kuudella huuhtelulla.

Silti jää korvan kohta keltaiseksi,

silmän paikat sinisiksi.

Lauloi Natalie Aasa vuonna 1925.

Pääliinaa koskeva perinne on samalla ambivalenttista. Setonaiset uskovat, että ikoneissa nähty Jumalanäiti käytti samanlaista päähinettä. Siitä johtuen uskotaan puolestaan, että setot ovat Jumalanäidin valittua kansaa. He pukeutuvat samoin kuin Jumalanäiti seuraten hänen tiukkoja pukeutumisvaatimuksiaan. Samoin on uskottu, että koko maailma säilyy niin kauan, kuin on sillä tavoin pukeutuvia.

Setot ovat Neitsyt Marian kansaa

Pyhä Maria ilmestyy aina, kun sota alkaa. Hän ilmestyy niille, jotka ovat autuaita. Kun oli viimeksi isot taistelut, niin Pyhä Maria oli sanonut, että kun tuon taistelukentälle kansani, jolla on seitsemän kyynärän mittainen hattu päässä, niin tulee voittoni. Katsos, meidän kansan päähineen kangas on aina seitsemän kyynärää pitkä. Siksi pitää käyttää omia (perinteisiä) vaatteita, sanon sitä aina lapsillenikin.

Kertoi Ann Pääsläne, muistiin merkitty 1938.

Sain muutama vuosi sitten sedältäni perinnöksi hänen nuorena Setomaalta keräämiään kansanpukuja ja niiden joukossa muutaman pääliinan. Olin jo lapsena nähnyt liinapäisiä naisia, mutten ollut koskaan pitänyt kädessäni tai kosketellut liinoja. Joka kerran katsoessani niitä nyt, kylmät väreet juoksevat selkääni pitkin. Mietin tuntemattomia naisia, jotka ovat kutoneet ne ja käyttäneet niitä. Mieleeni tulevat myös liinasta kertovat runolaulut ja legendat setopukua käyttävästä Jumalanäidistä. Liinat kertovat rakkaudesta ja omistautumisesta niiden valmistamiseen ja niistä huolehtimiseen. Runolaulut kertovat naimattomien naisten kaipuusta liinojen pitämiseen, ja aviovaimojen vaivoista. Lisäksi ne kertovat myös setokulttuurin sisäisistä hiljaisista keskusteluista uskonnosta ja naisten oikeuksista.

Olisi helppoa sanoa vieraasta kulttuurista tai uskonnosta, että esimerkiksi naisten pään peittäminen on tapa, jota ei tarvitsisi jatkaa. Setokulttuurin tapauksessa naisten pään peittämistä pidetään nykyään tavallisesti vanhana ja kauniina tapana. Voi kysyä, miksi siis musliminaisten päähineet tuntuvat niin pelottavilta ja vaarallisilta?

Kuvat: Aivo Põlluäär

Uskonnollisen miehen kriisi

15.2.2016 | Deleted User

Miehuuden kriisi on ollut alkuvuoden puheenaiheita. Julkisessa keskustelussa on kannettu huolta erityisesti miesten kokemasta ulkopuolisuudesta parisuhteissa ja perheissä. Psykologi Tony Dunderfelt (HS Elämä 21.1.) näki ilmiön taustalla tasa-arvokehityksen ja sen myötä kadonneen tosimiehuuden. Jyväskylän yliopiston tutkijat (HS Mielipide 22.1.) nostivat puolestaan esiin valtarakenteet, jotka saavat naiset kantamaan miehiä suuremman vastuun kotitöistä ja parisuhteen hyvinvoinnista.

Perheneuvoja Pekka Puukko (HS Mielipide 29.1.) peräänkuulutti omassa puheenvuorossaan suomalaisen miehuuden uudistamisen tärkeyttä: yksinpärjäämiselle, oman riippuvuuden kieltämiselle ja yksioikoiselle tunneilmaisulle perustuva miehuuden kulttuurinen kuva ei kanna pitkälle modernissa, intiimiin vuorovaikutukseen pohjautuvassa parisuhteessa.

Mielenkiintoista kyllä, kirkon piirissä on käyty hyvin samankaltaista keskustelua miesten asemasta jo vuosien ajan. Monet miehet ovat olleet huolissaan kirkon naisistumisesta. Kun suurin osa aktiivisista kirkon jäsenistä ja työntekijöistä (papisto toistaiseksi vielä pois lukien) on naisia, on pelätty, että myös kirkon toimintatavat ja kielenkäyttö ”naisistuvat”. Esimerkiksi feminiinisiksi miellettyjen hiljaisuuden retriittien ja kirkossa lisääntyneen tunnepuheen ei ajatella vetoavan miehiin. Miesten pakoa kirkosta onkin pyritty patoamaan esimerkiksi etsimällä rinnalle enemmän ”miesmäisiä” toimintamuotoja.

Miehistä kannettu huoli kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, kuinka uskonto ja sukupuoli kytkeytyvät toisiinsa. Vaikka pintatasolla näytetään keskustelevan sukupuolten välisestä tasa-arvosta, todellisuudessa keskusteluissa määritellään jatkuvasti sitä, millaista on olla mies.

Samalla miehuudesta käytävä määrittelytaistelu kytkeytyy laajempiin kysymyksiin ihmisten välisestä tasa-arvosta, erilaisuuden hyväksynnästä ja – kaiken tämän kautta – ihmisen pelastumisesta. Voi ajatella, että keskustelut esimerkiksi naispappeudesta tai parisuhdelaista ovat niin latautuneita juuri sen vuoksi, että piilotasolla niissä keskustellaan hyväksyttynä (hetero)miehenä olemisen ehdoista.

Kaiken ytimessä näyttäisi lopulta olevan miehen suhde Jumalaan. Kun Jumalaa on viime vuosikymmenien psykologisoitumiskehityksen myötä käyty ymmärtämään yhä enemmän terapeutinkaltaisena tukijana ja ymmärtäjänä, joutuvat juuri miehet suurten kysymysten eteen. Kuinka yksinpärjäävä ja riippuvuutensa kieltävä mies voi avautua tunteistaan Jumalalle, jos hän ei kykene siihen edes parisuhteessaan? Ei kenties ole sattumaa, että tutkimusten mukaan juuri miehet muodostavat enemmistön fundamentalistien ja ateistien joukossa.

Maskuliinisuuden normit, jos mitkä, näyttäisivät kaipaavan purku-, tai vähintäänkin höllentämistalkoita. Julkinen keskustelu miehuudesta onkin otettava ilolla vastaan, sillä sitä kautta nousee yhteisesti käsiteltäväksi niitä puolia maskuliinisuudesta, jotka usein vaietaan kuoliaaksi miehisen kunnian vuoksi. Parhaimmassa tapauksessa keskustelun seurauksena voi syntyä uudistunut suomalainen mies, joka osaa käsitellä monimuotoisuutta myös itsessään.

Menneisyys on kuin vieras maa

8.2.2016 | Vilja L I Alanko

“The past is a foreign country: they do things differently there.” –L. P. Hartley, The Go-Between (1953)

Vilvoittava tuuli puhaltaa lempeästi, kun astelemme pääkatua pitkin roomalaisaikaiseen Ostian kaupunkiin. Suomessa syksy on jo pitkällä, mutta täällä olemme melkein kuin toisessa maailmassa. Puut kohoavat korkeina raunioiden yllä. Sisiliskot paistattelevat auringossa, mutta livahtavat karkuun, jos tulen liian lähelle.

Kaksikerroksisia taloja Ostiassa.

Aloitin työni väitöskirjan parissa viime syksynä osallistumalla pohjoismaisen tutkijaverkoston The Nordic Network for the Study of Judaism, Christianity and Islam järjestämälle seminaarimatkalle Roomaan. Ohjelmaan kuuluivat päivittäiset vierailut erilaisilla kohteilla, jotka liittyivät juutalaisuuden ja kristinuskon historiaan. Teimme myös päivämatkan Ostiaan, joka kasvoi roomalaisajalla sotilastukikohdasta vilkkaaksi kauppakaupungiksi. Rooman valtakunnan sorruttua se vähitellen hylättiin ja kaupungin jäännökset hautautuivat hiekkaan. Mussolinin valtakaudella sen alueella toteutettiin isoja kaivausprojekteja, mutta myös me saimme nähdä arkeologeja työssään vieraillessamme Ostiassa.

Minulle tämä seminaari merkitsi siten alkua omalle tutkimusmatkalleni menneisyyteen ja varhaiseen kristillisyyteen. Tutkin toiselle ja kolmannelle vuosisadalle ajoitettuja kirjoituksia, joissa kuvataan kristinuskoon kääntyviä ja seksuaalisen askeesin omaksuvia naisia. Näiden tekstien kautta lähestyn kysymystä siitä, miten askeettinen teologia ja eletty ruumiillinen todellisuus suhteutuvat toisiinsa. Hankkeemme kontekstissa tutkimukseni tarjoaa siis historiallista näkökulmaa ruumiilliseen uskontoon ja sukupuoleen.

Kaupungin portilla sijainnut kauppa.

Kun muut hankkeemme tutkijat saattavat työskennellä etnografisen tai esimerkiksi haastatteluissa kerätyn materiaalin parissa, omassa tutkimuksessani lähteitä ovat vanhat tekstit. Ne ovat syntyneet aivan toisenlaisessa maailmassa, kuin missä itse elän. On ensisijaisen tärkeää olla tietoinen siitä, miten tekstin edustama maailma on monin tavoin totaalisen eri, mutta toisaalta tutkijana on myös välttämätöntä luoda siihen jonkinlainen suhde. Kysymykset tekstille ja tapa etsiä niitä nousevat kuitenkin ensisijaisesti nykyisyydestä, ja jokainen tutkija joutuu kamppailemaan ajallisen etäisyyden kanssa. Mitä ja miten kaukaisesta menneisyydestä on mahdollista ajatella?

”The past is a foreign country: they do things differently there.” Hartleyn romaanin The Go-Between avaava virke on alkuperäisestä yhteydestään irrotettuna alkanut elää omaa elämäänsä samalla, kun se on innoittanut monia menneisyyteen suuntautuneita tutkijoita. Minua se auttaa oivaltamaan samankaltaisuutta matkustamisessa vieraaseen maahan ja historiallisten aiheiden tutkimisessa. Matkustaessa ja erityisesti asuessa ulkomailla tulee myös esiin, miten monet itsestään selvänä pitämänsä asiat eivät sitä ole. Parhaimmillaan sekä matkustamista että tutkimusta määrittää asenne, johon kuuluu avoimuus, ihmettely, kysyminen sekä itsensä laittaminen jollain lailla sivuun, mikä liittyy ehkä itselle vieraan kunnioittavaan kohtaamiseen. Etäisyys ei ole pelkästään ajallista, vaan se on myös maantieteellistä ja materiaalista. Lainauksen ajatus muistuttaa siitä, etteivät omat tapamme ja asioille antamamme merkitykset ole ajasta ja paikasta irrallisia. Toisaalta se antaa mahdollisuuden ajatella, ettei mennyt ole kokonaan tavoittamaton, sillä vierasta voi oppia ymmärtämään.

Marmorilla päällystetyt seinät ylellisessä talossa. Amorin ja Psykheen patsas edustaa Ostiasta löytynyttä taidetta.

Kävellessään Ostian halki voi kuvitella kulkevansa muinaisessa kaupungissa. Samaa katua on kävelty myös tuhansia vuosia sitten. Katua ovat voineet kiirehtiä yhteiskunnassa erilaisissa asemissa olevat ihmiset, orjat ja herrat, kreikkalaiset ja juutalaiset, miehet ja naiset, kuka mihinkin. Muinaisessa kaupungissa samoillessaan voi nähdä lukuisia temppeleitä, kaksikerroksisia taloja, kauppoja, mosaiikkeja. Ihmeteltävää riittää. Myös tutkimus on ruumiillista sitä kautta, että nähdessään lukuisia eri jumalille omistettuja temppeleitä ymmärtää kokemuksellisemmin, mitä roomalaisen yhteiskunnan uskonnollinen moninaisuus tarkoittaakaan.

Kun päivä Ostiassa on tullut päätökseensä, suuntaamme kohti juna-asemaa. Monet meistä ovat hieman nuutuneita, minua janottaa. Aurinko ja kulkeminen jalan ovat varmasti aina väsyttäneet ihmisen. Vaikka olen ennenkin vieraillut muinaisilla kohteilla, on tämä kerta ollut erityinen. Ehkä olen oppinut kysymään rohkeammin, ihmettelemään avoimemmin. Tästä ihmettelyn periaatteesta haluan pitää kiinni. Matkani on vasta alkanut.

Rooman-suuntainen pääkatu.

Olen aiemmin kirjoittanut toisaalla, miten seksuaalinen asketismi ilmenee Paavalin ja Teklan tekoina tunnetussa kirjoituksessa: Kun nainen ei vaikene – neuvotteluja sukupuolesta, vallasta ja uskosta Paavalin ja Teklan teoissa

Lisää tietoa verkostosta The Nordic Network for the Study of Judaism, Christianity, and Islam in the First Millenium ja ensi syksynä Etiopiassa järjestettävästä seminaarista: http://nnjci.mf.no/

HALAUKSIA, RUUSUSADETTA JA INTIALAISTA TUNNELMAA VANTAAN ENERGIA AREENALLA

16.11.2015 | Deleted User

Teksti ja kuvat: Johanna Jylhä

Sanskriitinkieliset säkeet Ayi giri nandini nandita medini… raikaavat rytmikkäästi intialaisten soittimien säestäminä Vantaan Energia Areenalla aamuyön tunteina. Tämän Durga-jumalatarta ylistävän hymnin myötä Intiaan liittyvät muistoni heräävät välittömästi ja tekisi melkein mieli hypätä tanssimaan. Kehoni muistaa, että olen laulanut tätä hymniä kenttätyömatkallani Äiti Amman Intian keskuksen pienessä, täpötäydessä Kalari-temppelissä joulun aikaan 2006. Tutkijana ja etnografina minulle on luontevaa käyttää kenttätyössäni osallistuvia ja ruumis-perustaisia metodeja. Tavoitteenani on omaa kehoani ja aistejani hyödyntäen sukeltaa tilanteisiin, eläytyä ja yrittää ymmärtää tutkimiani uskonnollisia ilmiöitä niin syvällisesti kuin mahdollista. Erityisesti musiikki on muodostunut minulle tärkeäksi kanavaksi tavoittaa tutkimani intialaisen henkisyyden perspektiivejä ja tunnelmia.

Hindulaisessa uskontoperinteessä tunteet ja kokemuksellisuus ovat aina olleet tärkeitä. Pyrkimys jumaluuden läsnäolon aistimiseen ja kokemiseen nähdään keskeisenä osana uskonnollisuutta. Tästä johtuen värikkäät kuvat, musiikki, tuoksut, maut sekä Äiti Amman tapauksessa myös kosketus ovat vahvasti läsnä.

Mittavista hyväntekeväisyysprojekteistaan ja halauksistaan tunnettu intialainen Äiti Amma (s. 1953) vieraili Suomessa loka-marraskuun vaihteessa 13. kerran. Vantaan Energia Areenalla järjestetty tilaisuus oli osa Amman Euroopan kiertuetta. Suomi oli kiertueen ainoa pohjoismaalainen kohde ja tapahtumaan saapuikin paljon kävijöitä myös Ruotsista ja muista Pohjoismaista sekä Venäjältä ja Virosta.

Äiti Amman halaukseen jonotti runsaasti ihmisiä jo ohjelman avajaispäivän aamuna. Kuva: Johanna Jylhä

Saavuttuani ohjelman avajaispäivänä paikan päälle Energia Areenalle, hätkähdän ihmisten paljoutta. Perjantain aamuohjelmassa huomio kiinnittyy erityisesti kantoliinoissa kulkevien pienokaisten sekä ylipäänsä lapsiperheiden suureen määrään. Törmäänkin pian tuttuun suomalais-intialaiseen Pienimäen perheeseen. Amman vierailu on heille tärkeä tapahtuma, sillä he ovat alun perin tutustuneet toisiinsa Amman Lontoon ohjelmassa. Nyt he ovat tulleet paikalle saadakseen Ammalta nimen parin kuukauden ikäiselle vauvalleen.

Itse asetun havainnoimaan valkeaan sariin pukeutunutta halaavaa Ammaa. Amman taustalla on kuva vihreästä metsämaisemasta ja sen yläpuolella teksti Love is our true nature. – Rakkaus on todellinen luontomme. Osa ihmisistä menee Amman halaukseen eli darshaniin yksin, osa pariskunnittain tai koko perheen voimin. Halaukseen ei kuitenkaan noin vain marssita, sillä valtavan ihmismäärän vuoksi Amman ohjelmassa on jonotussysteemi vuorolipukkeineen. Halaus ei myöskään ole vain Amman ja halattavien välinen tapahtuma, vaan avustajat ohjaavat välillä varsin reippain ottein ihmisiä halaukseen ja halauksesta pois. Amma vaikuttaa rennolta, hymyilevältä ja puheliaalta. Välillä hän innostuu halatessaan juttelemaan muiden ympärillä olijoiden kanssa, jolloin halattava saa levätä Amman sylissä kauemmin. Sitten hän painaa halattavan vielä tiukemmin rintaansa vasten. Välillä hän myös moiskauttaa suukon halattavan poskelle ja nauraa hersyvästi. Kun Amma saa syliinsä pienen vauvan, hän nostaa tämän ilmaan, juttelee vauvalle ja ottaa sitten syleilyyn myös lapsen vanhemmat. Musiikki ja erityisesti intialaiset henkiset laulut, bhajanit, ovat keskeisellä sijalla Amman ohjelmien tunnelman luojana. Osa bhajaneista on hyvin vanhoja, osa puolestaan Amman tai hänen oppilaidensa säveltämiä. Henkisten laulujen ja sanskriitinkielisten hymnien lisäksi halaamisen kuluessa esitetään monen muunkinlaista musiikkia, kuten suomalaisia kansanlauluja sekä Sweet Jeena and her Sweethearts -yhtyeen esittämää rockabillya. Avajaispäivän iltana Amma johtaa itse henkisiä lauluja intialaisten soittimien säestäessä. Amma eläytyy laulamiseen voimakaseleisesti, lopussa jopa ekstaattisesti.

Amma vieraili Helsingissä ensimmäisen kerran jo vuonna 1998 käytyään sitä ennen vuosittain Ruotsissa. Amman ensimmäisen vierailun yli 5000 ihmisen kävijämäärä yllätti järjestäjät täysin, sillä Ruotsissa Amma oli kerännyt paikan päälle enimmillään kuutisensataa ihmistä. Suomessa vierailut ovat huolellisesti organisoituja ja niitä valmistellaan pitkään satojen vapaaehtoisten voimin. Kävijämäärät ovat viime vierailukertoina lähennelleet kymmentä tuhatta. Ihmisille jaettavien halauslipukkeiden perusteella tapahtuman järjestäjät arvioivat tämän vuoden kävijämäärät vielä edellisiä kertoja suuremmiksi, mihin lienee vaikuttanut myös tapahtuman sijoittuminen Pyhäinpäivän viikonlopulle. Myös mediassa Äiti Amma sekä etenkin hänen julkisuudesta tunnetut suomalaisseuraajansa ovat olleet paljon esillä.

Mutta mikä sitten saa vuosi vuoden jälkeen tuhannet suomalaiset saapumaan Amman ohjelmaan pitkienkin matkojen takaa? Motiivit, joista halaus on vain yksi, ovat toki mitä moninaisimmat. Tässä muutamia perusteluja, joita tuli esiin jututtaessani ihmisiä Energia Areenalla Pyhäinpäivän viikonlopun kuluessa. Amman sitoutuneille seuraajille Äiti Amma on hindulaisen perinteen mukaisesti ns. valaistunut mestari, joka pystyy ohjaamaan seuraajiaan henkisellä polulla. Tämän vuoksi mahdollisuutta olla Amman läheisyydessä pidetään hyvin tärkeänä. Amman ohjelmassa vapaaehtoistyötä tehnyt helsinkiläisnainen mainitsikin totuuden ja rauhan etsinnän syiksi tulla ohjelmaan. Myös vapaaehtoistyö tapahtuman hyväksi tuntui itsessään hyvältä ja oikealta. Eräs Amman Intian ashramissa eli henkisessä keskuksessa useamman kerran käynyt helsinkiläisnainen kertoi tulleensa paikalle paitsi Amman kohtaamisen myös hyvän tunnelman takia. Hän kuvaili Amman ohjelman toimivan kuin energia- tai valohoitona syksyn pimeän ajan keskellä.

Pohjois-Karjalasta Energia Areenalle matkustanut nainen nosti esiin ohjelman intialaisen hengen, johon hän listasi kuuluviksi erityisesti ruuan, musiikin ja mantrat. Hän ei ole Amman seuraaja, mutta on työnsä puolesta asunut aiemmin Intiassa ja maa on tullut hänelle tärkeäksi. Nainen mainitsi, että Amman ohjelmassa myös tapaa muita Intiasta kiinnostuneita ihmisiä. Varsinaissuomalainen mies toi esiin tapahtuman musiikin. Hänestä oli hienoa päästä kuulemaan intialaista bhajan-musiikkia huipputasolla esitettynä sekä seuraamaan läheltä intialaisten instrumenttien soittoa. Mies mainitsi myös, että Intia on yleisesti ottaen varsin heikosti edustettuna Suomen kulttuurielämässä, kun taas Amman tapahtumassa maa on läsnä monin tavoin, jopa ajoittaisena tungoksena, kaaoksena ja jatkuvana odottamisena. Ensimmäistä kertaa Amman ohjelmaan osallistunut helsinkiläismies puolestaan kertoi tulleensa ohjelmaan avopuolisonsa pyynnöstä. Hän tiesi etukäteen Amman kiertävän maailmaa ja halaavan ihmisiä, ei juuri muuta. Hindulaistaustaiset rituaalit, rukoukset ja meditaatio tuntuivat vierailta ja hän kuvasikin tapahtumaa ”intialaisiksi herätysjuhliksi”. Mies itse ei käynyt halauksessa, mutta kuvaili, että oli ihmeellistä seurata sitä intensiteettiä, jolla ihmiset darshaniin jonottivat. Amman ohjelma oli kuitenkin ”ehdottomasti parempi tapa viettää lauantai-iltaa kuin vaikkapa baarissa remuaminen”. Koska tapahtuman uskonnolliset aspektit jäivät miehelle etäisiksi, piti hänkin illan parhaina puolina iloista tunnelmaa, hyvä ruokaa sekä elävää musiikkia. Jututin myös Intian Mumbaista kotoisin olevaa maahanmuuttajaperheen äitiä. Miehen työn perässä muuttanut kahden lapsen perhe oli asunut Suomessa jo useita vuosia ja tapasi Amman täällä nyt kolmatta kertaa. Koko perhe oli menossa Amman halaukseen ja äidin mukaan darshanin merkitys heille on prathana, rukous koko perheen hyvinvoinnin ja onnellisuuden puolesta.

Energia Areenan väkimäärä lisääntyy entisestään iltaan tultaessa ja lipukejono iltaohjelman halaukseen kiemurtelee pitkänä jo useampi tunti ennen ohjelman alkua. Avajaispäivän iltana Amman toivottavat puheineen tervetulleiksi Suomen ja Viron Intian suurlähettiläs Ashok Kumar sekä tv-persoonana ja hyvinvointivalmentajana tunnetuksi tullut Kirsi Salo. Pitämissään puheissa Amma nostaa esiin tämän päivän ongelmia, erityisesti ympäristön saastumisen. Syiksi useimpiin ongelmiin Amma näkee viime kädessä myötätunnon puutteen ja kehottaa ihmisiä miettimään sitä, mitä seuraisi, jos pyrkisimmekin näkemään esimerkiksi puut pyhinä jatkuvan hyödyntämisen sijasta. Amma korostaa myös kiitollisuuden merkitystä. Luonto ja koko elämä ovat suuria siunauksia eikä ihmiskunta tule hetkeäkään toimeen ilman luontoa. Kumpaankin ohjelmapäivään kuuluvat myös yhteismeditaatio ja -rukoukset maailmanrauhan puolesta.

Pienimäen perheen pienokainen sai nimen Äiti Ammalta. Kuva: Johanna Jylhä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä törmään uudelleen Pienimäen perheeseen. Onnellisina he kertovat poikansa saaneen nimen, jonka Amma oli valinnut vanhempien ehdotusten joukosta. Eräs suomalaisista bhajan-ryhmistä aloittaa soittamisen, johon tempaudun mukaan ja puoli neljän maissa huomaan orastavan väsymykseni olevan tipotiessään. Viiden aikaan aamulla halattavia riittää edelleen ja Amma vaikuttaa yhtä eloisalta ja hyväntuuliselta kuin aamullakin. Hän nauraa paljon ja juttelee halatessaan pitkiä toveja ihmisten kanssa. Amman halaaminen ei ole tehokasta eikä tuottavaa, mutta selkeästi sille on tarvetta. Läpi yön kestäneen halausrupeaman lopussa Amma suorittaa vielä koristeelliset hääseremoniat kahdelle perinteisiin intialaisasuihin pukeutuneelle parille. Lopuksi Amma halaa molempia pareja pitkään ja parit saavat aplodien saattelemana ylleen ruusun terälehtiä siunauksen osoituksena. Myös itse ohjelma päättyy ruususateeseen Amman viskellessä bhajan-rytmien tahdissa marssivien, laulavien ja nauravien ihmisten päälle kukkien terälehtiä. Hieman aamuseitsemän jälkeen ohjelma vihdoin päättyy ja Äiti Amma komentaa hymyillen lapsensa nukkumaan. Välillä olen kuullut huhuja, että 62-vuotias Amma olisi jo vähentämässä matkustelua, mutta ainakin toistaiseksi kiertue-elämä on jatkunut tiiviinä. Mahdollisesti Amma nähdään Suomessa jälleen kahden vuoden kuluttua.

Embodied Religion

Changing Meanings of Body and Gender in Contemporary Forms of Religious Identity in Finland – Faculty of Theology, University of Helsinki

Tag Archives: uskonto