Tikkanen Sallamaria: Paratiisit ja niiden varjot. Kirjassa: Nokea ja pilvenhattaroita – Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa. Toim. Laakkonen Simo, Laurila Sari ja Rahikainen Marjatta. Helsingin kaupunginmuseo, Narinkka 1999: 30-59.
Helsingin saariston syntyminen alkoi viimeisen jääkauden päätyttyä noin 10 000 vuotta sitten; saaret kohosivat hyytävästä merestä vähitellen kun jään painosta vajonnut maankuori pyrki oikenemaan jääkautta edeltäneeseen tasoon. Helsingin seudulla maa kohoaa edelleen noin 3 mm vuodessa. On arvioitu, että maankamara kohoaa vielä noin 50 metriä ennen kuin se saavuttaa jääkautta edeltäneen tilanteen. Helsingin seudulla kalliosaaria tulee siis syntymään merestä vielä muutaman tuhannen vuoden ajan. Vastaavasti osa saarista katoaa maankohoamisen seurauksena.
Helsingin seudulla Ihmisen vaikutus saaristoon voimistui Suomenlinnan rakentamisen myötä: 1700-luvulla katosivat Viaporin pienet osin nimettömät saaret. 1800-1900-luvuilla oli Helsingin niemen lähisaarten vuoro; ne katosivat laajenevan kaupungin tarpeisiin rakentamisen myötä. Kadonneiden saarten listalle voidaan laskea yhteensä noin kolmisenkymmentä Helsingin niemen saarta tai luotoa, joita ei enää ole.
Ranta-alueiden rakentajina ja vesialueiden täyttäjinä toimivat ennenkaikkea satamalaitos, rautatiet ja teollisuus. Helsingin matalat rantavedet, lahdet ja saaret hävisivät oikaistun rantaviivan alle. Näin saatiin lisää kaivattua maa-alaa ja päästiin syvemmän veden äärelle, jotta myös suuret alukset saattoivat lastata ja lossata erilaisia tuotteita satamissa ja tehtaitten läheisyydessä. Tuotantolaitosten sijoittamiseen ranta-alueille ja saariin vaikutti myös se, että jo vuonna 1825 kaupungin rakennusjärjestys vaati sijoittamaan tulipalovaaran takia riskialttiit työpajat ja tehtaat kaupungin laidoille kauaksi asutuksesta.
Osa Helsingin saarista oli 1900-luvun vaihteessa luontoparatiiseja, joissa helsinkiläiset asuivat tai virkistäytyivät. Paratiiseilla oli varjoja; useilla saarilla harjoitettiin tuolloin yllättävänkin laajamittaista teollista toimintaa, joka ei ollut suinkaan vaaaratonta ympäristölle saati ihmisille. Eräistä paratiiseista ei ollut jäljellä enää varjoakaan: ne olivat kadonneet jo ennen vuosisadan vaihtumista.
Muisto kadonneista saarista elää tänä päivänä usein vain alueen nimistössä, aina ei edes siinä. Kadonneiden saarien historiaa voi kuitenkin jäljittää, sillä niistä on säilynyt tietoja: ihmisten muistoja, vanhoja karttoja, valokuvia ja maalauksia, tarinoita kirjoissa ja arkistoissa. Näitä tiedonsirpaleita yhdistelemällä voi saada kuvan arkipäivästä, työstä, juhlasta ja vapaa-ajan vietosta meren äärellä vuosisadan vaihteessa; samalla hahmottuu kuva Helsingin niemen kadotetusta saaristomaisemasta.
Kyläsaari: juhlapaikka
Vanhankaupunginlahdella sijainnut kallioinen, puuston peittämä Kyläsaari oli Pitkänsillan pohjoispuolen helsinkiläisten lähin maallinen paratiisi. Vuosisadan vaihteessa alueen seurat ja järjestöt pitivät Kyläsaaressa kansanjuhlia; ohjelmistoon kuului muun muassa köydenvetoa, pussitappelua, renkaanheittoa ja ampumista. Voimistelu- ja urheiluseura Kiistan juhlissa esitettiin vakionumerona taidokkaita voimistelunäytöksiä. Työväen yhdistyksellä oli saaressa myös tanssilava. Juhlien musiikkitarjonnasta huolehtivat kuorot, yhtyeet ja joskus vierailevina tähtinä oli oopperalaulajia, kuten Greta von Hartmann. Juhlapaikalla myytiin kahvia, pullaa, leivoksia ja limonadia.
Mantereen lähellä sijainneeseen Kyläsaareen pääsi kätevästi kävellen puusiltaa pitkin. Lähes 200 metriä pitkä silta oli rakennettu 1900-luvun vaihteessa. Pääsylippua edellyttävien juhlien aikana lähiseutujen lapset livahtivat saareen sillan alitse vievää salatietä pitkin välttäen porttivahdin katseen ja pääsylipun oston. Kyläsaari oli myös suosittu vapaamuotoisten retkien paikka; kesäisillä retkillä uitiin, laulettiin, juotiin ja syötiin eväitä. Eväskoreista ja nyyteistä löytyi mm. kahvia, kotikaljaa, väkeviäjuomia sekä leipää, makkaraa, silakkaa ja perunaa, aikakauden tyypillistä työläisten ruokaa.
Kyläsaareen perustettiin 1910-luvulla uimalaitos työtätekevälle luokalle. Tätä ennen työväen uimalaitos oli sijainnut Haapaniemessä, mutta sen vesien likaannuttua uimahuoneen uudeksi paikaksi valittiin Kyläsaaren silloin vielä raikkaat ja puhtaat vedet.
Talvisin lähiseutujen asukkaat huvittelivat Kyläsaaren ja eteläisemmän Verkkosaaren välissä olleella luistinradalla. Itse Kyläsaaressa laskettiin mäkeä kelkoilla ja suksilla, jotka olivat joko ostetut tai vaikkapa voitynnyrin (eli rittelnin) laudoista itse tehdyt plattarit. Kyläsaaren paratiisi katosi 1930-luvulla, kun alue täytettiin jätevedenpuhdistamoa varten. Entinen työläisten virkistäytymisalue muuttui kasvavan kaupungin jätevesien puhdistuspaikaksi.
Iso ja Pieni Verkkosaari
Kyläsaaren eteläpuolella sijainneita matalia Verkkosaaria käytettiin pitkään kaupunkilaisten karjan kesälaitumina. Elikot kuljetettiin saareen veneillä. Teolliseen aikakauteen saaret siirtryivät vuonna 1888, kun Isoon Verkkosaareen perustettiin höyrysaha, jonka nimi aluksi Sörnäisten Verkkosaaren höyrysaha, myöhemmin Oy Sörnäs Ab. Sahan palveluksessa oli parhaimmillaan reilusti yli 300 henkilöä. Kesien kiireisinä sesonkiaikoina tehtaaseen palkattiin jopa yli 100 aputyöläistä. Sahan käyttövoimana oli kaksi yhteensä 70 hevosvoimaa kehittävää suurta höyrykonetta. Sahan rakennukset paloivat 1928. Oy Sörnäs Ab lopetti toimintansa Helsingissä vuonna 1937.
Puusilta yhdisti Ison Verkkosaaren mantereeseen jo vuosisadan vaihteessa ja Pieneen Verkkosaareen pääsi Ison Verkkosaaren kautta saarten väliin rakennettua maakannasta pitkin. Verkkosaarten alueen täyttötyöt aloitettiin 1930-luvulla, jolloin saaret liitettiin mantereeseen niiden teollisen käytön tehostamiseksi.
Sompasaari
Sompasaari oli suuri, pyöreä, korkea ja kallioinen saari, jonka rantoja kiersi puiden varjostamat viehkeät polut. Saaren korkeimmalla kohdalla oli huvimaja ja näkötorni, jonka sakaraharjaisen tornin mainitsi erinomaisena näköalapaikkana jo Sakari Topelius kertomuksessaan “Vinsentti Aallonhalkoja”. Helsinkiläiset tekivätkin mieluusti huviretkiään Sompasaaren kuuluisalle näköalatornille. Matka saareen taittui miellyttävästi aikataulun mukaan kulkevilla pienillä höyryaluksilla.
Sompasaaren kasvisto oli erityisen monipuolinen ja rikas; saaren kasvistoon on arvioitu kuuluneen ainakin kolmesataa eri kasvilajia. Alkuperäisen kasvistonsa lisäksi Sompasaarella kukoisti erilaisia ihmistoiminnan mukana tulleita lajeja. Saaren kasvirikkautta kartutti erityisesti kauppaneuvos Sundmanin 1840-luvulla perustama puutarha. Kaukomaiden eksoottisemmat kasvit löysivät tiensä Sompasaareen laivojen tyhjentäessä saaren rannoille lastiruumistaan painolastihiekkaa ja sen mukana kasvien siemeniä. Sompasaaressa oli myös kaupunkilaisten vihannes- ja koristekasvitarhoja.
Sompasaaressa toimi 1900-luvun alussa AB Sundbergin kalasäilyketehdas, joka myöhemmin siirrettiin Hermanniin. Vakinaisia asukkaita saaressa oli samoihin aikoihin 27. Saarelaiset asuivat siellä täällä pitkin saarta olevissa puisissa villoissa. Erään huvilan kellarin katolla oli koristeena vanha laivan keulakuva mustuttamassa purjelaivojen ennen niin mahtavasta, nyt jo väistyvästä, aikakaudesta. Mieshahmoinen keulakuva oli kuulunut aikoinaan kauppaneuvos Sundmanin suureen purjelaivaan. Saaressa oli myös yleinen sauna, jossa kävivät läheisen Nihti-saaren asukkaatkin.
Sompasaaressa asuneen Svea Asplundin perheellä oli pieni kotieläintarha, jossa oli kanoja ja kolme vuohta. Perheen isä oli kalastaja ja hän varhain aamuyöllä Kruunuvuoren selälle nostamaan kalaa. Myöhemmin aamulla perheen äiti kävi myymässä kalansaaliin kauppatorilla. Kalastusmatkan jälkeen perheen isä souti Svean Sörnäisten satamaan, mistä tytär juoksi kouluun. Usein saariston vanhemmat lapset osasivat myös itse käsitellä veneitä taitavasti ilman vanhempien apua. Talvisin saaresta liikuttiin kaupunkiin jään yli kävellen tai potkukelkalla seuraten risuilla merkittyä jäätietä; matkaa hankaloittivat railot.
Osuusliike Elanto hankki Sompsaaren omistukseensa vuonna 1921. Elantolaiset harrastivat kesäsiirtolansa urheilukentällä paljon erilaista ruumiinliikuntaa; kesäisin pidettiin Sompasaaren Olympialaiset, jotka keräsivät paikalle sankat katsojajoukot hurraamaan ja jännittämään.
Mahtavan pyöreä ja korkea Sompasaari louhittiin, tasoitettiin ja yhdistettiin täyttömaalla Sörnäisten sataman jatkeeksi vuosina 1958-62, samalla rantaa täytettiin huomattavasti merelle päin.
Nihti
“Sörnäisten mäellä pysähdytti minut se kaunis näköala, ihana taulu, joka suurine mittoineen levisi katseeni eteen. — Erityisesti tyydytti minua se entistä suurempi vireys, joka kaikkialla tuli näkyviin, ja katseeni viipyi sen vuoksi niin mielellään kaupungin Pohjoissatamassa hitaasti edes takaisin purjehtivissa sluupeissa ja useissa siellä ankkuroituina olevissa laivoissa, jotka täysine taklauksineen miellyttävästi erottautuivat edessäni lähempänä olevista saarista, Nihdistä ja Loviisanlehdosta (Sompasaari), niiden uusista istutuksista ja vähemmän koristeellisista maalaisrakennuksista, ja Tervasaaresta suurine puutavaravarastoineen.”
Vuosisadan vaihteessa Nihdin pieneen saareen pääsi höyrykäyttöisillä pikkualuksilla, jotka poikkesivat myös Sompasaaressa, Mustikkamaalla, Korkeasaaressa ja Kulosaaressa. Talvisin Nihdissä oli pitkä merelle ulottuva kelkkamäki, joka oli suositti laskettelupaikka. Saaresta sai maksua vastaan vuokrata topatun kelkan, johon mahtui neljäkin laskettelijaa samanaikaisesti.
Nihdissä asui vuosisadan vaihteessa Sörnäisten satamamestari W.A. Svensson, joka oli innostunut puutarhuri ja saaresta riittikin kukkia ja hedelmiä torilla myytäväksi. Nihdin saaren isäntä vaihtui vuonna 1913, kun Suomalainen Pursiseura asettui vanhaan huvilaan. Saareen rakennettiin myös ravintola, ja usein saaren rannat olivat täynnä pursiseuran tapahtumiin osallistuvien veneitä. Nihdin yhdistäminen Sörnäisten satamaan alkoi kannaksen teolla 1960-luvulla, ja pian saari oli osa laakenevaa satamaa.
Hanasaari ja Kana
Nykyinen Hanasaaren alue Sörnäisten satamassa kätkee alleen kaksi kadonnutta pienehköä saarta: Hanasaaren ja Kanan. Vuodelta 1873 peräisin olevassa Oscar Klenetsin maalauksessa Hanasaaressa näkyy olevan punaisia varastorakennuksia, laituri, asuinrakennus sekä pieni huvimaja. Saaressa oli myös valtioneuvos Leo Mechelinin kesähuvila.
Hanasaareen perustettiin vuosisadan vaihteessa asfalttitehdas Asfalt Aktiebolaget Aleks. Pelander, jossa kävi töissä noin 60 työntekijää. Tehdas valmisti asfalttilakkaa, carbolineumia, kreusolia sekä katto- ja erityishuopaa. Raaka-aineena käytetty kivihiiliterva kuljetettiin erikoisvalmisteisilla säiliölaivoilla Helsingin, Tukholman ja muutamien Hollannin kaupunkien kaasulaitoksilta. Laivan saavuttua Hanasaareen terva pumpattiin letkuissa saaressa olleeseen säiliöön, josta se edelleen juoksutettiin jalostettavaksi tehtaalle. Juhannuksena Hanasaaren asfalttitehtaan väellä oli tapana lähettää merelle lauttojen päälle kasattuja tervatynnyreitä juhannuskokoiksi. Juhannusyönä myös muut rannat ja saaret olivat täynnä kokkoja.
Kanasaari oli aikoinaan Sörnäisten rannan saarista pienin; saaren täytti lähes kokonaan vuonna 1879 rakennettu kalastajamökki vajoineen. Saaren kohtalo oli samanlainen kuin alueen muidenkin saarten: ensin rakennettiin penger mantereelta, ja sitten alue täytettiin. Hanasaaren ja Kanan yhdistäminen tapahtui suurimmaksi osaksi 1950-luvulla.
Pannukakku
Pannukakun saari sijaitsi aikoinaan entisen Näkin huvila-alueen edustalla nykyisen Merihaan korttelin n:o 399:n paikalla. Näkin ja Pannukakun alueelle rakennettiin Osbergin & Baden konepajalle, jossa valmistettiin muun muassa rautatievaunuja, kuormastovaunuja ja ammuslaatikoita. Pannukakku ja mantere yhdistettiin sillalla, jota pitkin kulki myös tavaraliikenne kiskoilla. Osbergin & Baden konepajassa oli 750 työntekijää, se oli kaupungin ylivoimaisesti suurin tuotantolaitos1870-luvulla.
Kun Näkin ja Pannukakun tehdasalueen hallinta siirtyi Kone- ja Siltarakennusosakeyhtiölle, rakennettiin Pannukakulle 1900-luvun alussa telakka höyrylaivojen ja rautaproomujen rakentamista ja korjaamista varten. Tehdas tuotti kotimaan markkinoille rautatiesiltoja ja rautatievaunuja, Venäjälle vietiin ammuksia, kuljetuskalustoa ja sotalaivoja. Laivojen lastausta ja lossausta varten saaren rannassa oli pitkä laituri. Myöhemmin Pannukakun saaressa toimi myös Wärtsilän tehdas. Vuoteen 1910 mennessä Pannukakun saari oli liitetty Hakaniemen rantaan.
Siltasaari
Nykyinen Siltasaari on itse asiassa ollut alkuaan kaksi erillistä saarta: Iso Siltasaari ja Pikku Siltasaari. Siltasaaren historiaan kuuluivat kylpeminen ja huvittelu. Vuonna 1835 Isoon Siltasaaren itärannalle kohosi kauppias C.G. Langeenin perustama kylpylaitos. Pitkänsillan korvassa sijainneessa laitoksessa saattoi nauttia suolaisista tai makeista ammekyvyistä, uimakylvyistä ja suihkuista. Pukuhuonetta ja uima-allasta suojasi uteliaiden katseilta telttakangas. Erillisestä maksusta asiakas sai myös uimaopetusta. Pienen Siltasaaren rantaan perustettiin 1880-luvulla aikakauden muotivirtausten mukaisesti uimahuone, jossa kaupunkilaiset saattoivat virkistäytyä meren aalloissa. Uimahuoneen toiminta jäi tosin lyhytaikaiseksi, kun saari yhdistettiin mantereeseen.
Siltasaaressa oli myös useita ravintoloita ja kapakoita. Kuuluisin kapakoista oli varmaan Ison Hiirisaaren läntisessä kärjessä sijainnut Säästöpankki eli Sparbanken. Siltasaaren toisen kuuluisan ravintolan nimi oli Keltainen huvila, jossa kaupungin käsityöläismestarit kokoontuivat mielellään.
Siltasaaren varsinainen huvilakausi koitti 1840-luvulla, kun sinne asettui asumaan tehtailijoita tuotantolaitoksineen. Rieksin tapettitehdas aloitti toimintansa 1850-luvulla ja myöhemmin tapettitehtaan rakennuksessa toimi sirkus. Vuonna 1876 saaressa aloitti toimintansa myös J.D. Strengin konepaja. Saaren villoissa asui myös käsityöläisiä sekä jonkin aikaa myös lähes koko Helsingin juutalaisväestö. Vuonna 1870 Isossa Siltasaaressa oli yli 400 asukasta, kun Pienessä Siltasaaressa oli vain yksi asukas. Isossa Siltasaaressa oli myös pieni satama laitureineen, johon rannikkoalukset kiinnittyivät tuodessaan kaupunkiin tiiliä, hiekkaa ja halkoja.
Vuosisadan vaihteessa Isossa Siltasaaressa oli myös raskasta teollisuutta, kuten John Stenbergin konetehdas ja valimo. Ison Siltasaaren ja mantereen välinen salmi täytettiin 1890-luvulla, jolloin Pikku Siltasaari hävisi ja Iso Siltasaari muuttui niemeksi. Nykyinen kivinen Pitkäsilta valmistui vuonna 1912.
Laukkasaari eli Lökholmen
Katajanokan etelärannasta on kadonnut jo kauan sitten Laukkasaari, joka sijaitsi nykyisen Katajanokan satama-alueen paikalla. Saaresta on käytetty erilaisia nimiä, kuten Lökholmen (Sipulisaari), Lökhäll (Laukkaluoto), Magasinholme (Makasiinisaari) ja Smidjeholmen (Pajasaari). 1830-luvulla Laukkasaari oli kaupungin rakennussäännössä varattu liike-elämän tarvitsemien makasiinien ja varastopuotien sijoituspaikaksi, vaikka saarella olleet kruunun vanhat puiset vajat olivat jo huonokuntoisia. Krimin sodan aikana 1850-luvulla Laukkasaarella oli sotilaallistakin merkitystä: se sai kunnian toimia Itäisen prikaatin soutulaivueen tykkiveneiden telakointipaikkana. Laukkasaari liitettiin mantereeseen vuonna 1894 alkaneiden Katajanokan laiturirakennustöiden yhteydessä.
Munkkisaari
Munkkisaarta käyttivät 1800-luvulla lähinnä Helsingin kalastajat, jotka pitivät saaressa kojujaan. Vuoden 1875 asemakaavassa Munkkisaaren alue varattiin teollisuuden käyttöön. Teollisuuslaitoksista ensimmäisenä aloitti toimintansa luujauho- ja liimatehdas, jossa työskenteli noin 30 ihmistä. Liimaa ja rasvaa tuotettiin saippuateollisuuden raaka-aineeksi ja luujauhoa käytettiin lannoitteena. Vuosisadan vaihteessa yritys muuttui Munkkisaaren nahka- ja satulatehtaaksi, jonka kookkaat rakennukset muodostivat vuoden 1910 tienoilla tiiviin ryhmän saaren itärannalle.
Saareen pääsi kapeaa pengertä pitkin. Munkkisaaren ja mantereen välisessä salmessa sijaitsi suojainen kalastajasatama sekä vuonna 1874 avattu suosittu kunnallinen työväen uimalaitos, jolla oli ajan käsityksen mukaan pikemminkin terveydellinen kuin urheilullinen merkitys.. Munkkisaaren salmi täytettiin 1920-30-luvuilla.
Hernesaari
Hernesaarta käytettiin pitkään laiduntamiseen, lisäksi kalastajat pitivät myös siellä kojuja, verkkoja ja veneitä. Vuosisadan vaihteessa Hernesaaressa oli myös asutusta. Kieltolain aikana (1919-1932) Helsingin saaret olivat osa Suomenlahden salakuljetusverkostoa ja Hernesaarestakin saattoi ostaa salakuljetettua viinaa; 15 markalla sai varpusen eli 1/4 litraa potaatinmehua ts. Viron pirtua. Hernesaari yhdistettiin mantereeseen penkereellä 1930-luvulla. Hernesaaren käyttämisestä satama-alueeksi päätettiin 1941 ja saari yhdistettiin täyttämällä lopullisesti mantereeseen, tai oikeammin jo aikaisemmin samalla tavalla hävinneeseen Munkkisaareen.
Jätkäsaari
Nykyisen Jätkäsaaren alueen Länsi-satamassa muodostaa neljä kadonnutta saarta: Jätkäsaari, Hietasaari, Saukko ja Saukonkari, joita Väinö Tanner kuvaa muistelmissaan:
” Läheiset saaret saivat olla saarina ja luonnontilassa tämän vuosisadan (1900-luvun) puolelle. — Lähin saari Jätkäsaari kasvoi rehevää puistomaista metsää. Jätkäsaarella oli mm. asessori Kurtenin huvila. Kurten soudatti itsensä, joka päivä työajan päätyttyä huvilalleen saarelle. Jätkäsaaresta kaakkoon oli , matalan salmen erottamana hiekkarantainen Santaholma (Hietasaari), joka oli kesäisin seudun asukkaiden mieluinen uinti- ja oleskelupaikka. Jätkäsaaren takan oli korkea Utteri (Saukko). — Lähinnä Lapinniemeä oli jyrkkäkallioinen Salmisaari”.
Jätkäsaaressa asui pysyvästi myös ammattikalastaja ja siellä oli kalastajien savustuskojuja. Osa Jätkäsaaren asukkaista asui hyvin vaatimattomasti. Eräskin helsinkiläinen perhe asui lapsineen saaressa pienessä muutaman neliömetrin kokoisessa hatarassa, vanhassa “kahvikojussa”. Lähistöllä asui myös toinen perhe samanlaisissa olosuhteissa.
Jätkäsaari oli myös Suomen Meripelastusseuran pelastusaseman tukikohta. Tosin pelastusaseman kaikki pelastusvälineet hävisivät tuntemattomalla tavalla eikä saarelta löytynyt aseman tarkastuksessa yhden yhtäkään pelastamiseen soveltuvaa esinettä.
Hietasaari ja Saukko olivat pääasiassa huviretkisaaria. Muun muassa Kampin ja Ruoholahden seudun perheet soutivat omilla veneillään sunnuntaisin retkille kahvipannut ja eväät mukanaan. Hietasaari hiekkarantoineen oli suosittu uima- ja auringonottopaikka. Saukko oli erityisen korkea, jylhä ja puuton saari ja talvisin saaren korkeat kalliot olivat erinomaisia hiihtomäkiä hyppyripaikkoineen lähiseutujen lapsille ja nuorille.
Myöhemmin teollisuus valtasi saaret. Hietasaareen asettui kynttilöitä ja muita rasvatuotteita valmistanut tehdas sekä terva- ja asfalttitehdas. Saukkoon puolestaan rakennettiin joitakin varastorakennuksia ja laitureita. Saukon saaren kivi oli ehyttä ja kauniin väristä ja Helsingin kasvaessa saaren kalliota alettiin louhia rakennusmateriaaliksi Johanneksen kirkkoa sekä katujen kiveämistä varten.
Jätkäsaaren, Hietasaaren, Saukon ja Saukonkarin kohtalosta päätettiin 1911, jolloin hyväksyttiin ehdotus saarten käyttämisestä satama- ja varastotarkoituksiin. Sataman rakentaminen alkoi 1913. Jätkäsaaresta purettiin huvilat ja metsä hakattiin. Hietasaaren uimarannat hävisivät, kalliot louhittiin ja saari tasoitettiin. Saaret yhdistettiin toisiinsa täyttämällä niiden välinen salmi ja alue yhdistettiin penkereellä mantereeseen. Saukko ja Saukonkari liitettiin satama-alueeseen hiilisatamaksi.
Kaupunki rakensi uimalan vuonna 1916 Jätkäsaaren länsikärkeen. Alkuun uimalaa hallitsi Helsingfors Simsällskap, myöhemmin Helsingin Uimarit. Eräs helsinkiläinen muistaa pikkutyttönä uimataidottomana polskutelleensa uimalan aitauksen sisälle viritetyn narun varassa tuntikausia lämpöisinä kesäpäivinä. Uimalan laitureilla lapset jakoivat eväänsä, sillä kaikilla ei ollut omia eväitä mukanaan pitkien päivien varalle. Jätkäsaareen pääsi jopa kahlaamalla ilman venettä. 1910-luvun loppupuolella Jätkäsaaren uimalaan pääsi jo ajaen alueen siltatöiden edistyessä. Jätkäsaaren uimalan tarina loppui 1920 satamatöiden ehtiessä sen alueelle.
Kellosaari
1900-luvun alussa kallioinen Kellosaari oli pääosin luonnontilassa. Vuonna 1899 perustettu Helsingin Työväen Pursiklubi eli Helsingfors Arbetare Segelklubb (myöhemmin Helsingfors Segelklubb) vuokrasi saaren tukikohdakseen. Pian saareen nousi seuran käyttöön klubipaviljonki ja venevaja. Hirsinen paviljonki rakennettiin saaren läntiselle niemelle ja suuri venevaja aivan vesirajaan saaren koilliskärkeen. Seuran venelaiturit sijoitettiin saaren suojaiselle pohjoisrannalle. Purjehdusseura muutti saaresta pois vuokrasopimuksen umpeutuessa 1924. Irtisanominen johtui ilmeisesti Länsisataman laajentamissuunnitelmasta.
Ruoholahden koilliskulma täytettiin 1900-luvun ensi vuosikymmeninä ja täyttöalueen tontit vuokrattiin varasto- ja teollisuuskäyttöön. Kellosaari säilyi kuitenkin vielä saarena, kuten vuonna 1912 otetusta kuvasta näkyy. Vuonna 1928 Kellosaaressa aloitettiin lentosataman rakennustyöt. Tarkoituksena oli saada Helsinkiin kaupungin omistama lentosatama yleistä liikennettä varten.
Salmisaari
Nykyisen Salmisaaren alueen ja Länsiväylän alle ovat jääneet Salmisaari, Iso Pässi, Pikku Pässi ja Morsian. Sulhanen on sensijaan vieläkin olemassa saarena. Morsiamessa oli 1900-luvun alussa hirsirakenteinen suurehko huvila, pieni lautarakennus kalliolla, laituri ja kaivo. Salmisaari oli aikoinaan korkeakallioinen ja sen keskellä olleessa kauniissa laaksossa saaren asukkaat, kalastajat ja kesähuviloiden väki, hoitelivat pieniä puutarhojaan. Saaren länsiosan omisti Julius Tallberg. Talvisin lähiseutujen lapset kävivät laskemassa mäkeä saaren korkeissa mäissä.
1900-luvun alussa Salmisaaren mäellä oli myös muutamia hökkeleitä, joista saattoi hakea laitonta viinaa. Erään vanhan helsinkiläisen muistelmien mukaan viinan varastopaikkoja olivat saaren rantavedet, varastokopit, rakennuskivien röykkiöt ja hiekkakasat. Piilopaikkoihin tuotiin tarpeen mukaan täydennystä läheisestä Lauttasaaresta pienillä veneillä. Talvisaikaan väkijuomat kuljetettiin jäitse. Salmisaari oli siis jo ennen Alkon nykyisiä rakennuksia alkoholijuomien välityspaikka. Julius Tallberg möi Salmisaaren Helsingin kaupungille 25.9.1918. Pian tämän jälkeen alkoivat Salmisaaren tasoitus- ja täyttötyöt, ja saari muuttui teollisuus- ja varastoalueeksi.
Isossa ja Pienessä Pässissä oli tämän vuosisadan alussa joitakin huviloita ja muita rakennuksia. Vuonna 1924 Isoon Pässiin kohosi HSK:n (Helsingfors Segelklubb) uusi paviljonki kun pursiseura joutui muuttamaan pois Kellosaaresta länsisataman laajentumisen myötä. Ison Pässin paviljongin rakentamiseen käytettiin osittain Kellosaaren paviljongin aineksia, mutta rakennuksen ulkonäköä muutettiin mm. lisäämällä katettu parveke. Saari oli HSK:n kotisatamana aina vuoteen 1959 asti. Pikku Pässi ja Iso Pässi hävisivät Länsiväylän uuden sillan pengerrystöiden alle 1960-luvulla.
Taivalsaari ja Humalluodot
Taivalsaaressa sijaitsi yksi Helsingin ensimmäisistä kaupallisista pesuloista. Saareen pääsi kapeaa matalaa kannasta myöten ja tavallinen näky tällä tiellä olivatkin suurilla juurikoreilla lastatut nelipyörävankkurit, joilla kuljetettiin pyykkiä pesulan kaksikerroksiseen valkoiseen puurakennukseen. Saaren itäisessä kainalossa oli puolestaan useita talleja ja iso hevostenuittolaituri, jossa hevosia uitettiin kesäisin. Hevosten omistajat harjoittivat ajuritoimintaa kaupungissa. Talvisaikaan pidettiin Taivalsaaren luona jäällä ravikilpailuja, joita seuraamaan saapui sankkoja ihmisjoukkoja. Myöhemmin Taivalsaaressa toimi autokorjaamo ja sementtimylly.
Humalluodot olivat rakentamattomia matalia kaislojen ympäröimiä saaria vielä vuonna 1924, joilla kasvoi vain muutama puu. Saarten kautta kulki sähkölinja Rajasaareen, jossa oli muutamia huviloita. Humalluodot katosivat Rajasaaren kannaksen rakentamisen yhteydessä.
(viitteet ja lähteet alkuperäisessä artikkelissa)