Modernin ympäristöhistorian katsotaan alkaneen ympäristötietoisuuden myötä 1960- ja 1970-luvuilla Yhdysvalloissa. Ympäristöliike ja huolestuminen saastumisesta olivat synnyttämässä uutta historian tutkimusalaa, joka tavoitteena oli paneutua ihmisen ja hänen elinympäristön vuorovaikutuksen tutkimiseen. Perinteisiä tutkimuskohteita ovat olleet luonnonsuojeluliikkeet ja -alueet sekä luonnonvarojen kuten metsien käyttö.

Mitä ympäristöhistoria tutkii?

Nykypäivänä ympäristöongelmat liittyvät maailmanlaajuisten ekologisten järjestelmien häiriöihin. Ennen ympäristöongelmat olivat lähellä, haitat näkyivät, haisivat ja tuntuivat ihmisten arkipäiväisessä elämässä. Menneitä ympäristöongelmia on nykyään vaikea löytää: kaupungin rannoilla ei ole viemärisuiden rivistöjä ja kaatopaikkoja eivätkä savupiiput työnnä savuja suoraan asuntojen ikkunoista sisään. Näiden historiallisten ympäristöongelmien ratkaiseminen on tehnyt osaltaan nykypäivän ympäristöongelmista “näkymättömiä”.Ympäristöhistoriallisen tutkimuksen avulla voidaan tuoda esiin nykyajan ”näkymättömien” ympäristöongelmien historialliset taustat.

Ympäristöhistoriallisen tutkimuksen tavoitteena on selvittää kuinka ihminen on muuttanut elinympäristöään ja toisaalta kuin ympäristömuutokset ovat vaikuttaneet ihmisten elämään vastavuoroisesti. Menetelmällisesti ympäristöhistorian tutkimus on usein monitieteistä.

Ympäristöhistorialla ei ole vakiintunutta asemaa Suomessa oppiaineena, mutta alaa voi opiskella yliopistoissa kirjatenttien ja luentokurssien avulla. Ympäristöhistoriasta on tarjolla verkkokurssi historian opiskelijoille: Ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen historia.

Monet alasta kiinnostuneet ovat hankkineet ympäristöhistorian oppinsa tutkimusprojekteissa työskentelemällä. Yhteiskuntatieteellistä ja humanistista ympäristöhistorian tutkimusta harjoitetaan eri yliopistoissa: ympäristöhistorian tutkijoita on listattu tähän linkkilistaan yhteystietoineen.

Ympäristöhistorian historia

Tutkimuskohteena suomalaisten suhde ympäristöön ei ole uusi historian tutkimuksissa, sillä ympäristöhistoriallinen tutkimusote on nähtävissä mm. varhaisissa talous- ja sosiaalihistorian töissä, kuten Sven-Erik åströmin Natur och byte, Ekologiska synpunkter pÅ Finlands ekonomiska historia -kirjassa vuodelta 1978. Ympäristöhistoriallisen tutkimuksen historiasta enemmän: Historiallinen aikakauskirja 4/1991 Ympäristöhistorian teemanumerossa ja Timo Myllyntauksen artikkelissa Writing about the Past with Green Ink –
The Emergence of Finnish Environmental History.

Merkittävä käänne suomalaisessa ympäristöhistorian tutkimuksessa tapahtui kuitenkin 1990- ja 2000-luvulla, jolloin ensimmäiset väitöskirjatutkimukset alalta julkaistiin: Ilmo Massan Pohjoisen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa (1994), Ismo Björnin Kaikki irti metsästä. Metsän käyttö ja muutos taigan reunalla itäisimmässä Suomessa erätaloudesta vuoteen 2000 (2000), Simo Laakkosen Vesiensuojelun synty Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928 (2001), Petri Juutin väitöskirja Kaupunki ja vesi: Tampereen vesihuollon ympäristöhistoria 1835-1921 (2001) sekä Mikko Saikun The Evolution of a Place: Patterns of Environmental Change in the Yazoo-Mississippi Delta from the Ice Age to the New Deal (2001). Henry NygÅrdin väitöskirja ‘Bara ett ringa obehag? Avfall och renhÅllning i de finländska städernas profylaktiska strategier 1830-1930’ (åbo Akademi 2004) syventyi kaupunkien jätehuollon pitkään historiaan.

Syyskuussa 2005 pidetyn pohjoismaiden ympäristöhistorian kokouksen aiheena oli:
Thinking through the Environment.