Absurdi lama eli Sattumia ja Kom-melluksia

Tämä teksti käsittelee lopulta Kom-teatterin uutta näytelmää, mutta intro lipsahti perusteellisehkoksi.

356320_origAbsurdi on vaikea kirjallisuuden ja taiteen laji. Kuka tahansa osaa kirjoittaa, että Ivan Ivanovits kiskaisi Stepan Stepanovitsiä käkättiin yhtäkkiä, täysin ilman ennakkovaroitusta, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä ei vielä ole erityisesti taidetta tai edes erityisen absurdia – onpahan vaan sattumus.

Sattumien suurin mestari on itseoikeutetusti Daniil Harms, jonka Sattumissa tapahtuu pinnalla juuri tämän tyyppisiä asioita. Seuraa sitaatti.

Sininen vihko n:o 10

Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.
    Hän ei pystynyt puhumaan, koska hänellä ei ollut suuta. Edes nenää hänellä ei ollut.
    Hänellä ei ollut käsiä eikä jalkojakaan. Eikä vatsaa, selkää tai selkärankaa eikä edes sisälmyksiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään! Joten on epäselvää, kenestä on kysymys.
    Taitaa olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää.

Teksti on toki hyvä pintatasollakin – se on täynnä pieniä maukkaita asioita – sekä hyvin absurdi, sillä kertoja ikäänkuin hukkaa kertomuksensa kohteen kesken kertomusta. Itse olen aina ajatellut, että tällä proosanpalalla on myös syvempi merkitys. Daniil Harms eli ja kirjoitti Neuvostoliiton ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hänen tarinoissaan kertomuksen henkilöt katoavat kesken tarinan ja sitten on parempi, ettei heistä puhuta sen enempää. Tai sitten päähenkilö saattaa ilmoittaa jotakin seuraavan kaltaista, kuten Sattumassa Kapusiinimunkki:

Lapsista tiedän aivan varmasti, että heitä ei tarvitse lainkaan kapaloida vaan heidät pitää tuhota. Sitä varten minä järjestäisin kaupunkiin keskuskuopan, jonne heidät heitettäisiin. Ja jotta kuopasta ei alkaisi levitä mädän hajua, sinne voitaisiin viikoittain kaataa sammuttamatonta kalkkia.

30-luvun neuvostoliitossa puhe Keskuskuopasta jonne lapset heitetään ja päälle sammuttamatonta kalkkia oli absurdi vitsi lähinnä siksi, että se oli pakko ottaa absurdina vitsinä. Muuten rupeaisi itkettämään tavalla, joka ei heti ottaisi loppuakseen.

2557335_orig

Lauri Maijalan toinen(?) ohjaus Kom-teatterin taiteellisena johtajana on näyttämösovitus Daniil Harmsin Sattumista. Lauri Meri kirjoitti näytelmästä seuraavasti Helsingin Sanomissa:

Kom-teatterin lavalla veri lentää, oksennus roiskuu ja ripuli raikaa, mutta temmellys on jokseenkin hajutonta ja mautonta. (…) Ennen kaikkea esitys julistaa, että osataan sitä meillä Kom-teatterissakin. Peruukit, viikset, sukupuoliroolit ja esitettävien hahmojen olemus vaihtuvat yhtä vinhaa tahtia kuin näyttämöllä esitetyt sattumukset. (…) Katsojan aika kuluu rattoisasti näyttelijöitä tunnistaessa, ja välillä laskuissa menee sekaisin tapahtumiin sotkeutuvien luonnollisen kokoisten nukkejen takia. Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Absurdin pinta on absurdia ja Komin kohellus on kohellusta, mutta merkitys löytyy jostain oksennuksen ja paskan, väkivallan, seksin ja naurun tuoltapuolen. Tällä kertaa Maijala on rakentanut merkityksen muutamalla selkeällä mutta hienovaraisella viitteellä, jotka ovat Meriltä menneet ohi.

Tai hienovaraisella ja hienovaraisella. Koko näytelmän puvustus on, Oskari Onnista lainatakseni, tribuutti Pultti-Boysille, aina super-rasistista nunnuka-hattua ja hassua murretta myöten. Näytelmän alussa kuullaan katkelma Sepi Kumpulaista, lopussa Loton vanhaa tunnaria. Samaan aikaan mummelit odottavat vuorojaan odotushuoneessa ja sen saatuaan hyppäävät ikkunasta ja Kapusiinimunkki haaveilee keskuskuopasta.

Näillä viilloilla Kom ja Maijala kytkevät 90-luvun laman, nyky-taantuman ja alkuajan Neuvostoliiton absurdiudet osaksi samaa pakettia. Absurdin kokemus syntyy maailman mullistuessa nopeammin kuin mihin ihmisen todellisuusvastaanottimet pystyvät mukautumaan. Absurdin kokemus syntyy siitä, että se, mitä pidimme erottamattomana ihmisarvona, ei sitä olekaan. 20- ja 30-luvun Neuvostoliitossa synnytettiin paitsi uutta yhteiskuntaa, myös uutta ihmistä – eikä siinä prosessissa paljoa yksittäisten ihmisten tai perheiden henki painanut.

1990-luvun lama synnytti paitsi Pultti-Boysin ja muun aivan luokattoman huonon, rasistisen ja kämäisen sketsiviihteen, myös uuden Suomen. 1980-luvun laajentuvasta vasemmistovetoisesta hyvinvointivaltiosta siirryttiin massatyöttömyyteen ja avoimempaan yhteiskuntaan – täynnä mahdollisuuksia mutta myös epätasa-arvoa. Muutos ei toki sellaisenaan vertaudu Neuvostoliiton syntyyn, mutta jokin Suomi purettiin ja uusi suomalainen ihminen synnytettiin.

Maijalan edellinen ohjaus Komissa, Vallankumous, oli ehkä pakollinen kasarisukupolven kommunistin läpikäynti omasta positiosta suhteessa “vuoden 1918 tapahtumiin”. Moninainen, mutta selkeän vasemmistolainen. Ehkä Maijala etenee kronologisesti? Sattumia tekee lähtökohdiltaan pesäeroa Neuvostoliittoon ja autoritaristis-absurdistiseen vasemmistoon, mutta myös kysyy: mikä on nyt absurdia? Mikä muuttuu nopeampaa kuin todellisuuden havaitsemiskyky? Mikä on samaa kuin 1990-luvun lamassa?

Ehkä esityksellä ei ole tarkoituskaan olla sen erikoisempaa viestiä. Onhan tässä kohta kesäkin tulossa.

Kuvat Kom-teatteri.