Väittelin valtiotieteiden tohtoriksi 2.11.2016 Päärakennuksen Auditorium XIV:ssä, yhdessä niistä saleista joissa on ne vanhat epämukavat puupenkit, väitöskirjalla jolla oli napakka nimi Individuals Doing Politics : Urban participation, social media campaigning and online nano-politics. Tupa oli ääriään myöten täynnä, ja lauteilla lisäkseni Risto Heiskala vastapuolella, ja Harry Potter -viittainen Matti Kortteinen pitämässä kuria ja järjestystä salissa ja ohjaajani Eeva Luhtakallio eturivissä kanssajännittämässä. Koko homma sujui siinä määrin rennosti ja hyväntuulisesti kuin tällainen tilanne nyt vain voi sujua. Alla on väitöksen avauspuheenvuoroni, jonka tarkoituksena on esitellä väitöskirjan teemat ja sisältö mahdollisimman yleistajuisesti. Erikseen huomautettakoon, että minulla ei ollut juuri minkäänlaista mielipidettä Vartiosaaresta enkä kampanjoinut suuntaan tai toiseen asian tiimoilta. Tämän jälkeen tästä tekstistä löytyy pätkiä karonkkapuheestani sekä lopussa kaiken katoavaisuuden taivastelu.

Itse väitöskirjan johdanto löytyy täältä, sen sisällön muodostavat artikkelit pääosin täältä ja HS:n summaus NIMBY-tematiikasta täältä.

Lectio Preacursoria

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Viikko sitten Helsingin kaupunginvaltuusto veti tulevien vuosien kaupunkikehityksen suuntaviivat päättäessään kaupungin yleiskaavasta. Samassa valtuuston kokouksessa yksi poliittisesti kiivaimmista keskusteluista koski asuntojen rakentamista Itä-Helsingissä sijaitsevalle Vartiosaarelle. Saari on tähän mennessä ollut parhaiten omalla veneellä saavutettava virkistysalue ja muutaman kymmenen ihmisen koti. Saaren suojeluarvoja ovat vihreän luonnon lisäksi olleet Veiksel-jääkauden sinne jättämä suunnaton siirtolohkare sekä Itämeren suolaisemman edeltäjän, Litorinameren, muokkaama rantakivikko.

Vartiosaaren rakentamista vastusti äänekäs kansanliike. Save Vartiosaari-Facebook-sivulla saaren puolustajat kuvasivat toimintaansa seuraavasti: ”Muistakaamme että olemme olleet oikeutetulla ja hyvällä asialla. Olemme tehneet työtä luonnon hyväksi, myös lastemme ja heidän lapsiensa oikeuksien puolesta”.

He siis omasta mielestään rakensivat argumentaationsa ja poliittisen toimintansa keskeisesti yhteisen hyvän varaan.

Valtuusto kuitenkin päätti kaavoittaa saaren asuntorakentamiselle. Vaikka saaren koskemattomuuden puolustajat olivatkin omasta mielestään hyvän ja oikean puolella, on helppoa ymmärtää, miksi heidän toimintansa saatettiin nähdä myös toisenlaisessa valossa. Vartiosaareen ei mene siltaa, siellä ei ole vierasvenelaituria ja se on vuosia ollut melko pienen ihmisjoukon käytössä. Liikkeen ulkopuolisille ihmisille, sellaisille, joille saari Litorinameren rantakivikkoineen ei ole ollut osa omaa henkilöhistoriaa, saaren rakentamisen vastustaminen saattaa kuulostaa keskeisesti oman edun ajamiselta: ne, jotka saarta käyttävät, eivät halua, muita ihmisiä idylliään häiritsemään.

Näin kaavoituskiistan analysoija päätyy yhteisen hyvän ja oman edun välisen ristiriidan äärelle: vastakkain ovat saaren historialliset, ja luonnonsuojelulliset arvot, sekä tarve rakentaa kaupunkiin lisää asuntoja. Samaan aikaan epäilys jäytää: onko kyseessä sittenkin pienehkön ryhmän omien etujen puolustaminen? On kuitenkin kysyttävä myös seuraava kysymys: miksei myös oman edun tällainen ajaminen olisi sallittua? Muuttuuko se Veiksel-jääkauden siirtolohkare vähemmän historialliseksi maanmuodoksi, koska se on merkityksellinen jollekin oikealle ihmiselle?

Hyvät kuulijat,

Väitöstyössäni en ole tutkinut Vartiosaarta, vaan yleisemmin tässä lyhyessä saarivierailussa esiin tullutta politiikan tekemisen tapaa. Väitöstyössäni tutkin poliittisten vaateiden julkista oikeuttamista sekä laajassa mielessä poliittista toimintaa ja poliittista osallistumista yksilöiden näkökulmasta – miten yksilöt tekevät politiikkaa erilaisia ympäristöjä, teknologioita ja kulttuurisia repertuaareja luovasti hyväksi käyttäen.

Näitä ympäristöjä ovat niin se konkreettinen Litorinameren aaltojen muovaama kivikko Vartiosaaren kallioilla, kuin sosiaalisen median verkostoherkistymistä aiheuttava tykkäysten, kaveruuksien ja algoritmien viidakkokin. Näitä ympäristöjä on myös poliittinen kulttuuri yleisesti käytettyine argumentaatiotapoineen, symboleineen ja organisaatiomuotoineen.

Väitän siis, että mikäli haluamme ymmärtää nykyisen poliittisen toiminnan muotoja, meidän täytyy tarkastella niitä toimijoiden näkökulmasta. Nämä toimijat, joista puhun, eivät kuitenkaan ole irrallisia rikkahippuja rannoilla. Heidän toimintansa tapahtuu olemassa olevien rakenteiden ohjaamana, ja niitä rakenteita luovasti hyödyntäen, samoin kuin sekä olemassa olevia organisaatioita käyttäen että uusia luoden.

Tutkimuksessani on koko ajan taustalla halu ymmärtää poliittista kulttuuria. Se on kuitenkin käsitteenä siinämäärin hyhmäinen, että katsoin parhaaksi lähestyä sitä pikemminkin toiminnan taustana, maisemana tai topologiana, kuin tutkimuksen suoranaisena kohteena.

Saari, siirtolohkare, yhteisen hyvän argumentaation perinne, Finlandia-hymni – kaikki nämä maiseman piirteet käyvät merkityksellisiksi vasta kun toimijat tekevät niistä sellaisia. Ne saavat merkityksen vasta, kun toimijat muokkaavat niistä käyttöönsä sopivia.

Sitä ennen ne muodostavat repertuaarin: joukon mahdollisuuksia, jotka toimijalle ovat tarjolla, sen maiseman jossa toimija käyskentelee. Tämän maiseman läpi marssivalle sotajoukolle siirtolohkare on merkityksellinen pääasiallisesti, mikäli se tarjoaa suojaa vihollisen tulelta. Inspiraatiota etsivälle taidemaalarille lohkare on merkityksellinen esteettisen kontrapunktin rakentajana ja maiseman rytmin rikkojana, ja pienille seikkailijoille myyttisenä uhrikivenä tai ufojen laskeutumisalustana.

Niinpä, mikäli haluamme ymmärtää tätä siirtolohkaretta, on sitä katsottava ohikulkijoiden näkökulmasta – mikäli haluamme ymmärtää kulttuurissamme poliittisille toimijoille tarjolla olevia toiminnan ja argumentaation tapoja, meidän on ymmärrettävä, miten toimijat niitä käyttävät.

Hyvät kuulijat,

Tämä väitös koostuu kolmesta itsenäisestä tutkimuksesta. Niistä kukin käsittelee jotakin osallistumisen tai politiikan tekemisen saraa: pohtii niiden taustoja ja mahdollisuuksia, sekä sitä, miten toimijat hyödyntävät omaa maisemaansa poliittisen toiminnan repertuaarina. Näiden tutkimusten aiheena on yhteisen hyvän ja oman edun ihmettely maankäyttökonflikteissa, sekä sosiaalisen median puntarointi niin vaali-iloittelun kuin nano-poliittisen kanssakäymisen kannalta.

Nämä kolme tutkimusta yhdistyvät ennen kaikkea näkökulmansa kautta. Näissä tutkimuksissa politiikkaa tarkastellaan yksilöiden toimintana, on kyse sitten lain suomia osallistumisoikeuksia käyttävistä asukas-kansalaisista tai politiikasta innostuvista internet-yrittäjistä.

Tutkimuksista ajallisesti ensimmäinen ja aineistoiltaan kunnianhimoisin käsittelee not in my backyard- eli NIMBY-konflikteja: paikallisia maankäyttökiistoja, joissa asukkaat ja suunnittelukoneisto ovat erimielisiä vaikkapa kaupunginosan maankäytöstä. Uutta kaavaa laadittaessa kaikilla alueen asukkailla on oikeus esittää mielipiteensä muutoksista. Tämän tutkimuksen keskiössä ovat poliittisen argumentoinnin ja arvottamisen repertuaarit: miten kaavoitukseen osallistuvat kansalaiset muuttavat kulttuurissamme jaetut arvot poliittisiksi argumenteiksi– ja milloin toimijat katsovat voivansa unohtaa yhteisen hyvän ja kuitata perustelut ainoastaan toteamalla ”en halua tätä muutosta”?

Tutkimuksen aineistona on noin 600 asukkaiden kaupunkisuunnitteluvirastolle lähettämää mielipidekirjettä, joista suurin osa vastusti jotakin paikallista maankäyttöä. Noin joka toisessa kirjeessä asukkaat katsoivat, että pelkästään oman mielipiteen esille tuominen, joko ilman perusteluja tai suoraan esimerkiksi asukkaan omiin taloudellisiin intresseihin vedoten, pitäisi ottaa huomioon aluetta kaavoitettaessa. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa toimijat siis ajattelevat tällaisen argumentaation olevan vaikuttavaa – eivät nämä asukkaat muuten käyttäisi aikaansa tällaisten kirjeiden lähettelyyn. Yleensä näin argumentoivat asukkaat rakensivat kuitenkin retorisen asetelman, jossa he nostivat itsensä edustamaan koko lähialuetta. Tällainen näennäisen edustavuuden taakse meneminen ehkä pehmensi oman edun ajamisen alastomuutta.

Noin kolme neljäsosaa mielipidekirjeistä kuitenkin käytti jollakin tavalla yhteiseen hyvään vetoavaa argumentaatiota: asukkaat vetosivat luontoarvoihin, alueiden väliseen tasa-arvoon sekä koko Helsingin suopiolliseen tulevaan kehitykseen. Näissä kirjeissä myös konkreettisesti rakennettiin maastonmuodoista merkityksellisiä. Meri-Rastilan rantametsän rakentamista vastustavat asukkaat argumentoivat esimerkiksi seuraavalla tavalla: (lainaus alkaa) metsä on meidän alueen keuhkot. Siellä on 8000-vuotta vanha arvokas Litorina-meren aikainen ainutlaatuinen luontokohde, joka säilyy vain jos metsä pysyy koskemattomana (lainaus päättyy). Millaisia kiviä siellä rannassa sitten ikinä onkaan, niistä on tässä mielipidekirjeessä tehty merkityksellisiä nostamalla ne tukemaan alueen suojelemista.

 

Seuraavassa tutkimuksessa kulttuuristen repertuaarien rinnalla tärkeäksi nousevat organisatoriset sekä tekniset resurssit ja niiden luova käyttö.

Pekka Haaviston vuoden 2012 presidentinvaalikampanjan merkittävin piirre oli sen organisoitumistapa. Huonosti resursoitu altavastaajakampanja rohkaisi ihmisiä rakentamaan omia projektejaan ja kampanjaryhmiään. Nämä ryhmät toimivat itsenäisesti suhteessa varsinaiseen kampanjaan ja organisoituivat yleensä facebook-ryhmien avulla. Näitä kahta kampanjaa voi kuvata viraaliseksi ja viralliseksi kampanjaksi. Vihreän puolueen organisoima virallinen kampanja ei pyrkinyt tukahduttamaan näitä omaehtoista poliittisia projekteja, vaan otti niiden tuottaman materiaalin heti hyötykäyttöön. Nämä kampanjaryhmät onnistuivat aktivoimaan sellaisia toimijoita, jotka eivät ennen sitä, tai sen jälkeen, ole osallistuneet puoluepoliittiseen toimintaan.

Kaksi youtube-videota kuvaavat hyvin sekä kampanjan henkeä että sitä, miten olemassa olevia symboleja ja toiminnan tapoja hyödynnettiin ja uudelleentulkittiin. Ensimmäisessä mainos- ja markkinointiammattilaiset organisoivat pop-up-mieskuoron laulamaan flashmobbina Finladia-hymniä rautatieasemalle. Performanssin kuvasi ja äänitti joukko elokuva- ja videoalan ammattilaisia. Jossain päin Facebookin loputonta nyt-hetkeä näiden ryhmien tiet olivat onnekkaasti kohdanneet, ja kollaboraation hedelmä ladattiin youtubeen. Lopulta Haaviston virallinen kampanja käytti joukkorahoituksella keräämiään rahoja tehdäkseen tästä puolueorganisaation ulkopuolella toteutetusta videosta yhden kampanjan harvoista televisiomainoksista. Spontaanilta vapaaehtoispohjalta kasattu kymmenien ihmisten organisaatio siis tuotti kansallisen symbolin, Finlandia-hymnin, uudelleentulkinnan, joka näytettiin televisiossa kymmenien tuhansien mikrolahjoituksilla kerättyjen eurojen avulla, sadolle tuhansille katsojille.

Skaalan toisessa päässä puolestaan youtube-käyttäjä theisojunno askarteli sarjan mash-up videoita, joissa Haavisto, kuvankäsittelyn ihmeiden mahdollistamana, soitti dubsteppiä ja acid housea. Biitin päälle theisojunno oli leikannut paloja Haaviston pitämistä puheista. Videoiden tekoon kului muutamia tunteja, ja ne keräsivät lyhyessä ajassa muutamia tuhansia katsoja. Nämä videot hyödynsivät internet-iloittelun ja konemusiikin kulttuurisia repertuaareja.

Tutkimuksista kolmas ja viimeinen käsitteli sosiaalisen median, erityisesti Facebookin, teknisiä ominaisuuksia ja sitä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita ne luovat.

Tässä tutkimuksessa määriteltiin pienimmäksi mahdolliseksi poliittisen toiminnan eleeksi tykkää-napin painaminen. Tämä on toiminnan nano-poliittinen taso. Näitä tykkäyksiä seurataan, niitä optimoidaan ja niillä käydään symbolisia kamppailuja poliittisten toimijoiden välillä. Tykkää-napin painamiseen ja peukun lähettämiseen vaikuttavat kuitenkin monet muutkin asiat kuin vain se, tykkääkö yksittäinen käyttäjä tykkäyksen kohteena olevasta statuspäivityksestä tai jaetusta, linkistä vaiko ei.

Siihen vaikuttaa muun muassa se, ketkä muut ovat tykänneet linkistä aikaisemmin, sekä mitä toimija ajattelee muiden facebook-käyttäjien ajattelevan tykkäämisestään. Lisäksi tykkäämiseen vaikuttaa toimijan verkostoherkkyys eli käsitys siitä, ketkä kaikki saattavat olla tämän yksinkertaisen tykkäämisen yleisönä… Sanalla sanoen, kaikki ne asiat, jotka vaikuttavat myös siihen miten me käyttäydymme kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa, mutta sovitettuna internetin rytmiin ja tekniseen maailmaan. Kun sosiaalinen media välittää yhä suurempaa osaa poliittista toimintaa, tulevat myös nämä vuorovaikutustilanteiden säännöt yhä tärkeämmäksi osaksi poliittisen toiminnan ymmärtämistä.

Hyvät kuulijat, näiden tutkimusten esittelyn jälkeen tulee todeta muutama asia siitä mitä tämä väitöskirja ei ole, ja mitä se ei väitä.

Tämä väitöskirja ei ole niin sanotusti saksalainen väitöskirja, jonka otsikko voisi olla vaikkapa lyhyt johdatus politiikan praksikseen: tämä väitöskirja ei esitä läpitunkematonta väitettä siitä, miten politiikkaa pitää ajatella. Se ei myöskään esitä ainoaa mahdollista käsitteistöä näiden ilmiöiden ymmärtämiselle. Tätä työtä ei siis pidä ymmärtää yrityksenä sanoa viimeinen sana prosessista, vaan nähdä se yhtenä lenkkinä pitkässä ketjussa. Väitöskirjani empiirisille tutkimuksille, varsinkin mikäli niitä tarkastellaan toisistaan irrallisina, on mahdollista antaa myös muunlaisia teoreettisia tulkintoja, ja niistä voidaan rakentaa myös muunlaisia perspektiivejä.

Väitän kuitenkin, että suuntaamalla perspektiiviä kohti politiikkaa tekeviä yksiöitä ja heidän tilannesidonnoista luovuuttaan, voimme ymmärtää tarkemmin ennen kaikkea sosiaalisen median ajan poliittisesta ilmiöitä. Avaamalla ajatteluamme aktiivisesti toimivien yksilöiden, ja toimintaa sekä rajoittavien että mahdollistavien kulttuuristen repertuaarien yhdistelmän suuntaan, voimme rakentaa robusteja teoreettisia ja empiirisiä kuvauksia siitä, miten poliittinen toiminta toimii. Tämä samalla unohtamatta niitä mikro- ja nanotason vuorovaikutustilanteita, joissa politiikka oikeasti tehdään.

Hyvät kuulijat,

Kun Vartiosaaren alueen osayleiskaavasta oli päätetty, viime keskiviikon- ja torstain välisenä yönä, päivitti Save Vartiosaari –liike Facebook-sivuaan.  ” Helsingin valtuusto päätti juuri tuhota saaren. (…) Absurdi on sana joka kuvaa tätä. Nyt alkaa valitukseen tähtäävä työ johon keräämme voimia. Kiitos ystävät – tuesta ja kaikesta työstä jota olette tehneet saaren hyväksi”.

Tällaisia nämä politiikkaa tekevät yksilöt ovat – sinnikkäitä ja luovia. Kun poliittinen todellisuus sulkee yhden vaikuttamisreitin, avautuu toisaalla oikeusjärjestelmän prosessi, eli muodollisen valituksen laadinta, jota kautta omaa asiaansa voi edelleen edistää.

Meidän tulee kuitenkin muistaa, että vaikka Vartiosaaren siirtolohkare vaikuttaa muuttumattomalta ja vakaalta osalta maisemaa, jostain se on kuitenkin paikalleen päätynyt. Muuten sitä ei sanottaisi siirtolohkareeksi. Ei ole takeita, että se on samalla paikallaan enää huomenna. Tai että se on saman värinen: yksi Vartiosaaren käyttäjien varhaisia argumentteja sillan rakentamista vastaan oli, että sitä myöten paikalle saapuu nuorisoa spray-maalaamaan kalliot täyteen.

Toimijat aina muuttavat maisemaa, jolloin se ei enää ole identtinen seuraaville tulijoille. Tuskin yksikään ohimarssiva sotajoukko on jättänyt maisemaa samaan neitseelliseen kuntoon kuin missä se oli. Tarjolla olevat kulttuuriset repertuaarit elävät.

Tänään sääennusteen mukaan sataa lunta koko päivän. Tämä lumi, yksittäisistä hiutaleista koostuva, muodostaa lumikasoja, joka tilapäisesti kätkee alleen myös jäljet Veikselistä, siirtolohkareista ja Litorinameren rantakivistä. Aikanaan, ehkä jo huomenna, lumihiutaleet sulavat ja valuvat virtana mereen, jonka aallot huuhtovat ne pois.

Kaikki virtaa.

Ja nyt pyydän Teitä, Arvoisa Professori Risto Heiskala tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomiot, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

(Vastaväittäjän kysymykset olivat ns. tough but fair – ymmärtäviä, yleisesti yleisöystävällisiä ja riittävän kieroja. Hommasta kaiken kaikkiaan suoriuduttiin kunnialla)

Karonkka

Kun väitöstilaisuudessa saadaan homma hoidettua, on aika siirtyä karonkkaan juhlistamaan. Minä järjestin karonkkani Suomenlinnan Panimoravintolassa, jossa kaikki sujui mitä parhaimmalla tavalla. Alla palasia yleisistä osista karonkkapuhettani – säästän teidät ylitsevuotavan emotionaalisilta kiitoksiltani.

Arvoisa vastaväittäjä, hyvät ystävät ja tukijat, kaikki te.

Tämä juhla on kiitos teille kaikille, jotka olette osallistuneet tähän prosessiin jonka olen nyt toikkaroinut lähes päätepisteeseensä. Ennen kuin siirryn pääruokaan, yksityiskohtaiseen ihmisten, käydään läpi muutamien yleisempien asioiden zakuska-pöytä.

Ensin muutama sana Helsingin yliopistolle

Väitöskirjaprosessin lisäksi tänään päättyy minun puolestani myös laajempi elämääni vaikuttanut prosessi. Aloitin Helsingin yliopistolla syyskuussa 2004. Asuin silloin naapurisaarella ja könysin luennoille lautalla tästä rannasta joka päivä. Tänään, jälleen suomenlinnassa, tämä suhde menee hetkeksi tauolle.

Minulla on aina ollut vähän vaikea suhde instituutioihin. Toisaalta olen perusluonteeltani erittäin kriittinen auktoriteettejä kohtaan ja otan huonosti vastaan muodollisuuksia, tyhmiä käskyjä tai kontrollia. Toisaalta, tai juuri siksi, päädyn sitten mukana kaikenlaiseen harrastuksellis-hallinnolliseen puuhasteluun.

Yliopiston piirissä paitsi luin kirjoja ja kävin luennoilla, myös toteutin hallinnollista suuntautumistani, taistelin yliopistopolitiikassa, hankin pikakurssin kiinteistösijoittamisessa ja yritysten hallitustoiminnassa ylioppilaskunnan firmoissa ja niin edelleen.

En missään vaiheessa ollut tietenkään täysin tyytyväinen mihinkään – vaadin yliopistoa olemaan rohkeampi, vaalimaan antiikin oliivilehtojen ideaaleja, ottamaan uuden yliopistolain jälkeinen tilanne tiukemmin omiin käsiin, sekä olemaan vähemmän rohkea esimerkiksi väitöskirjantekijöiden laskuttamisessa, mutta näin jälkeenpäin moni asia oli kuitenkin myös aivan kohdallaan.

Kiitos siis Helsingin yliopisto – ja hei hei keisarillinen Aleksanterin-yliopisto, tervetuloa Yhteiskunnallinen korkeakoulu. Jatkan akateemista työtäni seuraavaksi Tampereen yliopistolla, kuten yllättävän moni muukin tässä huoneessa olijoista on toiminut. Moikkailaan kun tavataan.

Sitten muutama sana sosiologiasta yleisesti.

Mielestämme olemme saapuneet sosiologian kriisin kriisiin. Sosiologian on sanottu ainakin koko 2000-luvun olevan kriisissä, joka liittyy jollain tavalla siihen että emme enää ole arvostettu tai kiinnostava tieteenala tai jotain sinnepäin.

Kun eilen aamulla tuijottelin hesarin aukeamaa jolle levisi naamani ei pelkästään yhtä, vaan jopa kahden kerran, minun oli vaikeaa ajatella tämän tieteenalan olevan jossakin erityisessä kriisissä. Jopa täysin päinvastoin.

Koen, että sosiologia on tarjonnut minulle äärimmäisen toimivia välineitä nykyisen politiikan, yhteiskunnan ja kulttuurin analysoimiseen, ja kun analyysit ovat tulleet johonkin tulokseen, media ja päättäjät ovat olleet niistä verraten kiinnostuneita. Koen, että käynnissä on vireitä teoreettisia keskusteluja, jotka edistyvät ja edistävät maailmaan. Ja koen, että sosiologian opinnoistani on ollut äärettömän paljon hyötyä – oli tehtävänä sitten selvittää kylterien ja teekkarien pohjimmiltaan heimoeroista johtuvia riitoja, tehdä kansanedustajia, suunnitella Greenpeacen kampanjoiden ydinviestejä tai ymmärtää videopelien toiminta- ja rahastusmekaniikkoja.

Sosiologian erityisyys on, että kaikki mitä tällä alalla opimme, muuttuu välittömästi omassa mielessämme yleissivistykseksi. Meidän on aika lopettaa itsemme vähättely ja astua rohkeasti esiin.

Minä tiesin aina haluavani elää lukemalla, kirjoittamalla ja puhumalla. Tähän mennessä se on sujunut hyvin. Kuten varmaan tiedättekin, olen melko lyhytjännitteinen, nopeasti kyllästyvä, isolla pensselillä maalaava ja äärimmäisen sosiaalinen. Ylä-asteella äidinkielen opettajani voivotteli, ettei siirtäisi minut mielellään omaan koppiin etten puhuisi niin paljon tunneilla – ja samaan hengenvetoon totesi, että sekään ei todennäköisesti auttaisi, sillä silloin puhuisin seinille. Hän ei ollut väärässä – tällaisia ongelmia minulla on ollut koko opinto-urani aikana.

Minä olen siis omasta mielestäni nopea, piikikäs, kärsimätön, suurpiirteinen ja äärimmäisen sosiaalinen seinille pulputtaja. Oli siis kaikin puolin ilmeistä, että päätyisin ammattiin, jonka keskeisiä elementtejä ovat hitaus, kankeus, pikkutarkkuus ja yksinäisyys.

No, oikeasti tämä ei tietenkään ole niin kankeaa tai yksinäistä kuin pahimmilla hetkillä tuntuu. Esimerkiksi tänään minut ympäröi joukko mitä säkenöivimpiä kollegoita, ystäviä ja rakkaita. Kiitokset teille kaikille. Lisäksi tämä työ tarjoaa sellaisia ällyllisiä haasteita ja vapauksia, ettei mikään toinen ammatti.

(tähän väliin kymmeniä kiitoksia ja nyyhkytarinoita)

Lopuksi

Kaikki päättyy aikanaan – niin myös väitöskirjatyö. Olen tyytyväinen, prosessi on valmis ja lopputuote oli vallankin kelpo.

Asiat eivät kuitenkaan pääty yksin. Kuten karonkkapuheessa totesin, väitöskirjan myötä päättyvät myös opintoni Helsingin yliopistolla. Aloitan joulukuun alussa työt Tampereen Yliopistolla, joten samalla poistun alma materistani. Sanotaan näkemiin, ei hyvästi.

Samalla “päättyy” tämä blogi, sikäli kun mikään, joka on ollut epäaktiivinen näin pitkään nyt ylipäätään voi enää “päättyä”. Uusi yliopisto tuo mukanaan uudet verkkosivut, ja ne todennäköisesti uuden blogin, aikanaan. Verkkokirjoittaminen oli tärkeää, ja varsinkin 2010-2013 keskeisiä kirjallisen toimintani kanavia. Väitöskirjan viimeisen vuoden aikana energia ei riittänyt, ja samaan aikaan pitkät Facebook-statukset ylipäätään nousivat keskeisemmäksi internet-tekstin kanavaksi. Kiitoksia siis myös näistä melkein kymmenestä vuodesta (avasin tämän blogin syksyllä 2007) tällä verkkopresenssillä.

Kaikki virtaa, seuraavaksi johonkin uuteen asentoon.

(tämän merkinnän kuvista kiitos Senja Laakso, Kaisa Eranti, Tuukka Ylä-Anttila sekä Save Vartiosaari-liikkeen Facebook-sivu.)