Autopaikka, tuo peruspalveluista tärkein

Parkkiluolan rakentaminen Helsingin Jätkäsaareen maksaa 54 miljoonaa euroa. Jaettuna kaikille asunnonomistajille tämä tarkoittaa 550 euroa per neliö. 30 neliön asunnon hinta nousee noin 20 000 euroa, 70 neliön peruskolmion jopa 47 000 euroa. Tämä ilman arvonlisäveroa.

Melko kallista, varsinkin jos on keskimääräinen helsinkiläinen. Helsingissä 55% asuntokunnista ei ole lainkaan autoa (kuvaaja Martti Tulenheimon), kantakaupungissa luku on jopa 60-70 prosenttia ja Kalliossa 80 %. Pelloille ja tyhjille kentille autojen pysäköiminen on halpaa, kaupunkiin kalliimpaa. Pitää porautua syvälle kiveen ja rakentaa parkkihalleja korkealle taivaaseen, jotta myös ihmisasumukset mahtuvat sekaan.

Kyse on kuitenkin huomattavasti asumisen hintaa isommasta asiasta. Mikäli asumisen hinnan pitäminen järkevänä olisi Helsingissä politiikan keskiössä, autopaikkoja ei todellakaan rahoitettaisi tällä tavalla.

Kyse on arvoista – siitä, mitkä ovat ne palvelut, jotka tässä yhteiskunnassa on turvatta jokaiselle, varallisuudesta riippumatta.

Kaupungit ovat kivestä hakattua ja teräksestä taivutettua yhteiskuntamuotoa ja valtaa. Ja kivi on kauan: me kirjoitamme kaikkein kestävimmän testamenttimme arvoistamme siihen  kaupunkisuunnitteluun, jota teemme. Tämä havainnollistuu parkkipaikoissa erittäin selvästi. Kerralla tehdään ratkaisuja, jotka muuttavat kaupunkikuvaa vuosikymmeniksi. Asuntomarkkinoiden hetkellisen tilanteen vaikutus on oikeastaan pieni sen rinnalla.

Tekemällä parkkipaikkojen rakentamisesta pakollista jokaiselle alueelle ja vieläpä pakottamalla kaikki alueen asukkaat maksamaan tämän kustannuksen tasan riippumatta siitä, käytetäänkö autopaikkaa vai ei, edistetään tiettyjä poliittisia arvoja.

Parkkipaikkojen rakentamisen rahoittaminen jakamalla se tasan kaikkien alueen asukkaiden kanssa on saman tyyppinen ratkaisu kuin terveydenhuollon rahoittaminen verovaroista, äitiyspakkauksen lähettäminen kaikille lapsille tai maksuton koulutus.

Kokoomuksen mielestä siis jokaisella Jätkäsaarella pitää olla subjektiivinen oikeus autopaikkaan (tai ei tietenkään kokonaan omaan autopaikkaan, vaan tiettyyn prosenttiosuuteen siitä). Sillä on toki hyvätkin puolensa – muuten Jätkäsaaren autopaikat varmasti olisivat varakkaamman kansanosan erityisoikeus.

Näin jätkäsaarelaisten autopaikka nousee samanlaiseen asemaan suomalaisen yhteiskunnan arvoasteikossa kuin terveyskeskukset (joudut maksamaan niiden ylläpidosta vaikka olisit Suomen Tervein Ihminen), yliopistokoulutus (kustannukset kaikkien kesken, maistereita vain osasta) ja äitiyspakkaukset (lapsettomat maksavat samat verot kuin lapsellisetkin).

Siis meillä pitää olla mahdollisuus saada hoitoa sairauksiimme, kouluttautumiseen, lastenhankintaan ja …autopaikkaan?

Tämäkö on se periaate, jonka haluamme hakata kiveen ja taivuttaa teräkseen?

Toki kaikista palveluista voidaan sanoa, että niistä on hyötyä myös niille, jotka eivät niitä käytä. Koulutus nostaa koko kansakunnan henkistä tasoa, kehittää kulttuuria ja ehkä myös parantaa jotain, mitä kutsutaan kilpailukyvyksi. Kukaan ei tiedä etukäteen, sairastuuko. Ellei joku saisi lapsia, ei kohta olisi enää ketään.

Autopaikkaa, tai oikeutta parkkeerata auto lähelle kotiaan, on vaikea pitää samanlaisena julkishyödykkeenä, josta kaikkien on yhdessä maksettava. On vaikea ajatella, että autottomalle helsinkiläiselle olisi erityistä hyötyä jätkäsaarelaisen autopaikasta, pikemminkin päinvastoin. Jätkäsaaressa kun ei myöskään ole omia asuntomarkkinoitaan, vaan tällaiset operaatiot nostavat asuntojen hintoja koko kaupungissa.

Markkina-argumentit ovat kuitenkin aina toissijaisia kun puhutaan arvoista. Myös kokoomukselle. Tämän paljastaa Tatu Rauhamäki, kaupunginhallituksen tuleva puheenjohtaja: “(autopaikkojen hinta)taso on suhteellisen korkea, mutta on hyvin vaikea kuvitella, että tekisimme sellaista asukasvalintaa, ettei Helsingin uusilla alueilla asuisi lainkaan autonomistajia.”

Sellainen tilanne siis, jossa autonomistajat itse rahoittaisivat parkkipaikkansa, ei ole mahdollinen. Tässä nimenomaisessa tilanteessa ei ole kysymys valinnasta autottomuuden ja autojen käytön välillä (mikä olisi oma kiinnostava tilanteensa), vaan keskustelusta yhteiskunnan peruspalveluista. Ovatko autopaikat sellainen palvelu, jonka saatavuus Helsingin pitää tulontasauksilla varmistaa?

Käytännössä nämä tulonsiirrot vielä kulkevat köyhemmiltä rikkaammille. Autoja omistavat harvemmin työttömät, maahanmuuttajat, opiskelijat ja pienituloiset . Käytännössä siis yhteiskunnan pienituloisimmat maksavat autopaikoista kaikkein eniten, saamatta siitä itse mitään hyötyä. Suhteellisesti vaikutus on vielä suurempi: mitä pienemmät tulot, sitä suuremman osan tuloista autopaikan kustannus muodostaa. Tässä olisi demareille pohtimista.

Mutta tärkeintähän on, että meillä kaikilla on erottamaton oikeus autopaikkaan.

(Kiitokset Martti Tulenheimolle, Ville-Veikko Mastomäelle ja Jussi Nuortimolle kommenteista ja avusta!)

Kuntauudistuksen lähtökohdat väärät!

Hallituksen sopivasti presidentinvaalien jälkeen esiintuoma ehdotus Suomen tulevaksi kuntakartaksi on rakenteellisesti virheellinen. Siinä ehdotetaan nykyisestä kuntajaosta dramaattisesti poikkeavaa järjestelmää. Mikäli ehdotuksen rakenteelliset virheet korjattaisiin, olen varma, että ehdotus näyttäisi täysin erilaiselta kuin tällä hetkellä.

Selvityksessä ehdotetaan nykyisen kuntakartan rankkaa karsimista ja useiden perinteisten kuntien lopettamista ja liittämistä naapurikuntiin – jotka usein ovat kunnan ikiaikaisia vihollisia. Kuntaliitokset epäonnistuvat usein, sillä lähipalvelut katoavat, lasten koulumatkat pidentyvät, muinaiseen kantasuomalaisuuteen perustuvat identiteetit murtuvat ja huono moraali valtaa maan. Syntyvät suurkunnat ovat väistämättä hallinnollisia mörköjä vailla orgaanista perustetta.

Koko kuntauudistus pitäisikin tehdä aivan toisella tavalla, aivan erilaisilla tavoitteilla. Tässä on oma vaatimaton ehdotukseni:

Kuntauudistuksesta kaupunkiuudistukseen!

Kuten tässäkin blogissa on aiemmin todettu, nykymaailma ei suinkaan toimi maalaispitäjien, seurakuntien tai viljelysalueiden mukaan. Kaupungit ne ovat, jotka maailmaa pyörittävät. On aivan helvetin sama, onko Suomessa 300 vai 70 “kuntaa”, jos kunnat joka tapauksessa koostuvat pääosin puusta ja pellosta ja asukkaat on ripoteltu pitkin poikin metsiä. Sillä on väliä, montako elinvoimaista kaupunkikeskusta meillä on.

Niinpä ehdotankin, että unohdamme näpertelyn kuntien määrän kanssa ja suosiolla luovumme “lähipalvelujen” tuottamisesta pusikoihin ja pajukoihin. Tulevaisuudessa valtio voisi rahoittaa jonkin asuinkeskuksen palveluja ainoastaan, mikäli asuintiheys alueella olisi riittävän korkea. Raja voitaisiin vetää vaikkapa 20 000 asukkaaseen, sellaiseen mukavaan pikkukaupunkiin.

Kaupungit synnyttävät ideoita ja edistystä.

Kukin saisi edelleen asua missä lystää, mutta terveydenhuolto, koulut, poliisit ja muut keskittyisivät ihmisten lähelle. Tämä tuottaisi tiiviimpää yhteiskuntarakennetta, vähemmän ilmastokuormittavaa elämää koko maassa, lisää työpaikkoja palvelusektorilla, lisää taloudellista toimeliaisuutta koko Suomeen…

Näin voitaisiin todella taata lähipalvelut kaikille.

Lopuksi vastaukset usein esitettyihin kysymyksiin.

“Mutta koko maa on pidettävä asutettuna!” Ei ole. Ja! Näitä uusia kaupunkeja syntyy kuitenkin sinne tänne.

“Tämä on silkkaa fasismia! Ihmisten on saatava asua missä he haluavat!” Ja he saavat. Pitää vaan tehdä selväksi, että tietynlainen elämänmuoto on tulevaisuutta ja tietynlainen menneisyyttä.

“Tämä ehdotus tuhoaa lopullisesti maaseudun ja Suomalaisen Elämänmuodon!” Se on koko uudistuksen eksplisiittinen tarkoitus.

Näpertelyä

Kiitokset kuvan tuunaamisesta ja oikoluvusta Pekka Tolvaselle.

Kulttuuri ja talous: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia!

(Guggenheim-säätiö julkaisi 24.9. uuden ehdotuksen Helsingin mahdollisesta Guggenheim-museosta. En päivittänyt tekstiä, sillä olennaisilta osin argumentit ovat samat. Diili on laskettu hieman Helsingille edullisemmaksi, mikä osoittaa nyt ainakin sitten hilaustaitoa kaupungilta.)

Miksi Helsinkiin halutaan rakentaa Guggenheim-brändin taidekeskus? Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole kulttuuriprojekti. Guggenheimissa olisi varmasti vuosittain monta kiinnostavaa taidenäyttelyä – mutta niin on Kiasmassa ja Ateneumissakin. Näyttelyt saisi kyllä pienemmälläkin rahalla. Helsingin taidekentän piristäminen ei tarvitse 200 miljoonan euron investointia.

Ei, Guggenheim-projektissa uskotaan kulttuurin muuttuvan rahaksi. 

Kuva lainattu Nuppu Stenrosilta
Kuva: Nuppu Stenros

Koko G-operaatio lähtee liikkeelle ajatuksesta, että tällaisen talon rakentaminen Helsinkiin olisi taloudellisesti kannattavaa. Että kaupungin kannattaisi kaataa Guggenheimiin rahaa kottikärryillä, sillä sitä tulisi takaisin rekalla.

(Tästä näkökulmasta on muuten aivan sama, onko säätiön ehdottama diili kuinka kannattava tai kannattamaton Guggenheim-säätiölle itselleen. Huonoa diiliä ei tietenkään kannata tehdä, mutta Helsingille riittää, että sen viivan alle jää plussaa.)

G-operaation taustalla on aistittavissa Richard Floridan ajatuksia kirjasta ”Rise of the Creative Class”. Florida lähtee siitä, että jälkiteollisessa yhteiskunnassa talouden vetureina toimivat luovien alojen ja it-alan yrityket ja ihmiset. Nämä taas sijaitsevat aina kaupungeissa pikemminkin kuin maaseudulla – ja vieläpä aivan tietynlaisissa kaupungeissa. Luovat ihmiset haluavat ympärilleen paljon toisia luovia ihmisiä, monenlaisia elämäntapoja hyväksyvän ilmasto ja kiinnostavaa puuhailtavaa. Taloudellinen toimeliaisuus seuraa kulttuurista kiinnostavuutta. Florida kirjoittaa homojen määrästä ja vilkkaasta yöelämästä, yliopistoista ja taide-elämästä.

Helsingissä on siis ymmärretty, että rahaa tehdään tulevaisuudessa kulttuurilla. Sääli vaan, että koko G-projekti perustuu aivan liian alkeelliselle ymmärrykselle siitä, miten rahaa tehdään kulttuurilla. Turismi on 1900-luvulla (massamitassa) keksitty ilmiö, jonka soisi myös sinne jäävän. Miksi helvetissä Helsinki haluaisi lisää turisteja?  Turistit tulevat vyölaukkuineen, kameroineen ja olkihattuineen ja muuttavat kaiken aidon ja kiinnostavan muoviseksi ja banaaliksi.

Ei. Mikäli tavoitteena on tehdä rahaa kuvataiteella ja kaupunkikulttuurilla, turistien sijaan on houkuteltava maahanmuuttajia. Ja nimenomaan sellaisia maahanmuuttajia, joita täytyy houkutella. Yrittäjiä. Taidemesenaatteja. Nuoria urbaaneja ammattilaisia. Globaalia, boheemia luovaa luokkaa. Ei käymään eksotiikan toivossa pikaisella museovisiitillä vaan asumaan, tekemään duunia, yrittämään, lisääntymään.

Kuten vanha urbaani sananlasku sanoo: ”Kutsu turisti käymään ja myy sille tikkari. Kutsu juppi asumaan ja myy sille omakotitalo ja 50 prosentin tulovero.”

Niinpä Helsingin tavoitteena pitäisikin olla tehdä kaupungista Berliinin pohjoispuolen kiinnostavin ja paras paikka asua. Tehdä Helsingistä sellainen paikka, jonne muutetaan Pietarista. Sellainen paikka, jonne muutetaan Tukholmasta ja Kööpenhamista, koska ”kaikki on nyt Helsingissä”. Paikka, jonne rikkaat kiinalaiset lähettävät lapsensa kouluihin. ”Euroopan sillanpääasema”, jos sallitte.

Tähän ei yksi Guggenheim riitä.

Tarvitaan muutosta tapahtumissa, muutosta asumisessa, muutosta liikenteessä. Tarvitaan paljon pientä kulttuuria ja paljon suurta kulttuuria. Tarvitaan Aalto Entrepeneurship Societyn hulluja ja riskirahasijoittajia. Tarvitaan Ravintolapäivä ja Kallio Block Party. Tarvitaan Kirjapäivä ja Pihlajamäki Hill Party ja Suvilahti gourmet-gasmi ja Olympiastadionin teatterifestivaali ja konserttilaiva ja… Kaikenlaista tällaista. Osa näistä tapahtumista syntyy itsestään, osa vaatisi vähän innostusta. Juuri nyt Helsingin kaupunki voisi saada todella paljon irti kansalaisten aktiivisuudesta panostamalla vähän rahaa.

Sanotaanko 140 miljoonaa euroa, yhden Guggenheimin verran.

Kaiken tämän kiinnostavan ruohonjuuritason toiminnan lisäksi tarvitaan vielä se varsinainen Guggenheim. Tällaisia kaupunkikulttuurin muutoksia ei kannata jättää hipstereiden suustasuuhunmarkkinoinnin varaan. Tarvitaan fallos, tarvitaan kaupungin uuden potenssin symboli. Muutoksen airut, johon kiteytyy kaikki se manna josta kaupungin kadut tulvivat. Tarvitaan suunnaton hunajapurkki paraatipaikalle.

Näinhän Bilbaossakin tehtiin. Ei siellä mitään museota rakennettu vaan keksittiin koko kaupungin olemassaolon tapa uudestaan.

Eli siis: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia. Yhden seisomaan ylväänä kaupungin silhuetin päällä, pontevana ja mahtavana, symbolisena. Ja toisen, sen tärkeämmän, tasaisesti levitettynä kaupungin kaduille, joka kolkkaan ja porttikongiin.

 

Oma etu ja läpiporvarillistuva Kallio

Kun muutin Katajanokalta Kallioon, tajusin jotain syvällistä kaupungista. Katajanokka on joka tavoin mukava ja lähellä keskustaa sijaitseva paikka – mutta joka tapauksessa pohjimmiltaan lähiö, jonka ostari on Stokka. Kallio puolestaan on olemukseltaan huomattavan erilainen paikka. Täynnä ihmisiä, toimintaa ja tapahtumaa, espressokioskeja ja alan miehiä. Alasta riippumatta.

Kallio myös gentrifioituu, eli siirtyy halvoista räkälöistä mainittuihin espressokioskeihin – keskiluokkaistuu, mukavoituu, “menettää särmäänsä”, tulee vähemmä vaaralliseksi.

Käytännössä tätä gentrifioitumisen etenemistä voi tarkkailla Kaarlenkadulla, joka on kotikatuni. Karhupuisto on kehityksen parhaita esimerkkejä, ennen alan miesten yksinomaan kansoittama, (ehkä) 2000-luvun alussa kunnostettu ja putsattu, nykyään kesät täynnä kukkaistutuksia ja homojen espresso-lippakioskia, joka myy San Pellegrino-vettä.

Kaarlenkatua pitkin sama kehitys hiipii eteenpäin. Kahvila Villipuutarha avasi joitakin vuosia sitten, viime vuoden puolella taloni toinen helmi, Kallion Kulma (joka tunnettiin siitä, että vaikka Roskapankkiin ei olisi enää päässytkään, Kulmaan kyllä pääsi), lopetti, sillä taloyhtiö halusi “arvolleen paremmin sopivan vuokralaisen”. Tilalle avattiin Cafe Cardemumma, “Herkuttelijan keidas Kalliossa”.

Kysyttiin, että gentriofioituuko koko Kallio. Muuttuuko Kallio pelkäksi hipsterien mekaksi, nousevatko asuntojen arvot, tuleeko lisää espressopaikkoja, kallistuvatko pitsat? Vastasin luennoilla oppimastani, että ei. Asunnot ovat liian pieniä, jotta niiden hinnat voisivat nousta oikeasti ja lisäksi alueella on aivan liian hyvä  infrastruktuuri kaikenlaiselle sekalaiselle ihmisten aluskasvillisuudelle. On kolme leipäjonoa, Diakonissalaitos, vastaanottokeskus, Alko ja piritori.

Väärässä olin: minun viereisen talon asukkaat häätävät Heikki Hurstin leipäjonoa. Gentrifioituminen etenee pitkin pitkin Kaarlenkatua ja yksiöiden hinnat nousevat nousemistaan.

Kirjoitin keväällä sosiologian graduni NIMBY- eli Not In My Back Yard -ilmiöstä. Gradussani  tutkin, miten erään toisen kaupunginosan (Etelä-Haagan) asukkaa vastustivat alueensa kaavamuutosta, jonka tarkoituksena oli ainoastaan tiivistää alueen olemassaolevaa rakennetta, rakentaa lisää keski- tai ylemmän keskiluokan perheasuntoja alueelle, jossa niitä jo on.

Erityisesti tutkin oman edun ja yhteisen hyvän suhdetta asukkaiden argumentaatiossa. Yksi keskeisistä tuloksistani oli, että noin puolet haagalaisista vetosi kaavamuutosta vastustaessaan pelkästään suoraan omaan etuunsa, muotoilematta argumenttiaan minkään yleisen hyvän periaateen kautta. Esimerkiksi oman ikkunasta näkyvän maiseman menetystä pelättiin. Graduni on luettavissa täällä.

Tulos oli hivenen yllättävä – olisi voinut kuvitella, että Suomi on maa, jossa omaa asiaansa voi ajaa helpommin vetoamalla johonkin yhteiseen hyvään, vaikkapa lasten turvallisuuteen tai asuinalueiden itsehallinnon mahdollisuuteen. Tämä sama toistuu kuitenkin myös kalliolaisten nimbyjen puheissa:

Leipäjonon läheisyydessä asuvat ovat valittaneet esimerkiksi humalaisten jonottajien käyttäytymisestä. Eräs asukas kertoo, että leipäjono oli laskenut hänen asuntonsa arvoa 20 000 eurolla. (via HS)

Suomi on siis maa, jossa on hyväksyttävää ja toimivaa HÄÄTÄÄ KAIKKEIN KÖYHIMPIÄ AUTTAVA HEIKKI HURSTIN LEIPÄJONO OMAN ASUNNON ARVON LASKEMISEN TAKIA.

Eipä sillä, totta kai tämä huolestunut kalliolainen on oikeassa. Miksi juuri hänen pitäisi olla muita solidaarisempi? Miksi juuri hänen pitäisi maksaa se kuvitteelllinen 20 000 euron hinta siitä, että kaikkein köyhimmät saavat leipäpalansa? Ajatus on “looginen”, vaikka kuulostaakin minun korviini täysin hirvittävältä ja epäinhimilliseltä.

Niinpä päivitänkin ennustettani Kallion suhteen. Kallio gentrifioituu seuraavaksi Etu-Töölöksi kahdessakymmenessä vuodessa. Tässä välissä kaupunginosaa odottaa erittäin mukava vaihe, jossa halpa pitsa vähitellen korvaantuu keskihintaisella sushilla. Leipäjonot ja muut esteettiset haitat siirretään laitakaupungille. Samalla ympyrä sulkeutuu: Etu-Töölö rakennettiin aikanaan virkamisten asuinalueeksi ja Kalliota samaan aikaan työväen alueeksi. Yhteiskuntaluokat yhtyvät viimein.

Missä Heikki Hursti tulevaisuudessa jakaa leipää sitä tarvitseville, sitä en tiedä.

Vallatkaamme Espoo

Kirjoitin noin vuosi sitten kuntien kilpailusta hyvistä veronmaksajista, joka alkoi saamaan melko makaaberejakin piirteitä. Yririn olla satiirinen ja ivallinen ja näpäyttää oikein sinne, missä tuntuu: Eikö kannattaisi mielummin vaan saman tien yrittää heittää niitä huonoja ulos.

No.

Parodia oli jälleen kerran mahdotonta: Espoossa ilmeisesti sanotaan kodittomille vaan railakkaasti, että tervemenoa Helsinkiin.

Kaksi vaihtoehtoista tulkintaa: joko pitäisi hyökätä Espooseen ja pakkoliittää ne Vantaaseen ja koko roska Helsinkiin, tai sitten kuntien rahanjakomallia ja valtion puuttumista sosiaalipalveluiden hoitamiseen pitäisi uusia rankalla kädellä. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta. Kaikista karmaavinta on, että Espoo toimii taloudellisessa mielessä täysin rationaalisesti. Espoolle on pelkästään haittaa jokaisesta alkoholistista, ja sen olisi tyhmää hoitaa niitä itse,  jos Helsinki kerran huolehtii kaikista. Se on täysin kylmää ja sairaalla tavalla epäinhimillistä, mutta kassavirran kannalta fiksua.

Vielä karumpi seuraus toki on, että oikeastaan siis kenenkään ei kannattaisi huolehtia asunnottomista alkoholisteista. Todennäköisyys, että sieltä noustaisiin tuottavaksi kansalaiseksi lienee melko pieni.

Näin ei saa olla. Sitä, millä tavalla kuntien välinen rahanjako pitäisi hoitaa, en vielä tiedä, mutta olen lähes varma, että näin pienet kunnat näin suurella taloudellisella autonomialla varustettuna saavat aikaan yhä syvenevää eriarvoistumista.

Se pyörii sittenkin!

Kirjoitin 9.10.2008 ehkä hiukan vittuillen kuntien tavasta kilpailla keskenään hyvistä veronmaksajista – ajatuksena, että samantienhän kannattaisi keskittyä ainoastaan huonojen poistuuppaamiseen. Saattaisi tulla halvemmaksi.

Heittelin siinä samalla hieman Richard Floridaa lainaavaan ajatuksen, että oikeastaan kaupunkien kannattaisi houkutella asukkaikseen trendikkäitä homo- ja lesbopariskuntia, koska ainakin vielä toistaiseksi ne lienevät useimmiten lapsettomia ja työssäkäyviä. Unelmaveronmaksajia, suorastaan.

Tässä on Helsingin virallisten matkailusivujen HLBT-osio. Mä sanon vaan, että niinpä niin.

(tarkennuksena siis vielä, että mun mielestä on ihan hauska ja hyvä idea, että Helsinkiä markkinoidaan erikseen myös HLBT-matkailijoille.)

Ratkaisin Helsingin talousongelmat

Olen pitkään kelaillut, että miten Helsingin talousongelmat oikein saisi ratkaistua. Tänään se tuli, elegantti ja ehkä hiukan myös kontrovertti vastaus. Ensin taustaa.

Helsingin talous on heikoilla (ainakin suhteessa siihen, millaisessa kunnossa sen periaatteessa pitäisi olla). Siihen on ensisijaisesti kolme syytä:
a) kuntien valtionosuusjärjestelmän 2000-luvun alussa tapahtunut muutos, eli nykyään Helsinki maksaa muiden kuntien menoja,
b) se, että kunnallisvero kohdistuu vain ansiotuloihin ja helsinkiläiset saavat muita kaupunkeja suuremman osan tuloistaan pääomatuloina,
c) ehkä tärkeimpänä, kukin kunta vastaa itse sosiaali- ja terveystoimensa menoista ja koko palvelujen järjestämisestä, ja Helsinkiin valikoituu keskimäärin enemmän tällaisia palveluja tarvitsevaa porukkaa kuin vaikka läntisiin tai itäisiin naapurikuntiin. (Syitä tähän on monia, mm. kerrostalovaltaisuus ja Espoota merkittävästi korkeampi sosiaalisen asumisen osuus.)
Kukin kunta saa siis tulonsa alueellansa vakituisesti asuvien (tai ainakin kirjojaan pitävien) ihmisten palkoista maksettujen verojen mukaan, ja jos joku saa liikaa ja joku liian vähän, valtio tasaa.

Keskustelussa on hyväksytty lähes tosiasiaksi, että kukin kunta “kilpailee hyvistä veronmaksajista”, eli sellaisista kahden lapsen insinööriperheistä, jotka tienaavat yksityisen sektorin keskipalkkoja tai vähän yli. (Jännittävänä huomiona kuntienhan kannattaisi varmaankin houkutella ensisijaisesti [edelleen valitettavan usein] lapsettomia homo- ja lesbopariskuntia. Jostain syystä yksikään kaupunki ei ole vielä aktiivisesti lähtenyt tähän… Vaikka Rovaniemi voisi repäistä.)

Entäs jos toimenpide-ehdotuksen kääntää toisinpäin: sensijaan, että houkutellaan vähitään rivitaloa mieliviä ylemmän keskiluokan tylsimyksiä kunnan alueelle asumaan, pyrittäisiinkin aktiivisesti eroon tietystä väestönosasta. Tarkoitan nyt lähinnä työttömiä alkoholisteja, ennen kaikkea asunnottomia työttömiä alkoholisteja. Ne kun eivät juuri kontribuoi kaupungin verokertymään, mutta käyttävät kallisarvoisia sosiaali- ja terveyspalveluja sitäkin enemmän. Tai oikeastaan yhä sairastavammat ja sairastavammat vanhukset  seniorit kuuluvat tähän ryhmään myös, niihin menee rahaa varmaan vielä vähän enemmänkin.

Samaan aikaan moni kunta kärvistelee muuttotappion kanssa. Varmasti monesta Pohjanmaan ja Lapin kunnasta saisi aika halvalla kokonaisia kerrostaloja. Helsingin todennäköisesti kannattaisi ostaa niitä massana pois joillakin miljoonilla ja kaivaa kaikki ne alkoholisti-jampat ja Jamppiinat puskistaan ja höperöt mummelit koloistaan, iskeä kourana menolippu Posiolle ja avaimet uuten kotiin. Sanoa, että muuta sinne, ei tarvitse koskaan maksaa asumisesta mitään. Aivan varmasti todella moni tarttuisi tilaisuuteen.

Kertainvestoinnista saattaisi tulla mittavahko, mutta varmasti vuositasolla päästäisiin miljoonaluokan säästöihin jo ihan työttömyyspäivärahojen, sairaalakäyntien ja vanhojen ihmisten vuodehoitopaikkojen vähäisemmän käytön takia. Helsinki voisi rauhassa keskittyä Kunnon Ihmisten asioiden hoitamiseen. Ja Jamppakin saisi vuosien jälkeen katon päällensä. Pitäisi operaatio vielä ajoittaa ennen ensimmäisiä pakkasöitä.

Ja mikä vielä parempaa, aivan varmasti jostain löytyy jokin herkullinen EU-rahasampo, joka mielellään tukisi haja-asutusalueiden ja muuttotappiokuntien elvytysliikettä joillakin miljoonilla. Ei tarvitsisi edes maksaa niitä lippuja itse!

Joku Posio saattaisi tykätä vähän kyttyrää, jos kunnan asukasluku kasvaisi yhtäkkiä vaikka sano 3000 elämäntapa-alkoholistilla, mutta hei, se on vaan kuntien reilua kilpailua hyvistä veronmaksajista.

Vieläköhän ehtisin kunnallisvaaliehdokkaaksi?

Kaupunkiviha ja kepuviha

Tarjoan oman nopean räkäisyni Matti Vanhasen suuntaan. Koko internet on kiivaaseen tahtiin tuominnut Mazan täysin älyttömät, jopa nolostuttaavn väärillle faktoille ja huonoon ymmärrykseen perustuvat visiot pääkaupunkiseudun kuntarakenteesta. Vanhasen ovela mediastrategia vaan on purrut taas: kaikki kiinnittävät huomiota siihen, että Mza laskee väärin hiilidioksidivaikutukset eikä ymmärrä mitä se tarkoittaa, että jossakin asunnot ovat kalliita, mutta melko harva ottaa puheenvuoron ideologista osuutta tarkasteluun.

Vanhanen nimittäin edustaa tässä asiassa tanakasti perinteistä kepulaista kaupunkivihamielisyyttä. Tuollaisessa “hajakeskitetyssä” (Anteeksi vaan, mutta mitä vittua? Joko se on hajautettu tai sitten se on keskitetty, ja tää malli niin on hajautettu. Jälleen kerran: terminä hajakeskitetty on suunnilleen yhtä toimiva kuin lypsävä ori) mallissa nimittäin ei ole pelkoa, että pääsisi syntymään minkäänlaista kaupunkikulttuurin tyyppistäkään.

Nurmijärvellä ei voi käyskennellä. Nurmijärvellä ei voi tuntea suurten ihmisjoukkojen moraalisesta paineesta vapauttavaa vaikutusta. Nurmijärvellä tuskin on yhtään hyvää ravintolaa, tai ainakaan yhtään levykauppaa, josta saisi vaikkapa hyvää jatsia vinyyleinä. Nurmijärveläiset eivät automaattisesti kehity liberaaleiksi ja suvaitsevaisiksi, toisin kuin kaupunkien ihmiset tällaisissa maissa normaalisti kehittyvät.

Ja mikä tärkeintä: nurmijärveläiset äänestävät keskustaa. Keskustassa asujat eivät. That’s all, folks, kuten sanonta kuuluu.

Kiitos taas tästä, Matti Vanhanen.

(pitäisiköhän tätä blogia ruveta pitämään kokonaan suoraan Vanhaselle?)

Makee talo

Kerrankin joku onnistui jossakin!
(miten niin “pollea pessimismi” on ristiriitainen käsite?)

Kuva sitatoitu www.helsinki.fi/ajankohtaistaKatsokaapa näitä kuvia Helsingin yliopiston tulevasta über-yhdiste-death star -kirjastokompleksista. Loistava, jos saan sanoa. (ja täällähän mä saan.) Toi on sika massiivinen, mutta kuitenkin kevyt, onnistuu maisemallisesta sekä istumaan noihin ympäristön taloihin, mutta kuitenkin samalla nousemaan selvästi niiden ympärille. Jos lähtisi jatkofiilistelemään, voisi ehkä sanoa, että noi kaaret tuossa julkisivussa toistaa melko hienosta sen kadun mutkan muodon.nyysitty www.terasrakenneyhdistys.fi

Eduskunnan lisärakennushan yrittää vähän samaa: muodoillaan ja materiaalillaan se yrittää olla osa ympäristöä. Siinä on samaa tummaa tiiltä kun kadun toisella puolella olevassa talossa, mikä innotalo lienee, ja toisaalta Töölön suunnasta tullessa lasiosa kaartuu hyvinkin taustalla olevaan Kiasman kaarteisiin sopivasti. Se ei kuitenkaan ole ollenkaan yhtä onnistunut ja viehkeä. Okei, paikka on ehkä vähän paha, mutta se joka tapauksessa näyttää melko lailla massiiviselta ja tylsältä. Viivakoodijulkisivukin on vähän turhan monessa talossa, ja sekin oikeastaan paljon makeempana kuntien eläkevakuutuksen talossa Krunassa.kunetien eläkevakuutus, www.lemcon.fi

Tämän saa ihan rauhassa lukea kommenttina meidän oman ylioppilaskuntamme tämänhetkiseen suurhankkeeseen, Leppätaloon tai kolmanteen ylioppilastaloon. Ei arkkitehtikilpailua, ei edes muutaman toimiston kutsukilpailua, vaan suora tilaus joltakin, jollakin perustein. Ja mitä saadaan? Laatikko, jonka siisti asia on yksi lasiseinä jonkalainen on vain jokaisessa viimeiseen kymmeneen vuoteen rakennetussa talossa. En tiedä teistä, mutta mun mielestä se ei ihan pärjää Uudelle eikä Vanhalle. (Joku voisi nyt napista, että ihan samalla tavalla tuon kirjaston siisti juttu on yksi lasiseinä. On kuitenkin olemassa lasiseiniä ja lasiseiniä. Lisäksi kehottaisin katsomaan noita kaarimuotoja tuossa sisäänkäynnin kohdalla, tota holvia. Se on kyllä vähän enemmän kuin pelkkä lasiseinä.)

Nyysitty ylioppilaslehdeltäYlioppilaskunnan olisi ehdottomasti pitänyt järjestää arkkitehtikilpailu ja pyrkiä, vaikka sitten vitun kalliilla, rakentamaan sellainen todella kaupunkikuvaan jäljen jättävä, päräyttävä rakennus, jonka voisi liittää meidän muiden talojen ketjuun. Olin kiinteistöjohtokunnan kanssa tutustumassa kolmannen ylioppilastalon työmaahan, ja kyllä sinne tulee ihan kivoja juttuja, ja se kattosauna on kyllä ihan oikeasti siisti härskeine terasseineen. Mutta ei se sitä perusjuttua muuta miksikään, että kyseessä on ennen kaikkea hukattu mahdollisuus. Vituttaa jo valmiiksi.

Palaan vielä hetkeksi tuohon Kaisa-kirjastoon. Arkkitehdit Jussi Kalliopuska ja Vesa Oiva Anttinen ovat kyllä todella onnistuneet. Näin saadaan ehkä vähän elävöitettyä tuotakin rotanloukkoa. Mesta on pohjimmiltaan todella keskeinen ja potentiaalisesti kiva, mutta siinä on autoliikennettä niin paljon, että hengailu on todella sietämätöntä. Jotain pitäisi tehdä niille tuhansille busseille ja autoille, jotka siitä blastaavat lävitse. Ja en kyllä jää juurikaan kaipaamaan sitä kodin ykköstä. Tutkijoita varmaankin vituttaa, kun niiden suloiset kotikirjastot poistuvat, mutta jos sillä saadaan aikaan tuollaisia vaikutuksia katukuvaan, niin ehkä… Tai sitten ei. Mutta loistava joka tapauksessa. Sinänsä sääli, että sivaritoveri Ilkan toimisto Verstas Arkkitehtien ehdotus tuli “vain” toiseksi. Toisaalta, enpä ole koko duunia nähnyt, että toisin kuin nykyään on tapana, en ehkä kommentoi sitä enemmän.

Jos tästä haluaisi nyt kirjoittaa auki sen yhteiskunnallisen pointin, se kuuluisi seuraavasti: arkkitehtuurin kanssa ei saisi leikkiä, eikä missään nimessä ainakaan sniiduilla. Kaupunkisosiologian professori Matti Kortteinen lainasi luennolla jotakuta, en muista ketä, ja sanoi että Kivi on kauan. Se, mitä rakennetaan, pysyy vähintäänkin kymmeniä vuosia joko pilaamassa tai riemastuttamassa meidän kaupunkikuvaamme. Ja tämä ei missään nimessä tarkoita pelkästään esteettisiä asioita: joku tuollainen kirjasto tuossa kohtaa, huonon kauppakeskuksen ankeiden tilojen tilalla, on paljon enemmänkin kuin makea kaartuva lasi-ikkuna. Ennen kaikkea se, että Fabianinkadulta poistuu se kammoittava parkkitalo tuon jumalaisuuden tieltä, on oikeasti tärkeä asia koko kaupunginosan kannalta.

Mut siis, kuten kaikki tietää, kaikessa on pohjimmiltaan vaan kyse siitä, mikä kolahtaa “tunteellisella” tasolla, ja mikä ei. Ja muhun kolahtaa toi ihan satasella.