Category: kulttuuri

Posted on

Maggie Nelson: Argonautit

Rupesin 2019 alkaen julkaisemaan Facebookkin kirjoittamani kirja-arviot myös täällä verkkosivuilla. Näistä on hyvä tietää, että ne ovat pikemminkin luonnoksia kuin valmiita tekstejä, kirjoitan ne poikkeuksetta ns. ykkösellä sisään, yhdeltä istumalta ilman liiemmin editoimatta. Ajateksella tehdyt arviot sitten erikseen.

On monta palkintokategoriaa, jotka tämä kirjanmittainen omaelämäkerrallinen essee vie kyselemättä kotiin: 1) luontevin teoriankäyttö “kaunokirjallisessa” tuotteessa 2) paras kieli kielen mahdottomuutta käsitellessä 3) lyhin etäisyys anaaliseksin ja Wittgenstein-lainauksen välillä (välissä on kolme lausetta, tapahtumapaikkana kirjan ensimmäinen sivu.)

Kirja on osittain queer-äitiyskirja, osittain meditaatio kehon muutoksista (Nelsonin kumppani käy korjausleikkauksessa ja rupeaa käyttämään testosteronia kirjan tapahtumien aikana), osittain yleisempään kurkottava pohdinta äitiydestä, sodomiasta, taiteesta, kielestä ja sen sellaisesta.

Tekstilaji on ehkä sellainen, mitä tavallaan tekisi mieli itsekin kirjoittaa, mutta tuntuisi suomeksi oudolta – paljon lainauksia Butlerilta, Sedgwickiltä, Deleuzeltä, Barthesilta, ainoastaan tekijät nimeten, ei koko viitteellä. Rohkeaa, mutta toimii kyllä tosi deleuzeläisenä välineenä, kirjan todellakin on kirjoittanut koko joukko ihmisiä.

Nelsonin “positio” kaikkeen on liudentava, määritelmiä kaihtava, määritelmien tarvetta purkava – “olla neutri, joka dogmatismin puristuksessa ja uhkaavassa puolenvalintaan painostavassa tilanteessa tekee uudenlaisia ratkaisuja: pakenee, karkaa, vastustaa, vaihtaa tai kieltää termejä, irrottautuu, kääntää selkänsä”, Barthesia ilmeisesti parafraseeraten. Tai näin hän esittelisi itsensä tutustumisleikissä, sanoisi toteemieläimekseen saukon.

Argonautit on kirjana niin subjektiivinen, että ainoa tapa lukea sitä on myös subjektiivinen. Niinpä totean, että tämä positio on mielestäni aika raskas, ei pelkästään Nelsonilla vaan ylipäätään. Tai toki se on tavallaan ainoa Tosi positio, sillä maailma on niin fucked up, että kaikki kiinteät jaot murtuvat jossain kohtaa. Mutta silti mielestäni jokainen kirjoittaja, joka on rehellinen itselleen, myöntää tekevänsä maailmaan väkivaltaisia viiltoja, käsitteellisiä erotteluja, jakoja. Se on se, mihin kieli kykenee: tätä kuvaa yksi ironisista lempikäsitteistäni, fallogosentrinen. Derrida kuvaa sillä maskuliiniselle annettua etulyöntiasemaa kaikessa merkityksenannossa – että merkityksenanto sanoilla sinänsä on falloksen hommia. Voi olla, että en vain näe ulos fallogosentrisestä maailmastani kaikkea sitä hähmäistä vaginaalista liudentumista.

Kuitenkin, ja tämä seuraava pitää nyt lukea mun omasta subjektipositiosta käsin kirjoitettuna, myös Nelsonin kirja perustuu (toki osittain) tällaiseen jakolinjaan, ja se jakolinja kulkee isyyden ja äitiyden, ellei jopa laajemmin miehuuden ja naiseuden välillä. Kirjassa isyys on poissaoloa: eron takia vieraantunut ja sittemmin kuollut Nelsonin oma isä, hänen kumppaninsa kadonnut biologinen isä joka ei ollut hyvä ihminen ja hiljattain kuollut biologinen isoisä jota ei koskaan tavattu, erilaisten kirjojen hyväksikäyttävät vanhemmat miehet. Äitiys sensijaan on sekä fyysistä että metafyysistä, sekä raskautta ja synnyttämistä että sodomiaa, sekä queeristi itsevalittuja perheitä että “sydämen monisukupuolisia äitejä” joilla Nelson tekee kunniaa hänet häneksi kasvattaneille kirjoittajille, kuten Eve Kosofsky Sedgwickille ja Allen Ginsbergille. Isyys on poissaoloa, äitiys on vaginamystiikkaa (tämä lause on vähän liiottelua, muttei niin paljoa kuin voisi kuvitella.)

Kun tämä ajatus kerran pääsee irti kirjaa lukiessa, sitä on vaikea pysäyttää. Nelsonin kumppanin, butch-taitelija Harry Dodgen, transitioituminen on yksi kirjan aiheista, ja Nelson käsittelee sitä omat pelkonsa jne avaten. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka monessa paikassa kirjan yhdeksi teemaksi ilmoitetaan sukupuolten fluidius ja monimuotoisuus, ei (Nelsonin kuvauksen mukaan) mieheksi tässä kirjassa tulla edes rinnat poistattamalla, parta kasvattamalla, testosteronia käyttämällä ja nimi Harryksi vaihtamalla. En siis missään nimessä halua sanoa, että minä tietäisin kenenkään sukupuolen häntä paremmin, vaan kukin tehköön tavallaan. Mutta Nelson on tarkka, että viittaa kumppaniinsa ainoastaan muunsukupuolisena, tämän mahdollinen mieheys käsitellään melko nopeasti: “kerään niiden joukkueelle tosi paljon pisteitä” toteaa Harry saadessaan neuvolakäynnillä ihailua osakseen, kun isäkin onnistuu. Kaikesta fluidiudesta huolimatta tämän kirjan sukupuolten moninaisuus virtaa naiseudesta muunsukupuolisuuteen asti, ei pidemmälle.

Ja se on tälle kirjalle aivan ok! Kyseessä on subjektiivinen, omaelämäkerrallinen essee, ei sen tarvitse olla mitään muuta kuin mitä se on. Mutta samalla, niin, kirja kertoo äitiydestä eikä vanhemmuudesta, naiseudesta eikä mieheydestä, että ehkä sen tarttumapinta on sitten pienempi minulle, melko tyytyväiselle cisheteromiehelle. (Aina kun luen sanan cis, ajattelen vain ylennettyä c-nuottia. Olemassaoloni soi koko ajan pirteässä D-duurissa tai A-duurissa.) Synnytysjutut eivät sitten kuitenkaan ole minun genreni, vaikka ne eritavalla lukeekin nyt kun on ollut mukana prosessissa, samoin vaikkapa rintapumpun käytöstä Nelson ei ehkä kuitenkaan sano mitään mitä ei tulisi koettua ja jaettua pienen lapsen vanhempana. Ja kun nyt ryhdyin niin sanonpa vielä, että mielestäni Nelson ristiinleikkaa lapsensa syntymän ja kumppaninsa äidin kuoleman tarinoita tavalla, joka on oikeastaan enemmän korni kuin tenhoava, vaikka se hyvin onkin tehty.

Nyt seuraavan sanon sillä uhallakin, että se on vähän well actually -mansplainausta: Nelson ottaa teokselleen nimen antiikin Kreikan mytologiasta – mutta tekee sen väärin! Argonautit purjehtivat Argusksen tekemällä Argo-laivalla, jota sanottiin ensimmäiseksi laivaksi, jumalallisesti suunnitelluksi jne jne. Tähän laivaan Nelson ei viittaa, vaan siihen mikä yleisemmin tunnetaan Theseuksen laivana – siis ajatukseen siitä, että jos jostakin asiasta vaihtaa yksi kerrallaan kaikki sen osat, voiko se silti olla sama asia? Nelson ei ole yksin “mokansa” kanssa, vaan se selvästi periytyy Barthesilta, jota kirjassa muutenkin käytetään koko ajan. Ja todennäköisesti kyseessä ei ole edes “moka”, vaan kirjallinen halu tarttua iskevämpään sanaan, parempaan vertauskuvaan. Että keho tai identiteetti on jotain, jonka kyydissä ollaan, jolla seilataan. Että kirja ei kerro siitä asiasta joka on joko muuttumaton tai koko ajan muuttuva, vaan niistä ihmisistä jotka sen kyydissä seilaavat, niistä -nauteista. (Theseuksen laivan nimi joko ei ole säilynyt tai sitten niihin aikoihin laivoja ei ollut tapana nimetä.) Mutta vaikka valinta olisi tietoinen, perustelemattomana se häiritsee ärsyttävästi.

Ei pidä ajatella, etten olisi tavallaan pitänyt kirjasta paljonkin, huitaisin sen kolmelta istumalta alas viikonlopun aikana. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja sisältää kaikenlaista. Mutta ei se ehkä minulle ollut.

Posted on

Pohjois-Korea on uusi natsikortti

koreakorttiNatsikortti on vanha internet-nimitys sille tilanteelle, kun jotakin asiaa vähän epäreilusti verrataan natseihin tai hienovaraisesti vihjataan, että keskustelukumppani saattaa todellisuudessa ollakin Hitler.Natsit ja Hitler ovat kätevä äärimmäinen metafora, sillä a) kaikki ovat sitä mieltä, että natsit olivat ns. ikäviä ihmisiä ja b) natsit syyllistyivät äärimmäisiin hirmutekoihin sekä tavallaan hyvin tyylikkääseen graafiseen suunnitteluun. Keväällä 2015 natsikorttia olennaisempi ilmiö suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on kuitenkin Pohjois-Korea -kortti.Pohjois-Korea -korttia heiluttavat (yleensä) oikeistolaiset, jotka haluavat hienostuneella retoriikalla kritisoida tiettyjä kollektiivisia käytäntöjä, joita suomalaisesta yhteiskunnasta toki löytyy. Tai siis mitä tahansa piirrettä Suomessa, josta he eivät pidä – peruskoulusta veroasteeseen.
Tässä alla muutama tuoreehko tyylinäyte:
“Suomen kokonaisveroprosentti on toiseksi korkein maailmassa Pohjois-Korean jälkeen. Kiristäminen ei tuo enää valtiolle tuloja, vaan vähentää niitä. Tässä ei ole ekonomisteja kuunneltu yhtään.”
Suomen julkinen sektori bkt:sta mitattuna on maailman suurimpia. Suomi on samassa kokoluokassa Pohjois-Korean, Kuuban, Valko-Venäjän, Kiribatin, Tuvalun ja Marshallsaarten kanssa. Seura ei todellakaan imartele. Seuraava eduskunta ja hallitus voisivat ottaa julkisen sektorin pienentämisen ja byrokratian karsimisen yhdeksi päätavoitteistaan. Kovalla kädellä. Koko vaalikauden ohjelmalla. Velkarahalla ei kannata leikkiä rikasta miestä. Ei ainakaan, jos seura ei ole Pohjois-Koreaa, Kuubaa tai Valko-Venäjää parempaa.
Peruskoulun yhteiskunnallisen opetussuunnitelman pohjaksi päätettiin näet ottaa kolme kulmakiveä: 1) riippumattomuus politiikassa, 2) omavaraisuus taloudessa ja 3) itseluottamus kansallisessa puolustuksessa. Tai no, nuo olivat Pohjois-Korean Juche-aatteen kulmakivet, mutta hyvin ne vastaavat peruskouluihmisen ajattelumaailmaa.
Vielä ihmeellisempi savotta tulee Aarikan mukaan uusista säädöksistä, joiden mukaan alkoholin mainostaminen pitää kitkeä sosiaalisesta mediasta. – Tämä on kuin Pohjois-Koreasta, Aarikka luonnehtii kitkerään sävyyn. 
– Minut on erotettu Pohjois-Korean tyyliin. Ei virkamiestä voi Suomessa erottaa laittomasti. Valtuusto otti valtavan riskin tehdessään näin, Mäkelä sanoo.
Tämän retorisen strategian suurin ongelma on se, että siinä ei ole YHTÄÄN MITÄÄN JÄRKEÄ. Kerrataanpa muutama fakta Pohjois-Koreasta.Pohjois-Korea on suljettu diktatuuri, jonka yhteiskuntajärjestelmä on sotatila/fasistinen pseudokommunismi, jonka olemassaolo perustuu koko kansan de facto aivopesemiselle ja joka elää äärimmäisessä köyhyydessä ja usein nälänhädässä. Yhteiskunnan keskeisiä toimijoita lapsenkasvoisen hirviödiktaattorin lisäksi on armeija, jonka varaan koko maa oikeastaan rakentuu. Pohjois-Korean asukkailla ei ole pääsyä internetiin tai minkäänlaista vapaata tiedonvälitystä. Pohjois-Korean bruttokansantuotteen per asukas arvioitiin vuonna 2011 olevan noin 1800 dollaria.
Suomi puolestaan on demokaattinen vapaa markkinatalous, jossa on korkeahko… äh, miksi edes vaivautua tämän pidemmälle. Jokainen suomalainen tietää, että yhtään mikään Suomessa tapahtuva asia ei vertaudu yhtään millään tavalla mielekkäästi Pohjois-Koreaan. Pohjois-Korea -kortin käyttäminen on lähinnä helpoin tapa vaikuttaa täydelliseltä idiootilta, vähän kuten jos minä sanoisin, että Lasse Laatunen ja Aki Kangasharju varmaan syövät lapsia aamupalaksi ja pitävät iltaisin salaa Hitler-viiksiä.Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö joku vertaus voisi pitää paikkaansakin. Suomalaiset miehet muistuttavat merkittävällä tavalla pohjoiskorealaisia miehiä – kaksi kättä ja kaksi jalkaa, ja molemmat voivat lisääntyä sekä suomalaisten että pohjoiskorealaisten naisten kanssa. Samoin Pohjois-Korean taloudelle voidaan arvioida erilaisia tunnuslukuja ja sanoa, että Suomi on tässä suhteessa näihin lukuihin – mutta ei sekään yleensä mitään kerro.

Ehkä kaikkein pahinta on kuitenkin suomalaisen virkamieskontrollin ja sääntelyn vertaaminen Pohjois-Koreaan. Kun sanotaan, että oluen ulkomainonnan kieltäminen on vähän kuin Pohjois-Koreassa, verrataan siis mainonnan sääntelyä keskitysleireihin, murhiin, tahallisiin nälänhätiin ja koko kansan aivopesuun.

Lopuksi kätevä muistisääntö: Meinaatko verrata Suomea Pohjois-Koreaan?
a) en -> hyvä, oikein tehty!
b) kyllä -> Huono! Älä tee sitä! Ainoastaan natsit vertaavat Suomea Pohjois-Koreaan.

edit: Olinkin jo unohtanut tämän Uschanovin kolumnin, jossa pohditaan, että olisiko Suomea sittenkin viisaampaa verrata Etelä-Koreaan. 

Posted on

Mitä ajatella, kun kakka on jo housussa?

Kuvan torttu ei liity tapaukseen.

Miten Ylioppilaslehden tekstiä alleenlaskemisesta bussissa pitäisi analysoida?

Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.

Taideteoksen vastaanotto kulkee usein aalloissa. Ensi tulee suora paheksunta, sen jälkeen ymmärtäminen ja selittäminen, sitten institutionalisointi tai unohdus, ennen radikaaleja uudelleentulkintoja. Kakkajutun toisen aallon tulkinnat lukivat tekstin mediaa käsitteleväksi metaironiaksi. Ironian kärki kohdistuisi silloin mediaan ja sen toimintaan: tällaista tyhjää shokeeraamista se on.

Jos Ylioppilaslehden alleenpaskomisjuttu olisi julkaistu, vaikka sanasta sanaan samana, novellina novellikokoelmassa, pitäisin sitä loistavana ja viiltävänä nyky-yhteiskunnan ja 20-jotain -sukupolven sisällöttömyyden, ekshibitionismin, toivottomuuden ja narsismin kuvauksena. Hykertelisin ja kihertelisin puistatuksesta ja lukisin seuraavan novellin hymyssä suin.

Kun Duudsonit (os. Extreme) nitovat lavalla itseään ja yleisöään perseeseen, kyse on roskaviihteestä. Kun Ylioppilaslehden päätoimittaja kakkaa lehdessään tahallaan housuunsa, meidän pitäisi jotenkin osata lukea se ironisena mediakritiikkinä.

Teksti ilmestyi Ylioppilaslehden 100-vuotisnumerossa. Ensimmäinen juttu on itsensä likoon laittavaa gonzoilua: toimitus asettaa itsensä nolostuttavaan asemaan, häpäisee tabuja ja perinteisiä instituutioita ja lyö läskiksi.

Se juttu ei kerro kakkaamisesta, vaan hyökkäyksestä Pörssiklubiin, yhteen viimeisistä tiukan miehisistä verkostoitumisen linnakkeista. Vasta näiden alkupalojen jälkeen siirrytään omassa ulosteessaan vellomiseen.

Vellontasarjan aloittaa tunnettu 2 girls 1 bus -episodi, jonka tarkempi kuvailu ei liene tarpeen. Mutta se ei suinkaan pääty siihen! Nk. pääjuttu kertoo kolme näkökulmaa Suomeen, Jörkan, Persun ja Mamun, ja niiden lomassa vähän Ylioppilaslehdenkin. Seuraavat viisi aukeamaa onkin omistettu ihan rehelliselle oman historian pikkunokkelalle tonkimiselle.

Kirsikan kakun päälle tarjoilee raikkaasti Hannu Salaman novelli.

Näistä lähtökohdista teoksen aiheen luontevin tulkinta koskisi kaiketi Ylioppilaslehden omaa historiaa ja ennen kaikkea käsillä olevan numeron sisältöä. Selkeimmin se kuuluisi, että tässä kaikessa on kyse vain omassa ulosteessaan vellomisesta. Nyt ei jäädä kielikuvan tasolle.

Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa “YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen “Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -“faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.

Tällaista ironiaa ei oikeastaan ole olemassa. Jos kirjoittaa lehteensä tekstin alleenlaskemisesta, julkaisee lehdessään tekstin alleenlaskemisesta. Voi väittää tehneensä näin ironisesti, mutta mistä meidän pitäisi se tietää? Miksi meidän pitäisi lukea tähän teokseen ironia, mutta jättää se löytämättä Duudsonien yhteiskuntaa ja nuorten poliittisen vaikuttamisen merkittävyyttä tutkailevasta performanssista (Youtube-video, 2003)? Koska Duudsonit ovat työväenluokkaisia, korkeakouluja käymättömiä maaseudulta tai pienemmistä kaupungeista kotoisin olevia (miehiä), ja Ylkkärin toimittajat korkeakoulutettuja, eliittiin kuuluvia kaupunkilaisia (naisia)? (edit  6.2.: Duudsoneista puolet on korkeakoulutettuja! En tiennyt, oli ennakkoluuloinen! Kyse onkin siis vain rakennetusta imagosta.) Koska miehet nyt vaan tykkäävät tyhmistä jutuista ja naiset eivät kakkaa?

Jos tavoitteena on käydä keskustelua median tilasta ja saa aikaan suunnattomasti paskapuhetta, onko silloin onnistunut?

Todellisuudessa tällainen teksti ei voi koskaan nousta pilkkaamansa asian yläpuolelle, sillä se on itse sitä samaa paskaa. Joku sisäpiiri tällaisenkin ironian aina ymmärtää, Facebookissa nimenomaan entiset ylioppilaslehtiläiset ovat kehuneet tekstiä kaikkein eniten. On erittäin kuvaavaa, että  tämä on ensimmäinen asia, josta Kaarenojan ylioppilaslehti nousee suuriin otsikoihin (tai oikeastaan toinen, ensimmäinen lienee 100-vuotisjuhlien mokaaminen). Eipä sillä, kyseessä ovat varmasti suurimmat tämän vuosikymmenen Ylioppilaslehtien saamat otsikot ylipäätään.

Alleenlaskemisen kaikkein myötäsukaisin tulkinta on siis yleinen mediakritiikki – tämä kaikki on huomiohakuista huoraamista ja ulosteilla läträämistä. Tämä varmasti osuu. Seuraava mahdollinen, negatiivisempi tulkinta on kommentti Ylkkärin omaan historiaan – tällaista samanlaista egoistista paskaa se on aina ollut ja mekin olemme. Ehkä, ehkä. Toisaalta, koko jutun voi lukea myös pelkkänä egoistisena paskana, ilman minkäänlaisia ironian tasoja. Sellaisia ovat novellit, niistä voi tehdä tulkintoja.

Ironian tasoista ja oikeastaan valitusta tulkinnasta riippumatta kaikkein paljastavin on itse jutusta löytyvä lause “Jos kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?” Hesarin kulttuurisivut totesivat Ylioppilaslehden Suomen vapaimmaksi mediaksi. Lehdessä toimittaja saa käsiinsä seuratun, hyväbrändisen ja kohtalaisesti resursoidun lehden ja ainoaksi käskykseen tehdä kiinnostavaa ja hyvää.

Kysymys on totta kai laajempi. Jos ajatellaan novellia kuvana meistä, alle kolmekymppisistä yliopistolaisista, kuuluu kysymys kai, miksei kukaan meistä tee mitään merkittävää niillä rakenteilla ja varallisuudella, mitä olemme saaneet vanhemmiltamme? Miksi sekä kulttuurimme että viihteemme kestävimmät muistomerkit tulevat olemaan tyhmiä itsenöyryytyksiä? Tähän kysymykseen Ylkkäri ei vastaa, vieläpä anti-vastaa jatkamalla vellomista rakentamisen sijaan.

Tällaisen housuunpaskomisen herättämä tärkein kysymys onkin, taivummeko me kyynis-ironisiksi metatason masturboijiksi, vai elättelemmekö toiveita maailmanhengen kehittymisestä tai vallankumouksesta tai edes jostakin, joka olisi äitejämme enemmän.

(Täyden paljastelun hengessä avustin Ylioppilaslehteä vuosina 2007-2011. Toimin tilikauden 2010 Ylioppilaslehteä kustantavan osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hain lehden päätoimittajaksi vuosina 2010 ja 2012. Istun edelleen HYYn edustajistossa, joka on Ylkkäriä julkaisevan Ylioppilaskunnan korkein päättävä elin. Kiitokset tekstin kommenteista Jussi Nuortimolle, Senja Laaksolle ja Tuomas Saloniemelle)

 

 

Posted on

Hyvien ihmisten juhla

Kuva: Inka Soveri/KepaKävin viikonloppuna Maailma kylässä -festivaaleilla. Kyseessä on vuotuinen rauhan, yhteistyön, kehitysmaista huolestumisen ja maailmantuskan potemisen monikulttuurinen karnevaali. Aurinko paistoi. Söimme demarien lettuja ja nuudeleita, kuuntelimme musiikkia.

Katselin väkijoukkoa. Africamamoja, maahanmuuttajia, nuoria hippejä, vanhoja hippejä, ympäristöaktiiveja, kirjailijoita. Nuoria ympäristöstä, kaloista tai muuten vaan maailman tilasta huolestuneita toimijoita. Kirkon, valtion ja järjestöjen työntekijöitä ja vapaaehtoisia, jotka jokainen omalla pienellä panoksellaan koettavat tehdä huomisesta vähän paremman päivän.

Hyviä ihmisiä, sanalla sanoen.

Jostain syystä tällaisella hyvyydellä on nykyään lähes negatiivinen kaiku. Hyviä ihmisiä pidetään hörhöinä, naiiveina, kokonaisuudelle vahingollisina, itsekkäinä.

Pois tämä ajatus! Pois kokonaan! Ellei hyviä ihmisiä olisi, meidän maailmallamme ei joka tapauksessa olisi minkäänlaista toivoa. Eläisimme kylmässä, kylmässä maailmassa toisiamme kyräillen ja uutta peläten. Välittäminen ja paremmasta maailmasta haaveilu eivät voi olla negatiivisia asioita.

Toki on niin, että naiivi auttamisen halu on välillä tehotonta ja suuntautuu vääriin paikkoihin. Välillä myös hyvät ihmiset keskittyävät enemmän ihmisten jakamiseen hyviin ja muihin. Hyviä ihmisiä on myös monessa muussa paikassa kuin Maailma kylässä -karkeloissa.

Mutta älkäämme antako minkään tämän vähentää hyvien ihmisten hyvyyttä tai sen tärkeyttä. Ellemme usko tulevaisuuteen ja lähimmäisimme, voimme saman tien lopettaa.

—

Tänä vuonna Maailma kylässä keräsi yli 100 000 osallistujaa. Kuva: Inka Soveri/Kepa. Otsikko olisi voinut olla myös Kaisaniemen hyvä ihminen.

 

Posted on

Kulttuuri ja talous: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia!

(Guggenheim-säätiö julkaisi 24.9. uuden ehdotuksen Helsingin mahdollisesta Guggenheim-museosta. En päivittänyt tekstiä, sillä olennaisilta osin argumentit ovat samat. Diili on laskettu hieman Helsingille edullisemmaksi, mikä osoittaa nyt ainakin sitten hilaustaitoa kaupungilta.)

Miksi Helsinkiin halutaan rakentaa Guggenheim-brändin taidekeskus? Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole kulttuuriprojekti. Guggenheimissa olisi varmasti vuosittain monta kiinnostavaa taidenäyttelyä – mutta niin on Kiasmassa ja Ateneumissakin. Näyttelyt saisi kyllä pienemmälläkin rahalla. Helsingin taidekentän piristäminen ei tarvitse 200 miljoonan euron investointia.

Ei, Guggenheim-projektissa uskotaan kulttuurin muuttuvan rahaksi. 

Kuva lainattu Nuppu Stenrosilta
Kuva: Nuppu Stenros

Koko G-operaatio lähtee liikkeelle ajatuksesta, että tällaisen talon rakentaminen Helsinkiin olisi taloudellisesti kannattavaa. Että kaupungin kannattaisi kaataa Guggenheimiin rahaa kottikärryillä, sillä sitä tulisi takaisin rekalla.

(Tästä näkökulmasta on muuten aivan sama, onko säätiön ehdottama diili kuinka kannattava tai kannattamaton Guggenheim-säätiölle itselleen. Huonoa diiliä ei tietenkään kannata tehdä, mutta Helsingille riittää, että sen viivan alle jää plussaa.)

G-operaation taustalla on aistittavissa Richard Floridan ajatuksia kirjasta ”Rise of the Creative Class”. Florida lähtee siitä, että jälkiteollisessa yhteiskunnassa talouden vetureina toimivat luovien alojen ja it-alan yrityket ja ihmiset. Nämä taas sijaitsevat aina kaupungeissa pikemminkin kuin maaseudulla – ja vieläpä aivan tietynlaisissa kaupungeissa. Luovat ihmiset haluavat ympärilleen paljon toisia luovia ihmisiä, monenlaisia elämäntapoja hyväksyvän ilmasto ja kiinnostavaa puuhailtavaa. Taloudellinen toimeliaisuus seuraa kulttuurista kiinnostavuutta. Florida kirjoittaa homojen määrästä ja vilkkaasta yöelämästä, yliopistoista ja taide-elämästä.

Helsingissä on siis ymmärretty, että rahaa tehdään tulevaisuudessa kulttuurilla. Sääli vaan, että koko G-projekti perustuu aivan liian alkeelliselle ymmärrykselle siitä, miten rahaa tehdään kulttuurilla. Turismi on 1900-luvulla (massamitassa) keksitty ilmiö, jonka soisi myös sinne jäävän. Miksi helvetissä Helsinki haluaisi lisää turisteja?  Turistit tulevat vyölaukkuineen, kameroineen ja olkihattuineen ja muuttavat kaiken aidon ja kiinnostavan muoviseksi ja banaaliksi.

Ei. Mikäli tavoitteena on tehdä rahaa kuvataiteella ja kaupunkikulttuurilla, turistien sijaan on houkuteltava maahanmuuttajia. Ja nimenomaan sellaisia maahanmuuttajia, joita täytyy houkutella. Yrittäjiä. Taidemesenaatteja. Nuoria urbaaneja ammattilaisia. Globaalia, boheemia luovaa luokkaa. Ei käymään eksotiikan toivossa pikaisella museovisiitillä vaan asumaan, tekemään duunia, yrittämään, lisääntymään.

Kuten vanha urbaani sananlasku sanoo: ”Kutsu turisti käymään ja myy sille tikkari. Kutsu juppi asumaan ja myy sille omakotitalo ja 50 prosentin tulovero.”

Niinpä Helsingin tavoitteena pitäisikin olla tehdä kaupungista Berliinin pohjoispuolen kiinnostavin ja paras paikka asua. Tehdä Helsingistä sellainen paikka, jonne muutetaan Pietarista. Sellainen paikka, jonne muutetaan Tukholmasta ja Kööpenhamista, koska ”kaikki on nyt Helsingissä”. Paikka, jonne rikkaat kiinalaiset lähettävät lapsensa kouluihin. ”Euroopan sillanpääasema”, jos sallitte.

Tähän ei yksi Guggenheim riitä.

Tarvitaan muutosta tapahtumissa, muutosta asumisessa, muutosta liikenteessä. Tarvitaan paljon pientä kulttuuria ja paljon suurta kulttuuria. Tarvitaan Aalto Entrepeneurship Societyn hulluja ja riskirahasijoittajia. Tarvitaan Ravintolapäivä ja Kallio Block Party. Tarvitaan Kirjapäivä ja Pihlajamäki Hill Party ja Suvilahti gourmet-gasmi ja Olympiastadionin teatterifestivaali ja konserttilaiva ja… Kaikenlaista tällaista. Osa näistä tapahtumista syntyy itsestään, osa vaatisi vähän innostusta. Juuri nyt Helsingin kaupunki voisi saada todella paljon irti kansalaisten aktiivisuudesta panostamalla vähän rahaa.

Sanotaanko 140 miljoonaa euroa, yhden Guggenheimin verran.

Kaiken tämän kiinnostavan ruohonjuuritason toiminnan lisäksi tarvitaan vielä se varsinainen Guggenheim. Tällaisia kaupunkikulttuurin muutoksia ei kannata jättää hipstereiden suustasuuhunmarkkinoinnin varaan. Tarvitaan fallos, tarvitaan kaupungin uuden potenssin symboli. Muutoksen airut, johon kiteytyy kaikki se manna josta kaupungin kadut tulvivat. Tarvitaan suunnaton hunajapurkki paraatipaikalle.

Näinhän Bilbaossakin tehtiin. Ei siellä mitään museota rakennettu vaan keksittiin koko kaupungin olemassaolon tapa uudestaan.

Eli siis: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia. Yhden seisomaan ylväänä kaupungin silhuetin päällä, pontevana ja mahtavana, symbolisena. Ja toisen, sen tärkeämmän, tasaisesti levitettynä kaupungin kaduille, joka kolkkaan ja porttikongiin.

 

Posted on

Sofi Oksanen on Jani Leinonen ilman ironiaa

Kirjailijan ammatti ei ollut näin vetovoimainen 80- ja 90-luvuilla. Kun aiemmin elettiin eräänlaista tekijän kuolemaa, nyt on paluu taiteilijamyyttiin, ollaan siirtymässä romanttisempaan auteur-käsitykseen, uusromantiikkaan.

Sofi Oksanen (pohjimmiltaan itsestään), Image  5/2011. Törkeän hyvän jutun Puhdistuksen tuotannosta, “Menestystarina”, kirjoitti Pekka Hiltunen.

Jos romantiikka nosti taiteilijan myyttiseksi neroksi, jolla on pääsy johonkin salattuun maailmaan, ja postmodernismi tappoi, Barthes teoreettisena kärkenään, tekijän ja jätti jäljelle ainoastaan vapaana kirmaavan teoksen, onko postmodernismin jälkeen palattu nerouteen? Tällaisen julkisuustaiteen tapauksessa tekijän mestaaminen suomalaisella design-giljotiinilla olisi naiivia. Se, että tekijä on teoksiaan kiinnostavampi, ei kuitenkaan millään tavoin tyhjennä teosten merkitystä tai toimi analyysin loppupisteenä, päinvastoin. Se määrittelee tulkinnan alkupisteen. Jani Leinosen taiteen kuittaaminen sanomalla, että ”siinähän on kyse vain taiteilijan oman egon paisuttelusta”, on sama kuin jos kuittaisi Beethovenin sanomalla, että ”siinähän on vain kyse kauniista sävelistä”. Vasta-argumentiksi kelpaa yhtä hyvin ”nimenomaan”kuin ”ei suinkaan”.

Meitsi Jani Leinosesta Nuoressa Voimassa 1/2011 nimellä “Ronaldin kyyneleet”.

Just sayin’.

Tuleekohan Jani Leinonen ja Sofi Oksanen hyvin toimeen? Mä veikkaan, että kyllä. Mä veikkaan, että ne juo yhdessä viskiä. Sofi Oksanen ei ole viininaisia. (Kaiken, minkä tiedän figuureista, opin Imagesta.) Ne juo sitä melko pitkään ja pohtii kansainvälisyyden ja itsensäbrändäämisen vaikeutta ja menestysorientoituneen ihmisen ongelmia Suomessa ja suomalaista systeemiä ja sitä, miten sit lopulta kukaan. ei. kuitenkaan. ymmärrä. Lopuks ne vähän uhoo.

Leinonen menee kotiin mäkin kautta. En tiedä, meneekö myös Oksanen – ehkä, ironisena vitsinä, toisaalta ehkä tosikkona ei.

Leinonen on löytänyt oman ratkaisunsa postmodernin ironian ongelmaan. Jos kaikki on henkilökohtaista, kaikkea pitää kohdella henkilökohtaisena. Jos musiikintekijöiden symbolisen kilpailun sijaan kiinnostavampaa on laulajanalkujen konkreettinen kilpailu; jos kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta; jos politiikassa vaikuttavat ainoastaan kunnon letkautukset – silloin taiteenkin on operoitava samoilla välineillä. Kyyninen aktivisti voisi kysyä, eikö ole Leinoselta aivan uskomattoman naiivia olettaa, että Ronaldin kaappaamisen kaltainen julkisuustaide voisi olla olematta muuta kuin McDonaldsin mainos.

Naiivia on tämän kysymyksen kysyminen. Sillähän ei Leinoselle ole mitään väliä! Leinonen rakastaa McDonaldsin ruokaa!

Leinonen rakastaa myös itseään, Ronaldin ja hampurilaisten ohella yli kaiken omaa näppäryyttään. Hänen giljotiininsa näyttää Aallon tarjoilupöydältä, ja toisin kuin McDonaldsin hampurilaiset, se on taatusti suomalaista käsityötä. Leinonen ei ole kylmä kusipää: hän on aidosti huolissaan siirtolaisten oikeuksista, lasten liikalihavuudesta, kansallisten symbolien elinvoiman katoamisesta ja mistä kaikesta Food Liberation Army videoillaan nyt onkaan huolissaan. Leinosen kritiikki tapahtuu siinä muodossa kuin kritiikin on populaarijulkisuudessa nykyään mahdollista tapahtua, ja se on juuri niin vaikuttavaa kuin kritiikki voi vain olla.

Jatkoa samasta lähteestä.

Myös Oksanen on löytänyt ratkaisun ironian ongelmaan. Mikään Sofi Oksasessa ei ole ironista. Yksikään violetti rasta ei ole hypermoderni vitsi, joka kommentoi goottikulttuuria. Shit is real. Kun Sofi Oksanen kertoo meille seksielämästään, hän poseeraa Imagessa pakettiin kietaistuna. (Kaikki, mitä tiedän sidotuista figuureista, on peräisin Imagesta.) Oksasen bondage ei ole ironista.

Sama kuva Leinosesta polvillaan, kameraan katsovana, valkoisissa vaatteissa punaiseen paketoituna; hipsteriyden multihuipennus.

Oksasen fetisismi tuottaa totuuden käyttövoiman, totuuden itsensä edessä. Kun Oksanen puhuu politiikka, sekin on totta, ikuista fallosta:

Bondagesta ollaan kiinnostuneita hyvin eri syistä. Joillekin se riittää kiehtovina kuvia. Minulle bondage tuo samansukuisen tunteen kuin korsetti – se tuntuu siltä kuin jokin pitäisi hyvin lujasti sylissä. Se tuntuu hellittämättömältä syleilyltä, hellittämättömältä kiihotukselta, joltain loppumattomalta ja häviämättömältä. Syvästi tyydyttävältä niinäkin kausina, jolloin libido on miinuksella. Siinä mielessä fetissini edustavat lacanilaisittain tulkittuna Phallosta – ikuista erektiota.

Itse olen aina ollut vimmattu keräilijä ja kuten monet keräilijät, olen keräillyt tavaroita, joilla ei ole käytännössä mitään merkitystä, mutta joiden tärkeys on esineessä itsessään ja kokoelman osana. Kokoelma sinänsä on joillekin yksi tapa hallita jotain maailmaa, mutta minulle se on pikemminkin asioiden säilömistä, häviämättömyyden estämistä, mitä teen myös omassa kirjailijan työssäni. Samasta juuresta mahdollisesti lähtee fetisismini, jonkinlaisesta katoamattomuuden vimmastani – en halua alistua seksuaalisen vetovoiman lakastumisen mahdollisuuteen.

Oksanen bondagesta ja fetisismistä Imagessa 3/2005.

Myös Leinonen on fetisisti, ikuisen erektion mies, mutta aivan eri tavalla. Leinonen obsessoi Ronaldista, Leinonen obsessoi Elovenasta, Leinonen obsessoi Ronaldilta suihin ottavasta Elovenasta.

Figuureina prominentteja, kiinnostavia, menestyneitä. Odotan molempien seuraavia teoksia ja kiitän, että saan elää aikaa, jossa tällaiset figuurit laiduntavat tajunnassamme. Ainoastaan ironia heidät erottaa.

Posted on

Ronald McDonaldin kaappaus on kiinnostavaa taidetta

Viime viikon kutkutavin mediatarina oli Ronald McDonaldin kaappaus. Koko homma oli absurdi, kiinnostava, vähän hämärä – ja koko ajan oli vähän vaikeaa uskoa silmiään: tapahtuiko tämä oikaesti? Onko niillä OIKEASTI kommandopipot päässä? Toisaalta, sanalla “kutkuttava” on myös toinen puoli. Kutkuttavat asiat ovat kiinnostavia, mutteivät koskaan maailmaa muuttavia. Egyptissä tapahtuva vallankumous on kiinnostava ja vangitseva, ei kutkuttava.

Asiaan. Kirjoitin perjantaina alkaneesta salapoliisintyöstäni tämän asian ympärillä Voiman verkkolehteen Fifiin. Soittelun jälkeen siis näytti siltä, että kaikki viisi listattua taiteilijaa kiistivät yhteytensä projektiin, mutta Leinonen ja Geller eivät vaikuttaneet täysin vilpittömiltä. Niinpä henkilökohtainen veikkaukseni on, että kyseessä on Gellerin ja Leinosen yhteisnäyttely.

STT poimi uutisen Fifistä ja tuuttasi eteenpäin (mistä se päätyi mm. HS:n omakaupunki-osastolle).

Sääli vain, että sekä STT että aiemmin uutisoinut Taloussanomat eivät tuntuneet ymmärtäneen koko touhun pointtia ollenkaan. McDonald’sin pellekaappaus olikin mainos! kirkuu Taloussanomien otsikko.

Eikä ollut. Se oli taidetta.

Mikäli käsitetaiteilijat (oli kyseessä sitten  Leinonen/Geller tai jokin muu joukkue) tekevät tällaisen kaappauksen, liittävät siihen videoita, julkaisevat manifestejä ja pitävät lopulta näyttelyn, ei kaappaus ole taidenäyttelyn mainos. SE ON NÄYTTELYN KESKEINEN TYÖ. En yllättäyisi, mikäli perjantaina aukeava näyttely koostuisi pääosin esillä olleista videoista, Ronaldista (Gellerin tyyliin sopisi oikein hyvin tehdä oma kopio Ronaldista mestausta varten) mestattuna tai pää irroitettuna – mahdollisesti ryyditettynä erittäin kompromettoivilla kuvasarjoilla Ronaldin edesottamuksista vangittuna, mahdollisesti myös poliisin antamasta sakkolapusta jne.

Tai oikeastaan koko näyttelyä ei välttämättä tarvitse enää edes pitää. Taideteos voisi hyvin muodostua pelkästään videoista, nettisivuista, lehtijutuista (jee, pääsin osalliseksi!), ilkeistä kommenteista Youtubessa ja lehdissä.

Ja se olisi hyvä, kiinnostava ja uskaltava taideteos. Fifin juttuni oli mahdollista lukea myös melko kriittisenä varsinaista aktiota kohtaan. Tulkinta riippuu tyystin perspektiivistä. Mikäli oletamme, että kaappauksella oli joitakin yhteiskuntakriittisiä ja ennen kaikkea McDonaldsia painostamaan tarkoitettuja tavoitteita, niiden toteutumiseen en usko. Taiteena katsoen olen… kutkuttunut.

Ja haluan nähdä lisää.

Sain ystävältäni muistutuksen ruotsissa toteutetusta vastaavasta aktiosta: Militant Graffiti Artists of Stockholm kaappasi yhden Tukholmaa kansoittaneista, mainoksin varustetuista muovilehmistä tämän ollessa toteuttamassa betoniporsaan virkaansa.

Havaitsemme taiteen yhteiskunnallisuuden olevan aika herkkävireinen asia. Militantit tukholmalaiset graffittiartistit kaappasivat lehmän kommandopipoissa kritisoidakseen kaupallisia lehmiä ja niiden olemassaoloa sinänsä. Tämä yhteiskunnalisuus ei tunnu väärältä. Suomalaiset taiteiljat kaappasivat Ronald McDonaldin ja vaativat videolla mäkin tunnustamaan kaikenlaista laittomien maahanmuuttujien käytöstä työvoimana käytettyyn pakkausjätteeseen ja kapitalistiseen voitontavoitteluun. Liikaa vaatimuksia, liian monimutkaista, liian vähän ehdottomuutta: miksi videolla piti korostaa, että tekijät “rakastavat hampurilaisia”? Menee puurot ja vellit sekaisin – positiivisen boikotin (“palkitsemme syömällä lisää hampurilaisianne”) yhdistäminen kiristämiseen, uhkailuun ja häpäisyyn tuottaa omituisen tunteen – ei toimi kaikkein vahvimpana pohjana emansipatoriselle McD-kritiikin nousulle.

Tämä omituinen tunne kyllä liittyy Leinoseen muutenkin – voisiko sanoa osana tämän brändiä. Samaan aikaan Leinosen Elovena-maalaukset ovat oikeasti todella purevaa yhtenäiskulttuurikritiikkiä ja hyvintehokasta sellaista, Leinosen ja Riiko Sakkisen Mundus Liber oli monella tavalla päräyttävintä biovallan käsittelyä taiteessa mitä olen ylipäätään Suomessa nähnyt – ja samaan aikaan koko ajan Leinonen operoi muovisuuden, kaupallisuuden ja zeitgeistin harjalla. Joka tapauksessa Leinonen oli jo ennen tätä operaatiota (mikäli tämä nyt ylipäätään on hänen duunejaan, hänhän itse kielsi minulle, että olisi millään tavalla tekemisissä tämän kanssa.) mielestäni monella tavalla Suomen kiinnostavimpia nykytaiteilijoita. Mikäli kyseessä on jonkun toisen proggis, olen erittäin kiinnostunut jatkosta.

Mutta mä nyt tykkäänkin myös Jeff Koonsista.

Toisaalta, koko teokselle on toinenkin tulkinta. Ehkä pilkan kohteena olemmekin me voimaalukevat, “tiedostavat” “aktiiviset kansalaiset”. Ehkä videolla esitetty vaatimuksien moninaisus yhdistetynä niiden ponnettomuuteen ja äärimmäisen rankkoihin keinoihin kertoo jotain meidän huomion kohteestamme, ajastamme, mediastamme, keinoistamme. Ehkä tarkoitus on osoittaa, että koemme liikaa sympatiaa muovinukkea kohtaan VAIKKA EGYPTISSÄ KUOLEE IHMISIÄ!

Tiedä näistä. Munakasta ja ajatuksi herättävää joka tapaukesssa. Odotamme perjantaita kiinnostuneena.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=slZjQDFbql8]
[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=wcBuRSzCbM8]

Ja mistäs tämä sitten on olevinaan?

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=Q2aIK_FQRVs]

Posted on

Hotakaisen osa

Näkyi Kari Hotakainen voittaneen Runeberg-palkinnon, tai tarkemmin sanoen Hotakaisen Ihmisen osa voitti. Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kirjoitti palkinnon inspiroimana blogissaan seuraavaa:

Ihmisen osa on yksi viime vuoden parhaita romaaneita, mm. siksi, että se onnistuu olemaan ajankohtainen yrittämättä väkisin olla ajankohtainen. Se ei ole ns. “aiheproosaa”, se ei “käsittele jotakin teemaa”, vaan se on sanataideluomus, jonka olennaisena juonteena on meidän aikaamme leimaava rahan logiikka ja mielikuvien markkinat.

Sain romaanin aikanaan joululahjaksi ja lukaisin saman tein. En tiedä millä mömmöllä Papinniemi kirjoitustaan vauhdittaa, muta minulle asti jakelu ei riittänyt. Onnistuin itse tulemaan asteen toisenlaiseen tulkintaan.

Kirja on hyvä, paikoin jopa erinomainen. Hotakainen kirjoittaa nerokasta sanailua kuin joku toinen johonkin toiseen aikaan. Romaanin perusidea on hyvä, siinä mun mukana vahva meta-juonne, romaani kirjoittaa itse itsensä kuin maagisesti. Synnytys ei ole neitseellinen, sieltä se kirjailijan naama Remingtonin varsien välistä kurkistaa.

Teksti on kyllä loistavaa.

Sitten Helena teki sen virheen, jota ei saisi tehdä: hän katsoi Kimmon ohi horisonttiin, eikä Kimmolle tehdä niin.
-Sä et nyt kuuntele.
Lause tuli äkkiarvaamatta ja kovaa ja siitä uupui edellisten lauseiden keveys ja pehmeys. Tuota lausetta Kimmo ei ollut vaivautunut mährehtimään ja marinoimaan, siksi sen tuoreus toi mieleen juuri järvestä nostetun lahnan, joka läsähtä muoviveneen pohjalle.
– Sori. Jäin miettimään sitä kaikkea mitä sä puhuit.
Se ei ollut totta, mutta vastaukssa oli yksi oikea sana, sä, ja sillä Kimmo leppyi.
Sä.
Eli mä.
Ihanaa.

Ihmisen osa nimenomaan on aiheproosaa. Koko kirja tuntuu tutkielmalta, miltä näyttää kapitalismi 2000-luvulla. Hotakainen kontrastoi lähes kömpelösti vanhan hyvän ajan pienen kapitalismin (pienyrittäjä maaseudulla 60-luvulla) ja modernin, puhumiseen pelkistyvän mielikuvien myynnin korkealla peilitaloissa, mutta esittää kyllä monta kiinnostavaa aisaa omistamisesta, totuudesta, puhumisesta ja pyrkyryydestä.

Hotakaisella on tapana kärjistää teoksensa ns. yli. Juoksuhaudantie ei ollut hauskaa luettavaa, sillä päähenkilön toiminta kävi lopussa nin creepyksi, oudoksi ja jollakin lailla epäuskottavaksi, että kokemus rupesi oikeastaan vähän kärsimään. Tälle kirjalle käy samoin. (Taudista ei ole vapaa myöskään Vadelmavenepakolainen, tuoreehkoista suomalaisista).

Kärjistää saa ja pitää, mielumin överit kuin vajarit (kuten Rosa Meriläinen sanoo), halu viedä tutkielmansa loogiseen ääripisteeseensä on lähes vastustamaton. Hotakaisen kannattaisi kuitenkin olla mies ja jättää se tekemättä. Teksti kadottaa parhaan teränsä siirtyessään uskomattomammille urille. Sen huomaa jo varhaisessa vaiheessa, lainauksessa mainittu Kimmo toimii taustakankaana romaaniin Suurelle Kehitelmälle – ja hahmo on helposti koko kirjan huonoin, ärsyttävin ja kaikkein hankalimmin ostettava. Hotakaisen kirjat olisivat parempia, jos mopo pysyisi ihan vaan muutaman piirun paremmin käsissä.

Miksi oletan sen liittyvän nimenomaan Hotakaiseen? Koska Bret Easton Ellis tekee sen niin paljon paremmin. Jopa Tervo tekee sen paremmin. Hotakaisen kärjistyksessä on liikaa yrittämisen tuntu. Hei Kari! Kirjoita seuraava samoin, mutta vähän pienemmäksi! Silloin siitä tulee aivan aidosti todella, todella suuri teos!

– –

Papinniemen tekstille on kyllä toinenkin lukutapa. Hotakaisen teos ei  tyhjene pelkästään kapitalismin analyysiin. Kertominen ja totuus ovat toisia tärkeitä teemoja. Sikäli kirja on suorastaan ansiokas. Sen lukeminen ei jätä oikeastaan hyvää oloa – ylläri, jos kyseessä on vuoden 2009 ajankuva – mutta jollakin tapaa enemmän maailmasta tietävän.

Mutta kun se voisi niin vähällä olla vielä niin paljon parempikin!

Posted on

Mun laitteet on mun luokka

Joku Applella on lukenut Bourdieunsa todella, todella tarkkaan.

Lyhyesti: nykymaailmassa raha sinänsä (tai varsinkaan) asema tuotannossa ei enää määrittele luokka-asemaa millään tavalla. Jotenkin tuntuisi tyhmältä ajatella, että se myyttinen rikas paperimies olisi jotenkin merkittävästi työväenluokkaisempi kuin vaikkapa väitöskirjatutkija.

Taloudelliselta kannalta, siis. Bourdieuta vapaasti pahoinpidellen, luokka-aseman määrittelevät nykyään maku, koulutus ja tavat. Rahakin auttaa, usein hyvä maku vähintäänkin edellyttää tiettyä taloudellista asemaa.

Bourdieun ajatus kulkee, että on olemassa yläluokka, joka luontevasti tietää, mikä taide on hip, mitkä romaanit ovat kiinnostavia, missä paikoissa pitää käydä syömässä, miten pitää pukeutua, missä kohtaa olla kokonaan välittämättä näistä säännöistä. Keskiluokkaa leimaa hyvä kulttuuritahto: he todella haluaisivat yläluokan tavoin tietää ja ymmärtää, mutta eivät aivan onnistu siinä. Niinpä he päätyvät apinoimaan yläluokan muotoja, kulutuksen ulkoisia merkkejä, mutta eivät kuitenkaan pysy sisällöistä perässä. Monikohan Pabloon pakkasessa jonottanut “taiteenystävä”  pöyristyi tajutessaan vähintään joka toisen Picasson duunin kuvaavan seksiä, tissejä, perseitä tai alastomuutta noin muuten vain. Ilmeistä päätellen myös joka toinen.

Maun työväenluokkaa ei niin sanotusti voisi vittuakaan kiinnostaa koko tuo pelleily. Karrikoidusti hän on tyytyväinen olueensa, bounce-ass-siideriinsä ja BB:iinsa.

Entäs se Apple?

Steve Jobs julkisti tällä viikolla maailman hypetetyimmän yhtiön uusimman varajeesuksen, iPAdin. Laite on käytännössä iso iPod, varmasti mukava videoiden katsomiseen, surffailuun ja pelien pelaamiseen.

Mutta ei sillä mitään tee.  Sillä ei voi kirjoittaa (ei näppäimistöä), sillä ei voi katsoa DVD:itä, mikä kuitenkin lienee edelleen se muoto, jota useimmat elokuviinsa käyttävät, siihen ei voi liittää usb-laitteita.

Se ei siis kelpaa muistikirjan korvikkeeksi, eikä sitä voi ajatella vakavana medialaitteena (ainakaan nykyisessä todellisuudessa) ilman optista asemaa.  Ehkä muutaman vuoden kuluttua.

Laitteella on kuitenkin yksi ylivertainen ominaisuus.

Mikään ei signaloi yläluokkaan kuulumista paremin kuin iPad.

Macit ovat ylipäätään statussymboleina täysin lyömättömiä, kalliita, viimeistellysti muotoiltuja, kuitenkin edelleen juuri riittävän harvinaisia todella kertoakseen jotain kantajastaan. Lisäksi niitä leimaa tietty yläluokkaisen epäkäytännöllisyyden estetitsointi: iPhonella ei voi ajaa useampaa ohjelmaa yhtä aikaa koska… no, sillä vain ei voi. Nokian kalleimmatkin mallit ovat tämän rinnalla käytännössä työkaluja.

iPad on tämän kehityksen luonteva lakipiste. Se on tietokoneiden vastine sohvapöytäkirja: kaunis, kallis, pohjimmiltaan turha. iPad on paras mahdollinen tapa viestittää sekä ylimääräistä rahaa että ylivertaista makua ja estetiikan ymmärrystä.  iPadin tärkein tehtävä on viestittää, että sen omistaja kuuluu yläluokkaan.

Ettäs tiedätte mitä ajatella, kun ystävänne hankkivat sellaisia.

Posted on

Lucia lumisateessa

Raitiovaunua ei kuulunut Katajanokalle, joten lähdin tallustelemaan. Tavoitteena oli päästä Pasilaan nauttimaan saksalaisia jouluherkkuja. Koska elämme 2000-luvulla päätin tarkistaa HKL:n poikkeuslikennetiedotuksesta, miksei suloista henkilökuljetinta saapunutkaan.

No, sepä ei suvainnut valaista minua laisinkaan näistä asioista, joten päättelin kyseessä olevan äkillisen ja tapaturmaisen tilanteen ja toivoin, ettei kellekään käynyt huonosti. Helsinki oli lumituiskussa kaunis.

Senaatintorilla minulle selvivi asioiden todellinen laita. Pyytämättä ja yllätyksenä olikin onnettomuuden sijaan tullut italialais-katollinen, jostain syystä suomenruotsalaisuudelle adoptoitu pyhimystarina ja siihen liittyvät palvontamenot – Luciakulkue täytti koko koko Aleksanterinkadun. Vanhan kuorma-auton lavalta marching band soitti When the saints come marching in -iskusävelmää. Trumpetisti oli oikeastaan hyvinkin viihdyttävää kuunneltavaa. Jostain syystä kulkueessa oli myös avoautossa hillunut leijona, suunnaton matkayhtiön mainosjuna(!) ja paljon lumiukkoja. Itse Luciaa en nähnyt.

Mutta että olisi HKL voinut siitä kyllä siinä poikkeusinfossaan mainita. Kadulla kulkevat ainoastaan kolmoset ja neloset ja seiskat.

Elämme outoja aikoja. Tämä merkintä oli internetissä ennen kuin olin marsipaanivuorten äärellä.