Sanomalehdet, kuolema ja geriatria

Painetut sanomalehdet ovat kuolemassa. Kaikki eläkeikää nuoremmat siirtyvät lukemaan uutisensa ja analyysinsä verkosta. Näin tekevät varsinkin alle kolmekymppiset. Tämä on vanhaa kauraa. Tähän on yleensä epäilty syyksi internetiä sinänsä: verkossa sisällön kuluttaminen on kätevämpää eikä artikkeleista tarvitse maksaa. Tässä keskustelussa on automaattisesti oletettu, että paperilehdet ja niissä oleva sisältö olisi parempaa kuin verkosta ilmaiseksi saatava vastaava, mutta fyysinen helppous ja ilmaisuus tekevät verkon roskasta houkuttelevampaa. Viisaat miehet ja naiset pohtivat päänsä puhki, miten saisivat nuoremmat henkilöt maksamaan laadukkaammasta paperijournalismista.

Entä jos tämä keskustelu onkin käyty kokonaan vääristä lähtökohdista? Entäs jos kuluttajat siirtyvätkin verkkoon, koska sieltä saatava journalismi on yksinkertaisesti parempaa jollakin tavalla?

Sunnuntaisivut ja Kuukausiliite ovat ulkomaanjournalismin ohella olleet Hesarin journalistia valtteja. Nyt ne löyhkäävät kuolemalta. Ja kun sanon kuolemalta, tarkoitan vanhainkodin päässä odottavaa pientä huonetta, jonne hylätyt eläkeläiset kärrätään. Kuolemaa ja geriatriaa ei saa pois pyyhkimälläkään.

Sekä sunnuntaisivujen että Kuukausiliitteen jutuista hävyttömän suuri osa on kirjoitettu menneen maailman pohjavireellä. Nuortenkin toimittajien jutuissa sävy on, että en nyt oikein ymmärrä, miksi maailma on näin omituinen, mutta tällaista nämä nuoret kai nykyään tekevät. Tällainen työikäinen tietokoneiden kanssa kasvanut ja viihtyvä henkilö kokee tällaisen loukkaavana ja alentuvana, ja suoraan sanottuna erittäin epäkiinnostavana.Tätä ei varmasti tehdä tahallaan ja edelleen monet jutut ovat erinomaisia, myös tämän sunnuntain lehdessä. Lehteä kuitenkin tehdään selvästi sellaiselle myyttiselle keski-ikäisten joukolle, johon minä en kuulu enkä koskaan tule kuulumaankaan. Kaikki fyysisesti minun ikäiseni tulevat kokemaan keski-ikäisyyden aivan eri tavalla, ja vieläpä suurin osa eri tavalla kuin tämän hetken keski-ikäiset.

Nyt tärkeä huomio. En missään nimessä tarkoita, että Kuukausiliitettä tai sunnuntaisivuja pitäisi “nuorennusleikata”, “modernisoida”, muutta taittoa sekavammaksi ja fonttia pienemmäksi ja tehdä enemmän juttuja graffiteista, tisseistä ja oluenjuonnista. Oikeastaan täysin päinvastoin. Mikäli joku haluaa myydä minun ikäisilleni ihmisille, toi oikeastaan kellekään vuoden 1970 jälkeen syntyneelle sanomalehteä, siihen varmasti riittää ilman alentuvaa, keski-ikäisen kulttuuritädin tai taloussedän rajatonta ylimielisyyttä kirjoitettu syvällinen, taustoitettu ja faktatarkistettu Journalismi. Sellainen journalismi, jossa kerrotaan tutuista asioista uusia puolia, taustoitetaan joka tapauksessa internetistä löytyvää jatkuvaa uutisvirtaa. Sellainen journalismi, joka avaa uusia puolia maailmasta ja esittelee kiinnostavia ihmisiä. (Kuten viime sunnuntaisivujen jutut Akseli Hemmingistä tai lasten aseharrastuksesta.)

Sunnuntaina 23.9.2012 Katja Martelius päätti kuitenkin pohtia brittien hevosnaamojen dynastian uusinta kaunistusta, Kate Middletonia ja tämän tissejä (huomatkaa, tissejä!) jutullisen verran.  Sinänsä ihan hyvän jutun viimeisen kappaleen alku kuului: “Emme voi tietää, ajoiko Catherinea sukupolvensa paljasteluvimma vai kyllästyikö hän vain hetkeksi koko kuninkaallistouhuun, tuohon iänikuiseen prinsessaleikkiin”.

Huh huh. Kate on 30-vuotias, minä 28. Joku täti siis niputtaa Katesta otetut paparazzi-tissikuvat “sukupolvelle ominaiseksi paljasteluvietiksi.” Onneksi aikaisemman polven kuninkaallisista ei otettu vastaavia kuvia (nsfw – sunnuntaisivuille voin sukupolveni edustajana kertoa, että ei kannata klikata töissä).

Voin nyt tässä ihan julkisesti kertoa, että itse olen jotenkin mystisesti vapaa tästä “sukupolveni vietistä” näyttää tissejäni tuntemattomille. Samoin suurin osa tuntemistani ihmisistä.

Kuukausiliite puolestaan on Hesarin ehdottomasti laadukkain osa. Senkin kohdalla joutuu valitettavan usein huiskimaan vanhainkodin hajua kauemmaksi. Osa hyvistäkin jutuista on näkökulmaltaan sellaisia, että 30 vuotta vanhemmat varmasti nauttivat niistä enemmän. Ja seuraavan kerran kun Ilkka Malmberg kirjoittaa pitkän pohdinnan siitä, millaista ruisleipää kukin seitsemästä veljeksestä leipoisi tai millaisen saunan kukin Tuntemattoman sotilaan hahmo lämmittäisi tai millä kaikilla jo lakkautetuilla automerkeillä 50-luvun italialaiset filmitähdet voisivat kiertää tarkastelemassa itä- ja länsi-Suomen eroja, voimme itse kukin miettiä että näinköhän nämä on ne 2010-luvun suomalaisen kulttuurin tärkeimmät referenssipisteet.

(Kuukausiliite on Suomen parasta journalismia. Kysymys kuuluukin, riittääkö se.)

Ystäväni Tuomas Niska totesi Facebookissa suomalaisen journalismin kuolemankysymyksen olevan, ymmärtävätkö sanomalehdet riittävän ajoissa, että juttujen kirjoittaminen Suurelle Yleisölle (tai Nyt-liitteen tapauksessa Nuorisolle) ei kannata, sillä näitä ei enää ole olemassa.

Me emme muodosta sukupolvea. Meillä on aina ollut yli yksi telkkarikanava. Me osaamme seurata ulkomaisia, (valitettavasti) parempia aikakauslehtiä, jotka eivät suhtaudu meihin alentuvasti “sukupolvellemme ominaisten” viettien orjina. Me muodostamme tuhat miljoonaa erilaista pientä skeneä. Meistä jokainen on jonkin eksoottisen asian asiantuntija. Me emme lue samoja kirjoja, edes välttämättä samoilla kielillä. Suurin osa tuntee paremmin sormuksen ritarit ja viisikon kuin Lehdon, Koskelan ja Lammion.

Me osaamme lukea lehtiä, jotka tekevät suurella vaivalla ja huolella kiinnostavaa journalismia. Näistä me jopa maksamme. Vielä toistaiseksi myös Kuukausiliitteestä ja sunnuntaisivuista. Mutta kuinka kauan?

Ja kun lopetamme, se ei johdu siitä että olemme liian itsekkäitä maksaaksemme journalismista tai liian laiskoja avataksemme paperilehteä.

 

(Kuva: Mark Kirchner. Kiitokset kommenteista Tuomaksille Niska ja Saloniemi. Editoitu pois kirjoitusvirheitä ja yksi sana kulttuuri-.)

Päivän uutisotsake

Demarit haluavat ihmisenä olemisen oppiaineeksi kouluihin – HS.fi – Politiikka
“Sdp haluaisi paitsi opettaa ihmisenä olemista, myös vähentää suorituskeskeisyyttä. Tabermannin mukaan harkinnassa oli ehdotus liikuntanumeron poistamisesta, jotta liikunnasta tulisi iloisempaa.”

NYT se siis selvisi! Tätä se mystinen “Pari piirua ihmisen suuntaan” tarkoitti. Tätä on kelattu nyt vuositolkulla pää solmussa.  Mutta se olikin vain uusi kouluaine.

SDP voi SDP… tietäisipä pää minne perse on menossa. Jo tuo linkin otsikko kertoo kaiken olennaisen suomalaisesta yhteiskunnasta, jälkiteollisesta yhteiskunnasta ja maailman sosiaalidemokraattisesta liikkeestä.

Astetta vakavammin, liikuntanumeron poistaminen kouluistahan olisi täysin loistava ajatus. Se tekisi koko touhusta huomattavasti mukavampaa ja paljastaisi jokaiselle, että pelkästä pelleilystähän siinä on kyse. Sillä pelleilyähän ne aineet ovat, joista ei saa numeroa, right?

Samoin Taberman kunnostautuu pellen roolissaan vaatimalla pakollisia yhteisöllisyyspäiviä ja hiljentymishuoneita työpaikoille ja toteamalla, että tämä ei ole ristiriidassa talouskasvuvaatimuksen kanssa, vaan nykyinen meininki on.

Tämä on siitä häkellyttävää, että se on totta ja oikeassa, mutta tulee myös jäämään täysin huomiotta. Demareilla olisi ollut nyt hyvä tilaisuus lempata se kaappikello menemään sieltä. Kokkareiden puheenjohtaja on nuori ja sähäkähkö jäbä,  Keskustan pj Clark Kent joka jostain syystä on onnistunut kohoamamaan seksisymboliksi. Vihreiden oikeistolainen mummeli, ja demareiden sieluton ay-kelohonka.

Avoin kirje kaikille demareille: vaihtakaa tilalle suomalaisen erotiikan tukipylväs, Lauttasasen de Sade, poliittinen suurvisiiri ja 80 runokokoelman ja romaanin supersankari Tommy Tabermann!

Olen valmis menemään tuomiolle tästä kommentista.

(muistakaa muuten käydä katsomassa www.tommytabermann.net – taattua laatua. Kiinnittäkää erityisesti huomiota alkuintroon. Sieltä voi myös tilata itselleen joka perjantaisen runon mestarilta itseltään, kohdasta sinulle, Tommyltä. Nyt joka ipana sähköposti laulamaan lihakirkon ylistystä!)

Viikon 4 satoja

  1. Ilmastonmuutos on viime aikoina noussut jopa häkellyttävällä tavalla todella isoksi keskustelunaiheeksi. Paitsi keskustelua, jossain saadaan myös tekoja aikaan: Israel aikoo siirtyä sähköautoihin. Monta syytä, miksi tämä on juuri nyt juuri Israelin mielestä hyvä idea. a) Israel on pieni maa (5 miljoonaa ihmistä) jossa on vain muutamia miljoonia autoja ja jonka pinta-ala ei ole päätähuimaava. Niinpä on mahdollista rakentaa koko maan kattava latausverkosto; 2) Israelissa on vahva valtio, joka pystyy viemään läpi tällaisia projekteja. Jotain hyötyä maailmallekin jatkuvasta sotatilasta, ja lopulta ehkä tärkeimpänä Venlan huomauttama 3) Israelilla on erityistä motivaatiota pyrkiä eroon öljyriippuvuudesta. Se on sodassa kaikkien naapuriensa kanssa eikä sillä ole omia öljyvaroja. Valtion tilannetta helpottaisi merkittävästi, mikäli sitä ei voitaisi kiristää öljyn hinnalla. Jännittävää. Odotamme todella kiinnostuneena, alkaako tästä sähköautojen vallankumous. Toivottavasti. Tässä on lisäksi tätä koko hommaa junailevan firman pääjefen Shai Agassin projektin avaustilaisuudessa pitämä puhe, ja omat analyysit perään.
  2. Lama tulee! Tai ehkä ei. Kuka noista tietää. Mutta se finanssianarkia, josta me jo Jehkin kanssa visioitiin juttua menneeseen Raastimeen, iskee nyt kovaa. Tai siis näyttää nyt siltä, että se saattaisi iskeä kovaa kohta – mutta kun puhutaan täysin spekulatiivisesta kapitalismista, sehän on oikeastaan ihan sama asia. Olen lukenut kaksikin hyvää selvitystä siitä, mitä nyt tapahtuu, toinen oli muuan toverin, joka valottaa jenkkimarkkinoiden niitä piirteitä, jotka mahdollistivat tällaisen naurettavan pelleilyn, ja toinen, joka selittää nykyisen kriisin hypoteettisen nettipelin kautta. Toimii! Tää jälkimmäinen selittää, että mistä ihmeestä oikein on kyse, ja miksei ilmaista rahaa sitten kuitenkaan olekaan.
  3. Kemppinen on hyökännyt tulisesti rajan yli, tosin länteen, pitkin viikkoa. Hyvä hyvä! Antaa niiden omahyväisten… krhm. Siis että hienoa, että Ruotsi-kuvaa monipuolistetaan. Pari jossittelua siitä, olisiko Ruotsin osaksi jääminen tuonut auvoa, ja toinen setti rotuhygieniasta ja lupsakoista länsinaapureista.
  4. Viime vuosien ehdottomasti poliittisesti vastuuttomin, vaarallisin ja väärin teko on ehdottomasti ollut viinan veron laskeminen, ja erityisesti kirkkaan viinan. Ei mulla olisi oikeastaan mitään sitä vastaan, että viini olisi halvempaa, eikä se johdu siitä, että pidän enemmän viinistä kuin kossusta, vaan siitä, että mitä halvempaa kossu on, sitä enemmän suomalaisia (lähinnä) miehiä kuolee alkoholimyrkytykseen tai maksasairauksiin tai rattijuopumuksiin. JP Roos, yksi valtsikan aktiivisimmista porsasproffista, tylyttää uudessa blogissaan Hesarin sivuilla tästä aiheesta. Luvut ovat aika synkkiä. Isäni kommentti oli tästä tuoreeltaan aikanaan, että viimeinkin keksittiin keino päästä tietystä epätoivotusta aineksesta eroon nopeasti. Voisin vielä lisätä, että pahinta on, että osa tästä “aineksesta”, eli näistä ihmisistä, todennäköisesti kuolee onnellisena.
    Sivumennen sanoen ehkä Hesarilla on ymmärretty, etteivät ne itse jaksa pitää hyviä blogeja, sillä nuo vierailublogit ovat aika mielenkiintoisia.
  5. Loppuun vielä tämän kertainen Sanoma-valitus: uutistoimittajien blogissa tulee aika hyvin tiivistettyä osa Sanoman nettistrategiasta: lyhyttä, yhdeltä ruudulta luettavaa silppua – eli pinnallista taustoittamatonta roskaa (no okei, ei tuo nyt ollut ihan reilusti sanottu, mutta kuitenkin). On äärimmäisen jännää, että on media, jolla on selkeät rajat, eli paperinen lehti, jossa julkaistaan pidempiä juttuja kuin äärettömässä internetissä.
    Ehkä tätä perustellaan sillä, ettei kukaan jaksa lukea pitkiä juttuja ruudulta – mutta silloin jätetään huomioimatta koko mainosmarkkinoiden kultasukupolvi 15-30. Voi kyllä olla että ketään niistä ei kiinnosta ja mä vaan rutisen lämpimikseni, mutta ulkona on kylmä. Netissä olisi tilaa vaikka mille, kaikille niille herkullisille detskuille. Ei tavaraa tarvitsisi karsia nettiä varten, vaan rajallisempaa lehteä. Ellei kyse sitten ole liiketoimintamallista, mutta se onkin sitten toisen blogimerkinnän aihe.
    Tai ehkä ne vaan ajattelee, että meitä kiinnostaa vaan Britney ja Paris – eivätkä ole tietenkään tippaakaan väärässä. Kelatkaa nyt! Tissit!

Viikon 3 satoa

Taas mennään. Miten usein näitä sunnuntaita oikein tuleekaan?

  1. Aloitellaan kevyesti. Flight of the Conchordes on ainakin mulle ihan satasella putoava uusseelantilainen standup-parodia-musiikkiduo. It’s Business time!
  2. Kimmo Oksanen kirjoittaa hesarin yhtä viimeisistä luettavista blogeista, Suurkaupungin haita. Hesarin blogien tarina todella surullinen, pari vuotta sitten olin jo aivan innoissani, että näinkö vaivattomasti perinteiset lehdet siirtyvät verkkoon? Hesarin blogit olivat mielenkiintoisia, hyvin kirjoitettua ja sisälsivät sellaista kamaa, jotka syystä tai toisesta eivät päätyneet paperilehteen. Sitä kesti ehkä vuoden. Nykyään hesarin blogit joko käsittelevät urheilua, eivät päivity koskaan tai sisältävät lähinnä satunnaisia huonoja linkkejä. Esimerkiksi Jussi Alrothin ihastuttava nöräblogi sisälsi alkuaikoina oikeasti kiinnostavaa matskua, samoin päätoimittaja Meriläisen blogi. Jopa hyväksi mainitut Hai on mielestäni merkittävästi vähemmän mielenkiintoinen kuin edellinen kaupuinkiblogi, kaupungin valot.
    No, valitus sikseen. Kyseisessä merkinnässä Oksanen fiilistelee keskustatunnelin kaatumista, ja puuttuu merkittävään asiaan: ensimmäistä kertaa (lähes) koskaan, todennäköisesti melko synkkien kunnallisvaalien alla joku poliitikko sanoo, että mikäli Helsinki rakentaa vaikkapa puolen miljardin tunnelin keskustaan, se ihan oikeasti tarkoittaa vähemmän rahaa sairaille lapsille, kodittomille miehille ja kaikille muillekin kärsiville. Koska niinhän se ihan tosissaan menee.
  3. TechCrunch raportoi miellyttävän Microsoftin miellyttävästä patenttihakemuksesta: “a computer system that links workers to their computers via wireless sensors that measure their metabolism. The system would allow managers to monitor employees’ performance by measuring their heart rate, body temperature, movement, facial expression and blood pressure.” Niin sitä pitää. Tätä me juuri kaipaamme. Voit itse täyttää vaadittavat viittaukset 1900-luvun dystopiakirjallisuuteen.
  4. Amerikoista myös seuraava, Ian Rogersin blogista. Mies on Vice Ppresident of Video and Media Applications Yahoolla. Yahoosta on mainittava tähän väliin se jännittävä seikka, että vaikka kukaan (_kukaan_) ei sitä Suomessa käytäkään, on se yksi jenkkien vierailluimpia sivustoja edelleen. Puhe, joka tuohon merkintään on kirjoitettu, koskee nettiä ja musiikkia. Kiinnostavin pointti on ehkä, että internetissä bisnes toimii runsauden, ei niukkuuden periaatteilla. Voittajat pelaavat isoilla panoksilla, monessa mielessä. Kyse on myös avoimuudesta: drm ja suljetut formaatit ovat keinotekoisia yrityksiä luoda niukkuutta. Toivottavasti joku vallankumous nyt tulee ja äkkiä.
  5. Kuluneella viikolla oli Macworld, Apple-kultin vuosittaiset herättäjäjuhlat. Pääapostoli Jobsin keynote mukavasti 60 sekunttiin puristettuna. Olennaisin pointsi oli uuden Macbookin esittely. Macbook Air (tai Ari) lupaa olla Applen panos ultrakannettaviin tietokoneisiin. (Termi on tosi hölmö: sellainen perus 15 tuumaa ja 3,5 kiloa ei millään tapaa ole kannettava tietokone, se on siirrettävä tietokone). En ole kovinkaan vakuuttunut. Macbook Air painaa 1,6 kiloa tai enemmän, on paksuimmasta kohdasta (eli suunnilleen joka paikasta) noin kaksi senttiä paksu, on jopa 13,3 tuumaa leveä eikä sisällä optista asemaa. Kai nämä ovat ihan vakuuttavia lukuja niille, joilla on tällä hetkellä se lähes kolmen kilon painoinen Macbook aina mukana, mutta valitettavasti mun possu-nimisen koneen mitat (1,3 kiloa, 10,8 tuumaa ja 3,6 senttiä) tekevät siitä merkittävästi liikuteltavamman. (Se on Fujitsu-Siemensin lifebook p7120 teille nörteille). Niille, joille tuumat eivät ole tuttuja: ottaisitteko mieluummin koneen, joka on puolitoista senttiä ohuempi vai koneen, joka on lävistäjästään seitsemän senttiä pienempi. Siinähän puhutaan ihan eri kokoluokasta!
    Okei, possu ei ole mitään hillitöntä missiainesta verrattuna tähän uuteen omenaan, ja se on kuitenkin vuoden 2006 tekniikkaa eli hitaampi prossu jne, mutta jos haluaa oikeasti kantaa konetta mukanaan, niin mun mielestä toi halkaisija ja paino on paljon leveyttä tärkeämpiä mittoja. Ja possussa on cd-asema. Tuomio: jos haluat vähän pienemmän Macbookin, niin kaikin mokomin, mutta pitää olla uskossa, jotta tuota konetta voisi pitää mitenkään vallankumouksellisena. Ja se muuten pätee ennen kaikkea muotoiluun: jos keltä tahansa olisi kysytty viime viikolla, minkä näköinen on Applen uusi tosi ohut kannettava, niin kaikki piirustuskykyiset olisivat piirtäneet juuri tuollaisen. Höh. Hetken mä jo odotin, että sieltä olisi tullut jotain oikeasti makeeta.
    Ovelasti jätän kirjoittamatta tähän siitä Jobsin oikeasti tärkeästä ilmoituksesta, iTunesin kautta vuokrattavista elokuvista.
  6. Vielä viimeisenä: Venla kirjoittaa vähän kirjallisuusteoriasta, ennen kaikkea vastaanoton teoriasta. Lukeminen on kuitenkin melko henkilökohtainen juttu, joten on vaikea kuvitella, miltä toisista tuntuu lukiessa? Ainakin mulla on taipumusta melkoiseen analyyttisyyteen, joten vaikeaa kuvitella tuollaista eläytymistä. Jännittävää.

Älymystön irvikuva

Helsingin Sanomat on varmaan taas todella ylpeä itsestään. Sen lisäksi, että ollaan pienen ihmisen puolella ja järjestään mielenkiintoista ja osuvaa kansalaisjournalismia, ajateltiin vielä syksyn puhteiksi elvyttää henkiin suomalainen älymystö ja julkinen keskustelu. Kyllä meidän nyt taas kelpaa!

Palataan Hesariin hetken kuluttua. Mitä ovat “älymystö” ja “julkinen” “keskustelu”? Ja mikä merkitys niillä voi olla?

Elämme aikaa, jolloin jokainen tuntee oman elämänsä kuin omat taskunsa. Tämä ei sinänsä ole tietenkään mitään uutta. Ihmiset ovat aina eläneet omissa pienissä piireissään ja elätelleet harhakuvaa, että siinä on kaikki. Kielini rajat ovat maailmani rajat. Nyky-yhteiskunnan perustavanlaatuinen erotus tuleekin ehkä tuon ajatuksen oikeutuksesta. Myyttisellä agraariajalla jokainen bönde kuitenkin tiesi, että on olemassa “julkinen”, se keskustelun tai ainakin toiminnan sfääri, jossa puidaan tärkeitä asioita ja tehdään ei pelkästään omaan vaan kaikkien kohtaloon vaikuttavia päätöksiä. Nykyään on mahdollista kuvitella, ettei tällaista julkista ole olemassakaan.

Kriittinen ääni (olemattoman) yleisön joukosta. Nykyäänhän vasta sitä onkin julkista! Verkkohesaria voivat kaikki lukea, ja jokainen on oman elämänsä tähtireportteri!

Tästä hyvinkin on kysymys. Aikana jolloin kaikki on julkista, mikään ei ole julkista. Käsitteen sisältö levittyy koko maailman ylitse ja kadottaa mielekkyytensä. Facebook, irc-galleria ja ehkä ennen kaikkea Jaiku ja Twitter edustavat tämän kehityksen loogista päätepistettä: kun kuka tahansa voi mistä tahansa lähettää 140 merkin mittaisen julkisen ilmoituksen käyneensä juuri kaupassa, ja ehkä ennen kaikkea kuka tahansa voi lukea näitä ilmoituksia onnesta soikeana, saattaa hyvinkin erehtyä kuvittelemaan, että tätä on julkinen keskustelu. Valitsee itselleen ei-triviaaleista lähteistä ne, jotka sopivat omaan minäkuvaan ja vahvistavat sitä, ja muutoin uppoudutaan triviaaliin twitkutukseen.

Ja tämä pudottaa koko käsitteen pohjan pois.

Julkiseen keskusteluun nimittäin kuuluu olennaisesti toisenlainen tahti ja määrä kuin mitä tällaisessa sirpaleisessa verkkojulkisuudessa on tarjolla. Maailma on liian tärkeä ja herkkä asia, jotta mielipiteitä voisi muodostaa äänestyksin ja gallupein. Niillä voidaan mitata ja testa voimaa, kyllä hyvinkin, raakaa demokraattista vipuvartta, mutta ehdottomasti vasta prosessin siinä osassa.

Ja tästä pääsemme julkisen keskustelun pahimpaan irvikuvaan tällä vuosituhannella. Hesari lanseerasi HS-Raati -nimellä kulkevan hirvityksen syyskuun alkupuolella. Kyseessä on totisesti julkisen keskustelun perversio, joka vieläkin lähettää puistatuksia aina kun ajatus harhautuu siihen suuntaan.

Ideana siis tuoda “punnittuja ajatuksia aikalaiskeskusteluun”. Tähän asti ihan hyvä. Mutta sitten: sen sijaan, että raati vaikkapa julkaisisi esseitä tai podcasteja tai youtube-keskusteluja, alentaa Hesari tukun oikeasti ihan älykkäitä ihmisiä pelkäksi mielipidemittauksen kohteeksi. HS kysyy kysymyksen, raati vastaa lyhyillä (tai pidemmillä) perusteluilla, jotka toki julkaistaan verkkosivuilla, josta kukin voi ne halutessaan tonkia, mutta lehteen menevässä pääjutussa pysytään tiukasti gallupjulkisuudessa. Tärkeintä on massan perustelematon puolidemokraattinen lynkkausmieli ja sen tulkinta yhtenä prosenttilukuna (70% raadista soisi hoitajille lisää liksaa! 66% julkaisisi Tiitisen listan!) ja lisäksi sekalaiset soundbitet, satunnaiset hajahuomiot ja seksikkäät kommentit. Minkä ihmeen takia minun pitäisi ylipäätään tietää, mitä mieltä kapellimestari Atso Almila (ihan fiksu jätkä varmaan) on hoitajien palkankorotuksesta?

Ideaalitapauksessahan mielipide sinänsä on riittävä perustelu sen esittemiselle. Siis uudestaan: mielipide on harkittu ja punnittu, se osataan asettaa isompaan kontekstiin ja linkittää niin vertikaalisesti historiaan kuin horisontaalisesti muualle maailmaan, ja asiasta mielellään löydetään aiemmin analyysiä väistäneitä näkökulmia. Näin ei todella ole HS-raadin kanssa.

Pistää vihaksi, mutta ehkä selviän. Älymystön voisi siis yksinkertaisesti määritellä niiksi, joita tuollainen keskustelun tapa ylipäätään kiehtoo, joilla on jotain kykyä osallistua siihen (tämä ei ihan oikeasti ole yhtä tärkeää kuin halu osallistua), ja joilla mielellään olisi jotain annettavaa meidän kaikkien yhteiselle hengenelämälle.

Jostakin syystä tämä on Suomessa kirosanoista suurin. (Pikanttina ivana Hs-raadin ensimmäisen jutun kainalon otsikkona oli nimenomaan “Suomessa älymystö on ruma sana”). Ja sen kyllä huomaa, niin politiikan teosta kuin kirjallisuudesta, musiikista ja “musiikkikeskustelusta” nyt puhumattakaan. Valitettavasti tämä Hesarin liike ei suinkaan edistä tämän Kainin merkin poistumista, päinvastoin. Menestyksekäs leikkaus, potilas kuoli. Älymystö alistuu BB-aikaan.

Asialle on tehtävä jotakin. Tämä ei ole, eikä voikaan olla, ainoa mahdollisuus. Me ryömimme kellareista ja vessoista ja kansoitamme maat! Vaviskaa!