Kulttuuri ja talous: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia!

(Guggenheim-säätiö julkaisi 24.9. uuden ehdotuksen Helsingin mahdollisesta Guggenheim-museosta. En päivittänyt tekstiä, sillä olennaisilta osin argumentit ovat samat. Diili on laskettu hieman Helsingille edullisemmaksi, mikä osoittaa nyt ainakin sitten hilaustaitoa kaupungilta.)

Miksi Helsinkiin halutaan rakentaa Guggenheim-brändin taidekeskus? Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole kulttuuriprojekti. Guggenheimissa olisi varmasti vuosittain monta kiinnostavaa taidenäyttelyä – mutta niin on Kiasmassa ja Ateneumissakin. Näyttelyt saisi kyllä pienemmälläkin rahalla. Helsingin taidekentän piristäminen ei tarvitse 200 miljoonan euron investointia.

Ei, Guggenheim-projektissa uskotaan kulttuurin muuttuvan rahaksi. 

Koko G-operaatio lähtee liikkeelle ajatuksesta, että tällaisen talon rakentaminen Helsinkiin olisi taloudellisesti kannattavaa. Että kaupungin kannattaisi kaataa Guggenheimiin rahaa kottikärryillä, sillä sitä tulisi takaisin rekalla.

(Tästä näkökulmasta on muuten aivan sama, onko säätiön ehdottama diili kuinka kannattava tai kannattamaton Guggenheim-säätiölle itselleen. Huonoa diiliä ei tietenkään kannata tehdä, mutta Helsingille riittää, että sen viivan alle jää plussaa.)

G-operaation taustalla on aistittavissa Richard Floridan ajatuksia kirjasta ”Rise of the Creative Class”. Florida lähtee siitä, että jälkiteollisessa yhteiskunnassa talouden vetureina toimivat luovien alojen ja it-alan yrityket ja ihmiset. Nämä taas sijaitsevat aina kaupungeissa pikemminkin kuin maaseudulla – ja vieläpä aivan tietynlaisissa kaupungeissa. Luovat ihmiset haluavat ympärilleen paljon toisia luovia ihmisiä, monenlaisia elämäntapoja hyväksyvän ilmasto ja kiinnostavaa puuhailtavaa. Taloudellinen toimeliaisuus seuraa kulttuurista kiinnostavuutta. Florida kirjoittaa homojen määrästä ja vilkkaasta yöelämästä, yliopistoista ja taide-elämästä.

Helsingissä on siis ymmärretty, että rahaa tehdään tulevaisuudessa kulttuurilla. Sääli vaan, että koko G-projekti perustuu aivan liian alkeelliselle ymmärrykselle siitä, miten rahaa tehdään kulttuurilla. Turismi on 1900-luvulla (massamitassa) keksitty ilmiö, jonka soisi myös sinne jäävän. Miksi helvetissä Helsinki haluaisi lisää turisteja?  Turistit tulevat vyölaukkuineen, kameroineen ja olkihattuineen ja muuttavat kaiken aidon ja kiinnostavan muoviseksi ja banaaliksi.

Ei. Mikäli tavoitteena on tehdä rahaa kuvataiteella ja kaupunkikulttuurilla, turistien sijaan on houkuteltava maahanmuuttajia. Ja nimenomaan sellaisia maahanmuuttajia, joita täytyy houkutella. Yrittäjiä. Taidemesenaatteja. Nuoria urbaaneja ammattilaisia. Globaalia, boheemia luovaa luokkaa. Ei käymään eksotiikan toivossa pikaisella museovisiitillä vaan asumaan, tekemään duunia, yrittämään, lisääntymään.

Kuten vanha urbaani sananlasku sanoo: ”Kutsu turisti käymään ja myy sille tikkari. Kutsu juppi asumaan ja myy sille omakotitalo ja 50 prosentin tulovero.”

Niinpä Helsingin tavoitteena pitäisikin olla tehdä kaupungista Berliinin pohjoispuolen kiinnostavin ja paras paikka asua. Tehdä Helsingistä sellainen paikka, jonne muutetaan Pietarista. Sellainen paikka, jonne muutetaan Tukholmasta ja Kööpenhamista, koska ”kaikki on nyt Helsingissä”. Paikka, jonne rikkaat kiinalaiset lähettävät lapsensa kouluihin. ”Euroopan sillanpääasema”, jos sallitte.

Tähän ei yksi Guggenheim riitä.

Tarvitaan muutosta tapahtumissa, muutosta asumisessa, muutosta liikenteessä. Tarvitaan paljon pientä kulttuuria ja paljon suurta kulttuuria. Tarvitaan Aalto Entrepeneurship Societyn hulluja ja riskirahasijoittajia. Tarvitaan Ravintolapäivä ja Kallio Block Party. Tarvitaan Kirjapäivä ja Pihlajamäki Hill Party ja Suvilahti gourmet-gasmi ja Olympiastadionin teatterifestivaali ja konserttilaiva ja… Kaikenlaista tällaista. Osa näistä tapahtumista syntyy itsestään, osa vaatisi vähän innostusta. Juuri nyt Helsingin kaupunki voisi saada todella paljon irti kansalaisten aktiivisuudesta panostamalla vähän rahaa.

Sanotaanko 140 miljoonaa euroa, yhden Guggenheimin verran.

Kaiken tämän kiinnostavan ruohonjuuritason toiminnan lisäksi tarvitaan vielä se varsinainen Guggenheim. Tällaisia kaupunkikulttuurin muutoksia ei kannata jättää hipstereiden suustasuuhunmarkkinoinnin varaan. Tarvitaan fallos, tarvitaan kaupungin uuden potenssin symboli. Muutoksen airut, johon kiteytyy kaikki se manna josta kaupungin kadut tulvivat. Tarvitaan suunnaton hunajapurkki paraatipaikalle.

Näinhän Bilbaossakin tehtiin. Ei siellä mitään museota rakennettu vaan keksittiin koko kaupungin olemassaolon tapa uudestaan.

Eli siis: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia. Yhden seisomaan ylväänä kaupungin silhuetin päällä, pontevana ja mahtavana, symbolisena. Ja toisen, sen tärkeämmän, tasaisesti levitettynä kaupungin kaduille, joka kolkkaan ja porttikongiin.